Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[rauhallista pianomusiikkia]
Elisa: Tervetuloa taas tänne Porin kirjaston kirjallisuus-podcastin pariin. Täällä taas minä, Elisa, ja Salla-kollega juttelemassa kirjallisuusaiheesta. Tänään tosiaan päivän aiheena on historiallinen fiktio. Aika pitkälti fiktiolla tässä meidän tapauksessa tarkoitetaan kaunokirjallisuutta, mutta pikkasen tietysti sivutaan yleisestikin kaikenlaista fiktiota. Mutta ennen kuin mennään tähän päivän aiheeseen tarkemmin, niin kysytään nyt kuulumiset. Me ollaan nyt 2026 vuoden puolella jo, kun tätä äänitetään, ja tulee uloskin alkuvuodesta, niin mitäs kuuluu näin vuoden alkuun?
Salla: No, kyllä tämä vuosi on taas lähtenyt aika lennokkaasti ja vauhdikkaasti käyntiin. Tuolla lasten ja nuorten osastolla, missä minä majailen, suunnitellaan kevään tapahtumia kovaa tahtia. Ja tietysti on alkanut taas kaikki koululaisvierailut ja päiväkotivierailut, ja vinkkaukset ja muut pyörii kovaa vauhtia. Siellä on semmoinen hektinen meininki sitten myöskin menossa.
Elisa: Alkuvuosi aina tätä, että tapahtumat jo sieltä alkavat, mutta samalla vielä kovasti suunnitellaan niitä, mitä tulee. Kiireisintä aikaa ehkä kirjastotyössä nykyään, kun on kanssa vähän kausittaista tämä tapahtumatuotanto meillä.
Salla: Kyllä. Mitäs teillä?
Elisa: Aikuisten osaston puolella vähän samat meiningit. Toki on jo aika pitkälti syksyn puolella meidän osalta, omalta osalta ainakin, ne tapahtumat lyöty lukkoon ja jo vähän suunniteltukin, mutta sitten tämmöistä kaikkea arkista muuta, mitä sieltä aina tulee eteen. Täytyy aina orientoitua niihin. Esimerkiksi huomenna on tulossa aika iso 30 hengen opiskelijaryhmä kirjastokierrokselle. Kyllä semmoiset sitten taas työllistää, ja ne on aika mukavia, kun pääsee kertomaan vähän kirjastotyöstä ja kirjastosta ja huomenna vielä englannin kielellä, koska ovat maahan muuttaneita tutkinto-opiskelijoita. Tämmöistä esimerkiksi aikuisten osastolla myös teemme ihan säännöllisesti.
Mä tajusin vasta, että onpa kyllä oikeasti ihana vuosi tämä, koska siis paitsi, että tulee hyviä kirjoja ja ehtii niitä taas jotenkin jossain välissä toivottavasti lukea, niin tulee tosi paljon leffoja, jotka perustuu kirjoihin. On tullut jo. Frankensteinin katsoin eräästä suoratoistopalvelusta. Ei valitettavasti kirjaston, mutta kaupallisemmasta tämmöisestä. Tykkäsin siitä ja olin sen jo lukenut aikaisemmin. Mutta sitten on tulossa sieltä Humisevaa harjua ja kaikenlaista. Tällein oikein kirjafanin kiva elokuvavuosikin tulossa. Mielenkiinnolla odottelen kyllä tätä vuotta.
Salla: Sä et ole sellainen, että sä ajattelet, että se elokuva jotenkin vääristää sen kirjan tuoman elämyksen tai kokemuksen tai maailman.
Elisa: Kyllähän sitä aina vähän sillain pelonsekaisin tunnelmin tietysti niihin suhtautuu, kun ei sitä tiedä aina, että mitä sieltä tulee ja ohjaaja voi tietysti ottaa aika isojakin vapauksia. Niin kuin esimerkiksi ilmeisesti tässä Humisevassa harjussa on. Se on hyvin tämmöinen ohjaajan näkemys, joka on inspiroitunut Humisevasta harjusta, eikä niinkään yksi yhteen sen kanssa. Odottelen sitä mielenkiinnolla senkin takia, mutta toivotaan, että sieltä tulee hyviä tämmöisiä, jotka hyvin sitä lukukokemusta täydentävät, mutta tosiaan eipä aina voi tietää. Onhan tämä Kalevalan Kullervoon pohjautuvakin elokuva tässä. Suomalaisetkin osaa tätä kirjallisuuteen pohjautuvaa tuottaa.
Salla: Joo, joo.
Elisa: Mähän olin nero, koska mähän saan tästä [naurahtelee] aasinsillan tähän historialliseen fiktioon, koska esimerkiksi just se Kalevalahan tavallaan tai se elokuvahan kuvaa sitä mennyttä maailmaa, mutta siinä on tietysti se, että se on fiktiota ja tarinoihin pohjautuvaa. Kun taas sitten ehkä historiallisessa fiktiossa se maailma voi olla hyvin todellinen, että siinä kuviteltu osuus on ne tapahtumat, eikä niinkään se maailma välttämättä. Toki sitten jos on historiallista fantasiaa, niin sittenhän siinä on se kuviteltu osuus myös se maailma. Esimerkiksi Niilo Sevänen varmasti yksi kirjailija, toinen on Marko Hautala, jotka tämäntyyppistä historiallista kirjallisuutta kirjoittaa suomalaisista esimerkiksi. Mutta nyt keskitytään etupäässä tosiaan semmoiseen, jossa ne tapahtumat sijoittuvat aikaan, joka kirjoitushetkestä katsottuna on menneisyyttä. Tämä oli ihan Wikipedia-määritelmä historialliselle fiktiolle. Ja tapahtumissa se fiktion ja faktan määrähän vähän vaihtelee. Toiset kirjailijat saattaa ammentaa hyvinkin paljon ihan faktatietoa, kun taas toiset vähän vähemmän. Siihen ei tarkkaa määritelmää varmasti ole.
Salla: Useinhan kirjailijat siellä kirjan lopussa avaakin vähän sitä, että missä määrin ovat käyttäneet kirjailijan vapauksia kuvata jotakin ja missä määrin ovat pitäytyneet täysin faktapohjaisuudessa. Mutta tietysti kun on romaanista kysymys, niin ainahan se on kirjailijan tulkintaa kuitenkin, vaikka siellä sitä ajankuvaa kuinka hyvin yritettäisiinkin käsitellä.
Elisa: Kyllä.
Salla: Eikä me tietysti nyt päästäkään ihan, jos ollaan vaikka jossakin keskiajalla, niin ihan täysin todenmukaisiin näkemyksiin.
Elisa: Mm, niitä lähteitä on aika rajallisesti, mistä pystyy tarkistamaan, mitä oikeastaan tapahtui. Aika paljon joudutaan kuvittelemaan. Siinä mielessä tietysti historiallisen fiktion kirjailijallehan aina lukijat asettaakin semmoisia vähän hassunkurisiakin, hullunkurisia vaatimuksia siitä, että tämä nyt ei pidä paikkaansa, kun kyse kumminkin on fiktiosta, jossa voi ottaa vapauksia. Ja yleensä tarinan ehdoillahan ainakin semmoisessa vähän kevyemmässä kirjallisuudessa hyvinkin paljon mennään. Ehkä sitten jotkut toisentyyppiset, jotka tulevat lähemmäs jo dokumentaaristakin kirjoittamista, saattaakin olla hyvinkin tarkkoja. Se kannattaa aina muistaa, että jos se on sijoitettu kirjastossa sinne kaunokirjallisuuden 84.2 luokkaan, niin siellä on kirjailija, joka sen tekstin on tuottanut. Se ei ole olekaan historiankirjoitusta, eikä ole tarkoituskaan olla.
