Arja ja Erkka - Miten päädyimme kirjastoalalle?

Miten tradenomista tai medianomista tulee kirjaston työntekijä? Kirjastoalalle on monta polkua ja alalla on hyötyä monenlaisista taidoista. Tässä jaksossa Arja ja Erkka kertovat miten he ovat päätyneet kirjastoalalle, millaista työ kirjastossa on ja mistä he kirjastotyössä pitävät.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

[lintujen viserrystä, veden liplatusta]

Erkka: Nykyään kaikki ärsyttävät ja itsekeskeiset tyypit pitävät podcastia, joten siksi mekin sitten tehtiin tällainen.

Lapsenomainen ääni: Kirjaston kahvitunti.

Arja: Nyt on tämä kevät, mikä on suuren stressin ja ahdistuksen aika, kun kirjoitukset on ohi, pääsykokeet edessä, kesätyöpaikkaa ei ole saanut. Meillähän on se hyvä tilanne, että... Ei olekaan. Niin mä olen täällä vakituisessa työssä ja Erkka on myös, mutta Erkka sä tällä hetkellä kyllä opiskelet.

Erkka: Joo, töiden ohessa.

Arja: Onko sulla nyt jotenkin semmoinen olo, että ei riitä se, mitä sä olet opiskellut tähän asti?

Erkka: Hyvä kysymys. Ehkä se sillä tavalla ei riitä, että mä olen ajatellut, että mahdollisuutena saada jotain ovia auki lisää tarvitaan vähän lisää opiskelua.

Arja: Jaa, tuosta voisikin puhua enemmänkin. Mitä sä suunnittelet? Mullahan on nimittäin se tilanne, että mä olen mennyt perinteisesti siis yläkoulusta lukioon ja sieltä suoraan ammattikorkeakouluun ja siitä noin viisi kuukautta ja vakituinen työpaikka. Sulla on se kulku vähän sellainen monimutkaisempi, eikö niin?

Erkka: Joo, mä olen tämmöinen kirjastoalallakin aika tyypillinen klassinen ajautuja. Eli ensin ihan muuta alaa pohjalle ja sitten jossain vaiheessa suunnanmuutos ja tänne.

Arja: Mitä se muu ala oli? Sä et ollut maatalouslomittaja. Sitä hommaa mä vähän tein.

Erkka: No en ole todellakaan ollut. Mulla oli tällainen toimittajatausta ennen kuin mä lähdin tälle polulle.

Arja: Nyt on ihan pakko kysyä tällain äidinkielen laudaturin kirjoittaneena ihmisenä, että olitko sä äidinkielessä hyvä sitten?

Erkka: Kyllä mä olen aina äidinkielessä ollut hyvää ja kirjoittamisesta tykännyt aina, mutta sitten jotenkin toimittajan hommissa tajusi, että se on itse asiassa aika pieni osa sitä työtä, se kirjoittaminen. Sitten kun ei oikein innostunut siitä kaikesta muusta siinä ympärillä, niin sitten piti miettiä uusi suunta ja sitten mä ajauduin kirjastoon.

Arja: Niin, mutta siitä tässä hommassa on hyötyä kuitenkin, että osaa kirjoittaa ja on ihan tämmöinen puhuva ihminen.

Erkka: Kyllä, juu. Itse asiassa säkin olet noi kirjastoalan opinnot käynyt niin kuin minäkin. Niin täytyy sanoa, että mä koen, että mulle oli niistä medianomin opinnoista paljon enemmän hyötyä kuin niistä kirjastoalan opinnoista.

Arja: No joo. Siis totta, kun mä olen tradenomi ja sitten mä olen kirjasto- ja tietopalvelukoulutus jotain, ja se oli hyvin liiketalouteen suuntautunut ja tietopalveluihin. Siis yritysten tällaisiin, että menet Leirakseen tai vaikka Olkiluotoon. En mä tiedä, onko niissä tietopalvelu vielä. Mä en ihan ole saanut kiinni, että yritystoiminta, yrityksen perustaminen ja esimerkiksi kansantalous, niin en aivan hirveästi ole ehkä niitä juttuja käyttänyt tässä työssä.

Erkka: Mulla on ihan sama kokemus ammattikorkeasta kirjastoalan opinnoista, kun kyseisessä opinahjossa oli hirveän isona osana tämä yrittäminen.

Arja: No juu, kyllä.

Erkka: Se oli sitten lyöty väkisin tähänkin mukaan, että oli hirveästi sitä yrittämistä. Mä olen miettinyt, että pitäisikö nyt sitten perustaa oma kirjastoyritys, joku maksullinen kirjastopalvelu.

Arja: Niin.

Erkka: Olisikohan sillä hyvät tulevaisuuden näkymät.

Arja: Niin. Mähän olen vinkkausta tehnyt oman työn ohessa, ja me ollaan mietitty semmoista konsulttipalvelua.

Erkka: Aivan.

Arja: Siis kun omassa kirjastossa on aina kaikki tosi hyvin, ja sitten kun sä menet naapurikirjastoon, niin siellähän yleensä nyt on pikkasen sillä lailla, että voisi katsoa, että tuon voisi tehdä paremmin. Niin siihen voisi lyödä semmoisen konsultin ja semmoisen kunnon diashow´n ja kunnon rahat. Niin siitä yritystoiminnasta olisi ehkä siinä hyötyä.

Erkka: Mutta onko ne sitten varmasti omassa paikassa hyvin vai onko ne vaan arjamaisesti?

Arja: No tästä nyt voidaan... Mutta konsultit on konsultteja.

Erkka: Niin.

Arja: En mä tiedä.

Erkka: Joo. Ehkä mä kuitenkin sitten kirjasto yrityksenä ajattelisin, että meillä saattaa olla vähän turhan paha kilpailija tämä, missä nykyisin on hommissa.

Arja: On. Se on kyllä ihan totta. Sitten mä olen tehnyt hirvittävästi koulussa... Piti opetella tekemään CV ja työnhaku. Siis piti hakea ihan oikeitakin töitä, vaikka ei pätevyyttä ollut. Mä muistaakseni hain Raumalta jotain paikkaa.

Erkka: Joo.

Arja: Täällä silti olen.

Erkka: Onko se sitten sun vai Rauman onni, että meni näin.

Arja: Niin. Mutta mietipä, mä olen yli 20 vuotta sitten harjoitellut CV:n tekemistä. Eihän siitä olisi mitään hyötyä enää.

Erkka: Ei. Se varmaan on vähän erilainen nykyisin.

Arja: Jos nyt hakisi töitä, olisi kyllä ihan erilaista.

Erkka: Et sentään paperille tehnyt silloin käsin.

Arja: Ei. se tehtiin tietokoneella.

Erkka: No niin, hyvä.

Arja: Mutta ne marginaalit ja ne rivivälit piti osata tehdä.

Erkka: Joo.

Arja: Ja sitten nämä ostotarjoukset ja kaikki tämmöiset yrityksen, mihin kirjoitetaan oma nimi ja mihin kirjoitetaan firman nimi.

Erkka: Tästä vinkkinä kaikille, että CV kannattaa tehdä hyvin ja sillain nykytyylisesti. Jos tähän haluaa vinkkejä, niin ei ehkä kannata kysyä meiltä.

Arja: Ei ehkä, jos me ollaan oltu halvaantuneena samaan työpaikkaan vaikka kuinka paljon. Sä sanoit, että sä olit toimittajahommissa ja sitten ajaudut kirjastoon. Jostainhan sä keksit sen kirjastoalan.

Erkka: Joo. Työkkärin testit kävin läpi.

Arja: Vau.

Erkka: Ja kirjastoala pomppasi niissä ominaisuuksiini sopivimpana, ja koska Olin vähän miettinyt asiaa jo valmiiksi, niin se oli semmoinen selvä merkki, että okei, tähän suuntaan. Mutta täytyy myöntää näin jälkikäteen, että en ehkä ihan kauhean paljon edes tiennyt, mitä tällä alalla tulee vastaan ja mitä vaaditaan.

Arja: Mulla on ihan eri tilanne, koska mä olen ollut ysillä tetissä viikon kirjastossa, niin mullahan oli selkeä näkemys.

Erkka: Niin, että se viikko riitti siihen, että sä tiesit täsmälleen, että tuonne minä menen.

