Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]
Tuomas: Tervehdys ja tervetuloa kuuntelemaan Porin kaupunginkirjaston podcastia. Tuvassa on taas Pelipaussi ja paikalla on tuttu kaksikko: vastaava kirjastonhoitaja Tuomas ja kollegani kirjastonhoitaja Mari.
Mari: Moi.
Tuomas: Hei, heti alkuun Mari, pelaat sä?
Mari: No nyt kun kysyit, niin joo, harrastan pelaamista. Entä sä?
Tuomas: No voisi sanoa jopa, että mä harrastan paljon pelaamista. Okei, no niin, vitsit sikseen. Siis me täällä rakastetaan Pelipaussissa pelejä. Pelit antaa paljon. Ne on meille ehkä jopa kaikista rakkain harrastus. Me ollaan siinä mielessä kyllä aika onnekkaassa asemassa, että me voidaan myös ihan työn puolesta puhua peleistä ja tuoda pelikulttuuria esille ja pelejä ylipäätään yhtenä kulttuurin osana.
Mari: Kyllä. Ensimmäisessä jaksossahan me osittain vitsillä sanottiin, että pelit on kulttuurin korkein muoto, mutta...
Tuoma: Me oltiin osittain myös tosissamme.
Mari: Osittain joo, mutta korostetaan tässä välissä kuitenkin ennen kuin joku suuttuu, että kirjasto pyörii kirjojen ympärillä, emmekä halua ruokkia sitä vastakkainasettelua pelien ja kirjojen välillä.
Tuomas: Niinpä, niinpä. Tarkoitetaan vaan, että pelit on silleen hirveän monipuolinen mediamuoto ja kulttuurimuoto. Peleissä yhdistyy visuaalisuus, äänisuunnittelu, interaktiivisuus. Ne on samaan aikaan kokemista ja tekemistä ja oppimista ja kaikkea mahdollista. Niissä on myös tämmöinen yhteisöllinen aspekti, niin kuin ehkä monet tietää, jotka paljon pelaa ja on sitä kautta kavereita hommannut.
Mari: Kyllä.
Tuomas: Mutta kun me ollaan paljon tätä ilosanomaa tuotu esiin, niin tänään me puhutaan kuitenkin siitä, että kaikki ei pelaa.
Mari: Uskomatonta, mutta totta.
Tuomas: Se on aina järkytys, mutta pelit ei ole vieläkään ihan niin valtavirtaa, että voisi sanoa, että kaikki pelaisi.
Mari: Joo, aamukahvipöydässä työpaikalla saattaa saada monenlaisia katseita, kun kertoo vaikka Date Everythingin tuoreimmista käänteistä.
Tuomas: Joo. Date Everything on melkoinen. Siinä on muuten pelisuositus varmaan. Eikö se ollut aika...
Mari: Juu, se oli kyllä ihan hauska kokeilla päästä treffeille jonkun just vessaharjan kanssa.
Tuomas: Joo. Se on peli, jossa deittaillaan kirjaimellisesti kaikkea. No niin. Mä voin kuvitella joidenkin kuulijoiden katseen tällä hetkellä. Monille pelit on tuttuja pelkästään silleen, että on seurannut sivusta, tai ei edes senkään vertaa. Kuuntelee vain jotain lasten juttuja, tai sitten vaan sensaatiohakuisia uutisia, mitä peleihin edelleen liittyy. Niin tänään tässä jaksossa me keskitytään siihen, että miksi kaikki ei pelaa, ja tietenkin pelien ystävinä mietitään, että miten peleistä saataisiin helpommin lähestyttäviksi. Voiko pelaavat ihmiset, niin kuin me, innostaa ihmisiä löytämään pelaamisen ilon, ja pitäisikö ylipäätään kaikkien välttämättä pelata?
Mari: Joo, ja me keskitytään taas tuttuun tapaan konsolipeli- ja ehkä tietokonepelinäkökulmaan. Ei ruodita verkko-, lauta- tai liverooli- tai mobiilipelaamista, ettei tämä jakso veny aivan loputtomiin. Videopelit on ehkä myös selvästi se pelaamisen muoto, johon liittyy eniten mielipiteitä ja haasteita ja ehkä myös esteitä.
Tuomas: Joo. Me ollaan tätä jaksoa varten tehty myös ihan oikeaa kyselytutkimusta [fanfaari]. Eli me ei olla keksitty kuule kaikkea päästä, mistä me tänään puhutaan. Me itse asiassa kysyttiin meidän omilta kollegoilta jälleen kenties näistä aamukahvipöytäkeskusteluista inspiroituneina [naurahtelua], ja vastauksia tuli paljon. Jopa niinkin paljon, että mä vähän epäilin, että hetki, ketkä meidän talosta enää pelaa. No ei sentään. Tuli paljon vastauksia, ja tuli paljon syitä. Jotkut tietenkin näistä havainnoista on myös meidän omia.
Mari: Kyllä. Ehkä se, mistä tämä koko jakson ajatus oikeastaan lähti, niin aloitetaan siitä. Nimittäin pelien ja pelaamisen hinta.
Tuomas: Joo. Tämä oli meillä joskus tämmöisenä vähän niin kuin, että saisiko siitä kokonaisen jakson, mutta sitten todettiin, että me ei haluta olla liian duumereita. Mutta siis se on vaan totuus, että pelaamisen hinta on nykyään ihan sika korkea. Justiin Sony nosti kaikkien PlayStation 5 -mallien hintaa satasella, mikä on ihan nurinkurinen kehitys. Ennen vanhaan justiin, että mä en hanki tätä uutta laitetta vielä, mä odotan, että hinta laskee. Nykyään tilanne on se, että kuusi vuotta vanha pelikonsoli on kalliimpi kuin ikinä. Ei haluta heittää PlayStationia jyrän alle, vaan siis ihan ylipäätään. Kyllähän Nintendo Switch 2:kin, kun sen hinta paljastui viime vuonna, niin olihan se.
Mari: Olihan se ja pelien hinnoista puhumattakaan. Ja Xboxikin taisi nostaa sitä Game Pass -onlinepalvelunsa hintaa, jos en ihan väärin muista.
Tuomas: Niin.
Mari: Että kyllä trendi on vähän niin kuin läpi riippumatta siitä, että mistä taloudesta puhutaan.
Tuomas: Niin, että onko pelaaminen koko ajan huonompi diili. Xbox Game Pass julkaistiin joskus kymppiluvun puolivälin jälkeen. Olisi voinut ottaa tietenkin selvää, mutta mä muistan, että kun se tuli, niin siis se oli aivan semmoinen, että totta kai mä maksan kuukausimaksua, että saan käyttöön, oliko aluksi kymmeniä pelejä, sitten se oli jopa yli sata. Nykyään toki Game Pass Ultimate, mikä on se kaikista kallein tilaus, niin sillä pääsee käsiksi jopa 400 peliin, joka on niin paljon, että muuta sitten ei periaatteessa tarviskaan. Mutta se on myös nykyään jotain 27 euroa kuukaudessa. Se on melkein euron päivässä. Siinä pitää jo oikeasti pelata sitten jonkun verran, jos haluaa rahalle vastinetta. Se oli aluksi jotain puolet siitä kenties.
Mari: Joo, että kyllä se jo tuntuu, jos otat sen joka kuukausi.
Tuomas: Mm ja Nintendosta ei tarvi edes puhua tosiaan. Nintendo Switch 2 yksinoikeuspelit kahdeksankymppiä kappale. Periaatteessa joku voisi laskea, että inflaatiolla se on silleen, että periaatteessa saman verran sä maksoit silloin. Mutta ihan oikeasti, kahdeksankymppiä silti on semmoinen hinta, että siihen pitää jo todella olla varma siitä, että peli on hyvä.
Mari: Joo, ja sitten ylipäätään ehkä se konsoli. Jos miettii, että minä kun silloin jollain kesätyörahoilla ostin 3DS:n ja siihen pelin. Se ei ollut niin iso investointi kuin nyt. Jos olisi silleen, että minäpä kesätyörahoilla ostan Switch 2:n ja siihen jonkun pelin, kyllä pitää olla vähän parempituloiset kesätyöt.
Tuomas: Niin, aivan. Ennen kaikkea tämmöisille minun kaltaisille pelaajille... Mä maksan Game Passin, mä ostan Nintendo-pelit totta kai ja kärvistelen sitten. Rahat ei riitä muuhun. Mutta jos kuvitellaan, että joku ei vielä pelaisi ja miettisi justiin, että onko aloittelijalla mahdollisuutta, että mikä laite kannattaisi hommata ja mitä pelejä, niin ei ole mitään alle puolen tonnin vaihtoehtoa suurin piirtein markkinoilla. Paitsi Switch 1, joka ilmestyi 2017. Kyllä sekin alkaa olla elinkaarensa päässä, vaikka se onkin ollut hieno elinkaari.
Mari: Joo ja toisaalta kyllähän sille vielä on pelit olemassa ja näin, mutta jos miettii, että haluaisi ostaa semmoisen pränikän uuden konsolin ja silleen aloittaa vähän niin kuin freesinä.
Tuomas: Joo, se on kyllä vaikea. Steam Deck eli tämä kannettava tietokonepohjainen käsikonsoli, se saattaa periaatteessa. Sekin maksaa jonkun verran. Se maksaa about samaan verran kuin Switch 2 varmaan mallista riippuen, mutta sille saa sitten ne pelit halvalla, koska Steam on niin kuluttajaystävällinen.
Mari: Joo. En muista, näinkö siitäkin jonkun uutisen, että niidenkin tuotanto niin kuin kaiken muun on hidastunut, pysähtynyt.
Tuomas: Joo. Uskalletaanko me edes sanoa, että mistä se johtuu? Tai siis yksi syy on tietenkin kaikkien korporaatioiden ahneus, mutta se ei ole tällä kertaa ainoa syy, vaan se on myös... AI.
Mari: AI.
Tuomas: Hui, tekoäly tulee ja vie meidän konsolit. Ei vaan, ne vie meidän näytönohjaimet.
Mari: Joo.
Tuomas: Joo.
Mari: Oli ihan vasta The Guardianillakin, että miksi pelien hinnat on niin korkeat. Niin yksi syy kaiken muun ohella on tekoäly. Ihmiset tekee niitä hassunhauskoja jotain hedelmäkuvia, niin sitten meillä nousee harrastusten hinta siinä ohessa.
Tuomas: Niinpä. Kovia aikoja. Mutta hinta ei ole ainoa syy. Lähdetään käymään näitä ihan. Nämä ei ole yleisyysjärjestyksessä, mutta me kyllä kerrotaan sitten, mitä oli eniten. Yksi toinen, mikä vastauksissa toistui, on stigma. Eli pelaaminen ei ole vaan samalla tavalla välttämättä arvostettua ja hyväksyttyä kuin vaikka jotkut toiset harrastukset. Ensinnäkin stigma saattaa olla se, että pelit on vähän niin kuin lasten hommaa tai sitten ne on väkivaltaisia. Ja kun nämä kaksi yhdistyy päässä, niin se ei tietenkään kuulosta ei-pelaajien päässä kauhean hyvältä.
Mari: Ei hyvä yhdistelmä.
Tuomas: Ne saattaa olla liian vaikeita tai ajatellaan, että ne on kuitenkin liian vaikeita.
Mari: Siinä on niin monta semmoista aspektia, mikä voi tuntua vaikealta: ohjaimet, kapulat, kontrollit ja sitten ylipäätään semmoinen peliluku, että mitä tässä pitää tehdä.
Tuomas: Niin. Se on oikeasti kyllä, kun se on itselle niin yksinkertaista, mutta sitten sen huomaa, kun yrittää demota jotakin Astro Botia vaikka. Tämähän on tämmöinen helposti lähestyttävä. Tässä pikku robotilla hypitään tällein. Sitten antaa ohjaimen käteen jollekin, joka ei ole pelannut. Niin se on vaan silleen, että no mihin mä menen? Sitten, että no tässä on käytävä.
Mari: Tuolla loistaa tuommoinen juttu, niin sieltä löytyy yleensä jotain.
Tuomas: Joo, nimenomaan. Sitten, että apua ja sitten, että tuosta liikut ja toisesta käännät kameraa. Se on jo sitten ihan liikaa. Nykyajan peliohjaimet on kauhean monimutkaisia, niissä on nappeja.
