Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[letkeää kitaran soittoa]
Marko Kankaanpää: Tervetuloa Porin kirjasto esittää -podcastin pariin. Tänään meitä on täällä kirjaston studiotiloissa Jarkko Kivi, Minna Siikilä-Laitila ja minä Marko Kankaanpää, ja tänään onkin mielenkiintoinen vieras. Lähdemme tuonne Keskimaan perukoille Tolkienin fantasiamaailmoihin. Meillä on vieraanamme Jyrki Korpua Oulun yliopistosta, ja häneltä sitten kyselemme, mitä päähän pälkähtää. Oikein lämpimästi tervetuloa podcastiin, Jyrki.
Jyrki Korpua: Kiitoksia paljon. Mukava, että kutsuitte.
Minna Siikilä-Laitila: No niin, loistavaa. Tosiaan Jyrki, sähän toimit Oulun yliopiston lehtorina ja lisäksi tällä hetkellä tämä Mytomorfoosi-hanke on sinun päivätyönä. Esittelisitkö vielä itsesi lyhyesti?
Jyrki: Eli terve kaikille kuulijoille. Olen tosiaan Jyrki Korpua, kirjallisuustieteen dosentti, erikoistunut spekulatiiviseen fiktioon ja muun muassa Kalevala-tutkija, myyttitutkija, tietokirjailija ja kirjallisuuden yliopistonlehtori tällä hetkellä sekä tutkija. Vähän opetan myös luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa ja Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa. Voisi sanoa, että olen hyvin laaja-alaisesti kirjallisuustieteeseen ja kulttuurintutkimukseen suuntautunut tutkija.
Minna: Kyllä ja myös hyvin tuottoisa sellainen. Olet erittäin ahkeran kirjoittajan maineessa. Mukavaa, että näin Kalevalan päivän kynnyksellä pääsit juttelemaan kanssamme. Eli tänään meillä olisi aiheena Tolkien ja hänen yhteytensä Kalevalaan ja lisäksi myöskin musiikista puhutaan. Ihan kärkeen pakko kysyä tästä Mytomorfoosi-hankkeesta hieman.
Jyrki: Joo.
Marko: Elikkä tässä hankkeessa tutkitaan suomalaisten ja skandinaavisten myyttisten tarinoiden kierrätystä ja uudelleen tulkintoja. Erittäin mielenkiintoinen aihe. Voisitko pikkusen tätä avata, että miksi halusitte tätä tutkia?
Jyrki: No ensinnäkin meillä on siis tutkimushanke, jota johtaa professori Kuisma Korhonen Oulun yliopistosta. Meillä on tällä hetkellä Koneen Säätiön rahoitus, josta kiitos tietenkin Koneen Säätiölle, että tämä aihe myös heidän mielestään oli tärkeä. Meidän mielestämme, meidän tutkijoiden mielestähän, se on tietenkin erittäin tärkeä, koska tällä hetkellä tällaisia pohjoisia myyttejä esimerkiksi kalevalaisia myyttejä tai sitten vaikka Odinin ja Thorin nimeä ja heihin liittyvää myyttikulttia suorastaan, niin sitähän käytetään hyväkseen hyvin monessa eri asiassa. Muun muassa poliittisessa retoriikassa ja propagandassa ja milloin missäkin. Onko se sitten vaikkapa nationalististen piirien käytössä vai uskonnollisten tai uususkonnollisten piirien käytössä, vai onko kyseessä elokuvat ja televisio, populaarimusiikki, sarjakuvat, milloin mikäkin. Tämä on siis todellinen aarreaita. Mä itse olen erityisesti suuntautunut siihen, että miten näitä pohjoisia myyttejä.... Tässä hankkeessa siis olen erityisesti suuntautunut siihen, miten näitä pohjoisia myyttejä käytetään peleissä, videopeleissä ja sitten kirjallisuudessa, elokuvissa, sarjakuvassa ja televisiosarjoissa. Eli tämä on todellinen, voisi sanoa, että vyyhti, josta yritetään nyt purkaa sitä, että miten sitä myyttiä voi käyttää sekä tänä päivänä, että sitten ehkä tulevaisuudessa ja miten se tulee sieltä traditiosta, meidän menneisyydestämme.
Miksi se on tärkeää? No, siksihän se on tärkeää, että on tärkeä tietää, että mistä me tulemme ja mitä ovat ne ainekset, joita me käytetään, että me rakennetaan tätä meidän todellisuutta. Esimerkiksi itse tällä hetkellä pelaan Assassin's Creedia ja tämänkaltaisia pelejä, joissa käytetään hyödyksi muun muassa muinaisskandinaavista kuvastoa, mutta sitten myös esimerkiksi kalevalaisia pelejä ja kalevalaisia elokuvia ja niin edelleen. Se on todella mielenkiintoinen tapa, miten kierrätetään esimerkiksi ihan tällaisia hahmoja, kuten vaikka Odin tai vaikkapa Kullervo. Vähän liittyen tähän meidänkin Tolkien aiheeseen, niin Kullervo on hyvin, hyvin keskeinen.
Minna: Joo ja tietenkin nyt on myös elokuvateattereissa jälleen Kullervo esillä. Todella hyvän kuuloinen hanke. Mites kauan tämä nyt on sitten käynnissä? Tämä on ilmeisesti nyt aika uusi hanke.
Jyrki: Todella uusi. Me saatiin juuri rahoitus ja itse asiassa tammikuussa 2026 eli nyt vasta aloitettiin. Nelivuotinen hanke on kyseessä, ja tuotoksia tässä varmaan tuotetaan lähivuosien aikana. Itse yritän kyllä heti päästä jo tässä nyt käsiksi noihin peleihin heti tästä tuoreeltaan tämän ensimmäisen vuoden aikana.
Minna: Loistavaa. Onnittelut vielä apurahasta.
Jyrki: Kiitos.
Minna: Jään odottamaan mielenkiinnolla tutkimustuloksia. Sitten voidaankin sukeltaa tänne menneisyyteen, eli miten olet itsekin sitten tutkijaksi päätynyt. Varmasti Kalevalalla ja Tolkienilla on jotain ehkä tekemistä tämän asian kanssa. Täytyykin kysyä, että oliko nämä kohtaamiset, kun ensimmäisen kerran Kalevalaan ja Tolkieniin törmäsit, niin tällaista huumaantumista ensilukaisulla, niin kuin Tolkienilla oli, kun hän löysi Kalevalan?
Jyrki: Kyllä. Voisi sanoa, että näin se on. Kalevalan mä tunnen jo niin varhaisesta lapsuudesta asti tuolta kotoa, että mä en edes muista, milloin mä olen siihen ensimmäistä kertaa törmännyt. Meillä oli ihan tapana ala-asteaikana esimerkiksi lausua kalevalaisia runoja. Toki myös ala-asteemme opettajan pakottaminen, mutta se Kalevala on pysynyt aina mukana. Sitten mä aika varhain aloin lukemaan. 5–6-vuotiaana jo luin kirjallisuutta, ja Tolkien tuli hyvin pian silloin jo ihan pikkupoikana mulle pienenä lapsena lukulistalle. Ja mullahan oli vähän tällainen ihmeellinen peppu edellä puuhun tyyli, eli koska Kiimingin kirjasto oli silloin sijoitettuna muihin tiloihin, niin mulla oli oikeastaan vain kolmas osa silloin kolmeen osaan jaetusta Taru sormusten herrasta -teoksesta. Niin mä luin vain Kuninkaan paluuta, koska muita osia ei ollut tarjolla ja yritin keksiä, että mitä sillä alussa sitten on oikein sanottukaan, koska ei ollut oikein johdantoakaan tarjolla. Joten hyvin varhaista lapsuudesta asti on ollut sekä Kalevala että Tolkien mukana.
Sitten miten minä päädyin tutkijaksi ja erityisesti näitäkin tutkimaan, se taas on sitten enemmän sattumien tie. Kun mun aikoinaan piti valita ensin kandidaatin tutkielman ja myöhemmin pro gradu -tutkielman aihetta, niin mä en oikeastaan keksinyt mitään muuta kuin Tolkienin, jota mä olen rakastanut kirjallisuuden sivuilla hyvin pienestä asti. Lukenut vuosittain aina näitä teoksia hyvinkin tarkalla pieteetillä suorastaan ja aina palannut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Aina halunnut ammentaa lisää sieltä maailmasta. Sitten mä päädyin tekemään muun muassa graduni Tolkienista. Heti kun sain graduni valmiiksi, professori Liisi Huhtala oikeastaan totesi, että jatkapas väitöskirjaa tekemään. Siinä sitten muiden töiden ohessa mulla kymmenen vuotta käytännössä vierähti Tolkien-väitöstä tehdä. Mä en ole tässä hirveän paljon ehtinyt siitä Tolkienista päästämään irti. Sitten Kalevala tuli mukaan kansainvälisten kuvioiden kautta, koska kansainvälisissä tutkimuskonferensseissa aina minulle Tolkien-tutkijana todettiin, että miksi et sinä katsoisi myös sitä Kalevalaa, kun olet kuitenkin ainoita tutkijoita meillä, jotka myös sitä suomea osaavat.
Minna: Totta.
Jyrki: Mä olin kirjoittanut Tolkienista teoksia muutenkin, mutta sitten Kalevalaan olin aina ollut kuitenkin kallellaan myöskin monesta suunnasta. Sitten mä aloin katsomaan vanhoja Kalevaloita, kuinka mä olen kirjoittanut sinne sivumerkintöjä, että kuin Túrin Turambar Tolkienilla, kuin Lúthien Tolkienilla. Mä huomasin, että mä olen jo vertaillut ihan pienestä asti näitä aiheita. Siitä sitten lähtivät kirjahankkeet muun muassa Tolkien ja Kalevala ja sitten englanninkielinen Tolkien and the Kalevala -teokset. Eli voisi oikeastaan sanoa, että se tuli lapsuuden innostuksesta myöhempään tutkijuuteen suodattuen.
Minna: Joo ja pitikin tuossa kysyä, että vieläkö luet Tolkienisi joka vuosi uudelleen? Onko vanha tapa säilynyt?
Jyrki: Kyllä se on säilynyt, ja nyt varsinkin on mukava, kun Kersti Juvalta tuli nyt nämä korjatut suomennokset muun muassa. Luen toki alkukielellä tavallisesti, mutta nyt olen päässyt sitten lukemaan myös nämä käännökset uudelleen ja ikään kuin tekemään uusia löydöksiä sieltä. Varsinkin Kersti Juvan hienot kommentit siitä, että miten hän on päätynyt erinäisiin käännösversioihin. Se oli tosi aarreaitta nyt tuossa pari vuotta sitten, kun sekä Taru sormusten herrasta että Hobitti-versiot tuli. Tosi mukava juttu. Eli luen joka vuosi edelleen.
Minna: Loistavaa, eli vanha perinne on säilynyt. Oliko tämä muuten myöskin korjattu runojen osalta? Runoillahan on toinen kääntäjä ollut. Siellä oli vissiin joku pieni virhekin ollut aikaisemmassa painoksessa. Oliko se nyt korjattu?