Mä vähän tutkin sitä, että milloin oikeastaan historiallinen fiktio alkoi, että milloin sitä alettiin kirjoittaa ja lukea. Niin sehän oli oikeastaan juuri se romantiikan aika, jolloin esimerkiksi Brontën siskokset lukivat sir Walter Scottia, joka on kirjoittanut Ivanhoen esimerkiksi, että näihin tämmöisiin keskiaikaisiin myytteihin pohjautuvia tarinoita. Ja Alexandre Dumas ranskaksi kirjoitti Monte-Criston kreiviä. Mitäs häneltä nyt näitä, jotka kanssa menee sinne muutamia satoja vuosia siitä romantiikan ajasta taaksepäin, ja sitten romantisoitiin tietenkin niitä menneitä maailmoja sieltä. Edelleen kirjailijalla on vapaus romantisoida ja pohjata sinne omaan kuvittelunsa tietenkin se kuvaamansa maailma, vaikka se sijoittuukin mahdollisesti ihan oikeisiin tapahtumapaikkoihin. Ja Topelius Suomessa kirjoitti Välskärin kertomuksia esimerkiksi, ja Waltari ja Linna 1900-luvun puolella tietysti loi tätä suosiota historialliselle romaanille. Ja nykyäänhän on vaikka ketä, ketkä kirjoittaa. Mulle tuli itselle mieleen esimerkiksi Anneli Kanto ja Paula Havaste. Isot tuotannot molemmilla ja paljon luettuja kirjoja. Kirjoittavat mielenkiintoisista aiheista ja eri aikoihin historiaan sijoittuvia tarinoita. Ja Mikko Kamula, joka niitä paksuja Metsän kansa -kirjoja kirjoittaa, josta mä olen sen ensimmäisen lukenut. Ikimetsien sydänmailla on se muuten. Se oli aika kiva lukea silloin, kun mä itse muutin Savoon. Sehän tapahtuu siellä muinaisessa Savo... En mä tiedä, miksikä silloin kutsuttiin sitä aluetta. Joku Juvan pitäjä siellä varmaan mainitaan jo silloin, mutta sinne samoille seuduille. Niin se oli jotenkin hauska vähän sitä historiaa penkoa silloin, kun oli itse muuttamassa sinne alueelle.
Salla: Sirpa Kähkönen ehkä myös.
Elisa: Kyllä. Kuopio-sarja ehdottomasti. Vähän sitä Pohjois-Savon historiaa, lähihistoriaa ja sodan aikaista ja sodan jälkeistä historiaa. Se, mikä Sirpa Kähkösessäkin... Pidän hänen tyylistään, koska mua ei niinkään ole koskaan kiinnostanut lukijana ihan hirveästi sellaiset eeppiset, isot, isoihin tapahtumiin liittyvät tarinat, vaan pikemminkin ehkä se mikrohistoria.
Salla: Joo.
Elisa: Ne semmoiset pienet yksityiskohdat, jotka jäävät sen ison historiankirjoituksen vähän jalkoihin monesti. Koulussa joudutaan pänttäämään vuosilukuja, ja se oli vähän raskasta välillä, kun tuntui, että sotaa sodan perään vain se meidän länsimaiden historia ja Pohjoismaidenkin siellä. Ne on ollut tärkeitä tapahtumia. Ymmärrän, miksi niitä koulussa opiskellaan, mutta sitten vasta kun aloin lukea tarinallista historiallista fiktiota, aloin oikeasti vähän enemmän kiinnostua niistä ajanjaksoista ja ne sai vähän semmoista lihaa luiden ympärille ne tapahtumat.
Salla: Joo, se on totta, että se on kiinnostavaa, kun sieltä otetaankin se joku ikään kuin sivuhahmo tai sellainen, jota ei ole nähty ennen sen tapahtumaketjun keskiössä ja sitten siitä tehdäänkin se päähenkilö.
Elisa: Kyllä, joo. Esimerkiksi Sirpa Kähkösellä just on se, että minkälaista siellä kotirintamalla oli sodan aikaan, että minkälaista se naisen elämä ja perheen elämä ja minkälaista se oli silloin. Se ei niinkään katsokaan siitä sen sotilaan näkökulmasta sitä, vaan nimenomaan sen. Jopa jaksan sota-aikoihin sijoittuvia, jotka voisi muuten olla vähän rankkoja, lukea koska siellä on sitä semmoista tarinallista syvyyttä vähän eri tavalla ja eri näkökulmista.
Salla: Ja suomalaiset taitaa olla kyllä ihan kovia historiallisen fiktion kuluttajia.
Elisa: Niin, kun meillä kuitenkin riittää tämmöisiä kirjailijoita, joita paljon luetaan. Tommi Kinnunen esimerkiksi. Tulee paljon mieleen tällaisia nyt, kun alkaa miettiä. Virpi Hämeen-Anttila ja Kaari Utrio aikanaan oli varmaan ihan todella... Joka kodista melkein jossain vaiheessa löytyi varmaan joku hänen teoksensa. Kyllä varmasti. Näitä jotain lukijatutkimuksia joskus päntänneenä muistan sieltä oppineeni... Näitä lukijatutkimuksia jossain vaiheessa tehtiin paljonkin. Se oli vähän muotia jossain 70–80-luvulla. Sitten kävi ilmi, että suomalainen lukija on hyvin realismin ystävä. Ja historiallinen romaanihan on hyvin usein, ellei se mene sen fantasian puolelle, niin realistinen kuvaus. Se kyllä varmaan on ehkä perinteisesti täällä meillä päin ollut suosittua.
Elisa: Ja oliko siinä jotain, kun tutkit tuota historiallisen fiktion käsitettä, että miten vanhaa sen fiktion pitää periaatteessa olla tai siis mihin aikaan sen pitää sijoittua verrattuna siihen hetkeen, missä eletään, että se on historiallista fiktiota?
Salla: Hyvä kysymys, koska mä mietin sitä itsekin ja yritin sitä vähän sieltä jostain lähteistä penkoa, mutta ei siihen varmaankaan ole, koska en löytänyt semmoista aukotonta, että mikä nyt tekee sen. Se ainut määritelmä on se, että kunhan se siitä kirjoitushetkestä on selkeästi aikaisemmin tapahtunutta.
Elisa: Ei ihan viime vuonna.
Elisa: Niin ja täytyy huomata, että se ei ole historiallinen romaani, vaikka se tavallaan meidän näkökulmasta olisi kirjoitettu joskus jo 1800-luvulla esimerkiksi, mutta jos se kuvaa senhetkistä elämää, niin sitten se ei ole historiallinen romaani, vaan sitten vasta jos se kuvaa siitä hetkestä aikaisempaa elämää. Se suhteutuu aina siihen, kuka sen on kirjoittanut, mistä hetkestä käsin. Eli nytkin voi ehkä sanoa, että hyvinkin tuommoiset, jotka 90-, 80-luvullekin menevät, niin onhan ne jo 30–40 vuotta vanhoja asioita, niin alkaa olla hyvinkin historiallisia tapahtumia. Tietenkin kirjaston näkökulmasta meidän on pakko sijoitella aina kirjat tiettyjen genrejen mukaan, ja meillä yksi genre, jotka on omissa aakkosissa, on historiallinen fiktio. Mä luulen, että meillä on aika lailla ollut Porin kirjastossa esimerkiksi se raja siinä 1950-luvussa. Se on oikeastaan vähän käytännön sanelema, koska se, että ne kirjat mahtuu sinne tiettyyn kohtaan, niin johonkin on vaan pistettävä se raja. Niin se nyt on ollut sitten 1950-luvussa suurin piirtein. Sotien jälkeinen alkaa olla jo meillä muuta kuin historiallista fiktiota, mutta se on ihan kirjaston päätös, ettei se perustu varmaankaan mihinkään periaatteeseen, mitä pitäisi noudattaa kaikkien.
Salla: Johonkinhan ne rajat on laitettava tietysti.