Mari: On ja sitten sitä oikeastaan niissä jo oletetaan, että sä tiedät vähän ennakkoon, että mitä sun pitää tehdä. Hyvin harvassa tai ei ehkä hyvin harvassa, mutta kuitenkin oletetaan, että pelaaja tietää ja on pitänyt kapulaa ennenkin ja osaa pyörittää.
Tuomas: Niin.
Mari: Niitä ei välttämättä kerrota siinä pelissä niin hyvin kuin ehkä tarvis joskus.
Tuomas: Niin. Tuo pelit lasten hommana on myös semmoinen, että ne ihan oikeasti tietysti joskus ennen kaikkea oli lasten ja nuorten juttuja. Vielä ihan parikymmentä vuotta sittenkin, jolloin olin siis itse lapsi, mä muistan vaan, kun luin jostain Pelit-lehdestä, niin siellä oli monesti niitä kolumneja, missä vähän niin kuin pelaajatkin toisilleen vakuutteli, että se on ihan fine, että me ollaan aikuisia ihmisiä, jotka pelaa pelejä. Pelit on nykyään aikuisten asia. Ehkä siitä on jo hieman päästy, että nykyään se otetaan enemmän itsestään selvänä, mutta tietenkin ei-pelaajilla saattaa olla myös semmoinen käsitys, että eikö pelit ole enemmän semmoinen lasten juttu.
Mari: Se voi olla, kun näkee niin paljon niitä lapsia. Jos miettii täällä kirjaston tiloissakin, että... Mä kyllä vähän kumoan taas heti itseäni ennen kuin sanon lausetta edes loppuun.
Tuomas: Okei.
Mari: Joo, lapsia pelaa lasten osastolla tietokoneilla, mutta on siellä niitä jotain äijiä pelaamassa sitä pasianssiakin, että en sano mitään.
Tuomas: Niin [naurua]. Se on ihan tosi.
Mari: Mutta tuosta lasten hommasta. Sä olit lukenut Pelaajabarometrin tutkimusta vähän tätä jaksoa varten?
Tuomas: Kyllä. Pelaajabarometrin mukaan pelaajien keski-ikä on noin 40, mutta se toki riippuu hieman, miten lasketaan. Siinä oli juttua tästä pelaamisen määrästä. Keskimääräinen pelaajahan pelaa noin seitsemän tuntia viikossa eli tunnin päivässä, mikä on aika vähän.
Mari: On se aika vähän [naurua].
Tuomas: Mutta jälleen keskimäärin. Sitten 10–19-vuotiaista se on keskimäärin, oliko se jotain 16. Että nuoret pelaa ehkä enemmän määrällisesti kuin aikuiset, mikä on minun mielestä ihan loogista, koska ne ei käy töissä.
Mari: Siis just oli sanomassa samaa, että niillä on vähemmän velvollisuuksia. Jos miettii itselläkin, että mä käyn töissä, mä ulkoilutan koiran ja sitten pitäisi jotenkin pitää vielä itsestä huolta, että käydä jossain kaupassa ja tällein, niin ei nuorten tarvi tehdä semmoisia.
Tuomas: Niin. Koulu on ihan helppoa. Sama [piip!] kotiläksyt. Anteeksi. Tai siis kettu tekee... [nauraa]
Mari: Kettu tekee kotiläksyt, mielikuva.
Tuomas: Kettu tekee kotiläksyt [naurua] siinä samalla lataustaukojen aikana. Mutta siis joo, kyllä mäkin pelaisin enemmän, jos mun ei tarvitsisi käyttää melkein 40 tuntia viikossa töiden tekemiseen. Lomalla on aikaa pelata. Pelien väkivaltaisuus, mahdollisesti se stigma.
Mari: Se ehkä tulee myös näistä sensaatiohakuisista otsikoista, mistä mainittiin jo tuossa jakson alussa. Se voi ehkä tulla jostain sieltä.
Tuomas: Kyllä. Ja on siis tosi hirveän väkivaltaisia pelejä, ja monet niistä on myös tosi hyviä.
Mari: Ja suosittuja.
Tuomas: Joo on, mutta se on myös semmoinen, mille kaikki ei halua altistaa itseään, koska se on myös tavallaan interaktiivista monesti niissä peleissä. Esimerkiksi mä nyt joulun aikaan pelasin sitä Red Dead Redemptionia viimeinkin.
Mari: Juu.
Tuomas: Pelasin sitä tosiaan Switch 2:lla, eli pystyin ottamaan sen laitteen mukaan junaan, mutta sitten kun junassa joku istui viereen, niin mä en halunnut pelata Red Dead Redemptionia, koska mä tiedän, että se ei välttämättä ole semmoinen, mitä joku vieressä haluaisi nähdä yhtään.
Mari: Joo.
Tuomas: Se on siis tämmöinen lännen peli, missä tapetaan muun muassa kaikki.
Mari: Just meinasin kysyä, että annatko pienen tiivistelmän, jos joku ei tiedä, mikä on Red Dead Redemption. Onko se ihan K18?
Tuomas: On K18.
Mari: Juu.
Tuomas: Se on erittäin Grand Theft Horse, eli mennään tekee lainsuojatonjuttuja ja myös hoidetaan lainsuojattomia pois päiviltä. Se on kyllä semmoinen juttu, että erityisesti silloin jälleen ehkä siellä 90-luvulla, 2000-luvun alussa oli tätä isoa moraalipaniikkia pelien väkivaltaisuudesta, kun pelit kehittyi kovaa vauhtia aidomman näköisiksi. Mutta suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan harrastanut niitä. Sitten sitä oli helppo kauhistella, että mitä nuo lapset oikein pelaavat.
Mari: Kyllä ja samalla ehkä unohtuu se, että no kyllä, leffoissa ja kirjoissakin on sitä väkivaltaa.
Tuomas: On. Peleissä se on tosiaan ainoa, että se on hieman interaktiivista. Tai hieman, se on hyvin interaktiivista silleen, että se on enemmän tekemistä. Se voi olla joillekin ihan toki semmoinen. Ei vaan pysty vetämään liipaisimesta.
Mari: Mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää.
Tuomas: On.
Mari: Mutta hei, sitten voi pelata jotain muuta.
Tuomas: Niin, sepä just. Jos ei pelaa sen takia, että ajattelee, että pelit on väkivaltaisia, niin on muitakin.
Mari: On. Sen perusteella ei kannata tuomita koko pelialaa. Sitten voi kuunnella esimerkiksi sen meidän jakson Cozy Games, jossa kerrotaan muusta kuin väkivaltaisesta.
Tuomas: Joo. Kuitenkin eniten näistä stigmajutuista mainittiin tuo, että ajattelee, että pelit on vaan liian vaikeita. Se on enemmän. Me nyt ehkä puhuttiin enemmän tästä lasten hommasta ja väkivaltaisuudesta. Ne esiintyi siellä kyllä, mutta ehkä enemmän se oli sitten tuo, että ajatellaan, että en osaa enkä oppisi.
Mari: Mä vähän samaistun, koska enhän mäkään ole ihan hirveästi pelannut mitään AAA-pelejä, koska ne on mun mielestä vaikeita. Miettii vaikka suomalaisiakin pelejä, esimerkiksi tämmöisiä Alan Wake ja nyt kun tuli se Saros ja muitakin näitä Housemarquen pelejä, niin onhan ne vaikeita.
Tuomas: On, on toki [naurahtelua]. Vaikka pelaakin, ei tarvitse pelata kaikkea, onneksi.
Mari: Niinpä.
Tuomas: Mä sanon, että reaaliaikastrategia on mulle aivan liikaa. Mä just ja just pystyin jotain Halo Warsia pelaamaan, koska se oli Halo. Pitää vaan tietää rajaansa kyllä, ehdottomasti. Sitten yksi kuuma peruna etenkin pelaajien keskuudessa on toksinen pelikulttuuri tai toksinen/seksistinen pelikulttuuri.
Mari: Joo.
Tuomas: Se ei ole ihan tuulesta temmattu. Vaikka sitä toivoisi tietenkin, että ajat olisi muuttuneet, mutta kyllä se on vaan totuus, että jos menet pelaamaan moninpelejä verkkoon, niin siellä saattaa kuulla monenlaista ja kuulee.
Mari: Kyllä. Kun minäkin paljon somessa ja Instagramissa pyörin, niin ihan tässä naistenpäivänä tämmöinen tili kuin Migulation päivitti sinne, että hän kuulee edelleen, että hävittiin sun takia, koska olet nainen. Mä boikotoin naisten tekemiä pelejä. Olet yllättävän hyvä naiseksi. Ai sä pelaat? Pelaatko oikeasti itse?
Tuomas: [nauraa] Pelaatko oikeasti itse. Onko tämä striimaaja siis?
Mari: Joo.
Tuomas: Aivan. Suomalainen?
Mari: Joo, on kyllä.
Tuomas: No niin. Pelaatko oikeasti. Joo, ei kun mä varastin jonkun pelaamista ja puhun päälle. Se olisikin aika kova.
Mari: Ei, kun kato silleen mun kumppani pelaa kameran ulkopuolella ja sitten mä vaan reagoin tässä kameralle.
Tuomas: Aivan. Semmoisia ne naiset on.
Mari: Joo, ei.
Tuomas: Ei [naurua].
Mari: Tosi sääli, että ei ole tästäkään päästy vielä eteenpäin.
Tuomas: Niin. Minähän aloitin verkkopelitaipaleeni joskus Xbox Liven kultaisina vuosina nollakymmentäluvun lopulla. Se oli sitä aikaa, jolloin kaikilla oli kuulokemikrofonit ja useimmissa peleissä pystyi vähintään ennen matsia tai matsien välissä kuulemaan, mitä kaikki sanoo. Siellä tuli kaikki englanninkieliset kirosanat ja haukkumasanat opittua. Se oli hyvin sivistävää varmasti. Siellä kuuli ja sitten joutui kuuntelemaan, kun ihmiset popitti siellä jotain maailman huonointa musiikkia myös kuulokemikrofonin kautta. Mutta joo, tuo toksinen pelikulttuuri. Onhan se yksi syy, minkä takia ei esimerkiksi huvita mennä kokeilemaan jotain League of Legendsia tai jotain tämmöisiä. Joillakin hyvin kilpailullisilla peleillä on semmoinen maine, että siellä sitten ei olla yhtään helposti lähestyttäviä. Uusia tulokkaita kohdellaan siellä just silleen, että miksi sä pelaat tätä, tapa itsesi tyyliin.
Mari: Niin ja varmaan just paljon pitää todistella.
Tuomas: Niin.
Mari: Miten musta tuntuu, että enemmänkin näkyy tätä, että jos on naisstriimaaja, ei välttämättä pidä mikkiä päällä ollenkaan tai sitten se ääni on muokattu.
Tuomas: Joo.
Mari: Toki on sitten näitäkin, jotka haastaa sitä, että juu, olen nainen ja nyt tässä aion voittaa teidät ja voitankin, koska sukupuoli ei ole mikään juttu siihen, että onko hyvä pelaa vai ei.
Tuomas: Joo. Se on jännä, että tämmöinen sukupuolisota on jotenkin kytkeytynyt kanssa jotenkin tuohon pelikulttuuriin. Justiin en pelaa naisten tekemiä pelejä on ensinnäkin semmoinen [nauraa].
Mari: Jep. Oikeastiko otat selvää, kun näet hyvännäköisen trailerin, että no niin kuka tätä on ollut tekemässä.
Tuomas: Joo. Justiin, että tulee joku uuden pelin traileri ja sitten kommentit on, että miksi tähän on laitettu nainen päähenkilöksi tai sitten, että tämä nainen on liian ruma tai jotain.
Mari: Niin.
Tuomas: No se peli kyllä peruttiinkin, mutta se oli tämä Perfect Dark, mitä silloin näytettiin, se Xboxin. Siitä semmoista pelikuvaa näytettiin. Siellä oli kommentti: Miksi toi nainen ei ole tarpeeksi seksikäs.
Mari: Joo ja siis eikö tästä Horizon Zero Dawn ja mikäs se myöhäisempi?
Tuomas: Forbidden West.
Mari: Kiitos. Niin eikös siinäkin ollut tästä Aloysta, että miksi sillä on parta?