Jyrki: On siinä Panu Pekkasen suomennosten jälkeen. Nythän Alice Martin muun muassa on näitä tarkistanut vielä autenttisemmalla silmällä. Kyllä, on niitä tarkastettu. Ylipäätänsä runouden kääntäminenhän on aina vähän niin kuin uudelleen luomista monella tapaa. Ei se koskaan aivan samalla tavalla käänny. Proosa ehkä helpommin, jos suoraan sanotaan.
Minna: Joo ja se on hauskaa, että nimenomaan pitää olla eri kääntäjä proosalla ja runoilla, että ne on niin eri taidemuotoja. Sitten mietin ihan tällaista, että jos pohditaan tätä Kalevalaa, niin Tolkien on ilmeisestikin todennut, että Kalevala on hyvin epäeurooppalainen ja silti se voi tulla vain Euroopasta. Miten sä tulkitsisit tätä lausahdusta?
Jyrki: Tässä on tällainen hauska tutun ja vieraan mukana olo oikeastaan yhtä aikaa. Se, mihin Tolkien varmaan viittaa nyt eurooppalaisella, on tällainen länsieurooppalainen tai tämä on minun tulkintani, että hän viittaa sellaisen länsieurooppalaiseen enemmän kristinuskon ja antiikin myyttien värittämään maailmaan, jota edustaa esimerkiksi Englanti tuolloin 1900-luvulla, kun Tolkien eli tai vaikkapa tällainen ranskalais-välimerellinen maailma. Kalevala tulee Euroopasta, mutta se tulee sieltä Euroopan reunalta, ja se on enemmän tällainen pohjoisen myyttien kokoelma, jossa se antiikki ja monin tavoin myös se kristillinenkin aines on vähemmässä roolissa. Toki se on Elias Lönnrotin työn tulosta myös, että sitä kristillisestä ainesta on niin vähän näissä meille tutuissa Kalevalan runoissa. Mä sanoisin sitä, että hän tarkoittaa Tolkien tällä lauseella sitä, että Kalevala on eurooppalainen, koska se tulee Euroopasta, jota Suomi ja Karjala ja Baltian reuna-alueet edustaa, mutta sitten toisaalta se on myös hyvin ei-eurooppalainen siinä mielessä, että se ei edusta sitä sellaista länsieurooppalaista tai eteläeurooppalaista maailmankuvaa.
Minna: Joo, että tämä on ehkä vähän sellainen harvinaisempi tulokulma tavallaan.
Jyrki: Kyllä.
Minna: Siinä mielessä. Sitten tämmöinen tuli mieleen, että pitääkö tämä paikkansa. Sähän olet opettanut myös paljon Kalevalaa osiaan, niin pitääkö paikkansa, että Lönnrot uskoi, että Kalevalan tarinat pohjautuvat osittain todellisuuteen. Ilmeisesti myöskin jotkut Kalevala-fanit on uskoneet näin. Vastaavastihan myöskin Tolkien vähän ehkä pilke silmäkulmassa sanoi, että hänen tekstinsähän vaan pohjautuu tähän Länsikairan Punaiseen kirjaan, että hänhän vaan tallentaa tämän, että ei hän ole mitään keksinyt.
Jyrki: Ehkä siinä on Lönnrotilla silleen, että uskoko hän Kalevalaan. Hän ainakin usko siihen, että hänellä on oikeus olla runonlaulaja siinä, missä nämä varhaisemmatkin tai voisi sanoa, että ne tradition runonlaulajat. Hänhän kirjoittaa näin uuden Kalevalan esipuheessakin, että hänellä on oikeus olla runonlaulaja siinä, missä aiemmatkin sukupolvet. Mutta uskoiko hän niihin Kalevalan tarinoihin. Mä luulen, että hänellä oli tällainen vonherderiläis-kansallisromanttinen ajatus siitä, että näissä myyteissä jotenkin tulee esiin sellainen joku totuus sieltä menneisyydestä. Mutta uskoiko hän suoraan vaikka, että näitä henkilöitä tai tapahtumia olisi tapahtunut, niin enpä mä nyt siihenkään kyllä usko. Enemmänkin mä luulen, että hän uskoi tällaiseen kansakunnan myyttiseen menneisyyteen, joka olisi tärkeää välittää myös hänen aikakautensa tekijöille.
Ja sitten taas kun Tolkien kirjoittaa, että tämä Länsikairan Punainen kirja olisi Tarun sormusten herrasta tausta ja että hobittien kansantieto olisi sekä Hobitti-teokseen että Tarun sormusten herrasta taustalla, ja että Silmarillion ammentaisi haltioiden perimätiedosta, joka on tullut sitten Eriol merenkävijän kautta meidän tietoisuuteen, ja että Tolkien itse olisi vaan nykyenglannille kääntäjä. Tässä hän tavallaan pelaa tällaista vanhaa peliä, jossa kirjallisuudessa usein väitetään, että näillä on jotain taustaa.
Minna: Totta.
Jyrki: Meillä on Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia, jossa väitetään, että nämä on löytyneitä kääreitä (Pariisin) kuninkaallista arkistoista. Tai meillä on vaikka Don Quixote, joka alkaa väitteellä, että tämä on arabihistorioitsijan tekstiä. Tai meillä on Robinson Crusoe Defoelta, jossa Defoe esittää, että tämä on yorkilaisen merenkulkijan aito kertomus. Eli meillä on tällainen autenttisuuden väite, based on a true story, siellä taustalla.
Minna: Kyllä.
Jyrki: Tolkien vitsailee tällä. Hänhän menee todella pitkälle. Jos joku kysymys tulee hänelle, josta hän ei tiedä, että mikä se on. Hän ei ole keksinyt vaikkapa, että kuka oli sen ja sen jäsen kummin kaiman isoisä. Niin hän kirjoittaa sitten, että mulla ei ole tästä lähdettä, en ole löytänyt.
Minna: Kyllä.
Jyrki: Hän voi aina perustella, että ei ole kaikkea vielä löytynyt, mitä olisi löydettävissä. Mutta en mä usko, että hän uskoi ainakaan, että ne mitään totuutta olisi nämä hänen tarinansa.
Minna: Joo. Tuosta ehkä nykyaikana yksi versio on nämä mockumentaryt, esimerkiksi Blair Witch Project ja tällaiset.
Jyrki: Joo.
Minna: Se on myöskin muihin median muotoihin vuotanut.
Jarkko Kivi: Tällainen hauska fakta tuli tähän mieleen tai toivottavasti fakta. Tämän voi ehkä muotoilla myös kysymykseksi, että pitääkö paikkaansa. Tässä kun ollaan 80-lukulaisia, niin esimerkiksi sana hobitti on vähän niin kuin ollut aina, mutta se on ilmeisesti kuitenkin Tolkienin itse keksimäkuvaus.
Jyrki: Kyllä.
Jarkko: Sitä sanaa ei ole periaatteessa ollut olemassa ennen Tolkienin tarinoita.
Jyrki: Kyllä. Eräässä mielessä sitä meille tutun hobittiosan tästä Keskimaan historiasta, sen lähtökohtahan on se, että Tolkien kirjoitti aikoinaan tenttipaperin toiselle puolelle, että kolossa maan alla asui hobitti. Sitten hän alkoi miettiä, että mikäs tämä hobitti oikein on, että mistä tämä sana tulee, ja keksi sille tällaisen holbytlan etymologian. Ja sitten piti alkaa selvittää, että mikäs kumma tämä hobitti oikein onkaan. Siitä oikeastaan käynnistyi koko Hobitti eli Sinne ja takaisin -teos.
Minna: Kyllä. Nyt tuli mieleen, että kun sitten tämä toinen yleinen syntytarina, että miten Tolkien alkoi kirjoittaa näitä kirjojaan, on tämä, että hän halusi itse keksimilleen kielille, kuten sindarille, joka pohjautuu suomen kieleen, jonkun kanavan, että kukas näitä kieliä käyttää. Niin kumpi tuli ensin, sana hobitti vai kielet?
Jyrki: Kyllä kielet tuli ensin, ja korjataan vähän sen verran, että se on quenyan kieli erityisesti, joka suomeen ja suomen sanamuotoihin pohjaisesti. Sindar toki ammentaa myös siitä quenyasta, mutta sindar käyttää erityisesti myös Walesin eli kymrin kieltä. Mutta siis joo, quenya ja haltiakielet tulevat siinä mielessä ensin, että siis Tolkienilla oli jo veljensä Hilaryn kanssa pitkään ollut tällainen lapsuuden harrastus keinotekoisten kielten keksimisestä. Me tiedetään, että jo 1910-luvulla Tolkien kehittelee omakielisiä sanoja ja runoja. Esimerkiksi Eärendil-runoa ja niin edelleen. Eli kyllä nämä haltiakielet, varsinkin tämä quenya, varhaisempi näistä tai niitähän on muutakin kuin vain nämä quenya ja sindar, jotka ovat nämä tutuimmat. Ne ovat selkeästi varhaisempia kuin sitten hobitti, joka tulee vasta seuraavilla vuosikymmenillä, ja tulee oikeastaan vähän niin kuin ulkopuolisena, koska Tolkein teki näitä haltiatarinoita. Nämä hobitit ovat vähän niin kuin ulkopuolisia siellä.
Minna: Niin, siinähän tuli jossain kohtaa sitten se haaste, että miten mä yhdistän nämä kaksi tarinaa.
Jyrki: Totta.
Minna: Ja sitten piti alkaa tekemään näitä korjauksia tähän hobittitarinaan, että se sormus olikin paha ja vähän laajentaa ja muuttaa sitä.
Jyrki: Kyllä.
Minna: Aloin oikein miettimään, että hetkinen, mistäs se lähti. Siinä oli varmasti monia tällaisia puroja, mitkä sitten yhdistyi joeksi tässä tapauksessa. Sitten mä mietin, että juteltaisiin pikkusen tästä Kullervosta, koska tämähän on todella niin keskeinen kuin olla ja voi. Erityisesti tämä Kullervon traaginen tarina oli tärkeä Tolkienille. Tolkienin ensimmäinen yritys kirjoittaa mytopoeettista proosaa ilmeisesti kumpusi Kullervosta. Toki korjaa, jos olen väärässä. Tämä kirjahan julkaistiin sitten postuumisti 2015, eli tuli tämä The Story of Kullervo. Tietysti lisäksi tämä Túrin Turambar on aika suorahko mukaelma Kullervosta. Mitä sä luulet, että miksi juuri Kullervo puhutteli Tolkienia niin paljon? Mulle itselle tuli mieleen se, että voisiko kyse olla ehkä osittain siitä, että Tolkien oli itsekin orpo niin kuin tämä Kullervo.
Jyrki: Mm. Orvot hahmothan on hyvin tyypillisiä tietenkin kirjallisuudessa.
Minna: No joo, kyllä.
Jyrki: Erittäin paljon seikkaillut hahmoja, jotka ovat orpoja. Mutta totta kai varmaan se orpous ja kurjat olosuhteet puhutteli. Mutta mä luulen, että Tolkienilla oli yksi erityinen syy rakastaa kalevalaisia sankareita. Se oli se, että Kalevalassa ei ole silleen hyviä ja pahoja hahmoja, vaan ne on kaikki tällaisia sankarin ja antisankarin välimuotoja. Tolkien toistuvasti kirjoittaa näistä häilyvistä sankaruuksista, eli kuinka tavallaan sankaruus on katoavaista ja kuinka tämä pohjoinen myytti, tällainen nimetön pohjola, jota hän kertoo rakastavansa, on erityisen hyvä aines tällaiseen hyvän ja pahan ja kaiken... Suorastaan jopa riippumattomalle sankaruudelle. Monestihan nykyään sanotaan, että Tolkienin kirjat ovat niin mustavalkoisia.