Arja: Niin. Totuushan on se, että siihen aikaan, kun mä hain ammattikorkeakouluun, oli semmoinen iso puhelinluettelon näköinen kirja. Tunnetusti tykkään puhelinluettelosta. Sieltä mä selasin, mihin voisi hakea. Mä poissuljin tekniset alat, luonnontieteelliset alat ja sitten hoitoalat. Jäljelle jäi kirjastoala ja yhteisöpedagogi-nimellä ei vielä silloin ollut, mutta nuorisotyöntekijäpuoli jäi sinne jäljelle, ja mä en halunnut olla nuorten kanssa töissä, niin siihen jäi sitten kirjastoala.

Erkka: Hyvin sä olet välttänyt noi nuoret täällä.

Arja: Juu. Olen nyt viimeiset 15 vuotta erikoistunut yläkouluun, kyllä.

Erkka: Niin.

Arja: Joo. Se meni hiukan pieleen. Mutta ihan tällainen poissulkien. Nyt kun puhutaan, että pitää opiskelijan ottaa tietyt aineet, jotta se sitten hyödyttää, että se pääsee jonnekin. Jos ajattelee, että yli 30 vuotta sitten mua ahdisti se, että aina kysyttiin, mitä sä haet. Se oli silloin jo ahdistavaa. Niin sehän on aivan hirveätä nykynuorille, kun niiden pitäisi ekaluokalla tietää, että otanko mä pitkän matikan lukiossa.

Erkka: Näin on.

Arja: Ja sitten on ne ensikertalaishakukiintiöt.

Erkka: Kyllä. Pitäisi olla jotenkin polku selvillä.

Arja: Joo.

Erkka: Ja sitten kun katsoo esimerkiksi tätä meidän henkilökuntaa, niin meillähän on tosi paljon alan vaihtajia.

Arja: Todella paljon. Mä olen varmaan yksi harvoista, joka on tullut suoraan koulunpenkiltä.

Erkka: Niin. Se on enemmän poikkeus kuin mikään sääntö.

Arja: Kyllä.

Erkka: Juu, on se vaikeata varmasti, kun pitäisi jo nuorena tietää, mutta toisaalta meistä voi sillä lailla ottaa mallia, että ei välttämättä tarvitse tietää. Kyllä sen polun sitten voi löytää uudestaan jossain kohtaa.

Arja: Ja vaikka mä olen tullut tällain suoraan koulunpenkiltä, niin kun mä mietin meidän porukkaa, niin kyllähän siitä hyötyä on, että siellä on taustalla joku toinen ammatti.

Erkka: On ehdottomasti. Siis mä väitän noista omista opinnoistani, että mä hyödynnän vähintään viikoittain ellei päivittäin niitä oppeja, mitä mä olen saanut silloin medianomikoulutuksessa, vaikka opiskelin ihan muuta alaa. Tämä tarkoittaa lähinnä esiintymistä, koska meidän... No riippuu tietysti kirjastossa, mitä hommia tekee, mutta tässä tulee tosi paljon sellaista esilläoloa. Mä teen nyt kirjailijahaastatteluja, näitä podcasteja, kirjavinkkauksia niin kuin sinäkin, ja kaikennäköisiä esiintymisiä tulee jatkuvasti. Ilman sitä koulua mä olisin varmaan edelleen se arka esiintyjä, joka ei uskaltautuisi yhtään mihinkään, mutta kun jouduin siellä koko ajan esiintymään, niin se alkoi muuttua luonnollisemmaksi ja jossain vaiheessa siihen tuli semmoinen varmuus, että alkoi jopa ihan suorastaan pitämään siitä.

Arja: Mutta kumpi tässä on ensin? Se, että sä jo vähän tiesit ja tykkäsit siitä, niin sä ajauduit meillä semmoisiin hommiin vai sitten toisinpäin? Mä uskoisin, että meillä on aika paljon se, että jos siellä taustalla on joku vahva toinen ammatti, niin se otetaan huomioon jo siinä, mitä työtä tekee.

Erkka: Siis varmasti enemmän vielä sitä, että olen muokannut työnkuvastani sellaisen, missä tämä vanha puoli...

Arja: Niin, kyllä.

Erkka: En halunnut hylätäkään sitä kokonaan, niin olen tuonut sitä tarkoituksellakin esiin, mutta kyllä niitä asioita vähän vaaditaankin meillä nykyisin.

Arja: Juu, esiintymistä ja tuollaista ulospäin suuntautunutta, kirjasto menee ulos, niin tosi paljon kyllä.

Erkka: Niin.

Arja: Ja onhan siis tietysti kaikki persoonallisuuden piirteet ja sellaiset, mitä voi hyödyntää, mutta jos mä mietin, että kun mulla ei ole todellakaan muuta kuin se, että olen kotona ollut navetassa ja siitä nyt ei suoranaisesti... Tämä on siisti sisätyö verrattuna siihen navettahommaan. No, vastuullisuus siitä on varmaan tullut. Mutta semmoinen tietty, mikä on lapsesta asti ollut, kun olen äitiä auttanut paljon tällaisissa kahvituksissa tai talkoissa, mitä maalla on, niin semmoinen tietty toimeliaisuus ja semmoinen, että näkee sen tilanteen. Minäpäs nyt tartun tähän ja minä voin auttaa ja sellainen silmä. Ehkä se myös kaikuu sieltä minun lapsuudesta ja nuoruudesta.

Erkka: Joo. Mä olen kanssa vähän sellainen, että en mä oikein tykkää istua paikallani kovin pitkään. Täytyy muokata tätä työnkuvaa semmoiseksi, että oikeasti viihtyy siinä.

Arja: Juu, että voi liikkua.

Erkka: Se on mun mielestä ollut tosi hyvä, että kun on saanut paljon oppia haastatteluiden tekemiseen ja muuhun, niin niitä tekee ihan mielellään näissäkin hommissa.

Arja: Niin, ja säkin olet varmaan semmoinen liukuhihnatekijä. Mä ainakin olen semmoinen, että jos mä jonkun teen, niin mä haluan hyödyntää sitä usein, koska mä opettelen sen tai mä mietin jo siinä tehdessä, että miten mä voin hyödyntää tätä sitten seuraavassa hommassa.

Erkka: No onhan se niin, että jos sä teet jonkun asian kerran, et sä ehdi siinä kauhean hyväksi tulemaan. Kyllä se on parempi, että sitä tekee sitten monta, monta kertaa...

Arja: Ja sitä voi monistaa sitten kätevästi.

Erkka: Niin. Sä saat siihen rutiinin, ja sitä myötä sä pystyt parantamaan sitä.

Arja: Nyt kun miettii meidän taloa, niin meillähän on myös paljon sellaisia työntekijöitä, joilla ei ole pätevyyttä, jotka on jollain tuella tai millä onkaan täällä, ja sitten vuosien saatossa hyvin moni on lähtenyt opiskelemaan kirjastoalaa.

Erkka: Kyllä.

Arja: Se on myös mun mielestä hieno kirjastoalalla, että meillä ei oletetakaan sitä, että sä tiedät heti, vaan tänne oikeasti ajaudutaan, niin kuin säkin olet ajautunut.

Erkka: Joo ja se on varmaan sikälikin hyvä, että meillä saattaa olla edelleen monilla vääränlainen kuva tästä työstä. Sitten kun pääsee oikeasti testaamaan sitä, voi heti nähdä, että hei, tämä on mun paikka tai tämä ei missään nimessä ole mun paikka.

Arja: Niin on ja sitten kun meidän työ on kuitenkin todella sirpaleista ja sellaista vaihtuvaa, niin mä luulen, että se on yksi mikä tulee yllätyksenä. Ajatellaan, että me tehdään paikallamme pitkään sellaista pitkäjänteistä.

Erkka: Kyllä.

Arja: Onhan kyllä sitäkin työtä, mutta muutenhan se koostuu se päiväkin tosi monesta eri slotista.

Erkka: Kyllä. Tietysti tämä varmaan vaihtelee eri työntekijöiden ja eri paikkojen kesken.

Arja: Juu ja mitä siihen nyt itselleen sitten haalii.

Erkka: Niin. Sitten on tämmöisiä, jotka haalii ihan kaiken.

Arja: No niin, kyllä.

Erkka: Niin.

Arja: Mutta kyllähän me nyt sekin tiedetään, että mikä se toisen harrastus tai mikä se on se toinen ammatti siellä taustalla, niin kyllähän me pyydetään siihen apuja. Siis, että tiedetään, että okei, että sä olet tehnyt toimittajan hommaa, niin voitko sä nyt lähteä tämmöiseen mukaan.

Erkka: Kyllä.