Elisa: Mm. Itse luin ihan hiljattain, kun noista leffoistakin oli tuossa alussa vähän puhetta, niin Maggie O'Farrellin Hamnet-kirja. Sitä kyllä suosittelen. Ehkä moni suomalainen ei tiedäkään, että tämä, joka nyt ihan 2026 tammikuun lopulla tulee ensi iltaan Suomessakin vihdoin... Chloé Zhao muistaakseni on ohjaaja. Hamnet, joka siis perustuu Shakespearein perheeseen ja nimenomaan hänen vaimonsa näkökulmasta. Shakespearellahan oli lapsia myös, ja Hamnet on tämä nuorena kuollut poika. Kirja on äärimmäisen hyvä. Minusta se on tosi hyvin kirjoitettu, ja sen on tosi ansiokkaasti suomentanut Arja Kantele. Eli nyt kannattaa sitten tarkata myös tai miettiä sitä, että jos kiinnostaa se aihe, niin lukisiko myös sen kirjan, koska ei mene hukkaan aika kyllä, jos sen lukaisee. Se on hyvin kirjoitettu, ja siinä on ehkä juuri sitä mikrohistoriaa. Itsekin joskus jotain Shakespearea on opiskellut jossain, kun on enkkua opiskellut, niin pakkohan sitä oli kursseja ottaa sitten. Niin enpä kyllä muista, että olisi ollut puhetta Shakespearen vaimosta koskaan tai ehkä jonkun maininnan. Anne Hathaway oli hänen nimensä historian kirjoissa, vaikka hänen oma isänsä kutsui häntä Agnesiksi, joksi häntä kutsutaan myös tässä O'Farrellin kirjassa. Ne jää vain nimiksi paperille, että on tiedossa, että Shakespearella oli perhe, mutta nyt sitten Maggie O'Farrell on taitavasti herättänyt henkiin tämän perheen näkökulman tähän Shakespeareen.
Salla: Aika kiva.
Elisa: Mm.
Salla: Itsehän olen siis tehnyt kandityöni Shakespearen Kuningas Learista. Sä voit lausua sen hienosti.
Elisa: Mahtavaa, Salla.
Salla: [naurahtaa] Tai siis siitä, miten se kuvasi aikansa yhteiskuntaa.
Elisa: Joo.
Salla: En siltikään kyllä kauhean hyvin muista. Varmaan luin hänen perheestään silloin, mutta en muista kyllä enää tarkasti, että mitä siellä kerrottiin lähteissä siitä.
Elisa: Joo. Mielenkiintoista. Enpäs tätä tiennytkään sinusta. Nyt opin sen. Näin monipuolisia me ollaan täällä. Shakespeare on ohittamaton hahmo tietysti, jos vähänkään kirjallisuutta lukee ja muuta. Nyt on hyvä tilaisuus vähän tutustua häneen joko tämän kirjan tai elokuvan tai miksei vaikka molempien avulla. Mutta tämä nyt oli vähän tämmöinen harhautuminen tästä varsinaisesta aiheesta. Tänään keskitytään kumminkin tiettyihin kirjailijoihin, jotta saadaan niitä lukuvinkkejä kuuntelijoille ja myös vähän syvennettyä tätä keskustelua johonkin suuntaan. Samalla kun tutkiskelin näitä tämän kerran kirjailijoita, huomasin, että heitähän yhdistää paitsi se, että he kirjoittavat menneisyyteen sijoittuvia tarinoita, niin hevosharrastus, mikä oli ihan sattumaa. Molemmilla käsittääkseni on tai on ollut omia hevosia ja hoitavat säännöllisesti hevosia. Hevoset ovat molempien kirjailijoiden sydäntä lähellä. Tämä oli tämmöinen hauska yksityiskohta, joka toimii nyt aasinsiltana tästä meidän alun sekavasta höpinästä varsinaiseen asiaan.
Tämän kerran kirjailijathan on Claire Keegan, irlantilainen kirjailija, ja Jenna Kostet, turkulainen kirjailija vai raisiolainenkohan hän lienee nykyään.
Salla: Viimeisimmän tiedon mukaan, mitä luin, oli että syntyisin turkulainen asuu Raisiossa.
Elisa: No niin, joo. Me ollaan vähän jaettu tätä vastuuta tässä niin, että Salla esittelee vähän Jenna Kostetia ja mä sitten Claire Keegania ja sitten puhutaan vähän näistä heidän kirjoistaan, joita ollaan molemmat lueskeltu. Nyt kun mä olen tässä tietysti pulissut näin pitkään, haluatko aloittaa nyt sitten Jenna Kostetin esittelyn kautta? Kukas hän on ja millainen kirjailija?
Salla: No joo, me voidaan aloittaa tällein suomalaisuusmielessä nyt sitten tässä. Jenna Kostet tosiaan. Olen nyt laittanut tänne näin, että varsinaissuomalainen kirjailija.
Elisa: Noniin.
Salla: Niin ei sitten tarvi rajata häntä tietyllä tavalla mihinkään tiettyyn paikkakuntaan siellä. On siis opiskellut kansatiedettä ja folkloristiikkaa, myös työskennellyt Turun linnassa, eli hänellä on tällaista historiallista osaamista kyllä ihan ammatin puolesta. Ensimmäinen romaani Lautturi ilmestyi vuonna 2014. Hän on tehnyt tietokirjoja, hän on tehnyt näitä romaaneja, hän on tehnyt myös kuvakirjoja, mitä en itse asiassa muistanutkaan siinä kohtaa, kun aloin hänestä lukemaan, että aivan, hänellähän on myös lyhyt kuvakirjasarja, minkä olen kyllä lukenut. Siihen kuuluu Milli, Mölli ja surunmaalaaja sekä Ilon Milli ja pelon Mölli. Nämä on tämmöisiä tunnekirjoja, kuvakirjoja. Sitten hän on tehnyt siis historiallista faktaa, muun muassa Kuuden Katariinan jäljillä, joka kertoo Turun linnaan hallinneista naisista. Se on tullut 2023. Ja sitten näitä historiallisia romaaneita, joissa on onnettomia naiskohtaloita teemoissa, eli siellä on Margaretan synti ja Punainen noita muun muassa, joita ilmeisesti Elisa olet lukenutkin.
Elisa: Mm.
Salla: Hän on selkeästi intohimoinen Kalevala-ihminen. On kiinnostunut Kalevalasta, ja se näkyy myös näissä hänen aiheissaan. Ja sitten tietysti tämä varsinaissuomalaisuus, tai näissä kirjoissa myöskin on turkulaista historiaa ja Turun miljöötä, kaupunkimiljöötä ja saaristomiljöötä kuvattu. Hänellä on tämmöinen trilogiasarja Ahlgrenin suvun naisten elämästä ja rohkeista valinnoista. Ollaan 1900-luvun Turussa niissä. Sinisiipisten saari oli niistä ensimmäinen ja Valkoisen linnun kaupunki, molemmat ilmestyneet viime vuonna, ja nyt sitten tulossa kolmas osa Yöperhosten talo. Niissä keskitytään aina eri henkilöön siellä Ahlgrenin suvussa, eri nuoreen naiseen ja hänen elämän valintoihinsa ja vähän semmoisiin ehkä rohkeisiin valintoihin sen ajan Suomessa. Sellaisia juttuja mulla oli Jenna Kostetista.
Elisa: Sä olet lukenut myös häneltä tätä tuotantoa. Nousiko sieltä joku sun suosikiksi tai näistä, mitä olet lukenut?
Salla: No mä olen nyt oikeastaan lukenut tätä Ahlgrenin suvun naisista kertovaa sarjaa. En ole lukenut häneltä vielä muuta. Elikkä olen lukenut nämä Sinisiipisten saaren ja Valkoisen linnun kaupungin. Tykkään siis tosi paljon siitä, miten siellä ollaan siinä miljöössä silleen ihanasti läsnä. Ensimmäisessä kirjassa ollaan siellä saaristossa ja kuvataan sitä saaristolaiselämää tai olemista siellä. Sitten tässä toisessa osassa ollaan siellä Turun ihan keskustassa ja pyöritään niissä piireissä ja ollaan kuuntelemassa joulurauhan julistusta. Siinä on kaikkia tämmöisiä, mihin on helppo ottaa kiinni. Semmoisia tuttuja elementtejä, jotka kuitenkin on siellä 30-luvun ajassa kiinni. Tykkään niistä jutuista tosi paljon näissä kirjoissa.
Elisa: Joo. Vähän sama. Mä luin tuon Sinisiipisten saari myös. Mehän ollaan molemmat käyty asumassa Turussa, eikö niin?
Salla: Kyllä, joo.