Tuomas: Ai niin [nauraa]. Niin oli. Siis kun pelissä on niin realistinen ulkoasu siis toki, että siinä on... Mikä on kyllä jo vähän liioittelua, mutta siitä huolimatta sillä Aloyllahan näkyy tämmöisiä pieniä ihokarvoja naamassa, jos valo tulee sieltä.
Mari: Juu.
Tuomas: Sitten se oli, että miksi tällä on parta.
Mari: News flash, nörttimiehet. Anteeksi. Naisillakin on kasvoissa karvoja. Se ei tarkoita, että on parta.
Tuomas: Joo. Se oli vaan niin hyvä kommentti, kun siitä näki, että tämä kommentin kirjoittaja ei ole ollut lähietäisyydellä oikeaa naista [naurua]. No niin, eipäs nyt lähdetä itse tämmöiselle kiusaamislinjalle.
Mari: Ei, ei.
Tuomas: Mutta voi vitsi. Kiitos, kun muistutit mua tästä. Se oli niin hyvä.
Mari: Joo. Se on vaan jotenkin niin uskomatonta, että mitä tosiaan kommenttia vieläkin.
Tuomas: Joo, on.
Mari: Olitko tulossa samaan Hesarin nostoon?
Tuomas: Ai niin. Hei, kerro tämä.
Mari: Joo, tälleen lyhyesti vaan. Helsingin Sanomilla tosiaan oli juttu tästä, että Jiidamanda, striimaaja, somejulkkis, oli tehnyt testin. Hän oli netissä itsenään ja sitten Mersumies88-jätkänä. Laittaa hyvin samanhenkisiä juttuja sekä sinne omalle tililleen, jossa hän on siis nainen, ja sitten Mersumies88, jossa hän on mies. Ja kyllä on erilainen vastaanotto.
Tuomas: Joo.
Mari: Se oli hyvä testi. Kiitos Jiidamanda, kun teit sen. Mutta aika surullista, että kun hän miehenä kirjoittaa, niin kyllä on hyvä jätkä. On bro, on hieno jätkä ja kertoo hyviä juttuja ja on todella based. Ja sitten kun niitä kirjoittaa nainen, niin miksi olet vihainen feministi.
Tuomas: Aivan, joo. Tähän kuitenkin on sanottava, vaikka tämä on aito ilmiö justiin, mistä on puhuttu, mutta se tuntuu vaan jotenkin niin omituiselta, kun mä luulin, että me ollaan päästy jo tästä.
Mari: Juu.
Tuomas: Tässä oli semmoinen muutama vuosi välissä, milloin mä ajattelin just, että kaikki pelaa nykyään ja ehkä se on vähän semmoista tervetulleempaa. Kyllä silloinkin itse justiin silloin aikanaan, kun teininä oli jossakin Xbox Livessa justiin herkkänä nuorukaisena pelaamassa, niin se tuntui oikeastaan vaan siistiltä, jos oli silleen, että täällä on tyttöjä tai naisia, jotka pelaa. Ainakin omissa kaveriporukoissa, joissa kaikki on harrastanut pelaamista, se oli siihen aikaan, että vau, tiesitkö, se ja tämä meidän luokalta on pelannut Zeldaa. Haa, Zeldaa. Se oli silloin enemmän semmoinen positiivinen ihmettelyn aihe. Sitten välissä se ei ollut ihmettelyn aihe. Ja nyt sitten jostain syystä tuntuu, että tämä internetpolarisaatio on vetänyt keskustelun taas asiattomaksi.
Mari: Joo.
Tuomas: Tämä on vaan minun henkkoht kokemus. Ei ole mitään statseja nyt tämän taustalla.
Mari: Joo, ei. En malta olla mainitsematta vielä yhtään somessa, ketä seuraan. Tämmöinen kuin Miuvv. Aivan ihana. Hänen striimit on niin kotoisia. Se mulle tuntuu semmoiselta turvapaikalta. Ne on aivan ihania. Ja hänkin joutui ilmeisesti lopettamaan striimin kesken, kun sinne meni joku kiusaamaan.
Tuomas: Äh.
Mari: Yhyy.
Tuomas: No joo. Okei. Siirrytäänpäs listassa eteenpäin. Yksi tämmöinen syy siihen, että ei pelaa, niin mainittiin, että pelit on tylsiä tai vaikeita ja epäkiinnostavia. Toisin sanoen ei ole vaan löytänyt ikinä mitään peliä, mistä kauheana tykkäisi. Tämähän on varmaan silleen samastuttava, että oli se sitten vaikka lukuharrastuskin, niin monilla on sama ongelma, että en mä ole ikinä lukenut mitään. Kirjat ei kiinnosta, koska ei ole vaan löytänyt sopivaa.
Mari: Joo. Mä väittäisin, että tässä on ihan samaa, että just... Miksi mä toistan sun sanomisia [naurua].
Tuomas: Koska ne on niin hyviä.
Mari: Manspleinaan täällä. Anteeksi.
Tuomas: Se olisikin hyvä. Ensin mä sanon silleen tosi fiksua, ja sitten sä sanot kommentteihin, että kuka voi olla tuota mieltä [nauraa]. Ei, meidän kuulijat on varmaan kivoja ja sivistyneitä.
Mari: On, väkisinkin.
Tuomas: Joo. Se on tietenkin aina haaste jälleen siinä, että ne pelit, mitä mainostetaan, on niitä isoimpia ja ne ei välttämättä kiinnosta kaikki, mutta maailmassa on niin paljon pelejä. Paljon pelejä, mistä en itse ole vaikka kuullut, mistä varmaan tykkäisin, niin se on vaan sääli.
Mari: Jep.
Tuomas: Mutta on myös ihan fine. Joitakin ei vaan kiinnosta. Se on vähän semmoinen. Kaikkia ei kiinnosta samat asiat.
Mari: Siis juu, ja se on ihan tosiaan fine. Mua ei kiinnosta jääkiekko sitten yhtään. Ei pelienkään tarvitse olla kaikkien juttu.
Tuomas: Niin. Ensimmäinen vastaus itse asiassa, minkä mä sain pari sekuntia sen jälkeen, kun mä olin laittanut sen kyselyn, niin tultiin mulle sanomaan vaan tästä, että koukuttumisen pelko. Se on ehkä semmoinen myös, mistä uutisoidaan paljon myös pelaamisen haitoista ja liiasta pelaamisesta, että jengiä kuolee jonnekin internetkahviloihin Kiinassa.
Mari: Jestas.
Tuomas: Tämmöistä on tapahtunut.
Mari: Joo.
Tuomas: Trust me bro oli lähde.
Mari: Joo [naurahtelua]. Se on toisaalta aika hienoa, että tunnistaa sen itsessään, että en aloita pelaamista, koska todennäköisesti koukutun siihen, enkä saa mitään arjen askareita tehtyä siinä ohessa. Mun mielestä siinä on hienoa itse tuntemusta, että hoksaa sen itsestään.
Tuomas: Joo. Joillakin saattaa olla ihan lähipiiristäkin siis totta kai... Voi tunteakin ihmisiä, joille pelaaminen on ongelma sitten.
Mari: Joo.
Tuomas: Kyllä sellaistakin on.
Mari: Nyt taas lähde on trust me bro. Mä kyllä luin sen siis jostain. Se ei ollut MLL, vai oliko THL, joku tämmöinen kuitenkin.
Tuomas: Jotain konsonantteja siinä oli.
Mari: Jotain konsonantteja oli, kyllä. Että pelaamisesta todennäköisesti ei tule ongelma, jos elämän muut palikat on kunnossa, että pelaaminen yksistään ei ole niin suuri vaikutus.
Tuomas: Niin. Se ei ole se, että elämäni oli täydellistä, kunnes kokeilin peliä.
Mari: Niin, että siellä on sitten ehkä muutakin.
Tuomas: Ja niinhän se on kaikkien addiktioiden kanssa.
Mari: Niin.
Tuomas: Jotkut pystyy käyttämään alkoholia ja jotkut vaan ei.
Mari: Niin.
Tuomas: Ja jos tietää, että on helposti addiktoituva, niin sitten joillekin vaan nollatoleranssi on se ainoa vaihtoehto päihteiden kuin päihteiden kanssa. Tässä rinnastan pelit päihteisiin, mutta kyllähän varmaan ihmisille, joilla pelaaminen pysyy hallinnassakin, on tuttua, että jotkut pelit vaan vie.
Mari: Köh, juu. Tuli tämä uusi Monster Hunter Stories 3 vai Pokopia. No joku tämmöinen, mitä mä olen ihan vasta pelannut.
Tuomas: Nyt alkaa mennä jo sekakäyttöön.
Mari: Kyllä [naurua]. No niin, ei saa nauraa tämmöisille.
Tuomas: Ei niin.
Mari: Käy tätä, että mä ihan hetken vielä pelaan. Kaksi tuntia myöhemmin: Mitä, onko kello jo noin paljon? Joo.
Tuomas: No niin, aika lähteä ja siinä on semmoinen koiran luuranko vieressä [naurua]. No ei. Kauheaa.
Mari: Kauhea. Kira onneksi osaa ilmoittaa, jos sillä on jokin hätä johonkin suuntaan.
Tuomas: Tassua silmään.
Mari: Se on ihan hyvä taktiikka. Ei voi olla huomaamatta.
Tuomas: Joo, ei. Hei, mä haluan hypätä, meillä oli näitä syitä.
Mari: Hyppää vaan.
Tuomas: Niin täällä toisaalta oli vastapainona joku maininnut sen, että pelit ei koukuta tarpeeksi [naurua].
Mari: Tämä on mun mielestä aika hieno semmoinen, että syitä on monia.
Tuomas: On, joo. Se liittyy varmaan just siihen, että pelit mitä on kokeillut oli tylsiä.
Mari: Niin. Juu, vähän sinne samaan, että ei ole löytänyt sopiva. Sopivien pelien löytäminen on vaikea.
Tuomas: On.
Mari: Joo.
Tuomas: Meillä seuraavana myös muuten oli tämä kanssa, mikä mainittiin usein, että en mä edes tiedä, mistä aloittaa. Mitä pitäisi hankkia ja minkä pelin mä voisin ylipäätään oppia. Se laitteistokysymys, mistä me alussa puhuttiin, on todellinen videopelien kohdalla nimenomaan.
Mari: Siis, juu. Ajatus vähän uhkaa karata, mutta siis siinä oikeasti saa tehdä töitä, että mä haluaisin nyt aloittaa. Siinä ehkä tarvii joko jonkun, jolta kysyä, tai jotain pohjaa. Mä nyt taas muistelen sinne ja puhun itsestäni, kun hommasin ensimmäistä pelikonsoliani. Se oli vaan semmoinen, että mä haluun pelaa Pokémonia, millä mä pystyn pelata Pokémonia. Se oli se huikea pohjatyö, jonka mä tein silloin.
Tuomas: Niin. Tämä oli DS, ei kun...
Mari: Se oli 3DS-aikaa. Aloitin myöhään pelaamisen.
Tuomas: Niin, joo. Mutta tosiaan, sitten ostit 3DS:n ja Pokémonin, ja se maksoi mitä? 300 ehkä.
Mari: Jotain tämmöistä.
Mari: Joo. Ihmiset ehkä, jotka aloittaa harrastuksen, voi sitten hankkia käytettynä tai jotain.
Mari: Joo, mutta siinäkin kuitenkin... Juu, on samoja pelejä kyllä esimerkiksi Pleikkarille ja Switchille, mut ne on vähän eri tyyliset kuitenkin, ainakin mun päässä.
Tuomas: Niin.
Mari: Mä jotenkin ajattelen, että Switch on enemmän semmoinen perhekonsoli, vaikka niissä on tosi paljon samoja pelejä.
Tuomas: Joo.
Mari: On varmasti vaikea, jos tyhjän päältä alkaa miettiä, että mikäs olisi.
Tuomas: Puhelinhan taas löytyy jokaiselta, niin kuin Android, iPhone, jolle saa varmaan satoja tuhansia pelejä, mutta niissä on sitten taas se hyvien löytämisen vaikeus ja sitten se, että erityisesti mobiilipelit tuppaa olemaan tehty silleen...
Mari: Mainoksia. Koko ajan hyppii jotain mainoksia.
Tuomas: Niin, liiketoimintamalli edellä. Kun alat suunnitella puhelinpeliä, ensiksi mietitään se, että miten sillä tehdään rahaa ja sitten mekaniikat tulee vähän siihen päälle. Tälleen kärjistetysti, mutta ei täysin väärin.