Arja: Ja meiltä kysytään siis ihan virallisestikin. Mehän ollaan kerrottu kollegoille ihan julkisesti, että mitkä on ne vahvat alueet meillä, mitä harrastaa, jos sitä pystyy hyödyntämään. Silloin ei käy niin, että sua laitetaan esimerkiksi pitämään jotain neuleiltapäivää.

Erkka: Joo, ei olisi mun juttu.

Arja: Tai mä en vedä askarteluja. Just tämmöisiin pystyy vaikuttaa.

Erkka: Joo, vältetään sairaslomat, kun ei mennä semmoisiin hommiin.

Arja: Niin, kyllä. Se olisi ihan hirvittävän haastavaa, ja siinä menisi kyllä semmoinen, että miksi mä teen tätä työtä, jos se on ahdistavaa jo.

Erkka: Sehän ehkä onkin tällä alalla sillain kivaa, että pystyy vähän tosiaan muokkaamaan tai paljonkin pystyy muokkaamaan sen oman työnkuvansa.

Arja: Niin, paitsi että me ollaan isossa talossa. Ota huomioon se.

Erkka: No joo.

Arja: Sillä on tosi iso merkitys. Jos on kolme työntekijää pienemmässä kirjastossa, niin siinä ei voi niin ihan ehkä valikoida, mitä tekee.

Erkka: Ei tietysti. Tietyt perushommat on, mutta olen itse sellaisessa kolmen hengen kirjastossa ja silti säädän kaikkea mahdollista joka suuntaan, että kyllä se onnistuu.

Arja: Joo. No mitä sä ajattelisit, että kun niistä meidän liiketalouden opinnoista ei ihan hirveästi ole tässä hyötyä, niin mistä olisi hyötyä siis? Mitä olisi voinut opiskella tai voisi opiskella?

Erkka: No, nyt kun itse tekee paljon näitä lasten ja nuorten juttuja, me molemmat tehdään, niin kyllä mä näkisin semmoiselle pedagogiselle puolelle tarvetta. Semmoinen olisi ainakin hirveä apu, jos olisi semmoista taustaa, tai sitten ottaa töissä ollessa vielä tähän päälle jotain sellaista koulutusta.

Arja: Joo, kyllä. Ensimmäisenä tulee varmaan mieleen aina ne oman työn haasteet, että olisi niihin jotain semmoista konkreettista, miten kohdata tämä tilanne. Semmoisethan on ne ehkä, mutta sitähän hirveän helposti opiskelee lisää sellaista, missä on jo lähtökohtaisesti hyvä.

Erkka: Se on totta. Kaikki semmoinen asiakaspalveluosaaminen just haastavampiin tilanteisiin esimerkiksi on ihan hyödyllistä. Semmoisia kursseja sitä koittaa aina poimia sitten jostain, kun tarjolle tulee.

Arja: Niin on, ja meillekin kuitenkin laajasti tarjotaan.

Erkka: Kyllä.

Arja: Ja pidetään siitä kiinni, että meillä on mahdollisuus kehittyä.

Erkka: Joo, ei tarvitse ihan niin rankasti tehdä kuin minä, että menen ammattikorkeaan tässä töiden ohessa.

Arja: Se on aika tiukkaa.

Erkka: Se on tiukkaa, mutta mä luotan siihen, että jossain vaiheessa aikaa vuorokauteen tulee muutama tunti lisää, niin se helpottaisi sitten.

Arja: Okei.

Erkka: Joo.

Arja: Sä käytät ne sitten opiskeluun.

Erkka: Niin.

Arja: Joo.

Erkka: Mä olen nyt vähän sen toiveen varassa tässä.

Arja: Ja sulle oli ihan selvä, että sä haluat opiskella vielä joskus.

Erkka: En mä tiedä, onko se ollut selvää, mutta on se nyt ollut tässä joitain vuosia semmoinen ajatus, että jossain kohtaa voisi. Ei ole välttämättä mitään ajatusta siitä, että tässä muuttaisi työnkuvaansa mitenkään, mutta varmuuden vuoksi ikään kuin, ettei mikään ovi sulkeudu edestä sen takia, ettei ole pätevyyttä. Kyllä mä uskon, että niistä aina sitten jotain hyötyä saa.

Arja: Eli sulla on sitten ylempi ammattikorkeakoulu se sun pätevyys.

Erkka: Nyt on menossa, joo.

Arja: Joo ja tähän asti tämä alempi niin sanotusti.

Erkka: Niin.

Arja: Joo.

Erkka: Ehkä mä vaan haluan olla ylempi kuin moni muu. Ehkä se lähtee siitä.

Arja: Sä haluat nousta mun yläpuolelle, mä ymmärrän kyllä.

Erkka: Joo.

Arja: Koska työvuosissa et pääse, niin edes sitten nimikkeessä.

Erkka: Aivan.

Arja: Muista laittaa sitten aina se Y sinne eteen.

Erkka: Joo, se täytyy varmaan itse työntää joka paikkaan.

Arja: Mm. Muistatko sä, mistä sä teit opinnäytetyön?

Erkka: Joo, muistan. Tein kirjaston viestinnästä. Yllätys, yllätys. Ihan kuin tässä olisi joku linkki.

Arja: Miten musta jotenkin tuntuu kyllä, että sä hyödynsit siinäkin.

Erkka: Kyllä. Mitäs itse teit?

Arja: Mä tein Ulvilan kaupunginkirjaston kirjastojärjestelmän vaihtamisesta sellaisen haastattelukyselyn ja että miten meni omasta mielestä. Siis aina sanotaan, että opinnäytetyöhän stressaa aivan tolkuttomasti, ja sehän on oikeasti aika silti suppea. Sehän ei ole mikään kauhean laaja.

Erkka: Niin. Tavallaan sitä stressataan liikaa.

Arja: Aivan liikaa, mutta mä olen niitä harvoja ihmisiä, joille oikeasti varmaan on ehkä hyötyä siitä mun opinnäytetyöstä. Tai no en mä tiedä, oliko se suoraan siitä. Mutta joka tapauksessa sitten kun olin Ulvilassa töissä ja siellä oli se uusi kirjastojärjestelmä, niin mä pääsin siihen syvemmälle sinne järjestelmäpuolelle, varsinkin kun mä olin sijaisena kirjastossa yksin. Sitten kun mä tänne hain, mä luulen, että se oli yksi iso tekijä, että täällä oli siirrytty Porissa siihen samaan järjestelmään vähän myöhemmin, ja mä osasinkin sen sieltä taustaa vähän enemmän. Mulla oli sitä ylläpitopuolta, koska mä olin yksinäni siellä kunnankirjastossa Kullaalla joutunut sen kanssa värkkäämään vähän taustaa siellä. Mä luulen, että sillä oli oikeastaan iso merkitys sitten lopulta, että mut otettiin tänne, koska enhän mä nyt ainut hakija ollut.

Erkka: Kyllä se voi löytyä ne opintojen hyödyt jossain tämmöisessä ihan yhtäkkiä.

Arja: Juu. Se oli suoraan sen opinnäytetyön ja harjoittelun hyöty.

Erkka: Joo.

Arja: Koska muuten ei voi sanoa, että mä olisin ollut pätevin hakija siinä mielessä, kun mulla oli vain harjoittelut alla ja jotain sijaisuuksia.

Erkka: Joo.

Arja: Mutta niistä harjoitteluista hän oli ihan hirvittävästi hyötyä.

Erkka: Niistä oli.

Arja: Nehän oli siis semmoinen hyppy syvään päätyyn.

Erkka: Kyllä.

Arja: Kun meni harjoitteluun ja sanottiin, että sä olet sitten vastuussa iltavuorossa. Sä olet tyyliin tuon toisen harjoittelijan kanssa tai sivarin kanssa. Sä otat sitten avaimet ja suljet tämän. Mä olin, että jaha, selvä.

Erkka: Mulla ainakin jäi sellainen kuva, että kirjastoalan opinnot oli tosi teoreettisia, että se oppi jäi kovin sillain ehkä etäiseksi kuitenkin siitä arkityöstä.

Arja: Kyllä.

Erkka: Sen takia ne harjoittelut oli ihan ykkösjuttu, että näki oikeasti, mitä ala on, ja sitten lopun oppi töissä.

Arja: Kyllä ja harjoittelun jälkeen oli huomattavasti helpompi jatkaa opintoja, koska ne asiat nivoutui päässä johonkin konkreettiseen.

Erkka: Sekin on totta.