Elisa: Nimenomaan itse tykkäsin sitä miljöön kuvauksesta, ja mä mietin, että koska tuntee pikkasen sitä, minkälainen se keskusta nykyään on, niin sitten oli mun mielestä kiehtovaa, että millainen se on ollut silloin vuonna 1931. Hän tuo sinne niitä tuoksuja ja värejä, että se on hyvin aistivoimaista se kuvailu, ja silloin pystyy oikein miettimään sitä, että aivan tosiaan, siellä on ollut kuraiset mäet silloin, aivan joo, ja sitten niiden helmat on likaantunut, kun niillä on ollut tietysti hameet. Tämmöisiä yksityiskohtia. Elämä on, vaikkei nyt mennä kauhean montaa kymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ollut kyllä aivan erilaista kuin nykyään. Toki Turussa jonkun verran on niitä... Onhan siellä edelleenkin kirkko ja niitä katuja, jotka on samannimisiä ja rakennettiin jotain siltaa. Siinä on niitä yhtymäkohtia sitten nykyaikaan, mutta ehkä etenkin suosittelisin semmoiselle lukijalle, joka tuntee pikkasen Turun kaupunkia tai jos haluaa vaikka tehdä semmoisen historiallisen lomamatkan sinne, niin Jenna Kostet voi olla aika hyvä kirjailija tarttua.
Salla: Kyllä joo. Tosi mukavaa semmoista sujuvaa kieltä. Helppo lukea, helppo pysyä mukana siellä.
Elisa: Kyllä.
Salla: Jotenkin tosi semmoisia leppoisia kirjoja. Ei mitenkään raskaita nämä tämän sarjan kirjat.
Elisa: Niin, joo. Mä mietin just, että historiallista fiktiota on just semmoista ehkä viihteellisempää. Mä mietin, että silloin kun nuorempana ahmiskeli menemään niitä Kaari Utrioita, niin kyllä mä niitä ehkä luin ihan viihtyäkseni. Vaikka siellä kiehtovaa se historian kuvaus on ja hyvin myös oikean tuntuista ja autenttista ja paljon yksityiskohtia, jotka oikeasti pitävät paikkaansa, kuitenkin se ihmissuhdekohtalo siinä oli se, mikä itseä kiehtoi. Ehkä myös tässä sarjassa on vähän semmoinen, että sitä voi lukea ihan viihtyäkseen. Ei tarvitse välttämättä tietää siitä historiasta tai olla kiinnostunut erityisesti niinkään siitä, vaikka samalla voi vähän jotain oppiakin sieltä.
Salla: Niin, kyllähän siellä sivutaan kuitenkin semmoisia aikaan kuuluvia vakavampiakin teemoja, mutta ne ei ole ehkä sitten se juttu, mihin siinä keskitytään. Se on enemmän ehkä näiden naisten se henkilökohtainen kasvu ja jotenkin sen paikan löytäminen.
Elisa: Mm. Mä itse luin myös tuon Jenna Kostetin Punainen noita, koska se oli kiehtonut mua jo vähän pitempään. Mua kiinnostaa nuo noitavaino-asiat jostain syystä. Katsoin myös sitten... Tämä oli siis itse asiassa kirjailijan oma vinkki. Hän on promotessaan tätä kirjaa julkaissut näitä vinkkejä, jotka liittyy tähän samaan aikakauteen ja samaan teemaan tähän noitavainoihin. Yle Areenaan putkahti Saara Cantellin ohjaama minisarja Tulen morsian, joka kertoo myös näistä noitavainoista. Joskin se sijoittuu Ahvenanmaalle ja Punainen noitahan sijoittuu nyt sitten Suomeen. Ja Valpuri Kinni tai Valpuri Kyni, kuten historian kirjat kirjoittaa, niin hänhän on siis käsittääkseni ainoa tämmöisen vesikokeen läpikäynyt noitana roviolla poltettu henkilö Suomen historiassa. Ihan uskomaton tämä hänen tarinansa muutenkin, koska hänen isoisänsä poltettiin roviolla noitana kuten hänen myös äitinsä, ja sitten lopulta hän sai tämän tuomion. Ensin se kumottiin ja hän sai vain raipparangaistuksen, ja sitten... No ehkä mä en spoilaa sitä kaikkea siitä, jos joku haluaa lukea sen niin, että ei tiedä siitä historiasta tarkkaan ja haluaa sen lukea nimenomaan tästä fiktiivisestä kirjasta. Niin en kaikkea spoilaa nyt tässä, elikkä pilaa sitä lukuelämystä kertomalla kaikkia yksityiskohtia, mutta lopultahan hänet kumminkin sitten... Meinasin sanoa mestattiin. Ei mestattu, vaan poltettiin. Silloin myös mestattiin jonkun verran. Etenkin siellä Ahvenanmaalla oli ihan pyöveli, joka mestasi niitä. Jotenkin kyllä hurjaa, kun ajattelee, että olen lukenut Espanjan historiaa ja siellä on inkvisitiot ja sitten tätä puritaanien elämää Yhdysvalloissa, jossa oli kanssa näitä aika hurjia noitavainoja, mutta että ihan täällä meidän kotomaassa on ollut myös tätä samaa. Eli kun on ollut parantajan taitoja ja vähän jotenkin omalaatuinen kenties, niin jo se on riittänyt synnyttämään tämmöisen juorumyllyn, joka sitten on saattanut johtaa jopa oikeudelliseen vainoamiseen ja hengen viemiseen, mikä silloin oli rangaistuksena käytössä.
Aika rankka aihe kyllä. Kun tietää sen Valpurin kohtalon, siinä mielessä tietysti rankka kirja lukea, mutta se on kuitenkin aika mielenkiintoisesti kerrottu ja itse vieläpä kuuntelin sen tuolta E-kirjastosta, joka siis on kaikkien satakuntalaisten kirjaston käyttäjien käytössä oleva palvelu. Sieltä pystyy sen ilmaiseksi kirjastokortilla lainaamaan, ja sen luki Mimosa Willamo. Jotenkin hänen äänensä ja lausuntatapansa sopi siihen kirjaan tosi hyvin. Tykkäsin tosi paljon kuunnella sieltä sitä ja olen tosi iloinen, että nyt vihdoin tuli itsekin käytettyä sitä E-kirjastoa, koska tunnustan, että aika vähän tähän mennessä olen ehtinyt sieltä kuunnella, mutta muistakaa ihmeessä, että semmoinen palvelu on. Sieltä löytyy muun muassa Jenna Kostetia kuunneltavaksi ja varmasti myös E-kirjana luettavaksi. Teki kyllä vaikutuksen, ja mä tykkään kyllä tosi paljon siitä, että ainakin Jenna Kostetilla ja muistaakseni joillakin muillakin historiallisen fiktion kirjoittajilla on tapana laittaa lähdeteoksia sinne, vaikka kysymys on fiktiosta, mutta koska hänkin ammentaa tosiasiallisista faktoista. Se on kiva, että jos haluaa tietää lisää, niin siellä ne sitten on ne tietokirjavinkit ja muut mahdolliset. Sitten helposti aina uppoan siihen aiheeseen oikein silleen huolella, kun alan jostain lukea.
Toinen, minkä luin kanssa ihan alusta loppuun ja tykkäsin tosi paljon, on toi, joka onkin tietokirjapuolelle luetteloitu ja asetettu kirjastoissa eli tämä Kuuden Katariinan jäljillä -tietoteos. Se toki kertoo Jenna Kostetista myös itsestä, koska hänhän on siellä linnassa tosiaan kauan, kauan työskennellyt, niin hän on myös yksi Turun linnan naisista näin ollen. Mutta se kertoo myös näistä eri aikoina siellä Turun linnassa erinäisiä aikoja viettäneistä historian naisista, joiden kaikkien nimi on ollut Katariina, eli kuusi yhteensä on heitä. Tähän siis luetaan myös, jos on toisena nimenä ollut. Esimerkiksi se kreivitär Kristiinan toinen nimi oli siis Katariina. Hänet luetaan tähän myös. Pietari Brahen vaimo. Sitten myös esimerkiksi tämän Turun linnan sisustuksen suunnitellut Carin Brygman. Vaikka hän on Carin, se on samansukuinen.
Salla: Katariina silti, kyllä.