Minna: Kyllä.
Jyrki: Siellä kaikki on hyvää ja pahaa, mutta eihän se näin ole.
Minna: Ei.
Jyrki: Meillähän on hirveän paljon niitä harmaita sävyjä siellä välissä, ja Tolkien tuntuu juuri rakastavan tällaisia katuvia tai erehtyväisiä sankareita. Túrin Turambar on yksi malli Kullervon esikuvan innoittamana. Sitten vaikkapa Boromir Tarussa sormusten herrasta, kuinka hän sortuu ja anoo anteeksi. Tai Frodo, jonka pitäisi heittää sormusta sinne tulipätsiin. Ei hän teekään sitä, vaan hän julistaa sen omakseen, ja vain Klonkun hyökkäys aiheuttaa sen, että Frodosta tulee sankari. Frodohan tavallaan on vähän katuvainen sankari sen jälkeen. Mä luulen, että Tolkien itse oli nähnyt sen verran rajuja asioita ensimmäisessä maailmansodassa ja muutenkin ympärillään, että hän ei uskonut tällaiseen ihan puhtaaseen sankaruuteen. Sen sijaan hän uskoi ehkä tällaiseen kristilliseen anteeksiantoon, koska hän oli harras katollinen. Nämä tällaiset katuvaiset sankarit niin kuin vaikka Túrin Turambar tai hänen isänsä Hurin, ovat sellaisia, jotka puhutteli kovasti.
Sitten se Túrin jotenkin ylipäänsä oli tärkeä Tolkienille, koska Tolkien kirjoittaa tässä maailmanlopun kuvitelmassa, jota ei ole julkaistu muuten kuin The History of Middle-earth -sarjassa, että Túrin Turambar on myöhemmin ihmisten suuri sankari, joka kukistaa itsensä Morgothin, maailman mustan vihollisen, ikään kuin saatanan tässä kirjasarjoissa tai kirjoissa. Túrin oli hänelle tärkeä, ja samalla tavalla Kullervo oli Tolkienille se Kalevalan tärkein hahmo, koska Kullervon tarina on täysin traaginen alusta loppuun, eikä sillä ole onnellista loppua. Siten se muistuttaa Tolkienin toista rakasta tarinaa eli Beowulfia, joka myös on hyvin traaginen, mutta kaunis runoilma tuolta noin 700-luvulta ehkä. Tolkien itse ajoitti sen 700-luvulle. Muut ovat ajoittaneet sitä muille ajoille, mutta Tolkien ajoitti sen 700- luvulla jälkeen ajanlaskun alun, joka kertoo tosiaan sankarin suurista teoista ja lopulta traagisesta kuolemasta.
Minna: Oliko se Runo-Eddasta vai kummasta Eddasta tämä oli?
Jyrki: Se ihan Beowulf-nimellä julkaistaan.
Minna: Ei kun ei, nyt mä sekoitan varmaan.
Jyrki: Joo.
Minna: Joo, nyt mä sekoitan.
Jyrki: Mutta toki pitää sanoa, että Eddassa on toki monta sankaria, jotka myös puhuttelevat kovasti Tolkienia. Esimerkiksi Sigurd ja tämänkaltaiset hahmot tuolta muinaisskandinaavisesta...
Minna: Joo, mä varmaan sekoitin siihen.
Jyrki: Kyllä.
Marko: Jees, loistavaa. Sitten tietenkin emme voi olla puhumatta Väinämöisestä. Tämähän on erittäin keskeinen hahmo Kalevalassa. Tosiaan Lönnrothan jopa itse siteerasi väitöskirjansa nimessä häntä suomalaisten jumalaksi. Samoin voisi sanoa, että Väinämöinen on löydettävissä myös toisissa olomuodoissa Taru sormusten herrasta -kirjojen sivuilta. Mitä hahmoja tai hahmoa on verrattu eniten Väinämöiseen? Mulla on itsellä pari ehdotusta sulle, mutta en sano niitä.
Jyrki: Joo. Mä luulen, että nämä on samat ehdotukset, jotka mä nyt mainitsen. Ensinnäkin Gandalfhan tietenkin on Tolkienin teoksien väinämöishahmo hyvin vahvasti. Gandalfin nimi on tietenkin sieltä Eddasta otettu siis tällainen sauvaa kantava haltia, Gandálfr. Mutta sitten toisaalta Gandalfin hahmo on sekä Loki-jumalan, tuolta muinaisskandinaavisista uskonnoista ja tarinoista, että Väinämöisen perillinen oikeastaan suoraan. Hänkinhän käyttää sanojen mahtia ja etsii oikeita sanoja esimerkiksi avatessaan Morian ovea, kuten Väinämöinen etsii oikeita sanoja Kalevalassa. Gandalfin hahmo toki sitten on (hänellä) myös tämä kuoleman jumalan myytin paluun henki. Hänessä on monta muutakin piirrettä kuin vain tämä Väinämöisen tyyli, mutta hän on hyvin Väinämöisen kaltainen hahmo monessa mielessä. Hän käyttää sanojen mahtia ja itse asiassa laulaa jopa pari laulua Tarussa sormusten herrasta muistellakseen tiedon sanoja.
Minna: Joo.
Jyrki: Professori Tom Shippey aikoinaan totesi, että Puuparta ja Gandalf ovat Väinämöisen lapsia. Eli enttien johtaja Puuparta tietenkin myös on jossain määrin hyvin väinämöistyylinen hahmo. Mutta sitten kyllä myös Tom Bombadil aivan selkeästi Tarussa sormusten herrasta. Hänhän laulaa koko ajan. Hän on laulamisen mahdin ja laulun voiman se selkein esimerkki sieltä Tarusta sormusten herrasta, ja lisäksi hän kykenee laulamaan hirviön pakosalle, avaamaan maat laulaessaan. Sitten tietenkin pitää nyt todeta, että onhan Tolkienin tarinoissa myös näitä laulukilpailuja. Meillä on upeita laulukilpailuja, jotka löytyy tuolta Beren ja Lúthien -tarinasta tai sitten Silmarillionista, kuinka ensin Sauron laulaa haltiakuningas Finrodin maan sisään, tyrmään. Sitten Lúthien haltiaprinsessa tulee ja pelastaa tilanteen laulamalla vuorostaan Sauronin pakosalle, eli voittaa tämän laulukilpailu. Sitten tietenkin kaikista laulajista Lúthien on se suurin, koska hän laulaa lopulta myös uneen Pohjolan valtakunnan eli Angbandin pahuuden mestan. Siinähän taas sitten Lúthien vertautuu Väinämöiseen, koska Väinämöinen vuorostaan Kalevalassa soittaa Pohjolan uneen. Voisi sanoa, että niitä Väinämöis-hahmoja on aika monta. Vieläkö sulla tuli joku muu mieleen?
Minna: Kyllä mä itse eniten näen ehkä Tom Bombadilissa samaa, mutta totta kai myös Gandalf siellä vahvana ehdokkaana.
Jarkko: Se Bombadilhan oli hirveän semmoinen mielenkiintoinen hahmo siinä Taru sormusten herrassa mielestäni myös sen takia, että se ei oikein saanut selitystä, että mikä on Bombadil ja mistä hän tulee, mistä hän on perinyt sen voimansa. Onko siitä joku selittävä asia olemassa vai jääkö se ihan noin avoimeksi kuin itse olen tulkinnut?
Jyrki: Hän on upea mysteeri. Häntä on erittäin paljon analysoitua ja tutkittu. Mäkin olen kirjoittanut muun muassa, että mä näen hänet tavallaan luonnon henkenä tai yhtenä tällaisista alkuperäisistä luonnon hengistä, kenties tällaisen koskemattoman luonnon suojelijana, joka joutuu koko ajan ahtaamalle ja ahtaamalle. Tässä semmoinen Tolkienin luonnonrakkaus näkyy erittäin keskeisellä tavalla. Mutta sitten toisaalta Tom Bombadilillahan on mielenkiintoinen kirjallinen historia, kun hän tulee Taru sormusten herrasta sivuille Tolkienin lasten iloisen värisenä hollantilaisnukkena, joka ikään kuin vahingossa kirjoitetaan sinne kirjan sivuille. Eli hän on taas kerran tällainen ulkopuolinen, mitä siellä on aika paljon, mutta mun mielestä erittäin tärkeä hahmo, koska sormus ei pysty koskemaan Tom Bombadiliin, eikä Tom Bombadil välitä sormuksesta. Hän on ikään kuin kaiken yläpuolella, mutta sitten toisaalta myös kaiken ohessa ja sivussa, eikä oikeastaan välitä mistään niin paljon, että häntä kiinnostaisi nämä suurtenkaan asiat. Tosi mielenkiintoinen hahmo, josta on löydetty todella paljon myös eri analytiikkaa, vaikkapa kristilliseen Jumalaan tai muinaisjumaluuksiin tai muuhun, mutta ei siitä mitään lopullista vastausta ole.
Minna: Joo, että miettii sitä, että hän on vähän tämmöinen luonnon henki, niin mulle tulee tuosta esimerkiksi mieleen Pan-jumala.
Jyrki: Kyllä. Tolienhan itse kirjoittaa, että Tom Bombadil on tavallaan myös pasifismin henki, joka nousee aina esiin, kun sotaa tulee. Eli tavallaan hän on tällainen rauhan puolustaja siellä omalla pienellä tilkullaan.
Minna: Tarvitsemme Tom Bombadileja enemmän tähän maailmaan ja varsinkin tähän nykyhetkeen.
Jyrki: Kyllä.
Minna: Sitten haluaisin vielä kysyä hieman, että mikä on tämä silmarilin ja sammon yhteys? Elikkä sampohan toimi silmarilin esikuvana Tolkienille.
Jyrki: Joo, se yhteyshän on moninainen, mutta sitten toisaalta osittain vähän tämmöinen kryptinen. Elikkä siis sampo on Kalevalan suuri maaginen artefakti, jota tavoitellaan, joka tekee rikkauksia ja jota himoitaan, joka luo Pohjolaan suuret aarteet. Ja sitten kun se sieltä varastetaan takaisin ikään kuin Kalevalan väelle, niin sitten se hajoaa ja jakautuu elementteihin oikeastaan veteen, ja siitä jää vain rippeet rannoille ja kahva Pohjolaan. Mutta sitten J. R. R. Tolkienin Silmarillionissa, joka ilmestyi postuumisti 1977, nämä silmarilit ovat, voisi sanoa, pyhät jalokivet, jotka suurin haltiaseppä Fëanor on tehnyt. Ne ikään kuin heijastaa sitä maailman luomisen voimaa. Meille ei suoraan sanota, mitä ne tekevät muuta kuin, että niitä kaikki himoitsee. Ne ovat varkauden kohteena. Ensin tämä Melkor, Morgoth, maailman musta vihollinen, eli pahisten pahis, ryöstää ne noldor-haltioiden esikuninkaalta Finwëltä, joka oli tämän haltiaseppä Fëanorin isä, ja vie ne. Tämän jälkeen oikeastaan syntyy sitten suuri haltioiden ja tämä Morgothin sota, joka osoittautuu hyvin epätoivoiseksi. Haltiat eivät kykene tätä Morgothia lyömään. Hyvin moni suuri haltia menettää henkensä taistellessaan niistä silmarileista, vaikka kukaan ei tiedä, että niissä olisi mitään sen suurempaa voimaa.