Arja: Sitten ymmärsi. Mullahan oli opiskeluaikoina siksikin tosi hankalaa, että kun mä opiskelin, niin meitä oli siis ehkä kolme, jotka tuli suoraan koulusta. Kaikilla muilla oli vahva kirjastoammatti siellä taustalla tai siis, että he oli tehneet kirjastoalalla. Se oli sillain hankalaa, kun heillä oli heti joku keissi mielessä omasta kirjastosta, että miten tämä tehdään tai mihin tämä liittyy. Ja me tyyliin kaksi tai kolme oltiin aina pikkasen sillain ulapalla, että hetkinen, mistä nämä nyt puhuu ja miten tämä nyt menee. Siinä olisi ollut tosi paljon hyötyä, että olisi esimerkiksi pitänyt välivuoden ja päässyt kirjastoon jonnekin hetkeksi töihin.

Erkka: Niin. Se vaatii sitten vaan just sen, että tietää, mihin on suuntaamassa, että päätyisi töihin just sinne, mihin haluaa.

Arja: Kyllä ja sitä paitsi, että mähän en missään tapauksessa olisi pitänyt välivuotta, koska mä ressasin niin paljon, että mä en pääse sitten ikinä enää mihinkään. Keskiarvohan oli yli yhdeksän, mutta en ymmärtänyt sitä, että semmoisella paperilla voisi jonnekin päästäkin.

Erkka: Jaha. Mä en ehkä puhu keskiarvoista. Mä pidin aikanaan yläkoulussa kolme vuoden torkut.

Arja: Ahaa, okei.

Erkka: Heräsin sitten hieman lukiossa kyllä.

Arja: Mutta sä pääsit sinne lukioon.

Erkka: Pääsin lukioon ja pääsin siitä eteenpäin. Sehän siinä tärkein varmaan on.

Arja: Niin. Oliko susta lukio minkälainen kokemus? Koska nythän puhutaan tosi paljon siitä lukion, kuinka paljon se kuormittaa.

Erkka: Joo, en mä kokenut sitä kauhean kuormittavana. Se sopi mulle paljon, paljon paremmin kuin yläkoulu. Varmaan siinä tuli joku semmoinen henkinen herääminenkin, mutta kun alettiin kokeissa kysymään semmoisia kokonaisuuksia, mitkä sai kirjoittaa auki...

Arja: Aivan. Totta.

Erkka: ...sehän oli kuin mulle tehty verrattuna sellaisiin yläkoulun yhden sanan vastauksiin, joita mä en koskaan tiennyt.

Arja: Niin, sä pystyt runoilemaan sillain...

Erkka: Niin, peittelin osaamattomuuteni kirjallisesti.

Arja: Joo ja saman asian voi selittää monta kertaa siinä kokeessa.

Erkka: Kyllä ja sitten kaikki sieltä vähän niin kuin aiheen vierestä olevat sinne mukaan.

Arja: Juu, kyllä. Mä luulin, että sä sanot sen takia, että se oli lukio helpompaa tämän sosiaalisten suhteiden kannalta, koska sieltähän jäi tippui ne ääliöt pois. Se koheltaminenhan loppui.

Erkka: Se on totta.

Arja: Siellä oltiin sillain asia edellä kuitenkin. Meillä oli semmoinen hyvätasoinen lukio, kyllä.

Erkka: Joo. Mä Olin ihan hyvin peruslukioissa.

Arja: No joo, peruslukio. Eihän nyt maalla on ollut kauheasti vaihtoehtoja.

Erkka: Aivan.

Arja: Että mielellään se lähin.

Erkka: Onko sulla sitten mitään ajatuksia, että voiko Palosen saada vielä opiskelemaan joskus jotain?

Arja: Ei. Ei. Ei ikinä enää. Ei mitään elinikäistä oppimista eikä mitään. Ei kerrassaan. Se oli aivan hirveätä se opiskelu.

Erkka: No hyvä, kun harkitset edes.

Arja: Joo. Siis elämäni hirveimpiä aikoja on ollut opiskeluajat. Mä luulin sitten kun mä opiskelin, että musta ei ole työelämäänkään, että mä en selviä mihinkään. Siihen liittyi myös se, että mä olen huono englannissa enkä osaa uida. Mä ajattelin, että silloinkaan ei voi mennä mihinkään.

Erkka: Miten noi liittyy toisiinsa?

Arja: No siihen, ettei voi mennä mihinkään kouluun, kun on niissä huono. No se uiminen ei ehkä niin, mutta se englannin kieli. Mutta sitten kun mä pääsin työelämään, mä tajusin, että tämä on mun juttu. Ja sitten kun mä pääsin asiakaspalveluun heti ensimmäisessä harjoittelussa, niin sehän oli semmoinen silmiä avaava. Myös sieltä toiselta puolelta siis tämä kirjastohenkilökunta oli sillain, että sä olet tässä hyvä.

Erkka: Joo.

Arja: Se oli, mä sanoisin, mun sen hankalan ja ahdistavan opiskelun jälkeen semmoinen todella merkittävä. Enpä mä siitä asiakaspalvelusta ole koskaan sitten jäänytkään pois.

Erkka: Niin, sä oikeasti viihdyt ihmisten kanssa.

Arja: Joo, kyllä. Se on se juttu.

Erkka: Joo. Ei kovin suomalaista.

Arja: No ei. Ei ehkä. Sittenhän siinä on myös sellainen, että sitten mä ajauduin sellaisiin kirjastoihin ja harjoitteluihin eri puolilla Suomea, että mä olin yksin. Siinähän oikeasti se asiakaspalvelu piti hoitaa itse. Siis, että vaikka ei osannut vastata, jotenkin piti luovia ja olla pokkaa sanoa, että okei, että mulla on ikää reilu 20 ja sä tytöttelet mua, ja silti mä osaan tämän homman. Mä en saa näyttää sitä, että mä joudun tekemään tässä taustalla ison työn. Se ei ollut kova koulu, vaan sanotaanko, että se oli sellainen itsetuntoa kohottava. Niitä tytöttelyjä tuli oikeasti tosi harvoin, ja mun ammattitaitoa ei epäilty. Siis en sano sitä, koska todellakin mä olin sellainen reipas ja annoin semmoisen kuvan, että mä hoidan tämän. Mä en nyt tiedä, mutta mä selvitän. Mutta ne tytöttelyt tietysti, ne vähät, mitä tuli, niin kyllähän ne on jäänyt mieleen. Oletko sä ollut sillain, että sulle on sanottu, että oletko sä joku harjoittelija?

Erkka: On. Itse asiassa tänne Poriin tullessa omassa paikassani, kun tulin vastaavaksi kirjastonhoitajaksi, niin kyllä mua pidettiin jonain apupoikana. Siis se tuli useammalta asiakkaalta, että tuo apupoika tuossa.

Arja: Mielenkiintoinen titteli.

Erkka: Juu. En koskaan ruvennut korjaamaan tätä keltään. Olin mielelläni apupoika sen aikaa, mutta en tiedä, onko nyt sitten naamasta tullut niin kulunut jo, että kaikki tietää, vai onko sitten vaan keski-ikäisyys tuonut tämän, että enää ei kukaan sano minkäännäköiseksi pojaksi.

Arja: Ja sähän pystyit tekemään virheitä ihan helposti, koska sä olit se apupoika.

Erkka: Kyllä, juu.

Arja: Koska aina se harjoittelija tai kesätyöntekijä on sitten lopulta se, joka on tehnyt sen virheen.

Erkka: Niin.

Arja: Ja korjataanko sitä aina? No, toivottavasti ainakin ne virheet korjataan.

Erkka: Kyllä.

Arja: Mutta onhan siis tämä mun asiakaspalveluintohimoni ollut siis siinä mielessä, että mä en ole koskaan ajatellut, että mä siirtyisin kirjastossa sillä tavalla ylennyksen kautta tai siis menisin eri tehtäviin, että multa jäisi asiakkaat pois. Ei ikinä. Siis en ole ajatellut, että olisi joku muu homma kirjaston sisällä sellainen, mitä mä haluaisin tehdä. Mä en ole keksinyt sitä. Tässä on ihan sama. Mä en keksinyt, mihin kouluun mä menen, ja mä en kirjastossa keksi, mitä muuta mä tekisin. Mä jauhan 20 vuotta tätä samaa hommaa ihan sen takia, että mä en ole keksinyt mitään muuta.