Mari: Ei.
Tuomas: Puhelin nyt löytyy, mutta välttämättä ihmiset, jotka vaan käyttää puhelinta, ei ne välttämättä edes ajattele, että sillä pelaisi mitään.
Mari: Jep.
Tuomas: Ja jos ne kokeileekin jotain, saattaa tulla just semmoinen kuva pelaamisesta, että se on ihan huijausta.
Mari: Niin, joo. Tai sitten just se on vaikeata, kun peukalot peittää koko ruudun.
Tuomas: Jälleen meidän Pokémon-spesiaalijaksossa, joka kannattaa tämän jälkeen kuunnella, jos et ole vielä tehnyt. Siinä mainittu Pokémon Go kyllä varmaan toi pelaamista erittäin mainstreamiksi. Yhtäkkiä kaikki hetken aikaa pelasi.
Mari: Juu.
Tuomas: Tai siltä se tuntui.
Mari: Siinä on sitä helposti lähestyttävyyttä, kun sulla on jo se laite.
Tuomas: Niin.
Mari: Ja siihen hommaa ilmaisen pelin ja sitten huomaat käyttäneet pelin sisällä satoja euroja. Hups.
Tuomas: Suomihan on hyvin tietokonepelaamiskansaa kyllä, että pleikkari ja tietokone on ne, millä ollaan aina pelattu. Se on sitten ollut tietysti, että jos kotoa sattuu löytymään joku tietokonepönttö, niin siinähän on jo tavallaan laite valmiin, että no mikäs tällä pyörii. Siinä vaan sitten, jos pelaa näitä ihan uusimpia pelejä, niissä monesti ne laitteistovaatimukset on niin korkeita, että jos on neljä vuotta sitten hankittu joku työjuhtatietokone, niin ei sillä välttämättä ne uudet pelit pyöri. Tetenkin siellä on ne vanhemmat, mutta taas, mistä tietää.
Mari: Siis tämän takia mä olen konsoli-ihminen, koska se on semmoinen, että mä hommaan Switch 2:n ja sitten mä voin pelata Switch 2:n ja Switchin pelejä ja that's it.
Tuomas: Joo.
Mari: Koska sitten taas tietokonepuolella on silleen, että no miten sun näytönohjain ja mites tämä pönttö, mikä pyörittää näitä ja kaikkea. Onko sulla nyt joka palanen tässä kokonaisuudessa tarpeeksi, että tämä joku peli pyörii. Tämä on tosi vaikeaa.
Tuomas: Juuri tämä sun setuppi on semmoinen, missä on nyt omituisia yhteensopivuusongelmia juuri tämän pelin kohdalla, jotka on myös vain sinulla, koska kellään muulla ei ole juuri tätä.
Mari: Jep.
Tuomas: No joo, tämä on nyt tämmöistä kärjistystä, mutta siinäkin on se vaikeus, että konsolit on helposti lähestyttäviä ja helppokäyttöisiä ainakin verrattain, mutta niissä on kauhean iso se maksumuuri. Tietokonepelaaminen, silloin kun se toimii, niin se on kivaa.
Mari: Kyllä.
Tuomas: Tällainen hyötyaspekti mainittiin.
Mari: Ah.
Tuomas: Haluatko sä tiivistää?
Mari: Osaanko tiivistää?
Tuomas: Meneekö liikaa tunteisiin?
Mari: Mulla meni tämä vähän tunteisiin, että pelejä ei koeta hyödyllisenä.
Tuomas: Joo.
Mari: Ensinnäkin, että mikä harrastus on hyödyllinen?
Tuomas: Niin.
Mari: Miten hyödyllisyys määritellään?
Tuomas: Kertooko tämä jotain meidän ajasta muuten ylipäätään, että ei harrasta jotain, jos se ei ole hyödyllistä?
Mari: Tuottaako tämä rahaa?
Tuomas: Rahaa tai jotain ylipäätään. Tarviiko harrastuksen tuottaa muuta kuin iloa?
Mari: Niin, itselle iloa. Eikö se ole harrastuksen pointti? Ainakin mulle on mun vanhemmat ollut silleen, että kunhan on kivaa, kun harrastaa.
Tuomas: Niin. Mä luin jonkun tämmöisen jutun, että Z-sukupolvelle harrastukset on cringe.
Mari: Aa. Siitä mä en tiedä, mä olen vanha.
Tuomas: Kuten se, että minun ikäinen mies käyttää sanaa cringe. Mutta siis, että harrastukset on cringeja. Niistä pitää tehdä side hustle eli tapa hankkia rahaa just. Se on minun kokemuksen mukaan hyvä tapa pilata joku harrastus itselle, että koettaa tehdä siitä itselleen vaikka ammatin tai sitten tuommoisen hustlen. Siitä tulee stressiä ainakin lisää.
Mari: Jep. Mutta, mennäänpä nyt ihan... Mä onnistuin kuitenkin melkein tiivistämään pelien todistetut hyödyt.
Tuomas: Aivan.
Mari: Nyt minä lueskelen hieman lappua. Tämä on siis Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta Mikko Meriläisen, joka on siis Tampereen yliopiston pelikasvatustutkija, niin hänen artikkelistaan. Nämä kaikki kohdat ei tietenkään päde kaikkiin peleihin, mutta peleillä on itseisarvo. Ja nyt sitten seuraavaa on suora lainaus: ”Pelien arvo ei rakennu pelkästään sen mahdollisista myönteisistä vaikutuksista. Aivan kuten kirjallisuuden arvo ei synny ainoastaan oppikirjojen sisällöstä tai kielitaidon kehittymisestä. Pelatessa tilan hahmottaminen, tarkkaavaisuus ja huomiokyky kehittyvät erityisesti nopeatempoisissa kolmiulotteisissa ympäristöissä tapahtuvissa toimintapeleissä.” Ja vaikka joku ehkä väittäisi vastaan, niin tunnetaidot kehittyy, erityisesti motivaatioon liittyvät. Semmoinen onnistuminen, epäonnistuminen, sinnikkyys, kokeilen uudestaan, pettymys. Sekin tapahtuu semmoisessa turvallisessa tilassa. Varsinkin ysäripeleissä on tutkitusti semmoista, mikä kehittää näitä.
Tuomas: Joo, siis jos lapsena vaikka pelasi jotain Sonic 2:ta, mikä oli ihan mahtava. Mutta siis se oli vaan hyväksyttävä, että kun aloitat Sonic 2:n, niin luultavasti siinä toisessa maailmassa, kun tulee nämä kauheat vesikohdat, niin siihen se yleensä jäi sitten. Tuli game over, kun olet neljä kertaa kuollut siinä, ja sitten peli alkaa kokonaan alusta. Sitten koetetaan uudestaan ja vähän mennään paremmaksi. Ja sitten kun joskus pääsee siihen kolmanteen maailmaan, niin sehän oli aivan mahtava tunne.
Mari: Joo.
Tuomas: Onnistumisen tunne. Totta kai vanhoissa peleissä oli myös huijauskoodeja, joita pystyi käyttämään, mutta sitten se myöskin tuntui huijaamiselta. Vanhoissa peleissä piti vaan opetella ja tuli niitä onnistumisen kokemuksia, jotka muistaa vielä aikuisena ,vanhana.
Mari: No et sä ole vielä niin vanha.
Tuomas [matkii vanhuksen ääntä]: Minä muistan Sonic 2:n.
Mari: Sitten vielä oli pari kohtaa tähän. Yhteistyöhön kannustavat ja sitä edellyttävät pelit kehittää sosiaalisia taitoja. Vaikka just puhuttiin siitä toksisesta pelikulttuurista, niin siellä on myös se yhteistyö ja sosiaalinen puoli. Ja se kaikista selvin, eli kielitaito kehittyy. Sulla tulee siinä huomaamatta tekstiä englanniksikin, jos ei suomeksi. Siis mulla tulee välillä vastaan semmoisia somepäivityksiä, että oletan, että siinä on isä ja sitten on tyttö ja he pelaa Pokémonia. Siis ihana, kun selvästi oppii vähän niin kuin lukemaan se tyttö siinä pelaamisen aikana. Ensin se isä sille vaan lukee niitä, mitä siellä nyt on näitä exit ja option ja tämmöisiä. Sitten se lukee itse näissä myöhemmissä päivityksissä.
Tuomas: Potion, use.
Mari: Jep.
Tuomas: Joo, niinhän se on. Silloin kun meillä alkoi kolmosluokalla englannin opiskelu, silloin kun minä olin peruskoulussa joskus dinosaurusten aikaa, niin meidän opettaja ihmetteli justiin sitä, että pojilla oli sanavarasto niin hyvä. Ja sehän johtui siitä, että pojat pelasivat RuneScapea.
Mari: Joo.
Tuomas: RuneScapea, tätä varhaista massiivista roolipeliä netissä. Siinä oli sitten pakko, kun niitä ei lokalisoitu pelejä suomeksi. Suomi on niin pieni kieli. Kaikki pelattiin englanniksi ja siinä sitten oppi sitä kieltä.
Mari: Joo. Mä vielä pikkusen palaan nyt, kun sain luettua tämän Meriläisen kohdat, niin näihin tunnetaitoihin omalla kohdalla, kKoska pelit on mun mielestä semmoinen turvallinen tapa kokea asioita. Niin kuin just näitä epäonnistuminen, turhautuminen, pelko. Se kun mä pelaan siellä omassa olohuoneessani... Minulla on talassofobia. Minä pelkään syviä vesiä. Se, kun pelissä yllättäen tulikin sitten semmoinen kohta, että nyt mennään vielä jossain onkalossa siellä meren pohjalla. Ensin tuntui, että apua, mutta sitten kun olen siinä omalla sohvallani pelaamassa, niin pystyin jopa pelaamaan sen kohdan.
Tuomas: Niin.
Mari: Niin, kyllä.
Tuomas: Virtuaalilasejahan käytetään tämmöisien fobioiden hoitamiseen.
Mari: Kyllä, oikeasti käytetään.
Tuomas: Joo. Juuri, että jos pelkäät jotain käärmeitä tai hämähäkkejä.
Mari: Tai lentämistä.
Tuomas: Tai lentämistä, joo. Minun korkean paikan kammoon VR-pelit ei ole kyllä auttanut. Tämän vuoden hirveimpiä pelikokemuksia, kun Batman VR -pelissä tipuin katolta [naurahtelua]. Se oli oikeasti virtuaalitodellisuudessa aika kauhea.
Mari: Varmasti.
Tuomas: Mutta se oli siinä pointtikin. Sen ei ollut tarkoituskaan olla mukavaa.
Mari: Joo.
Tuomas: Toi tilan hahmottaminen on muuten semmoinen, mikä on ehkä yksi syy, minkä takia kolmiulotteiset pelit on myös ihmisille semmoinen vaikea, jos niitä ei ole pelannut. Se justin, että kävelet huoneeseen ja käännät kameraa ja olet pari kertaa kääntänyt, niin sitten et muista, mistä päin tulit. Tämä oli tietenkin aika samaistuttavaa varmaan myös paljon pelaaville, mutta siinä tulee kuitenkin paremmaksi avaruudellisessa hahmottamisessa, kun on pelannut enemmän.
Mari: Kyllä ja sanon tässä ohella myös sen pelilukutaidon. Kun mä avasin ekan kerran Zelda: Breath of the Wildin, joka on semmoinen iso hiekkalaatikko, niin mä olin, että mihin mä menen, enhän mä tiedä, mitä mä teen. Mutta sitten kun palasin muutaman pelin jälkeen, sitten mä osasin kierrellä siellä ympäriinsä ja katsoa karttaa ja muuta. Näissä kehittyy.
Tuomas: Jep. Mutta joo, peleillä on siis ihan tämmöisiä hyötyjä myöskin. Se, että kokeeko ne niin tärkeinä, että käyttäisi aikaansa pelaamiseen, niin se on tietysti jokaisen ihmisen oma päätös. Mutta ajatus siitä, että pelit ei olisi hyödyllisiä, niin se nyt menee ehkä tähän stigmakategoriaan sitten, mistä aikaisemmin puhuttiin.