Samalla tavalla kuin sampo ne ovat äärimmäisen himottuja. Ja sitten kun Morgothilla on nämä silmarilit siellä kruunussaan, niin Berenin ja Lúthienin tarinassa ihmissankari Beren saa rakastettunsa Lúthienin isältä Elu Thingolilta käskyn tai oikeastaan vaatimuksen, että mikäli haluat tyttäreni käden, niin sinun pitää käydä hakemassa silmaril Morgothin kruunusta. Täysin mahdoton tehtävä. Tämmöinen kalevalainen kilpakosijalle asetettava mahdoton tehtävä, mikä on hyvin tyypillinen vanhoissa tarinoissa, mutta Kalevalassa myös keskeinen. Tämän jälkeen Beren matkustaa kuitenkin sinne pohjoiseen Angbandiin etsimään sitä silmarilia ja lopulta moninaisten vaiheiden jälkeen rakastettunsa Lúthienin laulettua tosiaan se pohjolan uneen saa sitten väännettyä sieltä Morgothin rautakruunusta yhden näistä silmarileista ja pakenee sen kanssa. Tämä muistuttaa hyvin paljon sitä, miten sampo varastetaan Pohjolasta. Joskin siinä on hyvin paljon myös muunnoksia.
Sitten yhtä lailla silmarilien lopputulemahan on vähän niin kuin sammolla, että ne päätyy sitten pois kenenkään käsistä. Eli yksi moninaisten vaiheiden jälkeen siirtyy Eärendil-nimisen puolihaltian mukana siunatuille maille ja lopulta ihan taivaalle tähdeksi. Ja yhden sitten Maedhros-niminen haltia syöksee tuleen, koska ei pysty kestämään sitä tuskaa... Hän oli Fëanorin poika, mitä se aiheuttaa hänen käsissään. Ja yksi heitetään mereen. Voisi sanoa, että maahan, tuleen, ilmaan ja veteen ne päätyvät, eli vähän niin kuin neljään elementtiin, mutta kolme kiveä. Mutta samalla tavalla kuin sampo, niin niitä tavoitellaan ja koko se tarina ikään kuin elää näiden silmarilien ympärillä.
Minna: Joo, vähän niin kuin katalyytti.
Jyrki: Kyllä ja voisi sanoa, että Quenta Silmarillion, silmarilien suuri tarina tai varsinainen tarina, niin se keskittyy niihin jalokiviin, mutta toisaalta niillä jalokivillä ei oikein ole mitään suurempaa merkitystä. Muuta kuin se, että ne vain merkitsee kaikille hirvittävän paljon. Ehkä tämmöinen loputtoman ahneuden lähde.
Minna: Kyllä. Tämähän on hauskaa, että tämä myytti on siirtynyt myös sitten tähän niin sanottuun tosimaailmaan. Ilmeisesti taannoisina vuosina, kun Sampo-vakuutusyhtiö oli tekemässä jonkinnäköistä fuusiota If-vakuutusyhtiön kanssa, eli se olisi lähtenyt Ruotsiin, sitten oli kauheat otsikot, että nyt se sammon ryöstö tapahtuu [naurahtelua].
Jyrki: Mahtavaa. Näin ne kalevalaiset sanonnatkin elää.
Marko: Elikkä voisi siis varmaan ajatella, että Nalle Wahlroos on lukenut Tolkieninsa ja Kalevalansa.
Minna: Kyllä.
Jyrki: Kyllä mä uskon. Hänhän oli aktiivinen opiskelija-aktiivi silloin 60-luvulla, niin miksipä ei.
Minna: Joo. Nyt kun vähän ollaan päästy tänne bisnesmaailmaan, niin voitaisiin ehkä puhua vielä hieman ennen kuin siirrytään tuonne musiikin pariin. Elikkä nythän tosiaan Tolkienin tuotannosta on tehty viime aikoina aika paljon näitä adaptaatioita taas. Tietysti Amazonin Mahtisormukset ja Rohirrimin sota -animaatio. Mutta näissähän on ollut näitä tekijänoikeusrajoituksia, eli Tolkienin perikunta ei ole tiettyjä tekstejä antanut hyödyntää. Mitä sä luulet, että sitten tapahtuu kun vuonna 2044 laskujeni mukaan, nämä Tolkienin tekijänoikeudet raukeavat, elikkä sen jälkeen on vapaata riistaa ilmeisesti nämä tekstit? Nähdäänkö me silloin sitten vihdoinkin esimerkiksi näitä mustahaltioita valkokankaalla? Nämähän ei tietenkään liity mahtisormusten arondir-haltioihin mitenkään.
Jyrki: Niin. Eolin tarina, voi että olisi mahtava. Mutta ei [nauraa] oikeastaan, koska ongelma on se, että J. R. R. Tolkien myi omien teostensa tekijänoikeuksia, siis elokuvaversioiden tekijänoikeuksia, kyllä jo omana elinaikanaan, ja hänhän ei vastustanut oikeastaan mitään elokuvaversioita sinänsä. Hän arvosti sitä rahaa, mitä niistä saatiin. Päinvastoin hän piti elokuvaa sen verran toissijaisena taidemuotona, että hänellä ei oikein suuren suuria vastustuksia ollut. Hän kommentoi toki niitä käsikirjoituksia silloin esimeriksi 1960-luvulla, kun Zaentzille oli myyty jo ensi kertaa oikeudet. Hänelle ei ollut oikeastaan väliä, että minkälaiset elokuvat juurikaan tulevat muuta kuin, että kunhan täysin tuhoaisi näitä tarinoita. Hän oli paljon myötämielisempi filmatisoinnille kuin vaikkapa poikansa Christopher Tolkien. Tämä ongelma näissä tekijäoikeuksissa on se, että Tarun sormusten herrasta ja Hobitin oikeudethan on jo myyty, mutta loput kaikki keskeiset teokset, sekä Silmarillion -77 että Keskeneräisten tarujen kirja -80 ja sitten History of Middle-earth, koko valtava 12-osainen kirjasarja, niin niiden tekijäoikeudet ovat nyt toimittajia Christopher Tolkienilla ja hänen perikunnallaan. Ja kun Christopher Tolkien menehtyi vasta tuossa 2020...
Minna: Aivan.
Jyrki: Mä Tolkienin pojanpojan kanssa itse asiassa tästä aiheesta hieman juttelin tuolla eräässä konferenssissa tuolla Loughborough´ssa Britanniassa. Tilannehan on se, että Christopher Tolkien on antanut erittäin... mitä mä nyt tästä saan sanoa. Sanotaan näin, Christopher Tolkien ei pitänyt siitä ajatuksesta, että näitä hänen toimittamiaan teoksia käytettäisiin amerikkalaisen rahastuksen välineenä. Näin se meni aika lailla suoraan tämä kommentti. Christopher Tolkienin kuulemasta tulee se 70 vuotta kuluneeksi sitten 2090, eli mikäli siellä perikunnassa nyt joku ei rahan mahtiin taivu enempää, niin emme me tule näkemään pitkiin pitkiin aikoihin mitään hienoimmista näistä Silmarillion-tarinoista esimerkiksi. Mutta onhan tässä sellaista pientä osviittaa siihen, että perikunnan nykyiset hallitsevat tekijät ovat, vaikka ovatkin vähän moneen suuntaan kallellaan, niin siellä on ollut myös myötämielisyyttä nyt näihin adaptaatioihin. Joskin en nyt sitten tiedä, että miten tämä Rings of Power tv-sarja, joka on enemmänkin fanifiktiota kuin Tolkienin fantasiaa, niin kuinka se sitten muokkaa tätä hommaa. Koska mä tiedän, että siellä on ollut kommentteja, että perikunta ei ole ollut ihan tyytyväinen näihin versioihin. Joskin Rings of Powerista pitää sanoa, että se on täysin siis Tolkienin maailman toki tämmöinen aivan uudelleenkuvitelma, joka ei sinänsä liity esimerkiksi toisen ajan tarinoihin juuri mitenkään muuten kuin, että nimistöjä on sieltä otettu, mutta kyllä mä toisesta kaudesta ihan osittain jopa viehätyin. Siellähän oli ihan hauskoja juttuja. Vähän niin kuin fanifiktion hengessä.
Minna: Joo, kun ei ota liian vakavasti.
Jyrki: Kyllä.
Minna: Vähän pitää olla pilkettä silmäkulmassa, eikä niinkään purista kaksin käsin sitä Taru sormusten herrasta -kirjaa siellä sydäntään vasten, että voi ei.
Jyrki: Kyllä.
Minna: No tietysti pakko vielä kysyä, että mitäs tykkäsit Rohirrimin sota -animaatiosta? Siellä ainakin päähenkilö oli vähän sovellettu.
Jyrki: Siis sitä mä pidin. Sehän oli vähän niin kuin animehenkinen tai oikeastaan japanilaistyylinen fantasiapiirretty tai animaatio Tolkienin tarinan pienistä osista, jotka löytyy Taru sormusten herrasta liitteistä siellä appendikseistä. Ne oli oikeastaan aika monet aika hyvällä tarkalla pieteetillä sieltä kaivettu. Siellä oli mielenkiintoisesti mun mielestä käytetty hyväksi sitä materiaalia, mitä oli. Sitten siinä hienolla tavalla lopuksi esimerkiksi Sarumanin hahmo kun tuli siihen, niin se asettui oikeaan siihen ajalliseen kronologiaan. Me tiedetään, että näin se meni. Sä viittasit siihen Héran hahmoon varmaan, joka...
Minna: Kyllä.
Jyrki: Héran nimellehän nyt on löydetty kyllä selitykset. Jos mulle on oikein tämän etymologit sanonut, se on ikään kuin naisen tai tytön nimeä tarkoittava sana ihan sieltä kelttiläisistä kielistä. Mulla ei ollut tästä aiemmin tietoa, että sinänsä se ei viitannut siis antiikin jumalatar Heraan, niin kuin jotkut ovat ainakin netissä kirjoittaneet. Tietenkin siellä on lisättyä materiaalia, mutta sehän nyt oli ihan odotettavissa. Sen jälkeen kun mä pääsin siihen animehenkisyyteen sisään siinä elokuvassa, niihin hidastettuihin taistelukohtauksiin ja sellaiseen vähän erikoiseen kuvaelmaan, kyllä mä sitten ihan viihdyin. Mun mielestä se oli jopa parhaita Tolkien-filmatisointeja näin niin kuin koskaan minun mielestä.
Minna: Joo ja se oli ainakin hienoa, että siinähän tosiaan tämä Sir Christopher Lee puhui todella siinä lopussa. Elikkä oli ostettu oikeudet johonkin ääniraitoihin, mitä ei ollut aikaisemmin käytetty, vaikka hän on toki jo vuosia sitten nukkunut pois. Se oli ihan nice touch siellä.