Elisa: Niin, että nämä Katariinat on laveasti ymmärretty samansukuinen nimi. Jos historia kiinnostaa, niin huh huh, että meni kyllä kylmät väreet siinäkin, kun puolalainen tai silloisen Puola-Liettuan prinsessa Katariina Jagellonica tuotiin tänne Kustaa Vaasan pojan vaimoksi, oliko Juhanan vaimo. Se reissu sieltä Liettuan perukoilta kauheassa talvimyrskyssä ihan järkyttävien kantamusten kera ja palvelijamäärien kera pohjoiseen Suomeen ja Turun linnaan. Se raportoidaan tässä kirjassa hyvin, että millainen se on ollut, ja se on ihan suoraan niin kuin jostain ihmeellisestä historiallisesta fantasiasarjasta. Välillä totuus on tarua ihmeellisempään. Kyllä se oli semmoista luettavaa, että apua, mä en ole tajunnutkaan, millaista meininkiä täällä pohjoisessa Suomessakin kumminkin on ollut. Toki silloin oltiin siis tavallaan Ruotsin itämaa eli osa Ruotsia, mutta kuitenkin Turusta puhutaan ja Turku on se tapahtumapaikka. Suosittelen kyllä, jos historia vähänkään kiinnostaa. Ei ole semmoista oppikirjamaista kuivakkaa luettavaa, että olisi luetteloita ja muuta. Ja varmaan kuunneltuna toimii myös, luulisin, koska on tämmöinen hyvin sujuvalukuinen teos.
Salla: Joo, varmasti. Osaan kuvitella, koska nämä romaanitkin oli niin sujuvasti kirjoitettuja tosiaankin.
Elisa: Joo. Hänellä on myös nuo Kalevala-neulekirjat. En osaa neuloa niin hyvin, että voisin niitä toteuttaa, mutta oli pakko vähän selata niitä, että millaisia malleja siellä on. Niin hänellä on tosiaan tämmöinen projekti, että hän haluaa neuloa jokaisen Kalevalan runon neuleeksi, oli se sitten neulepaita tai sukkapari. Se runo on siinä ensin ja sitten se malli, ja siinä on vähän myös tietoutta Kalevalasta sitten. Kaksi osaa on julkaistu. Mä oletan, että onko kolmas vielä tulossa, koska vielä niitä on muutamia runoja, joita hän ei ole suunnitellut neuleeksi asti. Tämmöinen monitaituri on tämä kirjailija kyllä.
Salla: No tosiaan. Selvästi. No sittenkö otetaan tämä toinen kirjailijamme?
Elisa: Joo. Voidaan mennä sitten Claire Keeganiin. Hän on ehkä vähän toisella tavalla historiallisen fiktion kirjottaja ja sinänsä aika raikas tuulahdus, koska aika useinhan historialliset... tai ehkä se stereotypia siitä, että millainen on tyypillinen historiallinen romaani, on siis se, että se on aikamoinen möhkäle, ja se on aika eeppinen, ja sieltä tulee ne sukupolvet, ja ehkä ne jatkuu jossain jatko-osissa. Se on ehkä semmoinen hyvin nopea mielikuva, mikä saattaa ihmiselle tulla, että minkälaista se historiallinen romaani.
Salla: Sitähän me taas pohdittiinkin, kun tätä aihetta valittiin, että mitä sitten, jos onkin lyhyempi historiallinen fiktio, niin mitä siitä sitten ajatellaan.
Elisa: Niin, että on mahdollista kirjoittaa historiallista fiktiota myös ihan lyhyesti. Keeganhan on oikeastaan novellisti tähän mennessä. Kirjoittanut vain yhden pienoisromaaniksi luokiteltavan, ja loput on kaikki ollut novellimittaisia hänen teoksensa. Tosin nyt, kun pengoin, luin haastatteluja ja hänen taustojaan, niin hän ilmeisesti on tällä hetkellä kirjoittamassa romaania. Seuraava, mitä häneltä julkaistaan, saattaa olla pidempi, mutta sitähän ei vielä tässä vaiheessa varmaksi tiedetä. Mutta hänhän on kirjailija, jonka suosio on nyt yhtäkkiä aikamoisestikin räjähtänyt. Katselin niitä varausjonoja. Hänen kaikkiin teoksiinsa on kaiketi jonoa tällä hetkellä, etenkin siihen uusimpaan ihan kymmenittäin täällä Satakunnassakin. Niitä luetaan paljon, ja hän on hirmu helposti lähestyttävä irlantilaiskirjailija juuri tämän hyvin tiiviin koon takia. Nämä eivät ole todellakaan pitkiä nämä hänen teoksensa. Ne lukee ihan yhdessä illassa. Itsekin luin ihan uudestaan näitä joitakin, mitä olen jo aikaisemmin lukenut, koska aika nopeita lukea.
Häneltä on julkaistu suomeksi kolme teosta. Nämä pienet asiat on kenties ehkä tunnetuin elokuvan ansiosta, tämä pienoisromaani. Sitten on Kasvatti, josta kanssa on olemassa elokuva, Hiljainen tyttö, joka löytyy itse asiassa kirjastojen Cineast-palvelusta. Suosittelen sitäkin lämpimästi, koska ehkä se oli mullekin ensimmäinen iirinkielinen elokuva, jonka olen koskaan katsonut, täysin iirinkielinen. Ja mielestäni sen kirjan tunnelma on hyvin tavoitettu siinä elokuvassa myös. Kävin katsomassa tämän Nämä pienet asiat, Small Things Like These, myös tuossa vuodenvaihteessa elokuvissa. Hienosti on onnistuttu siihenkin tuomaan tämä ydinsanoma tavallaan tästä hienosta pienestä kirjasta. Siinä Gillian Murphy tekee pääroolin, ja Emily Watson loistelee tämän tiukan nunnan roolissa tai abbedissa itse asiassa taitaa ollakin hän varsinaisesti. Sitten häneltä on julkaistu nyt viimeisimpänä suomeksi tämä Aivan viime hetkellä – Kokoelma kertomuksia naisista ja miehistä, jossa on kolme lyhyttä novellia: Aivan viime hetkellä, joka on alun perin New Yorker -lehdessä muutama vuosi sitten julkaistu, ja sitten Pitkä ja tuskallinen kuolema, joka on vuodelta 2007, ja sitten sieltä vuodelta 1999 novelli nimeltä Antarktis. Tässä sitten tajusinkin, että hänhän on tämmöinen kirjailija, joka aika harvakseltaan julkaisee. Näissähän on melkein kymmenen vuoden välit näissä hänen, mitä on julkaistu. Hän tosissaan hioo ja viimeistelee pitkään varmasti näitä teoksiaan.
Salla: Jos saan tähän väliin huikata, niin vaikka ajattelee, että hän tekee kauan ja lopputulos on näitä lyhyitä tekstejä tai ei todellakaan niitä mitään massiivijärkälekirjoja, niin minun mielestäni hän on kirjoittanut todella hiotut kokonaisuudet, tai siis musta näissä ei ole mitään liian vähän myöskään.
Elisa: Niin, vähemmän on enemmän [nauraa] joskus. Keeganin tapauksessa ainakin. No sitten kiinnostuin tosi paljon kyllä tästä Claire Keeganista henkilönä, koska hän ei ole kovin paljon patsastellut julkisuudessa, eikä anna valtavia määriä haastatteluja. On ollut Oprahin vieraana kyllä ainakin kerran. Sitten löysin tämmöisen Australian yleisradion eli ABC:n aika pitkän haastattelu-podcastin viime toukokuuta, joka löytyy sieltä kyllä, jos podcasteja kuuntelee, niin haulla varmasti, kun Claire Keeganin nimellä hakee. Kuuntelin sen, ja se oli mielenkiintoinen, koska hän siinä kertoo vähän tästä taustastaan. Hän on syntynyt vuonna 1968 Wicklow’n maakunnassa Irlannissa. Hänen isänsä oli syntynyt 1916 ja äitinsä 1926, ja hän oli ison perheen kuudes lapsi. Ja jos muistan oikein, niin hänen ikäero vanhimpaan sisarukseen oli jotain lähemmäs 20 vuotta. Hänen vanhempansa on eläneet jo paljon varhaisemmassa ennen tasavallan aikaa Irlannissa. Hänellä on sellaista historiallista ulottuvuutta ehkä myös sen oman perheen kautta. Se oli aika mielenkiintoinen tieto. Hänen tuotantoaan kuuluu myös Irlannin toisen asteen opiskelijoiden pakolliseen lukemistoon, mikä ei ole mikään ihme. Hän on jo sillä tavalla Irlannissa hyvin jalan sijansa saanut kirjailijaa. Hänellä on kyllä tosi irlantilaisia nämä kirjat, että nehän paikallista yhteiskuntaa tuo kyllä esille.
