Angelika Meusel - Hyvinvointia teatterista

Teatteritaide on kulttuuria, mutta se voi olla paljon muutakin. Teatteri voi olla toisille työ ja toisille harrastus. Teatteritaiteen tekeminen voi myös edistää hyvinvointia ja tuoda sisältöä elämään. Porin kirjasto esittää -podcastin kulttuuri- ja yhteiskuntatiimin vieraana teatterialan veteraani ja yksi Rakastajat -teatterin perustajajäsenistä - Angelika Meusel. Jaksossa hän kertoo omasta polustaan teatterin pariin ja siitä, miten teatteritaiteen avulla voidaan edistää hyvinvointia.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

Porin kirjasto esittää: Angelika Meusel - Hyvinvointia teatterista.

Jarkko: Hei kaikille kuulijoille. Tämä on Porin kirjasto esittää -podcast, ja tänään äänessä kirjaston kulttuuri- ja yhteiskuntatiimi Minna, Jarkko ja Marko.

[musiikkia]

Jarkko: Tänään keskustellaan teatterin tekemisestä ja teatterin soveltamisesta hyvinvointia ja osallisuutta lisäävässä toiminnassa. Vieraana tänään Angelika Meusel, joka tunnetaan yhtenä vuonna 1991 perustetun Rakastajat-teatterin perustajista. Hän on toiminut vaikuttajana ja teatteritaiteen edistäjänä Porissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänet tunnetaan myös Lainsuojattomat-teatterifestivaalin järjestäjänä. Viime vuosina Angelika on panostanut opiskeluun ja sai Irlannissa University College Dublinissa opiskelemansa käsikirjoittajan maisteritutkinnon valmiiksi viime jouluna. Tervetuloa mukaan Angelika. Ja heti ensimmäisenä on hyvä kysyä, menikö tämä... Me ollaan suht pitkään tiedetty, tunnettu toisemme, mutta aina mietin, että se Angelika...

Angelika: Niin, se on vaikea. Se voi olla Angeelika tai... mutta ei mielellään Anseliika. Angeelika tai Angelika. Ihan kumpi vaan käy. Mun äiti sanoi mua Angelikaksi ja mun isä sanoi Angeelika. Siinä oli sitten ne kaksi vaihtoehtoa. Ehkä semmoinen vähän suomalainen Angeelika on ihan hyvä, mutta kyllä sekin millain sää sen sanoi sillain vähän kovemmalla G:llä, sekin on ihan ok.

Jarkko: Aloitetaanko ihan alusta, että mistä kaikki alkoi?

Angelika: [nauraa] No niin, sekin vielä. Tarkoitat varmaan teatterin tekemistä?

Jarkko: No se lähinnä joo. Missä kohtaa teatterista tuli osa elämää?

Angelika: Joo, no ihan lapsena jo mun parhaan ystäväni Leenan kanssa me kirjoitettiin omia näytelmiä ja myös sellaisia vähän niin kuin saippuasarjoja. Tapahtui lentokoneessa esimerkiksi oli yksi. Sitten osallistuttiin myös näytelmäkilpailuihin. Ja 11-vuotiaana me voitettiinkin valtakunnallinen Tyttökerhojen kilpailu Ulla ja makaroni nimisellä näytelmällä. Mä oon varmaan ihan pienestä asti just rakastanut sitä esiintymistä ja sitä, että saa heittäytyä erilaisten ihmisten nahkoihin ja muuta. Sitten mä kuitenkin lukion jälkeen ajattelin, että en mä osannut ihan ajatella sitä, että teatteri voisi olla tai näytteleminen myös ihan mun ammatti. Se tuli vähän myös sieltä kotoa se paine akateemiseen uraan. Niin mä ensin kaksi vuotta Saksassa opiskelin kieliä ja sitten vaihdoin Dubliniin Trinity Collegeen, missä mä opiskelin kieliä. Mutta sitten mä nappasin sinne sen theatre studiesin siihen, kun se kuitenkin aina oli ollut mun se intohimo ja olin siellä myös erilaisissa produktioissa siinä opiskeluaikanani.

Kun valmistuin sieltä Trinitystä, me perustettiin muutaman mun hyvän ystävän kanssa semmoinen vapaa teatteriryhmä kuin Co-Motion Theatre Company, jonka kanssa me itse asiassa ollaan tehty myöhemminkin yhteistyötä. Tehtiin kansainvälinen yhteistyö Rakastajat ja Espanja ja Irlanti, mutta siitäkin on tosi pitkä aika, olisiko se ollut -95 tai -96, semmoinen kuin Terra Incognita. Sitten kun meillä oli Beckett-festivaali silloin, kun Beckettin syntymästä oli sata vuotta, Co-Motionin perustaja Joe oli täällä ohjaamassa yhden Beckettin. Nyt tietenkin kun mä olin Irlannissa taas, taas ruvettiin vähän miettimään, että olisiko jotain uutta yhteistyötä ehkä mahdollista tehdä, mutta se on aika organisesti lähtenyt. Mä olin siinä ne neljä vuotta Co-Motion Theatre Companyssa.