Jyrki: Siitä pitäisi sanoa, että Christopher Leehän oli suuri Tolkien-teosten fani ja ystävä ja ymmärtäjä. Mä voin kuvitella, että hän on varmaan tehnyt joku elinikäisen [naurahtelee] oikeuksien luovutuksen, koska hän rakasti sitä, että hän pääsi viimeisinä vuosinaan vielä osallistumaan näihin Tolkien-elokuviin.
Minna: Joo ja hän on muutenkin kyllä sellainen hahmo, että todella mielenkiintoinen ja monipolvinen elämäntarina. Mutta nyt tässä kohtaa annan estradin Markolle. Tämä näyttää hieman venähtäneen tämä podcastin kesto tässä kohtaa, mutta ei anneta sen häiritä. Kuten Markolle eilen sanoin, niin tästä tulee minun henkilökohtainen magnum opukseni, mitä podcast-jaksoihin tulee [naurua]. Pidemmittä puheitta mä kiitän omasta puolestani kovasti sinua Jyrki ja nyt annan estradin Markolle.
Jyrki: Kiitos.
Marko: Joo. Kiitoksia hetkestäni parasvaloissa. Toivottavasti se menee jotenkin yhtä korkeatasoisena kuin edellä ollut keskustelu. Tuosta Christopher Leestä on vielä sanottava, että viimeisinä vuosinahan herra intoutui tekemään Kaarle Suureen liittyen pari teema-albumia. Täytyy kyllä sanoa, että se oli kyllä vakuuttavaa, kun yhdeksänkymppinen herrasmies tekee hevioopperaa.
Jyrki: Ja komealla äänellä, voi vitsi.
Marko: Juuri tämä, että and the world shall be as one. Se on vakuuttavaa. Niin se on kyllä noissa Peter Jacksonin elokuvatulkinnoissa. Aina kun Saruman pöllähtää ruudulle, niin se on hienoa seurattavaa. Tällein itse kun on musiikin harrastaja, niin sitä kiinnittää kaikenlaisiin soundeihin huomiota, ja se Christopher Leen soundi on kyllä hieno. Näin.
Jyrki: Toden totta.
Marko: Mulla oli tosiaan tulokulmana musiikki. Minähän en ole aivan niin valtava Tolkien-entusiasti, mitä vaikka Minna ja sinä, mutta kyllä mullekin aika varhaisessa vaiheessa, joskus yläaste, lukion alussa, hahmottui tämä, että musiikki on aika keskeinen teema Tolkienilla. On se maailman sisäinen musiikki, ja sitten taas toisaalta Sormusten herran inspiroima musiikki, ja sitten myöhempinä vuosina elokuvasovituksiin varta vasten tehty musiikki. Mun ymmärrykseni on sitä, että koko Tolkienin fantasiamaailma, Arda, ylipäätään luojajumaluus luo sen musiikin keinoin. Mikä on sun näkemys, että miksi Tolkien näkee musiikin näin tällaiseksi, voisiko sanoa, keskeiseksi luomisvoimaksi?
Jyrki: Joo. Siis musiikki on hänelle hyvin tärkeä, oli henkilökohtaisesti tässä elämässäkin tärkeää. Hänen fantasiamaailmassaan se on tosiaan se kaiken luova voima. Siinä on ehkä oikeastaan montakin suuntaa, joista se tulee. Ensinnäkin mä näen siinä tällaisen ihan antiikin pythagoralaisen harmonian vaatimuksen ja toiveen ja tällaisen harmonisen, täydellisen maailman tavoitteen, mikä siinä maailmanluomisessa alun perin on ennen kuin se niin sanotusti turmeltuu. Se on varmasti tärkeä, ja sitten se Kalevala tosiaan. Kalevalan tällainen laulun ja sanan mahti on myös Tolkienille sellainen ajava voima.
Marko: Minkälainen on sun oma suhde sitten Tolkienin inspiroimaan musiikkiin tai tähän Tolkienin maailman sisäiseen musiikkiin? Varmaan olet kahlannut kaiken mahdollisen black metallista oopperaan.
Jyrki: Kyllä. Kyllä mä hyvin paljon olen tutustunut niihin. Mä voin sanoa, että jo kauan, kauan sitten, kun ensi kertaa esimerkiksi tajusin, että Led Zeppelin -yhtye ja T. Rex ovat käyttäneet tosiaan, ehkä Black Sabbathkin vähän viittaa siellä. Varsinkin Led Zeppelin mä muistan, kuinka se oli sellainen yhtäkkiä kun The Battle of Evermoresta ja tällaisista tajusi, että täällähän on Tolkien-viittauksia. Se oli mulle pikkupoikana silloin 80-luvun alkupuolella hyvin semmoinen ahaa-elämys. Sitten niitä alkoi metsästää kaikkialta muualta. Kyllä mä muistan sitten Ryhmäteatterin tuo Taru sormusten herrasta -näytelmää kun tuli, ja sitten kun sai sen vinyyli-LP:n tuoreeltaan aikoinaan ostettua, ja sitä loputtomasti kuuntelin. Edelleenkin muuten kuuntelen, koska sehän on tekijän oikeuksiltaan vähän hankala levy, mutta koska minulla on niitä vinyylejä nyt sattuu olemaan, pääsen sitä omissa kokoelmissani kuuntelemaan. Toni Edelmanin tekemään musiikkia Tolkienin teksteihin. Kyllä ne inspiroivat mua vieläkin, ja ylipäätänsä Tolkien-musiikkihan on ihan oma genrensä. Tuolla kun maailmalla on käynyt noissa tapahtumissa, oli ne sitten tieteellisiä konferensseja tai sitten tällaisia isompia esimerkiksi Tolkien Societyn järjestämiä tapahtumia, niin se Tolkien-musiikkihan on ihan oma puolensa siellä. Se kyllä on aika vetoavaa.
Marko: Muistanko oikein, että oliko kyseinen Toni Edelman, joka sävelsi musiikin myös tähän suomalaiseen Sormusten herra -sovitukseen Hobitteihin?
Jyrki: Kyllä. Just se Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta...
Marko: Aivan oikein.
Jyrki: ...ja se TV:lle tehty Hobitit, ne on sama produktio. TV:llä vaan vähän laajennettiin sitä tai kuvattiin uudelleen se.
Marko: Juu, juu.
Jyrki: Mutta kyllä on.
Marko: Sanoit tuossa, että Tolkienin musiikki on oma genrensä ikään kuin. Tästähän voi oikeastaan vetää sellaisen päätelmän, että Tolkienin kirjallinen teos, niin sillä on oma... Tulee tavallaan eri taiteenalojen ylittävää merkityksellisyyttä. Jos ajatellaan länsimaisen varsinkin populaarimusiikin kaanonia, niin Tolkienilla on oma merkityksensä siihenkin, vaikka äkkiseltään ajattelisi, että Tolkien on nimenomaan kirjallisuutta.
Jyrki: Joo, kyllä. Ehdottomasti se on musiikissa ollut erittäinkin merkittävää. Se oli sekä niille rokkareille silloin 60–70-luvulla, jotka oli kasvanut just Tolkienin tekstien parissa, että sitten voisi sanoa, että myös kansanmusiikissa on jonkun verran näitä ja hevimusiikissa on tietenkin hyvinkin paljon. Ihan sitten klassisessakin musiikissa on. Meillähän on Tolkien-musikaaleja ja näytelmiä hyvin paljon, joihin on tehty musiikkia. Kyllä.
Marko: Minä tuossa viittasinkin jo tähän black metal -alakulttuuriin, ja mua on riemastuttanut tällainen asia, että alakulttuuri, joka on hyvinkin paheellinen ja kristinuskon vastainen ja aggressiivinen ja eritoten pakanallinen, niin sitten kuitenkin Tolkien on inspiroinut black metal -artisteja. Mutta Tolkien itse, niin kuin jo aiemmin viitattiinkin, oli harras katolinen. Mitä ajatuksia herää tästä, että miten black metal -artistit, mikä keikkaus logiikassa se on, että Tolkien toimii tällaisena inspiraation lähteenä?
Jyrki: Siinähän voisi sanoa, että jälleen kerran se on sama lähdeaineisto. Eli Tolkienin fantasia ammentaa vahvasti sieltä pakanallisesta menneisyydestä, siitä villistä koskemattomasta menneisyydestä.
Marko: Aivan oikein.
Jyrki: Sitten nämä black metal -artistit ja kaikki tällainen niin sanottu uuspakanallinen henki, niin siinähän myös ammennetaan just siitä myyttisestä menneisyydestä ja oikeastaan katsotaan syvälle sinne kansanperinteeseen ja kansanuskomuksiin ja menneisyyteen. Eli voisi sanoa, että Tolkien tunsi vetoa samaan asiaan kuin mihin black metal muusikot [naurahtelua].
Minna: Ja onhan tuossa tietysti tämä vanhempi myöskin, jos ajatellaan Wagneria, joka myöskin ammensi Eddasta Tolkienin tavoin.
Jyrki: Kyllä.
Minna: Mutta sitten Tolkien ei välttämättä ehkä arvostanut sitä, miten Wagner käsitteli tätä sormusmyyttiä näissä sormusoopperoissaan.
Jyrki: Joo, totta. Siis Tolkienhan kävi niitä kyllä katsomassa ja kuuntelemassa ja ilmeisesti jonkin verran pitikin, mutta sitten just jotkut valinnat oli semmoisia, mistä hän ei niin pitänyt.
Marko: Tästä ainakin minun päässäni tapahtuu tällainen siirtymä käsitteeseen nimeltään dissonanssi ja riitasointuisuus. En siis tunne Wagnerin oopperoita hirveän hyvin, mutta mä olen ymmärtänyt, että hän sävelteoksissaan käytti riitasointuisuutta. Jos Tolkien rakentaa maailmansa tällaisen harmonian ja antiikin kreikasta lähtöisin olevan harmonisen musiikkiteoriakäsityksen varaa, sitten jos sinne tulee kaiken maailman riitasointuilijat sotkemaan sitä yhteyttä. Mä itse näen tässä tietynlaisen rinnasteisuuden siihen, mitä ensimmäinen musta ruhtinas Melkor touhuaa.
Jyrki: Kyllä. Tavallaan se Tolkienin maailman pahuus lähtee siitä, kun joku yrittää luoda jotain omaa ja vähän irtautua siitä edeltä sanotusta harmoniasta ja sitten se riitasoinut tavallaan luo sitä uutta. Itse asiassa sehän on erittäin mielenkiintoinen kohta, koska jos Tolkienia luetaan oikein tarkkaan, niin tavallaan ihmiskuntakin saa alkunsa siitä riitasoinnusta. Joskin sitten myöhemminhän tietenkin selitetään lukuisia kertoja, että kaikki on kuitenkin lähtöisin tältä luojajumalalta Erulta. Mutta kyllä siinä mielessä voisi sanoa, että Wagnerin musiikissahan on ainakin minun korviin, näin niin kuin ei ammattilaisen korviin, just semmoista vähän poikkeuksellista aineistoa välillä verrattuna ihan sellaiseen klassiseen oopperaan esimerkiksi. En tiedä, mitä italialaisen oopperan mestarit pitivät Wagnerista silloin aikoinaan 1800-luvulla, mutta siinä on sellaista vähän... Tuleeko ne sieltä riitasoinnusta vaan mistä, mutta siinä on semmoisia aggressiivisia päällekkäisyyksiä, jotka hyökkäävät toisiaan vastaan. Siinä voisi jopa kuulla välillä semmoisen Tolkienin luomisen soiton joskus ikään kuin Melkor vastaan muut luoja-ainurit siellä laulamassa ja soittamassa. Mutta joo, kyllä mä sanoisin, että riitasointu on varmaan semmoinen asia, joka puhutteli toisaalta myös Tolkienia, koska se niin selkeästi tuodaan esiin siellä Silmarillionin alkupäässä Ainulindalëssa ainurin soitossa.