Heidän perhe on saanut tämmöisessä maareformissa köyhille perheille osoitetun maatilan, ja he asui tämmöisellä pienellä maatilalla. Viljeli siellä vähän maata ja pitivät karjaa ja muun muassa työhevosia, mistä lähti tämä hänen rakkautensa hevosiin. Hän rakasti tehdä jo pienenä niiden hevosten kanssa sitä työtä siellä maatilalla. Siellä aina oli jotain tekemistä. Hänellä oli veljiä, jotka oli metsätyömiehillä myös sitten. Ensimmäinen ajatus Irlannista ei ole ehkä, että sielläkö on metsää, mutta on siellä vähän joo, vaikka se on aika paljon peltoa. Varmaan puolet pinta-alasta peltoa, mutta on kyllä jonkun verran, ainakin sielläpäin, missä he asui siellä kaakkois... Ilmansuunnat vähän hakusessa. Kaakkois-Irlannissa varmaan. Hänellä ei ollut kauheasti siis lapsena, hän sanoi, että ei ollut resursseja lukea. Ei ollut aikaa, eikä heillä siellä maaseudulla katsottu, että lukeminen on mikään järkevä harrastus ylipäänsä. Heillä ei ollut kirjoja kotona. Mutta sitten hän meni töihin 16-vuotiaana ruuanlaittajaksi New Orleansista kotoisin olevaan perheeseen. Sitä kautta sitten he pyysivät, että jos hän haluaisi jatkaa opiskeluja, niin olisi mahdollisuus mennä Loyola-yliopistoon New Orleansiin. Ja hän päätyi sitten lähtemään yhteiskuntatieteitä opiskelemaan sinne New Orleansiin ja saapui pahimman laman aikaan vuonna 1992 takaisin Irlantiin.
Hän kertoi siinä haastattelussa, kuinka oli tosi vaikea yrittää saada mitään töitä, koska hän oli ollut pois aika pitkään ja hänen perheellään ei ollut mitään suhteita mihinkään suuntaan. Hän haki kaiken maailman hanttihommia ja sitten monen mutkan kautta... Hän kyllä näissä haastatteluissa vähän avaa, että mitä sitten tapahtui, mutta se on niin pitkä selitys, etten tähän podcastiin sitä nyt ala tarkemmin selittämään. Mutta hän lopulta sitten, kirjastolaista kiinnostaa tämä tietysti, niin tämän haluan sanoa, päätyi osa-aikaisiin töihin kirjastoon ja siellä päätyi pitämään luovan kirjoittamisen työpajaa osana kirjastotyötä ja sitten tajusi, että tässä onkin hänen alansa. Sitten hän opiskeli myös sitä ja päätyi luovan kirjoittamisen opettajaksi, ja sitä hän sitten tekee. Hän päätyi kirjoittamaan lähinnä sen kautta, että hän alkoi tuntea semmoista, että apua, miten hän voi opettaa luovaa kirjoittamista, jos hän ei ole ikinä julkaissut mitään. Sieltä lähti sitten se, että pitäisi varmaan joskus yrittää jotain [naurahtaa].
Salla: Sitten hän on vähän tässä yritellyt sen jälkeen vai [naurua].
Elisa: Joo. Hän kertoi myös, että hän rakastaa lukea klassikoita, mikä mun mielestä ei ollutkaan ollenkaan ihme nyt, kun miettii tätä hänen teostensa ajattomuutta tietyllä tavalla. Siinä näkyy ehkä se, että Tšehovia on luettu muun muassa. Ehkä häntä voisi pikemmin kuin johonkin myöhempien sukupolvien irlantilaisiin suuriin nimiin, kuten Sally Rooney, niin verrata Colm Tóibíniin tai Anne Enrightiin, näihin vähän varhaisempien sukupolvien edustajiin tässä tyylissään. Hän on itse siteerannut tätä tunnettua ajatusta siitä, että paras tapa oppia itse kunnolla jokin asia on opettaa sitä toisille. Kun häntä aina ihastellaan, että miten kirjoitat noin hienosti, niin hän sanoo sitten, että koska hän on pitkään opettanut sitä, niin silloin hän tietää, että minkälainen se kappale... että hän keskittyy lauseen sijaan kappaleeseen. Hänellä on tämmöisiä periaatteita, millä hän sitten työstää. Vaikka se on näennäisen helppolukuista ja tuntuu, että vau, joku on sen yks kaks kirjoittanut, mutta tuskinpa on tosiaan. Se on varmaan aika pitkän hiomisen ja harjoittelun tulosta kuitenkin.
Olikohan vielä jotain muuta mielenkiintoista. No, se yhteiskunnallisuus, mikä tulee Keeganin kirjoissa, on mun mielestä ehkä se, minkä takia tykkään niistä itse niin paljon. Mä en tiedä, voisiko toi Kasvatti olla ehkä mun oma henkilökohtainen suosikki. Esimerkiksi siinähän on semmoinen pieni yksityiskohta, jossa... Eletään siis vuotta 1981, ja siinä on semmoinen kohta, jossa se perhe, jossa tämä päähenkilötyttö viettää sitä kesää... Siellä tulee uutiset televisiosta, jossa siinä kirjassa nopeasti mainitaan, että siellä on nyt nälkälakkoilija kuollut vankilassa. Okei, sen voi ohittaa ihan tuommoisena, että onpas rankka uutinen, että huh, kaikkea sieltä tulee. Lapsen näkökulmasta se varmaan ei sen enempää tavallaan olekaan, mutta kenelle tahansa vähänkään Irlannin historiaa tuntevallehan se on aika vahva viittaus siihen, että Keegan tiedostaa, minkälainen se Thatcherin aika silloin oli. Siellä ihan oikeasti kuoli ihmisiä nälkälakkoon siellä vankilassa. Jos se kiinnostaa enemmän, suosittelen Patrick Radden Keefe nimistä kirjailijaa, joka on kirjoittanut kirjan aiheesta, joka löytyy meillä kirjastostakin. Nyt vielä kun muistaisin sen kirjan nimen, niin se olisi aika hyvä.
Salla: Podcastin kirjalistaan tietysti se sujautetaan.
Elisa: Sinne laitetaan sitten, joo.
Salla: Joo.
Elisa: Jos nyt joku miettii, että apua, olisi kyllä hyvä vähän tietää enemmän, niin suosittelisin ehkä hänen teostaan. Hän kirjoittaa vähän true crime -henkisesti ja hyvin vetävästi. Ei tarvitse pelätä, että se jotenkin tylsä historiateos, vaan se on hyvin dekkarimainen vetävä teos, jossa avataan tätä Irlannin taustaa. Ehkä sen taustan kun tietää, saa jälleen uuden näkökulman näihin Keeganin teoksiin. Tästä yhteiskunnallisuudesta Keegan itse on sanonut, että hän kokee niin, että hän ei halua selittää sillä tavalla, että hän nyt ottaisi jonkun yhteiskunnallisen tai poliittisen teeman, joka häntä itseä rassaa ja hän haluaa tuoda sen siihen kirjaan. Vaan hän ajattelee, että hyvää kirjallisuutta on se, että jos se kirjailijan arvomaailma välittyy siitä teoksesta jotenkin hienovaraisesti.
Salla: Vähän niin kuin sieltä rivien välistä tai sillain.
Elisa: Juuri nämä yksityiskohdat ja että pystyy sanomaan epäsuorasti sen, mitä haluaa sanoa. Mun mielestä Keegan vaan onnistuu siinä ihan tosi hyvin jotenkin. Todella virkistävää luettavaa etenkin massiivisten teosten rinnalle tai jälkeen.