Mari: Joo. Mä ehkä nostan vielä, koska mulle tuli uutena, vaikka jotain väitän peleistä tietäväni. On ilmeisesti tämmöisiä gamified focus tool eli pelillistettyjä ohjelmia, jotka esimerkiksi auttaa keskittymään käsillä olevaan tehtävään. Sekin on minusta aika hyödyllistä.
Tuomas: No olisi joo varmaan, jos haluaa olla tämmöinen tehokas nykyihminen.
Mari: Kyllä.
Tuomas: Mitä me tietenkin kaikki haluamme olla. Peleillä on ehkä semmoinen stigma ajan hukkana. Sen näkee erityisesti jostakin tämmöisistä... Mitähän mä olin alkamassa selittämään näistä ensiksi. No sanotaan, että kun katsot vanhaa leffaa, ja sanotaan vaikka, että ihan parikymmentä vuotta vanhaa leffaa, niin siellä ehkä justiin jotkut pipopäät pelaa jotain videopelejä. Niillä saattaa olla siinä joku kaljatölkkiä auki bongi siinä, ja sitten pelataan jotain. Se on semmoista ajan hukkaa nimenomaan, ajan tappamista. Siis se on muuten hulvatonta, kun katsoo niitä. Se on ylipäätään sitä, että...
Mari: Juuri meinasin sanoi, että siinä ei ole mitään järkeä ikinä siinä niiden pelaamisessa.
Tuomas: Ei. Niillä on ensinnäkin joku pleikkarikapula kädessä, ja ne hakkaa kaikkia nappeja, ja sitten sieltä kuuluu jotakin Pacman-ääniä.
Mari: Juu tai näkyy jostain ruudulta, että siinä ei ihan hirveästi tapahdu, ja silti se hakkaa niitä joka ikistä nappia, mikä ohjaimesta löytyy.
Tuomas: Niin. Se kuvastaa sitä, että pelit oli semmoinen juttu, mitä useimmat ei harrastanut, joten ne voitiin jossain tv-sarjoissa ja leffoissa tehdä vaan just tolleen. Nykyäänhän se olisi joku tietenkin joku oikea peli, joku Fortnite, mitä ne pelaa siellä, ja sitä näytettäisiin, koska se olisi sponsorisopimus ja ihmiset rakastaa pelejä. Mutta siis peleillä on edelleen vielä enemmän stigma semmoisena ajan hukkana kuin vaikka monilla muilla mediamuodoilla. Mikä on mulle nurinkurista, koska mulle se on mahtavaa, että jos löydän aikaa pelaamiseen. Mulla on hyvä fiilis, jos mä olen vaikka jonain arki-iltanakin saanut vaikka tunnin kaksi pelattua.
Mari: On, koska miettii vaikka tätä, missä mulla on varmaan eniten pelitunteja Animal Crossing. Se rentouttaa työpäivän jälkeen, mutta sen lisäksi mä opin siinä oikeista hyönteisistä, kaloista, koska niitä siinä poimittiin varsinkin silloin ensimmäisinä pelitunteina. Mulle se on just semmoinen, että mä hetkeksi unohdan nyt arjen stressin ja kiireen ja kaiken ja olen vain tässä. Mutta se on varmaan jollekin sitten se vaikka kirja, minkä parissa rauhoittuu tai palapeli. Palapeli.
Tuomas: Peli [naureskelua]. Niin, jotenkin mulle se on niin tekemistä, että siinä tuntuu, että olisi tehnyt enemmän kuin jos vaikka katsoo YouTubea tai vaikka... No en tiedä. Lukeminen on taas sitten semmoinen, sekin on vähän tekemistä.
Mari: Se on tekemistä kuitenkin.
Tuomas: Kirjakaan ei etene vaan sillä, että annat sen olla siinä auki.
Mari: Jep. Sillä lailla rinnastan pelit ja lukemisen samaan. Mä tykkään pelaa niitä tarinallisia pelejä, niin sitten just, että siinä minä teen jotain ja siinä on joku tarina. Sillä lailla pelit ja kirjat on kyllä mun mielestä hyvää ajanvietettä.
Tuomas: On. Mutta ajanviete vaatii aikaa, ja kaikista eniten näissä vastauksissa mainittiin se, että aika on kortilla ja sitten mahdollisesti, että en saa vastinetta sille ajalle sitten myös. Se on vaan karu elämä tai karu elämä [naurua]. Karu totuus elämästä, vaikka elämä olisi kauhean kivaa, että mistä sitä aikaa taikoo työssä käyvä ihminen. No minä kiristän sitä yöunesta mieluummin kuin vapaa-ajasta, mutta se näkyy [naurua].
Mari: Joo, tämä oli kaikista suosituin... Yleisin näistä meidän vastauksista.
Tuomas: Suosituin syy olla pelaamatta.
Mari: Kyllä. Aika on kortilla tai sitten just on joku toinen intohimo, joku toinen harrastus, johon haluaa käyttää sen vähän ajan, mikä on täysin ymmärrettävää.
Tuomas: Joo. Sanotaan, että jos justiin treenaa jollekin ultramaratonille, että tarvii ne sadat kilsat juoksua kuukaudessa, niin ei siinä oikein samalla voi Game Boyta näppäillä. Pitäisi olla tosi hyvä kunto kyllä.
Mari: No niin, siitä sulle haaste. Juokset jollaan juoksumatolle ja pelaat samalla [naurua].
Tuomas: Niin.
Mari: Mutta jos esimerkiksi haluaa ennemmin vaikka soittaa kitaraa tai käydä ratsastamassa, niin sitten jos tosiaan teet sitä siinä töiden ohella ja on perhe.
Tuomas: Niin, joillakin on perhekin nykyään.
Mari: Joillakin on perhe myös kyllä. Ei aikaa vaan ole kaikkeen.
Tuomas: Ei.
Mari: Ja sitten sen priorisoi siihen, mikä itsestä on kivaa.
Tuomas: Se on muuten jännä silleen. Mulla ei ole varaa pelata, mutta joo, hankitaanpa lapsi [nauraa]. Okei, tämä oli provo.
Mari: Joillakin on kuule asuntolainat ja perhe ja auto ja kaikki tämmöiset.
Tuomas: Priorisoikaa. No okei, tämä on niin huonoa huumoria.
Mari: Seuraava kohta.
Tuomas: Joo, seuraava kohta. Me ollaan jo aika loppupuolella kyllä. Ei niitä loputtomasti syitä ihmisillä ole, mutta mainittiin, että se juna on jo mennyt. Tavallaan se, että kun ei ollut lapsuudessa laitetta, jolloin lapsena olisi ollut se oiva aika aloittaa mikä tahansa harrastus. Tähän liittyy ehkä myös ajatus siitä, että pelaamisesta on kasvettu sitten yli.
Mari: Joo. Siinähän oli just itselläkin. Mä muistan aina mainita sen, että mä aloitin myöhään, että on joku syy sille, miksi olen vähän heikompi pelaaja, kun en lapsesta asti ole pelannut. Samaistun taas tähän, että se juna meni jo. Just itse en esimerkiksi osaa soittaa mitään soitinta, niin sitten sitä herkästi ajattelee, että no tämä olisi pitänyt opetella silloin kuusivuotiaana, että en mä nyt enää.
Tuomas: Niin, sepä. Mä ajattelin joskus teini-ikäisenä, kun pelasin jotakin Rock Bandiä, että harmi, kun mä en lapsena aloittanut jotain harrastusta. Jos mä olisin silloin aloittanut, mulla olisi ollut jo puoli elinikää opetella sitä.
Mari: Niin.
Tuomas: Se on se tavallaan sitten, että näkee, että se aloittamisen vaiva on liian suuri. Toi pelaamisesta ulos kasvaminen oli kanssa semmoinen, mitä vähän niin kuin odotettiin silloin. Ehkä joskus oli semmoinen oletus.
Mari: Juu.
Tuomas: Mä muistan joskus esitelleeni kuule hienoa Nintendo DS:n Sonic Rush -peliä ja miten siinä kosketusnäytöllä pystyi bonus stageissa ohjaamaan jotain hahmoa. Sitten vaan kommentit: Joo, joo, milloin sä kasvat ulos noista peleistä [naurua].
Mari: Hienoa Tuomas. Milloin sä menet töihin?
Tuomas: Niin. Tämä kommentti tuli rakkaalta äidiltäni, joka on kyllä hyvin kannustavaa minun peliharrastuksen suhteen. Se ei ollut semmoinen dissaus, vaan se oli enemmän semmoinen, että okei, hienoa Tuomas, milloin sua alkaa kiinnostaa [nauraa] tytöt ja mopolla ajelu.
Mari: Plotwist: Ei.
Tuomas: Ei. Se kausi ei tullut.
Mari: Sitten varmaan aika yleinen ja vähän ehkä samaa. Tämä, että kun lapsuudessa ei kaverit pelannut, niin siitä ei koskaan tullut harrastusta. Ja jos kaverit ei pelaa vieläkään, niin eipä tule pelattua. Juu, varmasti vaikuttaa kaveriporukka siihen, että minkälaisia harrastuksia elämään tarttuu.
Tuomas: No joo. Miten paljon on löytänyt justiin eri pelejä vaan ihan sillä, että kaverit alkaa pelaa jotain ja hei, me tarvitaan tähän neljä.
Mari: Jep.
Tuomas: Ja tulee mukaan. Samahan se on just... No minä en ole silleen kauhean musikaalinen, mutta tähän palatakseni, että jos olisi ollut joku kaveriporukka, missä olisi jengi kaikki harrastanut jotain bändijuttuja, niin ehkä mä olisin joku tämmöinen...
Mari: Niin, ehkä olisitte sitten perustaneet bändin.
Tuomas: Niin. Kuule, oltaisiin aivan inessä siinä.
Mari: Jep.
Tuomas: Ympäristö vaikuttaa.
Mari: Joo ja sitten taas toisaalta muistaakseni tätäkin tuli niissä vastauksissa, että jos on pelaavia kavereita, niin sitten saattaa mieluummin katsoa heidän pelaamistaan kuin pelata itse.
Tuomas: Joo. Mikä onkin hyvä tapa nauttia vaikeista peleistä.
Mari: On. Siis takapenkkipelaaminen on parasta just varsinkin, jos on vaikeampi peli. Siinä joku osaavampi vetää sitä ja saa itse katsoa sivusta, että onpa hieno.
Tuomas: ”Toi menee kyllä väärin. Tuonne jäi kristalli.”
Mari: ”Tuolla on termospullo, käy hakeen se.”
Tuomas: [nauraa] Mäkin nautin paljon Dark Soulsista ja näistä. Siis en tietenkään niiden pelaamisesta, mutta katson, kun kaveri koittaa väistellä ja kuolee ja yrittää uudestaan. Sillä ei ärsytä, niin sitä on itselläkin hauska katsoa.
Mari: Joo.
Tuomas: Mä tiedän, että mä olisin itse niin paineissa siitä, että mulla alkaisi verenpaine nousta liikaa.
Mari: Tähän oheen ehkä, että ihanaa, että jotkut striimaa.
Tuomas: Niin.
Mari: Niin kuin just nämä edellä mainitut Jiidamandat ja muut. Voi että, niiden striimejä on kiva laittaa johonkin sivuun pyörimään. Ensinnäkin se puhe tulee vähän niin kuin podcastina, ja sitten se näkee samalla sitä pelaamista. Nautinnollista.
Tuomas: Joo. Eikö ole jännä, että niistäkin uutisoidaan monesti vähän silleen raha edellä justiin jostain striimauksesta.
Mari: Joo.
Tuomas: Tai lähinnä ehkä tietenkin jotkus skandaalit edellä, että mitä joku striimaaja on nyt mennyt möläyttämään. Tai sitten just aina se, että kelatkaa, nämä vaan pelaa jotain pelejä ja niillä on satatuhatta katsojaa.
Mari: Niin.
Tuomas: Se lähtee vähän semmoisesta. Miettikää, kuinka paljon rahaa nämä tekevät vain istumalla. Suurin osa striimaajista tietenkään ei ole näitä super julkkisstriimaajia ensinnäkään ja silleen. Siinä unohtuu se sisältö varsinaisesti. Se tuo pelaamista kuitenkin semmoistenkin luokse, joilla ei välttämättä ole vaikka varaa ostaa sitä tänään ilmestynyttä peliä tai muuten.
Mari: Jep.
Tuomas: Ja joillekin nuorillehan striimaajat saattaa olla semmoisia melkein... No ei voi sanoa, että ne olisi oikeasti kavereita, mutta...