Erkka: Niin. Mä mietin just, että oletko sä vaan niin löytänyt oman paikkasi, vai onko sulla vaan täysin onneton mielikuvitus?

Arja: Niin, vai olenko mä vain semmoinen peruslaiska, että se vaatisi jotakin lisää. Niin en viitti vaihtaa. On helpompi tehdä vanhalla sapluunalla, minkä on tehnyt jo alkujaan sillain, että tämän voi monistaa, niin kuin sanottiin. Ehkä se on. Mutta joo, on tässä oikeasti taustalla myös se, että jos mut keikautettaisiin nyt toiseen hommaan, sehän olisi itsetunnolle tosi vaikea, koska niin kuin sanoit, mähän olen tässä todella hyvää tässä mun hommassani. Nyt jos mä menisinkin siihen, että mä olenkin epävarma enkä osaa, se olisi hirveää. En mä haluaisi semmoisen tilanteeseen.

Erkka: Mä olen kastellut näitä yleensä vähän eri kulmasta. Mä olen jotenkin alkanut työntämään itseeni semmoisiin hiukan epämukaviin tilanteisiin testatakseni ikään kuin itseäni, kun niistä saa usein sen palkinnon jälkeenpäin sitten, kun niistä on suoriutunut.

Arja: Mä olen lukenut lehdistä tuosta.

Erkka: Joo.

Arja: Ihmiset sanoo noin, että pitäisi mennä.

Erkka: Se on jännä juttu sitten, kun niistä selviytyy. Mulle tulee mieleen tämä yksi esitys, jonka heitin tuossa aikanaan Tylypori-tapahtumassa, kun päädyin periaatteessa näyttelemään.

Arja: Kyllä, joo.

Erkka: Sehän oli mulle aivan vierasta.

Arja: Mutta oliko se hankala? Siis mietitkö sä hetken, kun sulta kysyttiin?

Erkka: Mietin.

Arja: Okei, joo.

Erkka: Mietin, koska se meni isosti epämukavuusalueen puolelle.

Arja: Ihan tosi?

Erkka: Mutta ei sitten kuitenkaan niin pahasti. Joku siinä jutussa kuulosti niin herkulliselta, että sitä lähti kokeilemaan. Ja täytyy sanoa, että siitä tuli semmoinen palkinto jälkeenpäin ihan itselleen, kun oli selvinnyt siitä ja totesi, että tämähän meni ihan hyvin. Kyllä mä tykkään vähän...

Arja: Me ei ehkä muut tajuttu. Siis me kuviteltiin ehkä, että se on sulle semmoinen joo, totta kai. Toi on ehkä yllättävää, että sä oikeasti mietit, että se oli sulle ehkä haaste.

Erkka: Tuo oli kanssa hyvä esimerkki siitä, mitä se aiempi koulutus mulle teki. Kun siellä tuli sitä esiintymistä niin hirveän paljon, niin yksi, mikä jäi todella isosti mieleen, oli semmoinen kurssi, missä improttiin.

Arja: Oi ihanaa, joo.

Erkka: Esimerkiksi meillä oli semmoinen, että kirjaimellisesti vedimme hatusta puheita.

Arja: Juu.

Erkka: Eli opettajalla oli silinterihattu, mistä kiskoimme papereita, joissa oli aihe, ja sitten oli 45 sekuntia aikaa alkaa puhumaan siitä aiheesta.

Arja: Oi että.

Erkka: Heitettiin joku minuutin puhe sitten. Siellä oli oikeasti sellaisia lappuja, että osa porukasta ei oikein edes tiennyt, mitä se aihe tarkoitti.

Arja: Mutta pystyi silti vetämään.

Erkka: Mutta silti puhuttiin.

Arja: Kyllä.

Erkka: Se oli jotenkin semmoinen hyvä oppi siihen, että aina pystyy vetämään ja myös kestämään sen, että tästä nyt ei aina tule ihan täydellistä priimaa.

Arja: Eikä tästä asiasta oikeasti tiedä. Mehän joudutaan puhumaan usein asiasta, mistä me ei tiedetä.

Erkka: Juu. Se, että ei voi luottaa vaan siihen omaan valmistautumiseensa, mikä on toki monessa asiassa tosi tärkeää, mutta joskus tulee tilanne, että sä et voi valmistautua ja sitten vaan mennään.

Arja: Juu ja sitten tulee näitä aikataulumuokkauksia. Esimerkiksi nyt hyvin konkreettinen esimerkkihän on meillä se, että koululuokka tulee ja niillä onkin eri aikataulu, mitä on sovittu etukäteen.

Erkka: Joo.

Arja: Sitten sun pitää typistää tai laajentaa sitä, mitä sä olit ajatellut. Sehän pitää tehdä siinä hetkessä, kun ne ottaa takkeja pois ja opettaja sanoo sen.

Erkka: Kyllä.

Arja: Sä päässäsi mietit, että okei, tämä mennäänkin näin. Tai sillain, että meilläkin on joskus, että me kuvitellaan, että tulee vaikka 30 oppilasta ja niitä tuleekin 100. Sitten musta on aina tärkeä, että se ei saa näkyä asiakkaalle se meidän hätäännys tai semmoinen, että heille ei tule semmoinen olo, että he olisivat jotenkin ei-toivottuja. En mä näytä koululle, opettajille ja oppilaille, että ai jaa, nyt tämä työllistääkin mua enemmän, voi ei.

Erkka: Kyllä.

Arja: Se pitää saada heitettyä sillä tavalla, että juu, ei mitään, tästä mennään vaan.

Erkka: Tämä on semmoinen, mitä mä ajattelisin, että ihan melkein alasta riippumatta, mutta meillä nyt ainakin olisi hyödyllistä, mitä voisi jonkun koulun kauttakin yrittää saada apuja siihen, niin semmoinen heittäytyminen.

Arja: Kyllä.

Erkka: Kaikkien ei tarvitse ruveta esiintyjiksi, mutta ihan arkisissa tilanteissa tulee hetkiä, jolloin olisi hyvä jollain lailla osata heittäytyä.

Arja: Juu, kyllä.

Erkka: Se, että pystyy sellaiseen. Sitä ei tarvitse olla luontaisesti, mutta siihenkin voi saada apuja.

Arja: Kyllä. Tässä tullaan taas siihen tilanteeseen, että tämähän on meille helppoa. Meidän on hirveän mukava ajatella, että muittenkin täytyy osata tämä yhtä hyvin. Tai ehkä toi on kannustavaa, että sä ajattelet, että muut voisivat opetella sitä.

Erkka: Niin ja mä olen ainakin itse ollut tosi arka esiintyjä joskus.

Arja: Olet vai?

Erkka: Olen.

Arja: Aa, okei.

Erkka: Ja inhosin sellaisia tilanteita, missä joutuu esille. Kyllä sen pystyy karistamaan pois myöskin. Mä olen ollut aina semmoinen esiintyjä, joka kaikissa, jos koulussa pidettiin joku puhe tai joku esitelmä, niin musta tuntui, että mä olen tulipunainen ja kädet tärisee ja...

Arja: Ai, sä olit niitä. Joo.

Erkka: Tämä oli se mun fiilis.

Arja: Joo.

Erkka: Sitten mä sain aina sen saman palautteen, että olitpa tosi rento.

Arja: Okei, just.

Erkka: Jossain vaiheessa mä aloin uskoa sen, että okei, se ei näy.

Arja: Niin, juu.

Erkka: Että vaikka mun sisällä on mimmoinen tunne tahansa, ei se näykään ulospäin.

Arja: Ei. Se on totta.

Erkka: Ja sillä ei ole sitten mitään väliä, että miltä musta tuntuu siinä hetkessä, jonka jälkeen siitä pystyy myös pääsemään eroon, ettei se tunnu niin hurjalta.