Marko: Joo. Mulle itse asiassa vasta tämän prosessin aikana, kun Minna tätä ehdotti ja ruvettiin tätä haastattelua suunnittelemaan, koin tämän oivalluksen tähän riitasointuisuuteen ja toisaalta sen rinnasteisuuden tällaisiin länsimaisesta musiikkiharmoniakäsityksestä poikkeavaan musiikkiin, kuten black metal tai free jazz. Elikkä jos nyt nopeasti tässä besserwisseröin länsimaisen musiikin teorialla. Puhutaan 12 säveljärjestelmästä, jossa on sävelet A, H, C, D, E, F, G ja ylennykset ja alennukset, ja mikä tahansa melodia tai sointukuvio voidaan soittaa näillä eri sävelistä menevillä äänien ja sointujen yhdistelmällä. Ratkaisevinta on niin sanottu toonika elikkä asteikon ensimmäinen sävel. Tästä keskussävelestä tulee sana tonaalisuus, ja sen vastakohta on atonaalisuus elikkä riitasointuisuus. Joskus 50-luvun lopulla free jazz -artistit rupesivat käyttämään tätä. Atonaalisuutta oli tietysti ollut musiikin historiassa aikaisemminkin, mutta jotenkin sellaiseen populaariin tietoisuuteen se tuli free jazzin myötä jostain 50-, 60-luvun taitteesta. Tämä on ajallisesti mielenkiintoista, koska Tolkien kirjoittaa myös silloin 50-luvulla Taru sormusten herrasta. Sitten syntyy tällainen länsimaista perinteistä harmoniakäsitystä kyseenalaistava tai ainakin vaihtoehdon tarjoava jazzin alalaji, free jazz. Sitten kun tutustuin Tolkienin maailman luomiskertomukseen ja Melkorin rooli osana ainuria rupesi mulle hahmottumaan, niin mulle tuli välittävästi tämä analogia mieleen, että tämä kaverihan on free jazz -artisti [nauraa].
Jyrki: Kyllä. No näinhän se siis tavallaan on. Melkorin eli Morgothin eli tämän pahaksi kääntyvän jumalolento ainurin se ensimmäinen synti, jos se nyt edes synti alun perin on, on se, että hän haluaa olla omanlaisensa. Hän haluaa olla individualisti siinä muutoin niin harmonisessa joukkiossa samankaltaisia ajatuksia. Sitten hän haluaa luoda jotain omaa, eli hänellä on halu tehdä jotain, joka olisi vain hänen. Myöhemmin sitten syntyy se, että hän haluaisi hallita sitä tai jotain muuta. Mutta siis sehän on tavallaan musiikkia siinä mielessä, että jokainen musiikin tekijä haluaa tehdä jotain omaansa ja jättää jonkun omaan jälkensä. Oikeastaan Melkorin se suuri synti siinä alussa on just tällainen poikkeaminen siitä suuresta kudelmasta, ja ne ei oikeastaan ole mitään kovin suuria syntejä alun alkaen tai rikkeitä. Mutta ehkä siitä sitten tulee joku rike, kun hän päättääkin, että no hänpä ottaa sen muitten tekemään ja alkaa sitä hallitsemaan ja tuhoamaan aina silloin, kun mieli vaan hänellä tekee. Eli kyllä, tavallaan hän on semmoinen free jazz -artisti [naurahtelee].
Minna: Tässä voidaan nyt jo miettiä, että ottivatko 50-luvun free jazz -artistit vaikutteita Tolkienilta. Onko jopa tämä musiikin laji saanut sieltä inspiraatiota.
Jyrki: Ainakin 60–70-luvun proge, progressiivinen rock, otti valtavan paljon sieltä Tolkienilta, mutta toki myös vanhemmasta perinteestä. Jazz monesti aina vaikuttaa sille mutkan kautta myös meidän ihan populaarimman musiikin kehitykseen. Mitä esimerkiksi 50-luvun jazzissa kehitetään, niin se tulee sitten myöhemmin jossain määrin populaarimpaankin suuntaan. Mutta Tolkien todennäköisesti ei ollut mikään jazzin kuuntelija. En ole ainakaan ikinä törmännyt hänen kommentteihinsa.
Minna: Niin ja kyllähän Melkor on vanhempi kuin tämä jazz, että jos mietitään, että kuka oli ensin, kyllä se taisi Melkor kuitenkin olla.
Marko: No kyllä jazz syntyi Jo 1900-luvun alussa.
Minna: Jaa.
Jyrki: Niin. Aika samoihin aikoihin, jos 10-, 20-luvun taitteessa Tolkien on tavallaan jo maailman luonut, mutta kyllä se jazz vähän vanhempaa on.
Marko: Positiivista huomata, että nämä ei ole täysin tuulesta temmattuja tällaiset musiikin ja kirjallisuuden ja Tolkienin ja musiikin väliset yhteydet. Tämä ei nyt varmaan kauhean originelli ajatus ollut, mutta jotenkin mä ajattelin, että pystyykö noita asioita ylipäätään edes rinnastamaan tai onko siinä mitään mieltä.
Jyrki: Siis Tolkienin vaimo Edithän oli musiikin opettaja ja konserttimuusikkokin jossain vaiheessa. Musiikki oli hyvin tärkeä heidän perheessään ja musiikin harrastaminen ihan muutoinkin. Tiedetään hyvinkin, että he kävivät konserteissa ja se on ollut hyvin tärkeä asia heidän perhe-elämässä. Lisäksi Tolkienin äitikin oli erittäin kiinnostunut musiikista. Joten kyllä mä sanoisin, että tällä on hyvinkin keskeiset yhteydet myös.
Minna: Tuo oli mielenkiintoinen uusi tieto Tolkienin puolisosta. Mä en ole ollut tietona, että hän on ollut näin musikaalinen. Tai voi olla, että olen ollut tietona, mutta en muistanut sitä.
Jyrki: Joo.
Minna: Lähinnä tulee ehkä mieleen Berenin ja Lúthienin tarusta tämä, kun hän tanssii ja laulaa siellä kedolla miehelleen. Se on ainoa, mikä mulle tulee mieleen.
Jyrki: Joo. Kuten rouva Tolkienkin teki. Jossain vaiheessa perhettä taidettiin elättääkin jopa näillä pianosoitto-opetuksilla, joita vaimo teki. Kyllä siinä on siis merkittävä rooli.
Minna: Okei, mielenkiintoista.
Marko: Joo. Mä olin siinä uskossa, että tämä oli jonkinlainen täysin vaistonvaraisesti syntynyt ajatus mulla itselläni siis. Itse asiassa vastasitkin jo yhteen mun kysymykseen ainakin osittain, mutta ehkä nyt kuitenkin kysyn sen. Minkälainen tämä Tolkienin oma musiikillinen tausta sitten oli? Kerroitkin jo niistä konserteissa käymisistä ja pianotuntien antamisesta, mutta voisi myös kuvitella, että Tolkien tunsi aika hyvin tällaisen, sanotaan nyt vaikka irlantilaisen folkmusiikin tai kansanmusiikin perinteen. Mitä tästä tiedetään?
Jyrki: Joo, siis tosiaan J. R. R. Tolkienin vaimo Edith antoi niitä musiikkeja.
Marko: Niin, totta kai.
Jyrki: Mutta kyllä mä tiedän, että hän itse piti klassisesta musiikista. Se tulee esiin erinäisissä yhteyksissä. Hänellä oli sitten myöhemmin ihan säveltäjälistojakin, joista hän on kertonut pitäneensä. Mutta sitten kyllä myös tuo kansanmusiikin perinne. Mä tiedän, että The Bird and the Baby -pubissa esimerkiksi ilmeisesti tätä kansanmusiikkihenkistä ja onko sitten kelttiläisirlantilaista vai mitä vai niin sanottua varhaisenglantilaista musiikkia, mitä se onkaan, niin kyllä se taitaa olla se toinen traditio, mitä tunnetaan. Tolkienin monet runothan on myös juomalauluja tai kapakkalauluja tai sitten on tällaisia nursery rhyme tai sellaisia lasten lorulauluja. Eli siellä on tällainen varhainen voisi sanoa, että laululyriikan perinne myös mukana.
Marko: Joo. Siis olen itse kuunnellut itse asiassa kahtakin irkkufolkbändiä kuin The Dupliners ja The Chiefstains, kun Tolkienia... Kertaalleen olen trilogian lukenut, mutta minä olin sillain varmaan poikkeuksellinen lukija, että mä en koskaan skipannut niitä runomittaisia tekstejä.
Jyrki: Hyvä.
Marko: Mä yritin pakottaa itseni lukemaan kaiken sellaisenaan siinä järjestyksessä, miten se nyt siellä kirjassa onkaan. Jotenkin jo silloin heräsi tällainen ajatus, onko tämä taas jotain omaa teoretisointia, mutta että jonkinlaisen sukulaisuussuhteen tällaisen just irlantilaisen folkmusiikin juoma- tai jopa tällaisiin murhaballadeihin. Se jotenkin tuntui musta vaistonvaraisesti, että ne ovat yhdistäviä asioita.
Jyrki: On joo ja just sellaisen keskiaikaisen loruttelun perinne, joka näkyy meillä esimerkiksi tällaisen nonsense-kirjallisuuden, tällaisen höpö, höpö -runouden, mitä nykyään tulkitaan lastenrunoiksi, syntymisenä. Joku Liisa ihmemaassa on varmaan tunnetuin esimerkki nonsense-kirjallisuuden mestariteoksesta. Sillä perinteellä on hyvin tärkeä osa myös Tolkienilla. Tolkienhan kirjoittaa useita tällaisia. Esimerkiksi Tom Bombadilin seikkailut -nimisen runokirjan, jossa just toistetaan näitä historiallisia käänteitä. Ja sitten just se kapakkalaulujen perinnehän on hyvin tärkeä näille Oxfordin akateemikoille, me tiedetään se. Totta kai nykyisessä Pohjois-Irlannissa syntynyt C.S. Lewis on varmasti tuonut ainakin sitä irlantilaista tunnelmaa niihin pubi-istuntoihin, mitä me tiedetään, että tämä The Inklings kirjailijaryhmä aikoinaan on hyvinkin paljon Oxfordissa vietti.
Marko: Tuossa viittasit laululyriikkaan, ja minäkin olen joskus itsekin koettanut jotain pikkusen kirjoittaa ja oppinut sen, että on mitan lisäksi mietittävä myös äänteitä ja se, miten tavu tai äänne soi mahdollisimman optimaalisesti sen melodian kanssa. Suomennos varmasti kadottaa jonkin verran. Mä en ole siis alkukielellä englanniksi Tolkienia lukenut. Voisin kuvitella, että suomennos jonkin verran siitä alkuperäisistä kielen nyansseista kadottaa, mutta kuitenkin jo suomennuksesta välittyy se, että ne tekstit on tosi soivia ja laulannallisia. Tiedetäänkö Tolkienin hyräilleen, kun hän kirjoitti jotain värssyä? Pystyikö hän hahmottamaan sitä musiikin kautta myös?