Mari: Mutta siellä on se yhteisö.
Tuomas: Se tuo semmoista iloa.
Mari: Niin kuin nämä, kun mietin omalla kohdalla Jiidamanda ja Miuvv. Se tuntuu semmoiselta turvalliselta paikalta, jossa mä voin nauttia näiden tyyppien keskustelusta, vaikken itse ota välttämättä edes osaa.
Tuomas: Joo.
Mari: Mutta sitä on niin mukava seurata, että siitä tulee hyvä olo.
Tuomas: Joo. Parasosiaalinen suhde, mikä kuulostaa joltain sairaudelta, mutta...
Mari: Mutta ei ole.
Tuomas: Jos se on tervettä, niin se voi tuoda iloa elämään, että on joku tuommoinen kiva lähestyttävän oloinen ihminen, mitä voi seurata, kun se pelaa vaikka tai mitä sitten onkaan.
Mari: Jep.
Tuomas: Ihan vaan tästä, että striimauksestakin monesti vedetään niitä sensaatio-otsikoita.
Mari: Jep.
Tuomas: Ja sitten, että lapset siellä hypnotisoidaan katsomaan, kun vaan joku älykääpiö huutaa peleille.
Mari: Niin ja sittenhän tulee näitä, että miksi sä katsot, etkä pelaa itse.
Tuomas: Niin.
Mari: Mutta miksi sä katsot urheilua, etkä mene urheilee itse.
Tuomas: Mm. Peleissä on kuitenkin edelleen, vaikka niistä ottaa sen interaktiivisuuden pois, niin niitä voi katsoa. Niissä on visuaalisuus ja äänet.
Mari: Jep.
Tuomas: Let's read ei välttämättä... Se, että mä katsoisin striimissä, kun joku lukee ja on välillä höhöh [nauraa].
Mari: Mutta jos se lukee ääneen ja reagoi.
Tuomas: Niin.
Mari: Semmoisiakin varmaan on.
Tuomas: Joo. Vau, mä en voi uskoa, että nämä suuteli tällä sivulla 72 [nauraa]. Hei, jos joku varastaa tämän idean meiltä, me haastetaan ne oikeuteen. Meidän pitää tämä Let's read...
Mari: Tosin siinä voi tulla jotkut oikeudet vastaan.
Tuomas: Niin. Jostain epäedullisesta kuvakulmasta facecam siinä. Se on kirjan POV [naurua].
Mari: Huomaako, että on levoton perjantaimeininki?
Tuomas: On joo. Kello on liian vähän tänään. Se on nyt se ongelma just, että me ei ole ikinä näin aikaisin varmaan aloitettu äänitystä.
Mari: Jep.
Tuomas: Hei, kiitos, jos olette kuunnellut tänne asti. Kuunnelkaa loppuunkin. Huippua luvassa.
Mari: Joo, stay with us. Tämä oli mun mielestä mielenkiintoinen, kun näitäkin tuli näitä kohtia, että en pelaa, ja sitten on pitkät selitykset, jonka lopussa tai välissä on, mutta pelaan kuitenkin.
Tuomas: Niin.
Mari: Olen kokeillut, ja mulla on itse asiassa satoja tunteja, että kyllä mä tämmöisiä pelaan, mutta en tuommoisia. Onko siinä kuitenkin joku, että en mä nyt pelaaja ole?
Tuomas: Joo. Onko pelaaja sellainen identiteetti, mihin ei haluta samastua kuitenkaan, tai ajatellaan, että mä en ole pelaaja, mä en pelaa.
Mari: Niin.
Tuomas: On mulla nyt tietenkin jotain sata tuntia jotain No Man’s Skyta.
Mari: Onko se jotain suomalaista vaatimattomuutta sitten, että en mä tiedä tarpeeksi, että mä voisin sanoa, että mä olen pelaaja? Mulla on vähän sitä.
Tuomas: Niin.
Mari: Vai onko se sitten just, että en mä laske mobiilipelejä pelaamiseksi, niin en mä pelaa.
Tuomas: Joo. Se voi tietenkin olla myös semmoinen, että tavallaan suojellaan, että apu, älkää nyt alkako kysellä multa liian tarkkaan mistään peleistä, että mä en ole silleen pelaaja. Vaikka pelaisikin oikeasti paljon. Onkohan tässä sitten taas tämä pelikulttuurin toksisuus tai sen perinteet ainakin.
Mari: Se voi olla, joo.
Tuomas: Ajatellaan, että siellä on semmoiset portinvartijat sitten, että ai sä et osaa nimetä top 5 jotain just vitsin Zelda-pelejä tai Zelda-hahmoja, et taida olla oikea pelaaja.
Mari: Eks sä muista, kuka on kehittänyt Marion, luonut sen tai jotain. Et sä mikään oikea pelaaja ole.
Tuomas: Mm.
Mari: Siinä voi olla jotain semmoistakin kyllä.
Tuomas: Niin. Tietenkin miten laajasti pelaamisen haluaa sitten määritellä. Me ehkä puhutaan siitäkin. Se on jännä ilmiö, että en ole pelaaja ja sitten kerrotaan, että pelaa kuitenkin.
Mari: Joo.
Tuomas: Ei ainakaan pidä itseään pelaajana.
Mari: Joo.
Tuomas: Sitä tunnetta ei kukaan voi keltään kieltää.
Mari: Ei voi, joo. Tämä oli vaan mun mielestä mielenkiintoinen, kun se kuitenkin toistui siellä.
Tuomas: Niin.
Mari: Jännä.
Tuomas: Itse asiassa se on vähän niin kuin itsellä justiin kanssa, että en ole mikään juoksija, mutta mä vaan harrastan hölkkäilyä.
Mari: No olethan sä.
Tuomas: Niin [naurua]. En mä olen mikään juoksija. Look at me.
Mari: Se voi muuten olla se kulttuuri. Jos miettii vaikka pyöräilyä.
Tuomas: Niin.
Mari: Silleen, että mä pyöräilen, mutta mä en ole sitten pyöräilijä, koska niistä tulee mieleen ne, jotka menee jotain kuuttakymppiä, pitää olla semmoinen kallis pyörä. Ehkä siinä tosiaan on se joku kulttuuri, josta haluaa vähän etäännyttää itseään, että en mä oikeasti kyllä.
Tuomas: Joo, koska jokainen asia on nykyään ensinnäkin identiteetin jatke ja sitten se on myös joku asia, mistä saadaan jossain internetfoorumeilla riita aikaiseksi. Ehkä se on nykypäivänä vain turvallisinta sanoa, että harrastan jotain, mutta en ole.
Mari: Niin.
Tuomas: Se ei ole minun identiteettiin.
Mari: Joo, tämä oli nyt ihan mutuilua kummaltakin suunnalta.
Tuomas: Joo.
Mari: Niin kuin koko jakso.
Tuomas: Ei ole koko jakso [naurua]. Tässä on timanttista faktaa.
Mari: On.
Tuomas: Joo, teknologia ei vedä puoleensa. Nämä on ihan viimeisiä täällä. Viimeistä viedään melkein, mutta se on semmoinen yksi puoli myöskin, mikä on ikävä kyllä nykyaikana. Ennen vanhaa oli helppo innostua, että nyt tulee joku uusi iPhone tai joku uusi ominaisuus. Nyt on kamerat entistä parempia ja entistä pienempää laitetta. Nykyään aina kun tulee joku uusi teknologia, se on enemmän silleen, voi ei, taasko ne teki uuden.
Mari: Jep. Tämäkin on kyllä tämmöinen, mihin jonkin verran kyllä samaistun, että ei kiitos enää enempää laitteita, joita en osaa käyttää.
Tuomas: Ihmiset haluaa vain detoxia nimenomaan siitä. Eikö tämä analogielämä ole nyt? Käytetään paperikalenteria ja muuta. Jotkut kokee sen hyvin vapauttavan, enkä ihmettele.
Mari: Jep. Yksi, mitä vähemmän yllättäen ehkä ei tullut näissä meidän kyselyvastauksissa, mutta on pakko kuitenkin mainita pelaamisen esteenä. Siis ihan fyysiset esteet, haasteet, rajoitteet, mitä ihmisillä voi olla. Esimerkiksi just jotain värisokeutta tai vammaa tai jotain, mutta näitä helpottamaan on tuotu markkinoille esimerkiksi Pleikkarilla on Sony Access -ohjain ja Xboxilla on Adaptive Controller.
Tuomas: Me joskus harkittiin semmoisen hommaamista tänne kirjastoonkin, ihan vaan tälleen saavutettavuusmielessä, mutta meidän kokemukset Xboxien toimivuudesta kirjastokäytössä on vaihtelevia. Ei sitä hommattu.
Mari: Joo, mutta hei, Pleikka vitonen meillä on. Pitäisikö sitä sitten edistää, että jos pelihuoneeseen saataisiin tämmöinen Access-ohjain.
Tuomas: Niin. Mä olen joskus miettinyt sitä, että mitä jos vaikka menettäisin toisen käteeni, niin mitä mä pystyisin pelaamaan. Yksikätisenä pystyisi pelaamaan aika monia pelejä kuitenkin, ja nykyään nyt on näitä ohjaimiakin.
Mari: On. Mä olen kyllä liikaa somessa, mutta minä olen somessa nähnyt [naurahtelee]. Siis taas joku nainen, niin semmoinen, että se pystyy ajatuksilla ohjaamaan. Se on pelannut just jotain Dark Soulsia ihan vaan, että on tehnyt semmoisen ohjaimen.
Tuomas: Oho.
Mari: Taitavaa kyllä. Kun se ajattelee jotain, niin joku tietty kohta aivoissa aktivoituu, ja se on mennyt pelin läpi ihan vaan ilman käsiä.
Tuomas: Tämä ei ollut missään X-Men-sarjakuvassa, vaan ihan...
Mari: Ihan oikea nainen.
Tuomas: Okei.
Mari: Anteeksi, mä en nyt muista nimiä enkä mitään. Tämä tulee vähän tälleen.
Tuomas: Niin joo, se oli tuo Trust Me Bro Extra.
Mari: Kyllä.
Tuomas: Ei, mutta uskotaan.
Mari: Extra deluxe.
Tuomas: Se olisi kyllä pelaamisen tulevaisuus. Ilman näköä voisi olla kyllä... Sitten menisi vaikeaksi.
Mari: Paitsi, että eikö jossain speedruneissa ole peitetty silmät ja ne muistaa piippauksista, että missä kohti pitää tehdä mitäänkin?
Tuomas: Joo, se on muuten mahtavaa. Speedrunnaus, jos joku ei tiedä, on vaan sitä, että pelataan pelejä läpi mahdollisimman nopeasti. Ja koska se on joillekin ihmisille liian helppoa, niin he sitten pelaa silmät sidottuna. Siinäkin varmaan pitää välissä opetella niitä sitten.
Mari: Juu.
Tuomas: Hekin osaavat visualisoida sen mielessään varmasti hyvin tarkkaan, että missä kohtaa mitäkin on. En tiedä. Siis se on vaan, että on sitten tämmöisiä.
Mari: Me on nyt varmaan suurin piirtein kaikki ainakin mainittu, mitä oli näitä pelaamattomuuden syitä. Korjaa, jos olen väärässä. Katsotaan hieman, mille asioille voisi tehdä jotain.
Tuomas: Niin.
Mari: Ja vähän näkökulmia silleen, että mitä pelintekijät, mitä pelaajat, mitä kirjasto voi tehdä.
Tuomas: Niin. Ei sillä, että me haluttaisiin pakottaa ketään, mutta me haluttaisiin kannustaa ihmisiä pelaamaan just sen takia, koska me jälleen kerran rakastetaan pelejä niin paljon ja se on vaan semmoinen kulttuurin osa-alue, mistä monet ihmiset ei tiedä yhtään mitään. He ei tiedä, mistä jää paitsi.
Mari: Jep, se on niin laaja-alainen kuitenkin.
Tuomas: Ensiksi, mitä pelit itsessään voisi tehdä paremmin tai pelien kehittäjät siinä, että saataisiin ei-pelaajia pelaamaan. Yksi on tietenkin ihan tämä vaikeustasot.
Mari: Joo. Jos on liian vaikea, niin kauhean kiva, kun pystyy laittamaan vähän helpomman vaikeustason.