Arja: Kyllä, mutta kamalinta oli aina se jälkitilanne, kun se oli ohi. Mulla tulee jännitys siis sen jälkeen, puskee ulos. Musta on edelleen... Tämä on jotenkin, mistä mä en ole selvinnyt, että jos on siis mulla esimerkiksi joku juonto tai joku semmoinen, mihin mä olen joutunut enemmän tekemään töitä ja sillä lailla, että mä vedän sen tietyllä lailla juontajan roolissa, että mulla on selkeästi, että mä olen kirjoittanut tämän ja nyt mä olen tässä roolissa. Niin hetki sen jälkeen, kun mä tulen sieltä lavalta, se on aina riski, koska jos kukaan ei tule sanomaan mitään, mä voin ottaa kamat pois ja mennä vähän sivummalle. Mutta auta armias, jos siihen tulee vaikka joku, joka oli siinä mukana, sanoo jotain. Mun on hirvittävän hankala sillä hetkellä olla läsnä ja vetää sitä samaa oloa, koska mulla on tullut siinä vaiheessa semmoinen blaah, nyt tämä on ohi ja nyt mun kädet saattaa täristää ja mä hetken vihaan näitä ihmisiä, kun mä olen jännittänyt tätä niin paljon. Sitten joku kävelee, että hei, ihana ja mä voisin jutella sun kanssa ja voisiinko semmoista. Ja mä olen sillain, että mä haluan vain tuonne bäkkärille nyt äkkiä, mä en kestä tätä, antakaa kahvia. Se on jännä. Mä tunnistan sen itsessäni, ja mä tunnistan myös sen vaaran. Mä nykyään teen sen selkeästi niin, että mä pidän sen hymyn ja sen, että mä pidän sen saman roolin. Mä tulen täältä lavalta alas, ja mä olen se sama juontaja edelleen. Mä en anna puskea sieltä sitä vielä. Mutta se on jännittävä, koska sitten kun on ollut jotain semmoisia jänskiä ehkä työn ulkopuolisia, mitä on jännittänyt kanssa, niin sitten minulla on ollut joskus aina puoliso yleisössä silloin alkuaikoina varsinkin. Hän kommentoi sitten rehellisesti, että älä käytä ääntä tollain tai sä syöt sanoja tuossa kohti. Se oli kamalaa, jos hän heti antoi sen palautteen. Mä sanoin, että älä sano heti, sano sitten vasta kotona myöhemmin, mä en pysty nyt.

Erkka: Joo. Mä mietin just sitä, että pelkäätkö sä tavallaan sitä palautetta siinä sen jälkeen, mikä voi tulla...

Arja: Juu ja mä en jotenkin kestä ja sitten se, että se läsähdys tulee mulla. Vaikka se ei näy ja vaikka mä en itse myönnä, niin se vie multa hirveästi energiaa ja mua jännittää tosi paljon se tilanne. Se tulee tosi voimakkaasti sitten se, nyt tämä on ohi.

Erkka: Henkinen väsymys.

Arja: Kyllä, mutta mä nykyään tiedän sen, että okei mä pidän tämän. Ja siihen auttaa kaikki tällaiset... Mä en tiedä, onko sulla tällaisia, kun sä esiinnyt, niin auttaako sua tällaiset, että mulla on juontokortit, mitkä näyttää siis sillain, että mä olen miettinyt ne juontokortit. Ja sitten jos mulla on headset-mikki, niin niin kauan kun headset-mikki on päässä, silloin mä pystyn pitämään sen roolin.

Erkka: Joo, en mä koe tarvitsevani.

Arja: Mulla on siis ihan tällaisia.

Erkka: Se on jännä, en mä ole ajatellut mitään semmoista roolia, vaikka totta kai esiintyessä on jonkunnäköinen rooli.

Arja: Kyllä.

Erkka: Ethän sä nyt voi olla ihan omana itsenäsi täysin.

Arja: No mutta onhan sulla siis eri vaatteet, kun sulla on kirjailijahaastattelu.

Erkka: On helposti, juu.

Arja: Siis että sulla on paita päällä ja näin. Kyllähän sä vähän rakennat sitä roolia.

Erkka: Kyllä mä pidän paidan päällä ihan muutenkin, mutta joo erilainen...

Arja: Kauluspaita.

Erkka: Kyllä.

Arja: Kyllähän säkin rakennat kuitenkin vähän sellaista, minkä taakse voi mennä.

Erkka: Niin ja siinä on kuitenkin semmoinen ammattirooli.

Arja: On.

Erkka: Kuinka paljon sua vaivaa itsekritiikki?

Arja: No aivan hirveästi. Se on siis semmoinen asia, jonka kanssa mä olen joutunut siis tekemään ihan... Sitä mä olen opiskellut. Vaikka mä en opiskele työn ohessa mitään tätä alaa, mutta semmoinen ehkä työelämätaito ja sitten tuommoisen, että kestää... Esimerkiksi se, että mulla on haasteita sen kanssa, että mä olen liian pedantti, että se menee vähän yli.

Erkka: Joo.

Arja: Mä en anna itseni yhtään mennä alaspäin. Se ei näy muille. Se on se suuri haaste. Siihen on auttanut ihan hirveästi se, että on tullut sellaista kunnon rutiinia, siis vuosia taakse. Silloin tietää, että mä osaan tämän. Mähän ennen jotain juontoa varten toistakymmentä kertaa luin ne juontopaperit ja miltei opettelin ulkoa ja mietin, että mitä jos tuossa kohti multa tippuu paperi, niin miten mä olen sen merkinnyt. Sanotaanko, että se oli jo pakonomaista sellaista.

Erkka: Joo.

Arja: Jos niin tekisi kaiken työn, niin ei jaksa.

Erkka: Se tulee sitten vaan sen kokemuksen myötä semmoinen luottamus, että kyllä mä nyt jotenkin tämän handlaan sitten kuitenkin siinä kohtaa.

Arja: Just tämä.

Erkka: Kyllä mä olen kanssa semmoista armollisuutta koittanut kovasti opetella ja varmasti parantanutkin siinä, mutta kyllä sitä ihminen jännästi voi välillä suhtautua asioihin semmoisen itsekritiikin kautta.

Arja: Mm.

Erkka: Mulla oli viime syksynä semmoinen tilanne. Mä sain täällä kirjailijahaastattelun pidettyäni sellaisen palautteen, että tämä oli paras haastattelu täällä ikinä. Siis tuli oikein isosti kehu, niin tiedätkö mikä oli mun ensimmäinen ajatus?

Arja: Mä en voi tehdä niitä enää ikinä.

Erkka: Ei varsinaisesti, vaan se ajatus, että mä olen tehnyt näitä monta täällä ennenkin, niin mikä niissä oli vikana.

Arja: No hyvin pystyit kääntämään.

Erkka: Niin ja sitten tämä oli niin tyhmä ajatus, että mä jotenkin tartuin tähän itsekin, että tämä täytyy pitää mielessä, että tämmöisiä ajatuksia sitä itselleen lykkää päähän saatuaan mahdollisimman positiivisen palautteen.

Arja: Sä saat parhaan palkinnon, ja sitten sä mietit heti, että mitä mä olen tehnyt väärin.

Erkka: Niin. Mä käänsin sen sillain, että mitä ihmettä mä olen aikaisemmin sössinyt.

Arja: Juu.

Erkka: Tämä on vaan esimerkkinä kaikille siitä, että se sun oma mieli voi työntää sulle kaikkea tyhmää ajatusta päähän, mutta koita sivuuttaa ne.

Arja: Kyllä.

Erkka: Ja tässä tapauksessa mä sivuutin se ehkä sillä, että mä oikein tallensin sen mieleeni, että mä voin naureskella itselleni tavallaan tämän asian suhteen.

Arja: Kyllä.

Erkka: Sitten kun seuraavan kerran tulee taas joku tämmöinen tilanne, niin mä muistan tämän sitten ja mietin, että okei, ehkä mä en välitä näistä omista ajatuksista näissä hetkissä ihan kauheasti.

Arja: Niin, joo. Toi on kyllä siis hämmentävää ja tuon hyvän palautteen saaminenhan ylipäänsä on hankalaa. Se on mun mielestä hankalaa työyhteisössä ylipäänsä, koska mähän ajattelen heti, että nyt muut ajattelee, että mä ajattelen, että mä olen jotenkin parempi. Siis mä käyn hirvittävästi keskustelua itseni kanssa aina siitä, että voinko mä tehdä näin hyvin, kun aiheuttaako se muille jotenkin paineita. Tämä on kanssa semmoinen ihan mystinen, että miten mä saan sen käännettyä sillain, että ei mun kannata tehdä näin tai siis en mä ajattele, että ei mun kannata, mutta mä pelkään jotenkin, että se kääntyy mua vastaan, että mä teen asiat hyvin.

Erkka: Niin, eikä varmasti kukaan muu ajattele.

Arja: Niin ja varsinkaan asiakkaat harvemmin ajattelee, että tekisipä tuo vähän huonommin, niin sitten [nauraa] ei olisi paineita muilla.

Erkka: Niin. Nyt minä kärsin omissa töissäni, kun tuo Arja kirjastossa palvelee minua niin hyvin.

Arja: Niin, kyllä.

