Subscribe
Share
Share
Embed
Elämänmakuisia podcasteja Jätkäsaaresta, Hyvän toivon kappelin yhteisöstä.
Jeesuksen jalanjäljissä kulkeminen vie minua kohti lähimmäistä.
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta.
Niin kauan päivän evankeliumin mies on ollut sairaana.
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta on valtavan pitkä aika. Siinä ajassa ehtii
tapahtua kokonainen elämä. Ihmisiä tulee ja menee. Maailma ympärillä
muuttuu. Vuodet vaihtuvat toisiksi.
Mutta tämä mies makaa edelleen Betesdan altaalla.
Ja sitten hän sanoo Jeesukselle lauseen, joka puhuttelee minua tässä
kertomuksessa ehkä kaikkein voimakkaimmin:
“Herra, minulla ei ole ketään.”
Mies ei ole vain ollut sairaana 38 vuotta.
Hän on ollut kaiken sen keskellä yksin.
Hän kertoo, ettei hänellä ole ketään, joka auttaisi hänet altaaseen. Aina
joku toinen ehtii ennen häntä.
“Minulla ei ole ketään.”
Siinä kuuluu minulle paljon enemmän kuin vain käytännön ongelma.
Siinä kuuluu yksinäisyys.
Ei ole ketään, joka auttaisi.
Ei ketään, joka nostaisi.
Ei ketään, joka kulkisi rinnalla.
Ja juuri siksi minua puhuttelee se, mitä Jeesus tekee.
Jeesus näkee hänet.
Paikalla on paljon ihmisiä, mutta Jeesus pysähtyy juuri tämän ihmisen
kohdalle. Hän tietää, että mies on ollut sairaana jo kauan.
Ihminen, joka sanoo: “Minulla ei ole ketään”, tulee nähdyksi.
Ja sitten Jeesus kysyy:
“Tahdotko tulla terveeksi?”
Kysymys kuulostaa melkein oudolta.
Mies on ollut sairaana 38 vuotta. Eikö ole itsestään selvää, mitä hän
haluaa?
Mutta Jeesus ei oleta.
Hän kysyy.
Hän antaa miehelle mahdollisuuden itse kertoa omasta tilanteestaan. Mies
ei ole Jeesukselle vain auttamisen kohde. Hän on ihminen, jolla on oma
ääni ja oma tahto.
Tämä puhuttelee minua myös siinä, miten minä kohtaan toisia ihmisiä.
Minäkin voin helposti ajatella tietäväni, mitä toinen tarvitsee. Minulla voi
olla ratkaisu valmiina jo ennen kuin olen todella kuunnellut.
Mutta Jeesus toimii toisin.
Jeesus näkee.
Jeesus pysähtyy.
Jeesus kysyy.
Ja minä joudun kysymään itseltäni:
Pystynkö minä tekemään samoin?
Pystynkö kysymään ensin:
Mitä sinulle kuuluu?
Mitä sinä tarvitset?
Mitä sinä toivot?
Mies kertoo tarvitsevansa jonkun viemään hänet altaaseen.
Mutta Jeesus ei vie häntä altaaseen.
Jeesus tekee jotain aivan muuta.
Hän sanoo:
“Nouse, ota vuoteesi ja kävele.”
Ja mies nousee.
Kolmenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen hän ottaa mukaansa
vuoteen, jolla hän on maannut, ja lähtee kävelemään.
Luulisi, että kaikki ympärillä riemastuvat.
Luulisi ihmisten kysyvän:
Mitä sinulle tapahtui?
Kuinka sinä voit kävellä?
Mutta niin ei tapahdu.
Sen sijaan miehelle sanotaan:
“Nyt on sapatti. Ei sinun ole lupa kantaa vuodetta.”
Sapatti on pyhä lepopäivä, jonka viettäminen perustuu Jumalan käskyyn.
Sapatin rikkomiseen suhtaudutaan vakavasti, ja myös taakkojen
kantamista sapattina on rajoitettu.
Mies tekee siis julkisesti jotain, mitä pidetään sapatin rikkomisena.
Ja hän tekee niin, koska Jeesus on sanonut:
“Ota vuoteesi ja kävele.”
Kun mieheltä vaaditaan selitystä, hän vastaa:
“Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ota vuoteesi ja kävele.”
Heidän edessään seisoo mies, joka ei ole pystynyt kävelemään.
Ihme seisoo heidän silmiensä edessä.
Mutta ensimmäisenä he eivät näe ihmistä, jonka elämä on juuri muuttunut.
He näkevät vuoteen, jota ei saisi kantaa.