Tuomas: On näitä videoanalyyseja aina YouTubessa siitä, että miten pitäisi pelata tekijöiden haluamalla, että se on tekijöiden näkemys siitä, että millainen se peli on ja se haaste on siinä.
Mari: Toisaalta ymmärrettävää, mutta...
Tuomas: Joo. Totta kai se voi olla se paras tapa, mutta tiedättekö, joskus tarpeeksi hyvä tapa on tarpeeksi hyvä. Jos se pelin intended way, mikä on tämä tekijöiden kuvittelema tapa, niin se ei välttämättä ole semmoinen, mihin jokainen pystyisi esimerkiksi.
Mari: Jep.
Tuomas: Mutta jos siinä on joku tarinamoodi, missä et voi käytännössä kuolla tai pelihahmo on paljon ylivoimaisempi, niin se on varmaan kuitenkin parempi kokea se peli jossain muodossa kuin just turhautua ekassa kentässä.
Mari: Jep ja näitä on itse asiassa aika hyvin viime aikoina näitä saavutettavuusasetuksia tullut peleihin. Onko peräti Game Awards, missä palkitaan peli, jossa on jotenkin edistyksellisimmät tämmöiset saavutettavuusasetukset. Esimerkiksi jos on araknofobia, niin se hämähäkki voi olla vaikka vaan pallo tai nelijalkainen tai jotain. Jos on värisokeus, siihen on asetuksia ja tämmöisiä.
Tuomas: Siinä Groundedissa oli mahtavaa, kun se... Grounded on peli, missä pelaajat on semmoisia aivan lilliputtikokoisia ja menee hyönteisten keskellä. Sen pelin alussa on heti, että hei, tässä pelissä on muuten ihan valtavan kokoisia hämähäkkejä, paljon sinua isompia hämähäkkejä, haluatko mennä säätämään näitä asetuksia? Nimenomaan niistä saa sitten ihan abstrakteja palloja, mikä ei vaikuta sen pelin vaikeustasoon mitenkään, mutta siinä mielessä, että pystyt katsomaan sitä, etkä säikähdä kuoliaaksi. Se on ihan mahtavaa.
Mari: Joo.
Tuomas: Yämmöiset nimenomaan saavutettavuusominaisuudet, niin näitähän ei ollut oikeasti edes keksitty joskus ennen vanhaan. Playstation 2 -aikakauden peliäkin menee sinne valikoihin, niin eihän siellä ole mitään asetuksia melkein. Tyyliin, että tekstit päälle tai pois hyvällä tuurilla.
Mari: Ja nyt voi päättää fontti koon ja onko siinä semmoinen musta tausta, että se näkyy paremmin ja kaikkea semmoista.
Tuomas: Joo. Ne on oikeasti ahdistavan pitkiä monesti ne valikot sitten, kun siellä on justiin, että kun lennät, niin haluatko, että tämä on käänteinen tämä ohjaus. Ihan jokaisen asian voi ja jokaisen napin voi mäpätä miten haluaa. Ei se ole keltään pois.
Mari: Ei. Se on hyvä, että niitä on tullut enenevissä määrin.
Tuomas: Jep. Mä olen just jälleen sen verran old school itse, että mä monesti en säädä niitä edes kontrolleja, vaan mä nimenomaan ajattelen, että no mä teen sen niin kuin pelintekijät on halunnut, mutta se on minun oma valinta ja en ole kauhean hyvä peleissä [naurahtelua].
Mari: Just taas tämä Monster Hunter Stories, niin kamera-asetukset. Se on hirveän kiva, kun niitä pystyy pikkusen säätämään, että seuraako se kamera, vajoaako se, onko se automaattisesti sun takana tai jotain tämmöisiä.
Tuomas: Jos pelaat just jotain sata tuntia peliä, sillä on väliä, että ärsyttääkö sulla joka sekunti joku vai ei. Joku tommonen pikku asia. Pikku asiat on silloin isoja asioita, jos pelaat paljon.
Mari: Kyllä.
Tuomas: Ilmaiset demot, mihin ne on... No ei ne ole kadonnut, mutta ne olisi hyvä, millä saadaan ihmisiä kokeilemaan peliä.
Mari: Jep.
Tuomas: Oletko sä ikinä ostanut peliä sen takia, että sä olet pelannut jotain demoa?
Mari: Olen.
Tuomas: Mitä?
Mari: Monster Hunter Stories 2. Kun se demo siinä oli vähän niin kuin pelin ensimmäinen luku, niin ihan loistava demo. Aivan siis nappisuoritus.
Tuomas: Joo.
Mari: Se, että siinä pääsee helposti sisälle siihen mekaanikoihin, miten sitä peliä pelataan, ja siihen tarinaan, kun se alkaa siitä, mistä se alkaa, ja sitten se vielä jää cliffhangeriin. Aivan loistava demo. Toisin kuin Sea of Stars. Pelasin demoa. Semmoinen japsirope. Kun se oli keskeltä sitä peliä, niin enhän mä tiennyt niistä mekaanikoista mitään. Sitten sinne tulee joku, ei se tainnut olla ihan välibossi, mutta kuitenkin semmoinen vahvempi vihollinen.
Tuomas: Niin.
Mari: Enhän mä osannut yhtään. En mä päässyt niihin taistelumekaanikoihin kuin ollenkaan. Sitten mä ajattelin, että tämä japsirope ei ole mulle. Mutta sitten hommasimme sen kirjastolle ja mä ajattelin, että mä kokeilen alusta, jos siinä selitetään paremmin, miten tämä peli toimii. Ja selitettiin ihan siinä. Aivan loistavaa peli. Se on jäänyt liian vähälle huomiolle, Sea of Stars.
Tuomas: Joo.
Mari: Loistava tarina. Se muistutti jotain ehkä lasten, nuorten seikkailufantsuromaanisarjaa. Aivan mielettömän hyvä, mutta huono demo.
Tuomas: Joo. Niin sanottu vertical slice. Se on vähän kuin ottaisi jostain hampparista keskeltä palasen ja tarjoilisi sen.
Mari: Joo.
Tuomas: Se on outo paikka aloittaa. Mutta joo, kokeiluversiot on hirveän tärkeitä, just erityisesti jos peli maksaa jotain 60–80 euroa.
Mari: Jep.
Tuomas: Siinähän Monster Hunter Stories 2:n demossa eikö ollutkin tämä, että jos ostat sen koko versioon, niin pääset jatkamaan siitä, mihin jäit?
Mari: Jep, ei tarvinnut aloittaa uudestaan alusta.
Tuomas: Joo. Semmoisetkin on nykypäivänä mahdollisia. Ennen vanhaa ei olisi. Pelasitko ikinä demo... Okei, no niin. Nyt mennään jo... Pleikkarilla oli hienoja. Silloin tuli levy, missä oli kauhea määrä eri demoja, ja ne oli ihan mahtavia. Me pelattiin joidenkin pelien demoja enemmän kuin mitä mä olen pelannut täysiä pelejä.
Mari: Aijaa.
Tuomas: Joo [naurua].
Mari: Hauska.
Tuomas: Joo. Siis ylipäätään tuo järkevä hinnoittelu olisi semmoinen, mitä pelinkehittäjät voisivat miettiä sekä laitteille että peleille. Kyllä mä tiedän, että kaikkien firmojen tarkoitus on tehdä voittoa ilman muuta, mutta sitä on vaikea mitata semmoista, miten sen sanoisi, hyvää tahtoa. Se, mikä jälkimaku sulla jää siitä itse tilanteesta. No joo, jos Nintendo pistäisi joku 120 hintalapun jollekin pelille, niin kyllähän mä se ostaisin. Sinänsä Nintendo saisi siinä sen 120:ntä. Mutta kyllä mä siitä valittaisin kaikille, enkä voisi suositella samalla tavalla. Se näkyy ehkä sitten, jos ei nyt tämän myynnissä, niin seuraavan pelin myynnissä sitten tai tulevaisuudessa, jos firmalle tulee semmoinen ahne maine.
Mari: Joo. Tästä sitten taas semmoinen positiivinen esimerkki, kun viime syksynä tuli nämä kauan odotetut Silksong ja Hades 2. Ne ei ollut sillä lailla superhintaisia niin kuin Nintendo-pelit, vaan ne oli jotain neljänkympin ehkä.
Tuomas: Alle.
Mari: No niin, siis alle neljänkympin.
Tuomas: Joo.
Mari: Ja siis todella odotettuja, että ne olisi voinut ottaa enemmän, mutta ne ei ottanut.
Tuomas: Niin, nimenomaan ja sitten se oli just semmoinen, että tuli se fiilis, että kyllä ne olisi voinut pyytää niistä just jotain neljää-, viittäkymppiä, mutta oliko Silksong jotain tyylin 25?
Mari: No niin. Sori, mä hinnoittelin aivan yläkanttiin.
Tuomas: Niin. Kun ne on niin isoja ja odotettuja pelejä, että niistä olisi voinut kysyä enemmän, mutta nimenomaan se, että ne hinnoitteli ne järkevästi, johti siihen, että kaikki pelasi niitä ja sitten niistä tuli enemmän pöhinää. Ja se pöhinä ei ollut vaan sitä, että [vetää terävästi henkeä] ähh.
Mari: Muistatko, oliko tämä ruotsalaisten tekemä Split Fiction?
Tuomas: Joo.
Mari: Oliko se ns. täysihintainen?
Tuomas: Ei. Taas maksettu mainos, minä puhun Split Fictionista. Se maksaa jotain 45 euroa, ehkä 50. Ja siinä on, että kun yksi ihminen ostaa sen, niin toinen pelaaja voi ilmaiseksi liittyä seuraan. Miten hyvä diili just.
Mari: Siitäkin vastan näin myyntilukuja, niin olihan se myynyt sitten, koska siis sillähän on ihan loistava, kun toinen saa pelata ilmaiseksi, mutta sitten tämä, joka on pelannut ilmaiseksi, on silleen ai vitsi, mä voisin pelata tämän jonkun toisen kaverin kanssa ja ostaa sen. Ja sitten se sen kaveri pääsee pelaa ja niin edelleen.
Tuomas: Hyvä peli leviää niin kuin virus nimenomaan, että sekin, joka pääsee ilmaiseksi siivellä, niin se on niin hyvä peli, että sen jaksaa pelata toistamiseen, niin se haluaa ostaa. Tämä on mullakin edessä oleva kehityskulku, sanotaanko.
Mari: Joo.
Tuomas: On ollut puheita [naurahtaa], että jatkuu. Ja tietenkin pelaajien houkuttelemiseen oma on... Haluanko mä edes mainita, mutta free to play pelit kuitenkin, vaikka niillä on semmoinen paha maine. Free to play pelit on siis pelejä, jotka ovat ilmaisia pelata, mutta niissä on monesti mikromaksuja. Kaikki kiva maksaa ylimääräistä pientä. No joka tapauksessa, ne kuitenkin tuovat semmoisen yhden muurin alas siinä. Siinä ei ole sitä mietintää, että mistä mä säästän rahat tähän peliin, vaan voi kokeilla. Siitä saattaa sitten innostua. On myös tosi hyviä free to play pelejä.
Mari: Joo.
Tuomas: Ainakin... Apua, mikä se on se animetyttöpeli?
Mari: Onko se se Genshin Impact?
Tuomas: Genshin Impact. Tiesit heti, mitä meinasin. Se on kuulemma esimerkiksi hyvä.
Mari: Joo.
Tuomas: En ole testannut, mutta eipä maksaisi paljon testata.
Mari: Niinpä. Mitä pelaajat voi tehdä?
Tuomas: Niin.
Mari: Opetella käytöstavat esimerkiksi [naurua].
Tuomas: Ka-ching.
Mari: Tämä viitaten sinne toksiseen pelikulttuuriin, että eikö olisikin kiva, jos tulee semmoinen, että vau, kylläpä pelasit hienosti tuon kohdan ja olipa kiva pelata tämä matsi sun kanssa.
Tuomas: Niin. Mä olen jotenkin aina kuvitellut, että se olisi siistiä, että tulisi oman harrastuksen pariin uusia ihmisiä. Vaikka ne ei pelaisikaan samoja pelejä ollenkaan kuin minä tai muuta, niin ne kuitenkin tuo sitä pelaamista kulttuurina esiin. Siis, että vähennettäisiin semmoista portinvartiointia ja etenkin tämmöistä casualin pelaamisen vähättelyä, mitä tapahtuu justiin. Jos pelaat Pokémon Gota, niin kyllä se on pelaamista.