Erkka: Joo.

Arja: Mutta että näin sitä saa sen. Mutta myönnetään, mulla on... Mä en tiedä onko sulla, mutta mullahan on taustalla hyvin pitkään se ajatus, että mä en ole opiskellut kirjallisuutta.

Erkka: Okei.

Arja: Musta tuli kirjavinkkari. Mä en ollut opiskellut suomen kieltä enkä kirjallisuutta enkä mitään tällaista yliopistossa, ja ammattikorkeakoulututkinto oli täysin uusi silloin, kun mä tulin tänne. Mä olin ensimmäinen varmaan vakinaistettu AMK-ihminen. Niin sen kanssa oli kipuilua, koska sitä oletettiin ja mun piti jollain tavalla perustella jopa se, että miten minä teen tätä työtä, kun minulla ei ole sitä koulutusta.

Erkka: Joo. Toisaalta sitten, kun nyt ajattelee näitä omia töitään, niin kuinka paljon sellaista mihinkään tarttisi.

Arja: Niin, joo. Mutta jotenkin se pitää ansaita se semmoinen, että saa sen ammatti-identiteetin rakennettua.

Erkka: Joo.

Arja: Siinä oli niin paljon uutta, ja sitten kirjavinkkaus oli myös uutta, niin siinä oli niin paljon semmoista, mitä piti runnoa läpi. Mä opettelin semmoisia vastauksia valmiiksi, että mä en mene ihan jumiin, jos joku opettaja vähän ihmettelee.

Erkka: Joo.

Arja: Että mulla on se sama hymy, ja mitä mä vastaan.

Erkka: Joo.

Arja: Se oli vähän semmoinen hankala.

Erkka: Kuitenkin kirjallisuuden suhteen mehän joudutaan joka tapauksessa valikoimaan myös sen, mitä me luemme vapaa-ajallamme, koska kas kummaa emme ehdi lukemaan kaikkea.

Arja: Niin.

Erkka: Niin en mä sitten tiedä. Joo, voi opiskella jotain klassikoita, mutta ne ei ole edes niitä, mitä oikeasti luetaan.

Arja: Niin. Mullahan oli suuria ongelmia just sen takia, että mulla ei ollut sitä teoriapohjaa, kun yläasteella käydään jo tietyt kirjallisuuden teoriat ja tällaiset ja sitten mä vinkkasin yläkoululaisille, niin mun piti itse saada ajateltua se, että miten minä teen sitä, mikä on minun tehtävä siinä niiden oppilaiden kanssa verrattuna siihen opettajan tehtävään. Niin se oli semmoinen kanssa, mikä piti mun käydä se keskustelu itseni kanssa. Opettajat eivät millään tavalla tuonut esille sitä, että mä tekisin jotenkin väärin tai näin, mutta se oli hankala.

Erkka: Joo.

Arja: Se keskustelu mun piti käydä.

Erkka: Ehkä se on hyvä, että sä olet ollut jo muuttamassa näitä kuvioita ennen kuin mä olen tullut.

Arja: Niin, niin. Ehkä se (auttaa) [naureskelee] ja sillain mä kyllä ajattelen aina, kun joku kipuilee. Mä olen, että kuule, ei se ole kenelläkään muullakaan ollut välttämättä niin helppoa.

Erkka: Niin. Sä käyt kertomassa, että miten ennen oli vielä pahempi.

Arja: Mä olen aina kuuluisa tästä, että miten ennen oli vielä pahempi.

Erkka: Joo.

Arja: Mutta onhan se. Mä olen nostanut sen eduksi, että mulla ei ole mitään koulutusta [nauraa].

Erkka: Nyt Arja rohkaisee kouluttautumaan.

Arja: Just, kyllä. Ei kannata kouluttautua liikaa, koska... Siis mä olen oppinut töissä tosi paljon, ja kun mulla ei ole sitä tietynlaista taakkaa siellä taustalla ja sitä, mitä oletettiin niitä opintoja, niin mä sain luoda kokonaan sen mun oman ammatti-identiteettini ihan alusta asti.

Erkka: Mm. Kyllä mä suhtaudun opiskeluun sillain, vaikka nytkin töiden ohessa opiskelen, että niillä taataan se, että pääsisi suunnilleen sinne, minne haluaa, ja sitten tekemällä oppii.

Arja: Kyllä.

Erkka: En tosiaan välttämättä tunnista kaikkia näitä alan opintoja jokapäiväisessä tekemisessäni.

Arja: Ai et vai? Edelleenkään.

Erkka: Edelleenkään millään tavalla.

Arja: Mutta paperit täytyy jostain saada, että pääsee.

Erkka: Niin. Se on vähän nykyisin pakko.

Arja: Niin on, ja sitten kun sinne taloon on päässyt sisälle, sitten ovet on auki ihan täysin. Näin mä aina sanon meillä.

Erkka: Kyllä.

Arja: Että kun tänne sisälle pääsee, niin kyllä se sitten.

Erkka: Niin ja tavallaan rohkaisuna myös niille, jotka opiskelee jo ja kokee sen jotenkin hankalana tai se, että miten mä pystyn tällaisia hommia tekemään, että ei se välttämättä kerro siitä alasta ihan hirveästi.

Arja: Ei.

Erkka: Puske ne läpi ja toivottavasti saat työpaikan ja sellaiselta paikalla, mitä haluat, ja siitä se sitten alkaa se oppiminen.

Arja: Kyllä ja sitten jos harjoitteluja saa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, niin se kyllä auttaa tosi paljon, vaikka niiden saaminen tuntuu nykyään olevan hankalaa.

Erkka: Kyllä. Kyllä se aina hyvä olisi nähdä vähän, että mitä oman alan paikoissa tapahtuu.

Arja: Kyllä.

Erkka: Sitten joko näkee, että tuonne tai ei tuonne.

Arja: Niin on, kyllä. Ja sitten myös se, että muistaa, että vaikka se opiskelu itsessään on vähän haastavaa, jos on joku sellainen harrastus tai joku sellainen valmiiksi, niin sitä voisi hyödyntää. Koska kirjastossa kuitenkin me mielellään kuullaan sitä, että sä harrastat tuollaista, että voisitko sä ottaa tämmöisen homman tai kun järjestetään tapahtuma, niin voisitko sä olla tässä.

Erkka: Kyllä. Tapahtumissa erityisesti sitä on helppo hyödyntää.

Arja: Niin on ja sitten kun miettii sitä, minkälaisia tapahtumia järjestää, niin onhan se helpompi, että siellä on joku, joka asiasta jotain tietää.

Erkka: Juu.

Arja: Ei se nyt ole mikään vaatimus, mutta silti.

Erkka: Kyllä siitä aina kaikki hyöty yritetään ottaa irti, kun joku jostain tietää jotain.

Arja: Niin.

Erkka: Eikä tarvitse itse ideoida ihan kaikkea asioista, mistä ei tiedä mitään.

Arja: Niin ja sitten voi soittaa kuitenkin kollegalle, että miten tämä nyt menikään.

Erkka: Niin. Siis se oli hyvä esimerkki juuri tämä mun Potter-esiintymiseni silloin. Ennen sitä katsoin muutaman leffan Pottereista, mutta siis mulle oli Potterit jäänyt täysin, koska en ole fantasiaihminen ollenkaan. En tiennyt niistä mitään, mutta kollega suunnitteli mulle sen show’n alusta loppuun.

Arja: Käsikirjoitti sen sulle.

Erkka: Käsikirjoitti sen mulle. Mä sovitin ne vaan sitten omaa suuhuni sillain sopiviksi ne reliikit.

Arja: Eli todellakin sä näyttelit.

Erkka: Mä näyttelin, juu. Mä tulin tilausnäyttelijänä paikalle.

Arja: Se oli kyllä aika hieno.

Erkka: Eihän tästä olisi tullut yhtään mitään, jos sillä mun tietopohjalla oltaisiin menty. Ei semmoista olisi koskaan voinut tapahtua, koska mä en tiennyt mitään.

Arja: Niin, eikä kukaan olisi keksinyt tai siis sä et olisi keksinyt itselle semmoista roolia.

Erkka: Niin.

Arja: Sekinhän siinä on se haaste, että löytää.

Erkka: Kyllä. Vaikka siitä jäikin pienet traumat ja katkeruudet, koska esitin Gilderoy Lockhartia, joka on erittäin itsekeskeinen tyyppi.

Arja: Juu.