Jeesus näkee ihmisen.
Toiset näkevät rikotun säännön.
Jeesus näkee miehen, joka on kärsinyt 38 vuotta.
Toiset näkevät vuoteen hänen käsissään.
Tämä tuntuu minusta erityisen ajankohtaiselta juuri tässä ajassa.
Elän maailmassa, jossa ihmisistä puhutaan helposti ryhminä, ongelmina ja
mielipidekysymyksinä. Keskustellaan maahanmuutosta, köyhyydestä,
seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, uskonnosta ja siitä, kuka saa
kuulua mihinkin.
Ja kaiken keskustelun keskellä itse ihminen voi kadota näkyvistä.
Minäkin voin nähdä ensin kannan, kategorian tai säännön.
Siksi tämä evankeliumi haastaa minut kysymään:
Kun ympärilläni keskustellaan siitä, kuka saa kuulua, kuka ansaitsee apua
tai millainen ihminen saa olla, näenkö minä ensin kysymyksen, josta
väitellään?
Vai näenkö minä ihmisen?
Kun Jeesus parantaa miehen sapattina ja käskee tätä ottamaan vuoteensa,
hän näyttää minulle jotain siitä, mitä hänen seuraamisensa merkitsee.
Jeesuksen jalanjäljissä kulkeminen vie minua kohti lähimmäistä.
Kohti näkemistä.
Kohti kohtaamista.
Kohti auttamista.
Kohti rakkautta.
Mutta tässä kertomuksessa ei ole kyse vain siitä, miten minä kohtaan
toisen ihmisen. Siinä on myös kysymys siitä, miten ymmärrän Jumalan
tahdon.
Ne, jotka moittivat miestä vuoteen kantamisesta, eivät ajattele
vastustavansa Jumalaa. Päinvastoin. He vetoavat Jumalan antamaan
sapattikäskyyn.
Juuri siksi kertomus on minusta niin haastava.
Kysymys ei ole yksinkertaisesti siitä, valitsenko Jumalan käskyn vai
rakkauden. Kysymys on siitä, miten Jumalan käskyä tulkitaan ja mitä kohti
sen tulkinnan pitäisi johtaa.
Jeesuksen toiminnassa sapatin pyhyys ei johda siihen, että kärsivä ihminen
jätetään makaamaan. Jumalan tahdon toteutuminen näkyy siinä, että
ihminen saa nousta.
Sama kysymys tulee vastaan, kun minä luen Raamattua.
Minä en ajattele, että oma raamatuntulkintani olisi erehtymätöntä. Minäkin
luen Raamattua omasta ajastani, omista kokemuksistani ja omasta
rajallisuudestani käsin.
Siksi minun täytyy yhä uudelleen kysyä:
Mihin suuntaan tämä tulkinta vie minua?
Viekö se minua lähemmäs lähimmäisen rakastamista vai kauemmas siitä?
Jos tulkintani saa minut sulkemaan ihmisen ulkopuolelle, särkemään häntä
tai vahingoittamaan häntä, minun täytyy uskaltaa kysyä:
Olenko minä ymmärtänyt oikein?
Ja juuri tässä rakkaudesta tulee minulle raamatuntulkinnan kannalta niin
keskeinen asia.
Ei siksi, että voisin itse päättää, mikä Raamatussa kelpaa ja mikä ei.
Vaan siksi, mitä Raamattu itse sanoo Jumalasta.
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan:
“Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja
Jumala pysyy hänessä.”
Jumala on rakkaus.
Ei vain niin, että Jumala rakastaa.
Vaan että Jumala on rakkaus.
Siksi ajattelen, että rakkautta ei tule lukea Raamatun linssin läpi niin, että
ensin päätän Raamatun perusteella, ketä saan rakastaa ja kuinka paljon.
Minun tulee lukea, tutkia, kuunnella ja tulkita Raamattua Jumalan
rakkauden linssin läpi.
Sen Jumalan, joka päivän evankeliumissa näkee ihmisen, jonka muut
ohittavat.
Sen Jumalan, joka pysähtyy.
Sen Jumalan, joka kysyy.
Sen Jumalan, joka nostaa ihmisen ylös.
Kun minä katson toista ihmistä, mitä minä näen?
Näenkö ensin sen, mitä sääntö sanoo?
Vai näenkö ihmisen?
Sillä siellä, missä muut näkevät vuoteen, jota ei saisi kantaa,
Jeesus näkee ihmisen, joka on maannut sillä kolmekymmentäkahdeksan
vuotta.
Ja hänen jalanjäljissään minäkin haluan opetella näkemään ihmisen.
Rakkaudella.