Salla: Joo ja täytyy sanoa, että on ihana kuulla näitä sun näkökantoja tästä. Esimerkiksi tämä Kasvatti, joka kertoo tosiaan tästä lapsesta, joka viettää sitä kesäänsä siellä toisen perheen luona ilmeisesti siis siksi, että oli syntymässä se seuraava lapsi sinne hänen omaan perheeseensä ja hänet vähän niin kuin varmaan haluttiin siitä pois tieltä, pois jaloista. Hänhän on hyvin tämmöinen yksinäinen ja varautunut lapsi. Niin mua sitten taas tietysti, vaikka toki muistan tämänkin kohdan, mistä juuri mainitsit, kuitenkin tällein itse äiti-ihmisenä jotenkin tosi paljon riipaisi se lapsen hätä tai sellainen. Jotenkin tuntui, että varsinkin tämän kirjan lopussa mun sydän ihan nyrjähti. Hän on kyllä todella raadollisesti kuvannut ja myös hirvittävän hienosti, mutta aika raadollisesti lopettanut sen kirjansa. Nyt täytyy kaikkien lukea se, kun mä sanoin näin.
Elisa: Se kannattaa kyllä.
Salla: Mutta siis jotenkin tosi, tosi, tosi hienosti rakentanut sen tarinan.
Elisa: Joo ja se kannattaa muistaa, että vielä silloin 1981 ja mun mielestä varmaan johonkin 90-luvulle saakka Irlantihan oli yksi köyhimmistä maista Euroopassa. Siellä vasta talouskasvu siinä vuosituhanteen vaihteessa tavallaan Irlannin sitten sieltä nosti tavallaan yhteiskuntana ja modernisoi vahvasti. Ja tietysti siellä on myös katolisen kirkon vaikutus aina ollut vahva. Sitten taas Nämä pienet asiat -teoksessa Kiikan käsittelee sen ongelmallisuutta ehkä pääteemana siinä ja tätä ihmisten erilaista suhtautumista, että kuinka toiset haluaa vaieta toiset sitten löytää itsestään sen myötätunnon. Tämmöisiä teemoja kyllä, jotka on tosi isoja ja vahvoja ja tunteisiin vetoavia, mutta hän pystyy niitä tämmöisten tarinoiden kautta kyllä tuomaan. Ne jotenkin kyllä aiheuttaa ajattelua joka tapauksessa.
Salla: Joo ja ehkä just se myötätunto on hyvä semmoinen, mikä ehkä sopii molempiin näihin, mitkä mä nyt olen näistä lukenut eli just tämä Kasvatti ja Nämä pienet asiat.
Elisa: Kyllä.
Salla: Se myötätunto on se, että siellä on joku, joka tuntee myötätuntoa.
Elisa: Kyllä ja hän on itse sanonut, että kindness on hänellä iso teema. Etenkin tässä Nämä pienet asiat hän nimenomaan haluaa korostaa sitä, että ihminen, joka on kokenut itse rakkautta, pystyy myös jakamaan sitä. Ja vaikka kindness suomennetaan monesti kiltteys, niin mielestäni tässä Keeganin tapauksessa ehkä laajemmin vielä just myötätunto. Se on semmoinen myös yhteiskunnallinen ja ei vain yhden ihmisen luonteenpiirre ikään kuin. Harva kirjailija pystyy näin mestarillisesti näin vähäisillä merkkimäärillä tuomaan näin isoja ajatuksia lukijan mieleen. Kaikista uusin teos tämä Aivan viime hetkellä, jos se kiinnostaa enemmän, niin huomauttaisin, että Ylen Luomiskertomus-sarjassa Kristiina Rikman, joka siis on suomentanut nämä kaikki Claire Keeganin teokset suomeksi, niin häntä siellä haastatellaan. Muistaakseni se tuli ihan tässä vuodenvaihteessa se jakso. Se löytyy aika nopeasti sieltä, kun vaan etsii esimerkiksi Kristiina Rikmanin nimellä. Hän kertoo mielenkiintoisesti siitä, että millaista näitä Keeganin kirjoja on kääntää ja nimenomaan tästä uusimmasta teoksesta, jossa on tämä ehkä sukupuoliteema vähän vahvemmin, että millainen on irlantilainen mies Keeganin mielestä. Toksisia mieshahmoja käsittelevä kokoelma. Etenkin Antarktis on kyllä niin hyytävä novelli, että se on jäänyt mun mieleen se jälkeen, kun mä sen luin, kummittelemaan tosi pitkäksi aikaa. Novellissahan tavallaan se tarina vasta alkaa siitä, kun se loppuu se novelli.
Salla: Joo.
Elisa: Ja etenkin tässä Antarktiksessa se jää niin silleen apua, että mun piti vain sulkea se kirja ja istua hetki.
Salla: No niin, sait kyllä kiinnostumaan heti.
Elisa: No niin, kannattaa.
Salla: Se on ilmeisesti nyt varattu tai varauksia riittää.
Elisa: Siinä on jotain 80 varausta tällä hetkellä, mutta mä luulen, että lisäkappaleita on jokunen tulossa, niin se helpottaa.
Salla: Jahas. No niin, ei mitään kun varausjonoon vaan.
Elisa: Joo.
Salla: Varmaan kuulijatkin sinne vimpsahtavat heti.
Elisa: Mm ja kannattaa kuunnella se Rikmanin haastattelu. Hän on todella pitkän linjan kääntäjä, niin hän osasi hyvin avata sitä, että minkälaista se on se työ.
Salla: Ja just toi, että ymmärtää sen eri kulttuurin kääntämisen tai näin, niin sehän on aina yksi juttunsa.
Elisa: Kyllä.
Salla: Todella hienosti kyllä myös käännettyjä ja suomennettuja nämä.
Elisa: Kyllä.
Salla: Täytyy kyllä antaa hänelle kehut myös.
Elisa: Kyllä. Kannattaa aina muistaa kääntäjä ja mainita myös kääntäjä, koska tekevät ihan uskomattoman hienoa työtä, kun kaikkia niitä semmoisia sävyjä ja nyansseja sinne saadaan aikaiseksi. Mun mielestä se kääntäjä on niin loistavasti onnistunut, kun mä sitä käännöstä lukiessani en juurikaan mieti sitä, että mitenköhän alkutekstissä on sanottu tämä kohta. Ja musta tuntuu, että mä en missään vaiheessa nyt näitä Keeganeita lukiessa miettinyt sitä. Sama juttu sen Maggie O'Farrellin Hamnetin kanssa, vaikka siinä olisi voinut tietysti, koska siinä on haettu vähän semmoista vanhahtavaa kieltä osittain. Mielestäni siinäkin Arja Kantele kääntäjänä onnistuu loistavasti. En tiedä, pitäisikö kääntämisestä joskus jutella enemmänkin, mutta...
Salla: Ehkä juttelemme. Saapa nähdä.
Elisa: Koska se on kyllä kanssa semmoista työtä, mitä soisin arvostettavan vielä, vielä enemmän. Mutta hienosti kyllä nykyään tietysti etenkin kirjasomessa mainitaan kääntäjiä, ja nykyään kirjojen kansissakin on aika usein mainittu myös kääntäjä, joka kääntää sen teoksen täysin alusta loppuun sille uudelle kielelle. Se on ikään kuin oma teoksensa sitten myös se käännös. Se on hienoa, että saa sen kunnian siitä, minkä ansaitsee.
Mutta joo, jos ajattelee Jenna Kostetin tyyliä ja Claire Keeganin tyyliä, niin ovat kaksi hyvin erilaista kirjailijaa, mutta molemmat kirjoittavat tämmöisiä menneen ajan todellisiin tapahtumiin pohjautuvia ilmiöitä tai tämmöisiä, jotka olisi voinut tapahtua ihan hyvin, tämmöisiä hyvin realistisia tapahtumia. Ja jotenkin aika kiva lukea kahta tämmöistä. Molemmat historiallisia juttuja ja realistisia, mutta kuitenkin tyyliltään vähän erilaisia.
Salla: Mutta kuitenkin niissä kaikissa käsitellään naiseutta tietyllä tavalla.
Elisa: Kyllä, naisasia.
Salla: Vahvoja naisia tai naisten asemaa.