Erkka: Ja sitten kun eräs kollega sanoi, että mulla tuli tästä mieleen sä, että haluaisitko esiintyä, niin olihan siinä pikkusen sellainen, että miksi minä tulin mieleen tästä.

Arja: Se ei ollut ehkä se paras sisään heitto siihen, että voisitko tulla, kun kysyi tuommoisen.

Erkka: Niin.

Arja: Täytyy sanoa tuosta Harry Potter -tapahtumasta, että kyllä me silloin kun järkättiin ensimmäistä, sovittiin että me pääjärjestäjät luetaan se ykkösosa. Kaikki.

Erkka: Joo.

Arja: Mäkään en ole lukenut. Että meillä on pikkasen siitä maailmasta käsitystä. Olihan se sillain helpompia. Ja sitten kun asiakkaat tuli, jos he oli pukeutunut, niin pääsi vähän kyydille, että mikä juttu se on, miksi hän on pukeutunut tällä tavalla.

Erkka: Mm. Mutta periaatteessa meillä pystyy tekemään näinkin, että tulee mukaan tietämättä asiasta sen enempää, kunhan jotkut tietää.

Arja: Niin on, ja sitten toiset kuitenkin antaa sen selkeän ohjeen, ja myös jos sitä jotenkin vetää roolivaatteissa tai haluaa jotain, niin kyllä jollakin löytyy sellaisia releitä ja katsotaan valmiiksi kuvia, että minkälainen voisi olla. Kyllähän me avoimesti otetaan. Tässä taas tulee helposti se, että kirjastossa on rumputapahtuma ja mä en soita rumpuja, niin nyt mä en voi mennä siihen tapahtumaan järjestämään. Mutta eihän se niin ole, vaan meillähän saa tulla kuka haluaa järkkään tapahtumaan, miten vaan resurssit riittää, eikä se vaadi sitä, että sä tiedät siitä asiasta jotain.

Erkka: Juuri näin.

Arja: Ei ole niin, että olisi semmoinen kuppikunta, että noi on ainoat, jotka tietää rummuista, niin sitten ne saa vaan järkätä sen rumputapahtumaan.

Erkka: Ja tästä päästään taas siihen heittäytymiseen, että se vaatii vähän heittäytymistä lähtee johonkin ihan vieraaseen aiheeseen.

Arja: Niin, mutta tässä on nyt se ongelma, että me toivotaan, että kaikki on semmoisia heittäytyjä, kun ne tulee kirjastoalalle.

Erkka: Ei kaikkien tarvitse olla, kunhan niitä on riittävästi.

Arja: Niin just. Että kuitenkin sillain lailla vähän.

Erkka: Ei siitä ainakaan haittaa ole.

Arja: Ei.

Erkka: Ja veikkaan, ettei monella muullakaan alalla.

Arja: Niin, mutta silti meille voi tulla töihin kyllä kaikenlaiset ihmiset kokeilemaan.

Erkka: Niin.

Arja: Siis jos jotenkin jotain kautta pääsee, niin emme tee mitään tiettyjä vaatimuksia ihmisille.

Erkka: Niin ja kun se ihminenkin muuttuu matkan varrella.

Arja: No niin. Totta.

Erkka: Mä voin verrata itseäni 20 vuotta taaksepäin, niin olen aika erilainen ihminen.

Arja: Kyllä ja sitten kun siihen tulee se ammattiosaaminen, niin kyllähän se muuttaa.

Erkka: Kyllä.

Arja: Kyllä alussa oli hankalaa kirjastossakin vastata puhelimeen, koska sieltähän saatettiin kysyä ihan mitä vaan. Ja nyt se on aivan sama, mitä se asiakas kysyy, koska voi itse vastata myös sille ihan mitä vaan.

Erkka: Niin.

Arja: Siis, että pääsee heti siihen kiinni, mistä on kysymys.

Erkka: Se on totta. Se on ollut aluksi hirvittävän jännittävää jossain harjoittelussakin esimerkiksi.

Arja: On.

Erkka: Puhelin soi. Apua, mitä mä teen.

Arja: Juu, se on jotenkin siinä puhelimessa ja ylipäänsä se, että kun ne kaikki asiat pitää opetella just nyt. Sieltä voidaan kysyä ihan mitä vaan. Mutta nythän se on meistä ilo, että me ei tiedetä, kun asiakas soittaa.

Erkka: Niin.

Arja: Sieltä voi tulla ihan mitä vaan.

Erkka: Eikä todellakaan mietitä, kun painetaan sitä luurin kuvaa ja vastataan.

Arja: Ei [naurahtaa]. Sillain, että kuka ehtii vastata. Mutta just se, että kaikkea oppii.

Erkka: Kyllä.

Arja: Olisiko sulla nyt jotain fiksua sanomista siihen, että nyt eletään sellaista stressaavaa aikaa? Mikä helpottaisi?

Erkka: Nii-in. Pidä huoli, että on jotain muutakin elämässä kuin se opiskelu siinä. Vaikka lukisit pääsykokeisiin ja se vie hirveästi aikaa ja energiaa, jotain muutakin pitää olla, ettei se ole pelkkää sitä opiskelua.

Arja: Mm.

Erkka: Ja sitten lähinnä se, että jos sä nyt luet pääsykokeisiin, niin se on muutaman kuukauden nyt vielä iso pyrähdys, mutta sen jälkeen sä voit rauhoittaa sen tahdin. Jos sä pääset johonkin oppilaitokseen sisään, niin siellä ei tarvitse saada koko ajan niitä huippuarvosanoja ja muuta. Sitten sä voit vähän yrittää ottaa rennommin.

Arja: Mm ja elää siinä muutakin samassa.

Erkka: Niin. Mä voin ainakin itse sanoa, että mitä nyt ammattikorkeasta on arvosanoja saanut, niitä ei ole kukaan kiinnostunut näkemään. Ei ole kukaan ollut kiinnostunut niistä sen jälkeen. Se tutkintopaperi kiinnostaa totta kai työnantajia, että sä olet saavuttanut sen tutkinnon, mutta ne arvosanat, ei niitä ole kukaan katsonut.

Arja: Niin.

Erkka: On ne hyviä tai huonoja, ei se kiinnosta ketään.

Arja: Eikä sillä ole enää mitään merkitystä.

Erkka: Ei. Sitten kun olet päässyt sinne jonnekin paikkaan, mihin olet halunnut opiskelemaan, sitten voit ottaa vähän rennommin.

Arja: Kyllä. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on meidän hyvä neuvo.

Erkka: Niin.

Arja: Ja just se, että se on tietty jakso. Voi ajatella, että nyt kun lukee pääsykokeisiin, niin tämä on nyt tämä rutistus ja sitten tämä on jossain vaiheessa ohi. Koska sillä hetkellä kun sitä tekee, ei todellakaan ajattele, että tämä on joskus ohi. Se tuntuu, että tämä on nyt koko ajan. Voi vähän ajatella pidemmälle, että tulee kyllä sitten kuitenkin se seuraava kausi ja sitten taas on se seuraava asia siinä. Kaikki ei tule tähän nyt, vaikka tuntuu siltä, että nyt tässä on koko elämä kasassa.

Erkka: Niin ja sitten varsinkin jos ajattelee, että nyt nämä pääsykokeet ja sitten jo mä pääsen johonkin, sitten se opiskelu kestää neljä vuotta, että mä en voi missään kohtaa relata ja hellittää.

Arja: Juu.

Erkka: Sehän nyt ajaa ihmisen sitten ihan solmuun, jos niin ajattelee.

Arja: Kyllä.

Erkka: Ei niin tarvitse tehdä.

Arja: Niinpä ja sitten kun on työelämässä, sitten on myös lomaa.

Erkka: Se on totta.

Arja: Se on hienoa. Paitsi sulla.

Erkka: Just tänään kuule omalla toimipisteellä mietittiin lomia.

Arja: No niin. Opiskelussa ei ehkä sitä taukoa tunnu olevan tai koko ajan miettii, mutta sitten kun on töissä, sitten on myös lomaa ja silloin ollaan lomalla.

Erkka: Kyllä.

Arja: Kyllä tämä työelämä on sillain tosi kivaa.

Erkka: On.

Arja: Varsinkin kun saa tehdä tätä samaa hommaa vuodesta toiseen.

Erkka: Eli Arjan sanoma on, että työelämässä on tosi kivaa, varsinkin kun saa olla lomalla.

Arja: Kyllä.

Erkka: Joo.

Lapsenomainen ääni: Kirjaston kahvitunti.