Jyrki: Tolkienin meille edelleen säilyneitä näitä esimerkiksi kirjojen ääneen lukemisia ja luentoja ja tällaisia kun kuuntelee, niin hänen koko se puhehan on sellaista omanlaistaan lausumisen ja laulamisen välimuotoa.
Marko: Aivan, joo.
Jyrki: Kyllä hän siinä traditiossa vahvasti elää. Hänhän oli jonkin verran jossain välissä mukanakin näiden omien runokirjojensa sävellystenkin tekemisessä. Mä en siitä sen tarkemmin tiedä, mutta tästä on kirjoitettu kyllä kirjoja. Hän oli kiinnostunut myös siitä, minkälaiseen säveleen esimerkiksi nämä laulut esimerkiksi Tarusta sormusten herrasta laulettaisiin. Kyllä sillä on ollut merkittävä rooli. Musta tuntuu, että aikoinaan silloin Taru sormusten herrasta ilmestyessä ja sitä ennen jo oikeastaan Hobitin, niin niitä runojahan moitittiin myös kritiikeissä. Mutta silloin ei ehkä hoksattu, että Tolkienin runouden tausta ei ole missään 1900-lukulaisessa nykyrunoudessa, vaan se tausta oli siellä keskiajalla ja ehkä jopa vielä varhaisemmissa, jopa viikinkiläis- ja esiviikinkiläisissä pakana-ajoissa. Eli siis tosiaan siellä vanhojen kapakkalaulujen tai kansanlaulujen maastossa. Ne on semmoisia loruja, rallateltavia loruja. Ehkä Tom Bombadilin laulut tuo sitä parhaan mallin. Irkkusävelet sopii hyvin sinne. Ehkä mä tuohon hienoon Dubliners ja Chiefstains lisään vielä vähän tuoreemman poppoon, eli Pogues myös aika hyvin menee sinne.
Marko: Aivan, kyllä kyllä. Aloitimme tämän musiikkiosion tällä, että musiikki on semmoinen keskeinen luomisvoima Tolkienille. Mulle tuli sitten tämän free jazz ja harmonian rikkomis-rinnastuksen lisäksi mieleen myös tällainen, että jos Tolkienin maailmassa luojajumala Ilúvatar ainurin suuren soiton myötä luo koko maailman olevaksi, niin mitä olet mieltä tällaisesta ajatusleikistä, että kun huomioidaan kuinka paljon Tolkien on inspiroinut näitä reaalisen maailman muusikkoja, niin voisiko ajatella, että miten tämä Eru Ilúvatarin luomistyö ikään kuin jatkuu täällä meidän reaalisessa maailmassamme?
Jyrki: Onhan tämä kaunis ajatus kieltämättä ja miksipä ei, koska Tolkienhan itse sanoi aina, että hän ammentaa tällaisesta cauldron of story, tällaisesta suuresta tarinoiden padasta, joka on aina pullollaan. Siellä on aina loppumaton määrä tarinoita meidän menneisyydestä, joita nyt voidaan ikään kuin ammentaa. Kyllähän se menee myös siihen musiikkiin. Tavallaan nyt sitten sieltä musiikin puolelta voidaan ammentaa, ja ehkä kukanenkin voi olla seuraava luoja siinä Ilúvatarin laulussa. Mikäpä ettei. Siinähän olisi ylevä ajatus.
Marko: Elikkä tällain, että taru muuttuu ainakin jossakin mielessä todeksi.
Jyrki: Todellakin [naurahtaa].
Marko: Sitten kun puhuttiin aika paljon Kalevalasta tai sinä ja Minna puhuitte siitä, niin mitä nimenomaan musiikkiin liittyviä yhteneväisyyksiä Tolkienilla ja Kalevalassa on?
Jyrki: No siis jos mietitään, että Tolkienin maailma luodaan tosiaan soittamalla ainurin soitto, ja sillä on ikään kuin esikuva, tällainen aihe, jota sitten tehdään. Sitten Kalevalanhan jokainen runo on ikään kuin laulettu ja siten se maailmankin luomisen runo on laulettu, eli tavallaan maailmakin luodaan laulun kautta tai ainakin se kerrotaan laulun kautta. Ja sitten jokaisella näillä sankarilla tai hahmolla, mitä Kalevalassa on, niin heillä tuntuu olevan voimaa oikeastaan sen myötä, miten hyviä he ovat laulajina ja soittajina. Väinämöinenkin on mahtavin, koska hän on se suurin kanteleen käyttäjä ja suurin laulaja, ja hän on tietäjä iänikuinen, joka kykenee laulamaan Joukahaiset suohon tai luomaan jopa maailman laulamalla, kuten annetaan ymmärtää kalevalaisissa runoissa. Voisi sanoa, että Tolkienin maailmassa mitä oikeastaan mahtavampi voima, esimerkiksi Gandalf, Tom Bombadil tai vaikka Sauron, joka laulaa näitä mustia laulujaan tuolla Silmarillionissa, niin se loitsu on kaikkein vahvimmillaan silloin, kun se muuttuu laulamiseksi. Sana loitsuhan on erittäin mielenkiintoinen jo sinänsä, että tämä sana spell tulee tietenkin lausumisesta. Eli oikeastaan koko tolkienilaisen fantasian keskiössä on sanojen lausuminen oikeassa järjestyksessä tai sitten asioiden laulaminen oikealla tavalla. Esimerkiksi Tom Bombadil antaa hobiteille tällaisen laulun, että laulakaa tämä kun olette pulassa, niin minä tulen auttamaan. Jos ei olisi osannut laulaa sitä, niin ei olisi tullut auttajaa, mutta sitten kun he ryhtyvät laulamaan tätä laulua, se voimistuu ikään kuin omillaan.
Sitten samalla tavalla tällaisia sanan ja laulun mahdin osoituksia. Kalevala on tietenkin pullollaan niitä, koska henkilöstä riippuen kaikki oikeastaan lausutaan tai lauletaan, ja samoin pitää olla ne oikeat sanat, että mitkä oikeat sanat ratkaisevat tämän ja tämän kysymyksen. Pitääkö niitä hakea vanhalta tietäjä Antero Vipuselta vai Manalasta vai milloin mistäkin, mutta joka tapauksessa sanat ratkaisevat. Samoin Tolkienin maailmassa aina oikeat sanat oikeaan paikkaan aukaisevat ovia tai ratkaisevat mysteereitä tai ratkaisevat arvoituksia tai paljastavat salaisuuksia. Niin kuin vaikkapa Gondorin vanhojen parantajanaisten runonparret, jotka pitää vain tietää ja osata kaivata sieltä. Eli tällaisten kadonneiden sanojen mahti, että se on sana ja laulu. Voisi sanoa, että Kalevala ja Tolkienin maailma on siinä mielessä nivoutunut täysin yhteen, koska molemmissa nämä on ratkaisevassa muodossa.
Marko: Mikä on sitten magian tässä, jos ajatellaan, että spell on tavata ja liittyy kieleen, mutta to cast a spell eli loitsia? Jos magia määritelmällisesti tarkoittaa jotain sitä, että todellisuutta luodaan ehkä uusiksi tai pyritään vaikuttamaan lainalaisuuksiin, liittyykö tämä ajatus tuohon myös Tolkienilla? Toisaalta myös Kalevalassa tai varmaan keskeisesti.
Jyrki: Kyllä. Aikoinaan veljeni kanssa, kun kaivettiin sieltä vanhoja loitsuja, että mitä loitsuja Lönnrotin Kalevalassa käytetään, niin nehän on aina tällaisia runon pätkiä, jotka sieltä kun otetaan, niin niissä on loitsusanat mukana ja se loitsu pitää tavallaan oikein loitsia. Kansanperinteessähän pitää tehdä myös jotain tiettyjä tekoja aina, että ne toimet tulevat oikein. Kalevalassa on tietenkin myös oppeja vaikkapa häitten tai karhunpeijaisten varalle tai kuoleman varalle, että miten pitää toimia, että asiat tapahtuu oikein. Sitten taas Tolkienin maailmassa tämä magiakysymys on aika hankala, koska tavallaan nämä voimat tulevat niistä hahmoista ja siitä maailmasta jotenkin itsestään. Esimerkiksi musta magiaa, eli mitä nämä pahat voimat käyttävät, niin he tavallaan kuitenkin käyttävät sitä luomisesta asti heillä olevaa voimaa. Sitten Tolkienin maailmassa aika selkeästi näyttää siltä, että nämä pahat voimat lopulta ovat käyttäneet kaiken. Eli heillä on tavallaan joku määrä sitä voimaa, joka sitten joskus loppuu, jos sitä liikaa käytetään.
Morgoth esimerkiksi on tavallaan jakanut voimaansa liikaa tai käyttänyt sitä ottaakseen tiettyjä muotoja tai niin edelleen. Ja myöhemmin Sauron esimerkiksi menettää muodonmuuttamisen voimansa tavallaan, kun se on nyt käytetty se voima. He ei saa lisää tätä poweria eli voimaa enää mistään. Mutta sitten sen sijaan on mahdollista myös luoda jotain uutta, mutta yhtä lailla se tuntuu sieltä luomisen laulusta jotenkin ammentavan. Ja haltiathan ottaa tähän kantaan ihan selkeästi Galadrielin suulla Tarussa sormusten herrasta, kun Galadriel kommentoi, kun hobitit toivovat Sam Gamgee etunenässä, että hän näkisi jotain taikuutta, jotain haltioiden taikuutta. Niin Galadrielhan on tästä vähän hämillään, että ihmeellinen asia, miten kutsut sitä taikuudeksi, kun käytät vähän niin kuin samoja termejä myös pahojen voimien tekemistä asioista. Sitten Galadriel tekee näitä ihmeellisiä tekoja ja toteaa Sam Gamgeelle, että tämä on nyt niin sanottua Galadrielin taikuutta, jos haluat sen näin nähdä. Mutta se tavallaan tulee siitä Galadrielinkin mahdista ja tavallaan myös siitä yhdestä haltiasormuksesta, jota hän siellä sormessaan pitää. Galadrielhan on Keskimaan vahvin haltia. Se tulee selkeästi esiin siellä Taru sormusten herrasta loppuliitteissä, joissa todetaan, että vain Sauron hänet kykenisi lyömään sitten lopuksi.
Tuo taikuuskysymys ja magia... Tolkien meni kyllä näihin pakanallisiin myytteihin aika syvälle, mutta ei välttämättä halunnut ottaa kantaa suoraan tällaisiin ihan pakanallisiin riitteihin. Enemmän tämä on luojalta tulevan voiman käyttöä. Toiset käyttää hyvässä, toiset pahassa, koska olennoilla on kuitenkin jonkinlainen vapaa tahto, vaikka sitä sattuma tai joku muu aina ohjaakin. Vastasin vähintään yhtä kryptisesti nyt tähän kuin esitetty kysymys. Mä sanoisin, että Kalevalassa se mahti tulee niistä sanoista ja siitä kuka niitä sanoja sanoo. Tolkienilla taas vähän samaan tyyliin pitää olla ne oikeat sanat, mutta sitten mahti on todella paljon riippuvainen hankitusta tiedosta ja omasta lähtöasemasta, eli mistä mahdista sä olet lähtöisin.