Elisa: Joo, naisnäkökulma kyllä vahva molemmilla. Paitsi että ne hevoset heitä yhdistää, niin myös kyllä tämä naisen näkökulma, koska se on tietysti historiassa aika vaiettu näkökulma ollut perinteisesti. Jopa meidän kirjailijamme aikaisemmin, että ne on aika lailla suurmieskeskeisiä sitten helposti ne tarinat. Se on tosi hienoa, että nyt on ja luetaan laajasti myös näitä naisten tarinoita ja muiden kuin aina sen vallakkaan miehen näkökulmasta. Se on jotenkin hienoa.
Mun on pakko muuten kysyä vielä tässä, kun Salla olet kuitenkin lasten ja nuorten kirjastonhoitaja, asiantuntija, niin onko lasten ja nuorten puolella jotain historiallisia romaaneja tai historiallista fiktiota, mikä on lähellä sydäntä tai tehnyt vaikutuksen?
Salla: No ihan ensin siihen liittyen tulee mieleen se, että nuorille historiallista kirjoittaessa astuu aika varmaan vaikealle maaperälle, että nostan hattua, että jotkut sitä tekevät. Nuorethan on niin jotenkin kiinni tässä hetkessä. Ne on kiinni tämän hetken teknologiassa esimerkiksi, että sitten jos hypätään jonnekin vaikka vaan vuosituhannen vaihteeseenkin, kaikki on hyvin erilaista. Ja sellaisen nuoren, joka tosiaan on ajan hermolla täysin, on ehkä vähän vaikea löytää sitten itseään sieltä tai jotain paikkaa sieltä ihan erilaisesta ajasta. Ajattelisin näin.
Elisa: Mm.
Salla: Mutta henkilökohtainen suosikkini kyllä näistä on Rainbow Rowellin Eleonor. Eleanor, anteeksi. Se on aina vaikea muistaa, onko se Eleanor vai Eleonor, mutta Eleanor & Park. Kirja on tehty 2012, mutta se kuvaa siis 1980 lukua. Tämä on näiden nuorten rakkauskertomus, mutta siinä on myös hyvin raadollisia teemoja taustalla ja semmoista ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä ja sitten perhesuhteiden suuria vaikeuksia ja näin. Se kuvaa myös sitä sen 80-luvun maailmaa. Olen ymmärtänyt, että tämä on tosi monen aikuisen nuorten kirjojen lukijan suosikki.
Elisa: Joo. Mä muistan lukeneen sen kanssa ja vinkanneeni sitä kyllä ahkerasti aikanaan, koska paitsi että se on todella vetävä lukuromaani, siihen uppoutuu ja se on vähän semmoinen, että ei voi oikein lopettaa sitä lukemista, niin siinä on mielenkiintoista kontekstia kuitenkin sieltä hahmojen ja heidän perheidensä kautta. Siinä on myös sitä sisältöä. Varsin onnistunut kirja kyllä, että tarttukaa nyt ihmeessä aikuisetkin lukijat siihen, vaikka se nuorten puolelta löytyykin.
Ehkä ei tule enää mieleen nyt mitään teemoja, mitä piti käsitellä, mutta ei oltaisi käsitelty. Tuleeko sulle Salla mieleen jotain näihin liittyvästi vielä?
Salla: No ei. Ehkä mentiin nyt aika syvälle näihin meidän kirjailijoihin ja myös pyöritettiin sitä ajatusta, mitä me tosiaan paljon alkuun pohdittiin, että voiko olla siis... Ajateltiinko me, että voiko olla uskottavaa historiallista fiktiota, jos se on näin tällaisessa pienessä muodossa.
Elisa: Niin.
Salla: Ollaan nyt ainakin omalta osaltamme varmaan todettu jo tässä moneen kertaan, että kyllä. Eli siis tosi pieni tarina, siis pieni pituudeltaan, voi olla ihan täysin vakuuttava.
Elisa: Mm. Eikä tarvitse paljonkaan olla sitä massaa, jotta sieltä saa taitava kirjailija esiin sen näkökulman ja sen aiheen, mistä haluaa herättää niitä ajatuksia. Mielestäni kirjallisuus on silloin parhaimmillaan, kun se herättää jonkinnäköisiä tunteita tai ajatuksia lukijassa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos joku nyt vielä mukamas ei tiedä, kuka on Claire Keegan tai mitä hän on kirjoittanut. Ei kyllä mene kauaa tämmöisen yhden teoksen lukemisessa. Yhdessä illassa sen lukee, mutta varoitan, että vaikutukset saattaa olla aika pitkälle kantavat, pitkään vaivaavat, koska nämä on niin hyviä kirjoja. Sitten jos esimerkiksi Turun seudun... No okei, Jenna Kostetin Punaisessa noidassahan liikutaan myös satakunnassa. Jos tämmöinen paikallishistoria kiinnostaa, niin suosittelen myös Jenna Kostetin kirjoja. Sitten varmaan Sinisiipisten saaren aloittamaa sarjaa myöskin historiallisen viihteen ystäville, koska se myöskin viihdyttää sen lisäksi, että se on kiinnostavaa luettavaa.
Salla: Joo ja tämmöisen ruuhkavuotisen ihmisen näkökulmasta nämähän olivat siinäkin mielessä tosiaan mukavia luettavia, että kun aina semmoisen 500-sivuisen tai pidemmän kirjan äärellä, vaikka kuinka houkuttelisi lukemaan ja ajattelisi, että tämä olisi nyt ihana lukea, niin tulee heti alkuun jo vähän semmoinen huokaisu, että saankohan mä tätä koskaan luettua, kun aika on niin rajallista. Tällaisia lyhyempiä kirjoja on jotenkin tosi kiva aloittaa, kun tietää, että tämä myös joskus tulee päätökseen, eikä tarvitse sitä samaa kirjaa lukea vaikka kuukautta tai ylikin, mitä saattaa helposti joskus käydä minulla, jos se on pitkä.
Elisa: Kyllä ja nämä on kaikki aika kivoja myös. Mä voisin kuvitella, että toimisi lukupiirikirjoina, koska ne herättää niin paljon ajatuksia. Ihmisillä voi olla kokemuksia omista reissuistaan esimerkiksi Turun seuduille, ja sitten toisaalta taas tämmöinen Irlanti-aihe on aika kiehtova omanlaisensa yhteiskuntaan, ja kumminkin ne on aika universaaleja tämmöiset teemat myös, vaikka olisikin spesifisi konteksti, mutta varmasti toimivat monessa yhteydessä. Ja muistakaa nyt sitten ihmeessä kysellä meiltä lisää kirjavinkkejä, jos historiallinen fiktio kiinnostaa. Esimerkiksi jos ei ole aikaisemmin lukenut mitään, että mistä kannattaa aloittaa. Tai sitten jos tuntuu, että on jo lukenut kaiken, niin kyllä nyt varmasti jotain löydetään sieltä, mikä voisi olla semmoista, mikä kiinnostaa. Meillä tosiaan on Porin kirjastossa se historiallinen fiktio omissa aakkosissaan, mutta esimerkiksi Claire Keeganithan ei löydy sieltä, koska meillä on vähän jouduttu rajaamaan sitä ajanjaksoa, että mikä meillä on siellä historiallisten romaanien ikään kuin aakkosissaan ja mikä sinne ei mahdu. Kyselkää sitten, jos tuntuu, että ei löydy sieltä. Ja varata voi verkkokirjastosta, ja muistakaa E-kirjasto myös.
Salla: Älkää pelästykö myöskään niitä varausjonoja. Kyllä ne sieltä sitten purkaantuvat.
Elisa: Kyllä. Hyvä. Ehkä tässä nyt oli tämän kerran jakso sitten. Muhii siellä taas ideoita seuraavia jaksoja varten. Koitetaan keksiä taas sitten jotain. Ja kommentoikaa ehdottomasti, jos teillä on jotain suosikkeja historiallisista romaaneista, tai jotain muuta palautetta meille päin voi laitella. Mielellään kuullaan myös ideoita tai kommentteja. Eipä tässä muuta sitten tällä kertaa. Kiitos, kun kuuntelitte.
Salla: Kiitos.
[rauhallista pianomusiikkia]