Mari: On, joo.
Tuomas: Tai jotain muuta. Silloin minun nuoruudessani tosiaan portinvartiointi oli todellista. Mietittiin, mitkä on oikeita pelejä ja mitkä on oman casualien heiluttelufestareita jollain Nintendo Wiillä. Että päästäisiin semmoisesta vastakkainasettelusta pois.
Mari: Jep.
Tuomas: Niin [nauraa]. Tähän liittyy myös se käytöstavat sitten, että jos näet, että joku uusi ihminen pelaa sitä peliä, niin sen sijaan, että huutaa siellä jotakin, että miksi tänne päästetään pentuja pelaamaan tai että me hävittiin tuon takia, voisi olla silleen, että hei, ensi kerralla koeta väistää ja mä voin kertoa sulle, että milloin kannattaa käyttää tuo sun voimakkain isku ja jotain muuta.
Mari: Jep tai jos kuvitellaan, että katsot vaikka striimiä, niin älä mene sinne silleen toi menee kyllä väärin, tee tälleen. Vasta sitten, jos kysytään apua, se on ehkä ihan kiva.
Tuomas: Niin. Tai semmoinen fun fact: Tiesitkö, että tässä pelissä pystyy sprinttaamaan ja voit liukua, kun sprinttaat ja painat kyyristymistä. Ai, kiitos.
Mari: Jep.
Tuomas: Eikä silleen, että mikset [piip!] liu’u. Anteeksi [naurua]
Mari: Sä päästit hyvin tämän toksisen pelaajan.
Tuomas: Joo. Kauheata. Tätä pelaaminen tekee sanavarastolle. Mulla on jo kaksi tämmöistä päässyt. Kolmannesta ulos.
Mari: Mä luulen, että kyllä ne pelaamattomatkin osaa kiroilla.
Tuomas: Mm.
Mari: Mitä kirjasto voi tehdä?
Tuomas: Jaa.
Mari: Pelikulttuurit, mediakasvatus kuitenkin kuuluu osaksi kirjaston tehtäviä.
Tuomas: Niin. Mitä sun mielestä kirjastot voisi tehdä?
Mari: Mä ainakin haluan tässä muistuttaa siitä, että kaikkien Suomen kirjastojen tilat ja tapahtumat on syrjinnästä vapaita turvallisia tiloja. Siellä ei tarvitse pelätä sitä toksisuutta tai nimittelyä. Ja jos koet semmoista, käy sanomassa henkilökunnalle. Se ei kuulu kirjastoon sitten ollenkaan.
Tuomas: Joo. Tarjotaan siis ylipäätään tiloja, mihin voi tulla rauhassa pelaamaan.
Mari: Joo. Vähän saman tyylin kuin meillä on tuo, ja varmaan monessa muussakin kirjastossa on joko joku erillinen pelihuone tai sitten on jossain lasten osaston nurkassa joku konsoli, jolla pääsee kokeilemaan, tai tietokoneita, joilla pääsee kokeilemaan pelaamista. Se voisi olla hyvä paikka aloittaa se peliharrastus. Tulee sinne kokeilemaan.
Tuomas: Joo. Ylipäätään, että tuodaan pelit kirjastoihin ja pelitilat kirjastoihin.
Mari: Joo ja tuohon tiloihin, että paitsi se, että kirjastot itse tuottaisi kaiken, niin esimerkiksi meillä täällä Porissa on yhteistyö Pöllökarhujen kanssa. Vaikka heillä nyt onkin lautapelejä, että sillä lailla erilainen esimerkki, mutta kuitenkin kirjasto tarjoaa tilat ja sitten tulee ulkopuolelta toimia vetämään sitä toimintaa.
Tuomas: Mä jo säikähdin, että pöllökarhut, nämä pelottavat D&D-olennot. Mutta joo, lautapeliyhdistys tai tämmöinen.
Mari: Jep.
Tuomas: Joo. Yhteistyötä muiden tahojen kanssa. No me ollaan aina mainostettu, kirjasto on paras juttu, mitä verorahoilla saa. Tuodaan näitä pelejä testattavaksi ilmaiseksi kirjastokortilla. Käy vaan lainaamassa joku peli, jos et ole ihan varma siitä. Jotkut pelit saattaa ehtiä kahdessa viikossa pelata läpikin. Ei kaikkia.
Mari: Joo, mutta sitten sä voit ainakin kokeilla, että onko se sun juttu. Siksi musta on aivan ihanaa, että meillä täällä Porissa ainakin on budjettia hommata myös muita kuin niitä niin sanotusti pakollisia. Ei ole silleen, että kaikki rahat menee Änäriin ja Fifaan, että saadaan myös jotain indie-pelejä tänne, mitä voi testata sitten.
Tuomas: Niin.
Mari: Monipuolinen kokoelma ja niiden pelien nostaminen, että onko se sitten some, joku livevinkkaus. Meillä on pelihaaste. Tuodaan sitä pelikulttuuria monipuolisesti esille.
Tuomas: Joo ja myös muihin tapahtumiin kuin pelaamisen ympärillä. Meillähän on totta kai pelaamiseen kokonaan liittyviä tapahtumia niin kuin retropelipäivät ja tämmöiset, mutta sitten ollaan me tuotu joskus kirjojen yöhönkin jotain virtuaalilaseja testattavaksi.
Mari: On, ja siellä ollaan käyty testaamaan ihan mielessä. Ihan rohkeasti vaan muihinkin tapahtumiin mukaan ja muillekin kuin nuorille. Kuten tässä...
Tuomas: Niin, muillekin kuin nuorille. Joo, hyvä.
Mari: Ehkä tässä on podcastin jakson aikana tullut esille, että se tosiaan on vauvasta vaariin. Joka ikäluokalle löytyy jotain pelattavaa. Ei rajoiteta sitä vain nuoriin.
Tuomas: Ei. Kutsutaan ihmisiä pelaamaan. Ei ainoastaan kirjastoina, vaan siis ihan, mitä pelaajatkin voi tehdä. Jos tiedät jonkun tyypin, joka ei oikein tiedä, mitä pelaisi tai ei tiedä osaako, niin kutsu mukaan pelaamaan jotain kivaa ja helppoa. Ollaan kannustavia. Kirjastollahan me totta kai tätä sitten voidaan tehdä ihan työn puolesta.
Mari: Kyllä [naurua].
Tuomas: Ja jos olet ihminen, joka ei pelaa, pelaamaton, olet tänne asti kuunnellut, niin ensinnäkin vautsi, onneksi olkoon.
Mari: Jee! Kiitos.
Tuomas: Mahtavaa. Kiitos. Ole utelias ja avoimella mielellä. Ei tarvitse tietenkään kaikkea harrastaa. Ei tarvitse ryhtyä pelaajaksi kaikkien. Näin mä näkisin.
Mari: Ei, mutta älä tuomitse. Toisten rakas harrastus, niin ole avoimilla mielin.
Tuomas: Joo. Koeta päästä irti stigmoista. Ota asioista selvää. Sitten voit vihata pelaamista faktapohjaisesti!
Mari: Hetkinen [naurua]. Tämä ei ollut virallinen linja.
Tuomas: Ei ollutkaan. Vaan nimenomaan sä heitit se jääkiekon. Sä et seuraa kiekkoa.
Mari: En osaa nimetä yhtä ainutta Ässien pelaajaa.
Tuomas: Häh? Siis miten sä kehtaat? Kuten Ässäberg, laitahyökkääjä. Mutta nimenomaan siis, että se on kuitenkin ihan sama, jos muut tykkää jääkiekosta. Et tuomitse jääkiekkoharrastajia.
Mari: En. En kysy joka kerta, kun kollega on lähdössä peliin, että mitä sä sinne menet. Ei.
Tuomas: Niin.
Mari: Kuuntelen hänen juttunsa ja olen kiinnostunut, vaikka en aio mennä itse yhteenkään lätkäpeliin ehkä.
Tuomas: Mm. Oikeasti maailmassa kannattaa olla utelias ja avoimella mielellä monien asioiden suhteen. Onkohan tämä meidän pisin jakso kenties?
Mari: Oh no.
Tuomas: En tiedä.
Mari: En ole kyllä katsonut kelloa. Sos.
Tuomas: Niinpä. Hei, loppukaneettina varmaan, jos tässä nyt jotain tästä saa irti, että kaikki saa harrastaa ihan mitä haluaa ja on hyväksyttävää, että pelit ei ole ihan kaikkiaan varten, niin kuin kuorolaulaminen ei ole kaikkia varten. Mutta tavalla tai toisella melkein kaikki pelaa.
Mari: Juu. Meillä nyt tässä on tullut nämä konsolipelit, mutta kyllähän tähän olisi voinut saivarella vaikka jotain linnunlaulusovellusta. Tai sitten jos sulla on älykello, niin kyllähän sä olet tehnyt itsestäsi pelihahmon.
Tuomas: Niin, periaatteessa. Se oli mullakin, mikä sai mut aloittaa lenkkeilyn, kun mä hommasin urheilukello ja sain dataa itsestäni.
Mari: Mm, pelillistetty.
Tuomas: Todellakin. Näki se oman hahmokehityksen. Nuorena se oli vielä semmoista positiivista kehitystä. Tavallaan pelillistäminen on mukana kaikessa. Kaikesta tulee enemmän pelillistä.
Mari: Pelit on kuitenkin aika kaukana ihmiskunnan historiassa, että kyllä ne kuulkaa kulkee mukana tavalla tai toisella.
Tuomas: Niin. Ette pääse pakoon [naurua]. Tämä jakso oli mun mielestä silleen tosi kiinnostava tehdä just, että kun se pakotti kanssa vähän miettimään oman kuplan ulkopuolelta. Siis me saatiin ihan mahtavia vastauksia meidän kollegoilta.
Mari: Joo. Toivottavasti me saatiin ne välitettyä tässä jaksossa.
Tuomas: Niin.
Mari: Tämä oli meistä kiinnostavaa, niin toivottavasti myös teistä.
Tuomas: Joo. Mulla tuli just semmoinen mieleen, että jonkun pitäisi tehdä joku tähän liittyvä... No siis onhan näitä tutkimuksia tehty, mutta ne vastaukset oli niin hyviä, mutta niitä ei voinut käyttää silleen sanasta sanaa. Piti vähän referoida, koska me ei haluta kuitenkaan heittää ketään meidän kollegoita mihinkään... [naurahtaa]
Mari: Joo, se ei ollut nyt tarkoitus tässä ollenkaan, että haukumme ihmiset, jotka eivät pelaa.
Tuomas: Niin, ei ollenkaan. Jotkut olisi tehnyt mielikin lukea siis ihan tässä suoraan, koska ne oli niin syvällisiä ja henkilökohtaisia vastauksia. Kiitos niistä. Jokaisella on syynsä tehdä tai olla tekemättä mitään.
Mari: Joo.
Tuomas: Mutta hei, kiitos kun kuuntelitte tämän podcastin.
Mari: Kiitos. Harrastakaa kaikki jotain, mistä saatte iloa elämäänne.
Tuomas: Joo. Oikeasti älkää harrastako vaan side hustlaamisen takia.
Mari: Elämä on liian lyhyt semmoiseen. Välillä pitää ottaa rennosti ja pitää hauskaa.
Tuomas: Niinpä. Seuratkaa Porin kirjaston podcastia. Meillä on aina vaihtuvat hostit. Mikä se on suomeksi? Vetäjät.
Mari: Vetäjät on ehkä parempi kuin olin sanomassa isännät.
Tuomas: Isännät siellä vaihtuu vaan. Ei, mutta meillä on kirjallisuusaiheita, meillä on peliaiheita, meillä on haastatteluita.
Mari: Jos en ihan väärin muista, niin esimerkiksi kirjallisuuspodcastin seuraava jakso käsittelee esikoisteoksia.
Tuomas: Oi, mahtavaa. Seuratkaa Porin kaupunginkirjastoa Instagramissa, Facebookissa, TikTokissa, savumerkeillä. Varmaan Satakunnan Kansassa on joka viikko siitä asiaa, että miten meille tulee uusi kirjasto tai ei [naurua]. Meidän puolesta kiitos.
Mari: Kiitos.
Tuomas: Me mennään töihin.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]