Marko: Vaikuttaako myös tarkoitusperää, eli mihin tarkoitusperään tätä loitsua mahdollisesti käytetään?
Jyrki: Kyllä mä sanoisin, että esimerkiksi Gandalf esimerkkinä tekee tekoja, jotka näyttävät olevan niin sanottujen hyvien päämäärien mukaisia. Mutta sitten meillä on Saruman, joka sortuu pahaksi ja käyttää tällaisia yliluonnollisia voimiaan muiden hallitsemiseen ja lyömiseen ja jopa ihan tällaisia jotain tuliperäisiä hyökkäysloitsuja, jos suoraan sanotaan. Mutta ne tulevat oikeastaan siitä, että hän on myös... Tolkien muualla selittää, Keskeneräisten tarujen kirjassa tulee erittäin selkeästi Istari-osiossa esiin, että Saruman on seppä-valar Aulën yksi seuraajista, eli hänellä on tavallaan tällaisia tulen ja muokkaamisen mahteja. Kuten myös Sauronilla, joka myös on tähän Aulën seuraajia ollut aiemmin. Sitten meillä on nämä Balrogit, eli valaraukarit, eli tällaiset pahan henget, joista yksi siellä Moriassa kohdataan Tarussa sormusten herrasta. Heillä on tulen ja pimeyden mahti, koska he ovat olleet aikoinaan tulen henkiä tai tulen voimia, kuten Silmarillionissa selvennetään. Eli tavallaan käytetään pahansuovastikin niitä mahteja, mitä on alussa, mutta pahuus tavallaan kuluu lopulta loppuun. Näin se näyttäisi olevan.
Minna: Mulle tulee tuosta mieleen, kun on justiinsa esimerkiksi tämä, että Gandalf ja Saruman taistelee ja miettii näitä tällaisia loitsuja. Tietysti näistähän on myös näitä niin sanottuja tosielämän vastineita. Esimerkiksi tämä kuuluisa okkultisti Aleister Crowley, niin hänellähän todella oli myöskin tällaisia taisteluita esimerkiksi tämän Golden Dawn kumppaninsa kanssa. Se on hauskaa, miten tosielämä ja fantasia voi kohdata toisensa.
Marko: Sarjakuvien maailmasta tulee mieleen käsikirjoittajat Grant Morrison ja Alan Moore, joilla on jo vuosikymmenten ajan ollut tällainen maaginen kaksinkamppailu.
Jyrki: Loistavia kirjoittajia molemmat, kyllä.
Marko: Olen kanssa lueskellut heidän teoksiaan ja allekirjoitan täysin. Moore varsinkin on minulle kova juttu.
Jyrki: Kyllä.
Marko: Aika rupeaa räjähtämään varmaan käsiin, mutta mun on pakko kysyä eräs asia, jonka varmasti tunnet. Tällaiset Tolkienin jälkeen tulleet kirjoittajat, menen jo pois musiikista, kuten Michael Moorcock ja Alan Moore, joka on hyvä ystävä Moorcockin kanssa ja jakaa monia maailmankatsomuksellisia asioita. He pitävät Tolkienia patakonservatiivina, misogynistisena ja homofobisena. Mä en pysty näkemään tätä. Mitä ajattelet tästä?
Jyrki: Ensinnäkin Moorelle varsinkin on ollut hyvin tärkeää, miksei myös Moorcockille, asemoida itsensä jonnekin muualle kuin siihen Tolkien-poteroon. Heillä on varmasti se ollut hyvin tärkeää.
Marko: Aivan, vastakulttuuri.
Jyrki: Alan Mooreahan kannattaa kaikin tavoin lukea vähän silleen tietyllä varauksella, koska hänellä on tapana tahallaan provosoida joka ikisestä asiasta [naurua].
Minna: Eli hän on trolli.
Jyrki: Kyllä. Hän varmaan samaistaisikin itsensä trolleihin jossain määrin [naurua]. Tolkien toki edustaa 1800-luvulla syntyneenä kirjailijana hyvin tällaisia varhaisia, ja hän katsoi sinne menneisyyteen hyvin vahvasti. Kyllähän hänellä on paljon konservatiivisia arvoja, mutta toisaalta hyvin paljon myös myötämielisiäkin ajatelmia sekä sukupuoltenkin tasa-arvosta että seksuaalisestakin tasa-arvosta jossain määrin. Esimerkiksi kun hän kirjoittaa aikoinaan kirjeissään Christopher Tolkienille seksuaalivalistuksesta omalle pojalleen, niin kyllä hän on aika avarakatseinen minun mielestäni ollakseen 1800-luvulla syntynyt brittiakateemikko.
Marko: Ja katolinen.
Jyrki: Ja katolinen, niin kyllä. Sanoisin, että omalle ajalleen hän on suorastaan liberaali, mutta tälle ajalle jotain ihan muuta.
Minna: Niin ja sitten minun täytyy sanoa tuosta, että kun aina kritisoidaan sitä, että ei ole näitä naisia näissä kertomuksissa, niin kyllähän Tolkienilla kuitenkin on monia vahvoja naishahmoja siellä hänen teksteissään. Esimerkiksi Lúthien, Eowyn, Galadriel. Hyvin vahvoja.
Jyrki: Varda, tähtien kuningatar. Kyllä.
Minna: Juu, että kyllä niitä naisia siellä myös on. Se on vähän semmoinen, että ehkä trendikästäkin sanoa, että kun ei siellä nyt ollut niitä naisia, mutta ei se nyt kyllä ihan paikkaansakaan pidä.
Marko: Varsinkin tämä Mooren syytös rasismista. Tämä on varmaan hyvin pintapuolinen käsitys, mutta jos ajatellaan vaikka Gimlin ja Legolaksen välistä suhdetta, millaiseksi syväksi ystävyydeksi se kehittyy. Siinähän mun mielestä on nähtävissä jotain rasismin tunnuspiirteitä, että haltiat ja kääpiöt suhtautuvat toisiinsa parhaimmillaankin vähintäänkin epäluuloisesti. Silti kuitenkin se, että jos kaksi tyyppiä sitten bondaa ja heistä tulee tosi hyvät ystävät, niin tuohan on myönteinen viesti siitä, että sillä, mikä on sinun alkuperäsi, ei ole mitään väliä, vaan voidaan olla ystäviä siitä huolimatta. Ja just tämän Gimlin ja Legolaksen kautta mä ajattelin sitä, että niinkin suuresti kuin pidän Alan Mooren töistä, niin mikä tämä... Moore älykkäänä ihmisenä kyllä varmasti näkee nämä, että mikä se hänen pakkomielteensä on sitten mätkiä Tolkienia. Arvostan suuresti. Tämä oli tosi mielenkiintoinen näkökulma, mitä Jyrki kerroit.
Jyrki: Kiitos.
Marko: Minusta alkaa tuntua, että ainakin minun henkilökohtainen kysymyspatteristoni on nyt tyhjentynyt. Meillä olisi yksi kysymys vielä jäljellä, mikä me aina meidän vierailta kysytään. Elikkä tohtisitko antaa meille joitain lukusuosituksia, mitä viime aikoina olet tykkäillyt tai muutenkin?
Jyrki: Joo. Tämä on tällainen tyypillinen asia, että tavallisestihan sitä pitäisi vastata jotain tämän hetken keskeistä kirjallisuutta, mutta mä nyt opastankin kuitenkin ihmiset tutustumaan rohkeasti ihan vaikkapa Kalevalaan. Jos ei muuta, niin samalla voin lukea sitä mun Lajivirren laulamaa -teosta, koska siellä selitetään, mitä siellä Kalevalassa tapahtuu. Voi käyttää sitä vinkkinä. Ei tarvitse kaikkia runoja ymmärtääkään välittömästi. Lisäksi oikeastaan Tolkienia jos haluaa lukea ja todellakin monen kannattaa varmaan lukea, niin kannattaa rohkeasti ottaa sieltä vaikka jotain näistä muistakin kertomuksista kuin Taru sormusten herrasta ja Hobitti. Esimerkiksi ottaa vaikka se Beren ja Lúthien, joka on nyt ilmestynyt omana kirjanaan, koska siinähän ikään kuin pääsee syvemmälle siitä, miksi esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta Aragorn ja Arwen menevät yhteen ja samalla pääsee lukemaan biografistista omaelämänkerrallista uudelleen tulkintaa. Tolkien samaisti itsensä Beren ihmissankariin ja vaimonsa Lúthieniin, haltioiden niin sanottuun prinsessaan.
Mutta sitten mitä muuta. Tuossa mainitsit Moorcockin ja Mooren. Kyllä Michael Moorcockin Elric-sarjaan voisi kuka vaan, joka on vaikkapa innostunut George R. R. Martinista... Moorcock teki sen kaiken jo paljon aiemmin aika paljon vielä rajummin ehkä, jos minulta kysytään [naurua] ja voisi sanoa, että todella syvän traagisilla sävyillä. Jotain löytyy suomeksikin. Ainakin se Elric Melnibonélainen on mullakin tuolla suomenkielisenä hyllyssä. Tänä päivänä tietenkin hyvä opastus on myös tarttua vaikkapa Robert A. Howardin Conan-novelleihin ja lukea, että ovatko ne nyt oikeasti niin vanhanaikaisia ja naisvihaisia. Mä meinaan nyt viime aikoina olen lukenut niitä siten, että ne eivät olisikaan. Sieltä löytyy semmoisia sävyjä. Siinä tällaisia vähän varhaisempia vihjeitä, mihin kannattaa tarttua.
Minna: Olisiko vielä jotain menovinkkejä?
Jyrki: Aivan, aivan, aivan. Meillähän on esimerkiksi nyt kesällä tulossa heinäkuun 10.–12. päivä Finncon-tapahtuma Turussa. Siellä meillä on siis monenlaista fantasiaan, tieteisfiktioon, spekulatiiviseen fiktioon suuntautuvaa ohjelmaa sekä faneille että tutkijoille että harrastajille että kaikille, jotka ovat kiinnostuneet vain aiheesta. Siellä löytyy sekä semmoista viihteellisempää ohjelmaa, että sitten vähän ei niin viihteellistä ohjelmaa, mutta kaikki on yhtä lailla viihtyisää. ohjelmaa. Eli kannattaa tutustua.
Marko: Tuleeko sinulla vielä jotain mieleen, mitä haluaisit meidän kuuntelijoillemme sanoa loppukaneetin omaisesti?
Jyrki: Kiitoksia kaikille, jotka kuuntelitte ja ei muuta kuin hyvää Kalevalan päivää ja mukavaa kevään jatkoa. Olen itse Oulussa, ja täällä on koko ajan yli 20 astetta pakkasta, mutta silti kaunista ja ah niin pohjoista.
Marko: Todella suuri kiitos tästä juttutuokiosta. Tämä oli äärimmäisen inspiroivaa ja mielenkiintoista.
Minna: Kyllä, ehdottomasti. Kiitos Jyrki todella paljon.
Jyrki: Kiitos.
[letkeää kitaran soittoa]