Sitten mä tulin Suomeen. Mulla oli irlantilainen aviomies silloin, ja tultiin kahdeksi vuodeksi tänne. Silloin mä marssin Porin teatteriin ja vein CV:ni sinne. Olin siellä sitten muutamassa prokkiksessa Niskavuoren Hetassa ja Uppo-Nallessa ja Krokotiili Genassa. Mä muistan, että teatterin johtaja silloin jälkeenpäin sanoi jossain vaiheessa, että kun mä olin kävellyt sinne huoneeseen, niin hän ajatteli, että tämä energia tarvii saada tänne teatteriin. Se oli kiva sitten kuulla. Siellä mä sitten tutustuin Hilkka Ollikaiseen, Kai Tanneriin ja Liz Santosiin. Mä palasin sen jälkeen vielä takaisin Irlantiin, mutta sitten meille tuli avioero ja mä päätin, että mä palaan takaisin Suomeen. Meillä oli jo se ystävyys Kaitsulla, Hilkalla, Lizillä ja mulla. Mä olin just nähnyt Harold Pinterin Rakastajan Dublinissa, ja Juha Siltanen oli tehnyt siihen uuden suomennoksen. Niin sitten me Kaitsun kanssa mentiin Hilkan luo, joka oli just jäänyt eläkkeelle Porin teatterista ja sanottiin: Hilkka ohjaa sä, me näytellään. Sitten ruvettiin etsimään paikkaa. Irlannissa paljon on sitä semmoista kahvilateatteria, niin sitten me löydettiin se Poriginal Galleria ja saatiin pieni apuraha kulttuuritoimelta ja haettiin myös sponsoreita, mitä ei silloin kyllä kulttuurialalla... Me saatiin muistaakseni 4 000 markkaa Osuuspankilta ja Tapiolalta ja saman verran kulttuuritoimelta. Sillä sitten lähdettiin tekemään sinne.

Liz puvusti ja lavasti, ja Hilkka ohjasi, ja Kaitsu ja minä näyteltiin. Silloinhan me ei oltu mitenkään ajateltu, että me perustetaan teatteri, vaan me oltiin vain neljä ystävää, jotka halusi tehdä teatteria yhdessä omasta intohimosta. Se jotenkin löysi heti yleisönsä. Sitten me tajuttiin, että täällä on ollut tämmöinen meidän mentävä aukko ja siitä se sitten lähti. Ei sinne tietenkään hirveästi mahtunut ihmisiä, mutta ne oli tosi suosittuja ne meidän esitykset. Ihmiset jotenkin ihastui siihen intiimiin tunnelmaa siellä huoneteatterimiljöössä ja että oltiin jossain muualla kuin teatteritilassa. Itse asiassa jossain lehdistötilaisuudessa meiltä taidettiinkin kysyä, että mikäs teidän teatterin nimi on ja me oltiin ihan, että öö, tota, aa Rakastajat-teatteri. Se lähti tietenkin siitä Pinterin Rakastajasta.

Sen jälkeen muutaman kerran kun ihan alkuvuosina ennen kuin ruvettiin saamaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön tukea, mä muistan kun me oltiin siellä esittelijän luona puhuteltavana. Helena Suomela sitten sanoi, että no mitenkäs voi olla teatterin nimi Rakastajat-teatteri, kun te kuitenkin teette myös lastenteatteria. Me oltiin, että no hei rakkaus, mikä parempi sana. Ei me sitä sitten todellakaan ruvettu muuttamaan, mutta alkuvuosina aina jos oli jossain vaikka rautakaupassa ja pyysi semmoisen Paragon-kuitin ja kuka laitetaan maksajaksi. Sitten kun mä sanoin, että Rakastajat-teatteri, silloin aina tuli vähän kulmakarvan kohotuksia ja muuta. Mutta mä luulen, että ei me ole sitä koskaan kaduttu, että me ollaan Rakastajat-teatteri.

Jarkko: No eikä varmaan syytäkään. Voisi sanoa, että se on ehkä myös ainakin jollain tapaa muodostunut tietyssä muodossa porilaisuuteen yhdistettäväksi ja Porin paikalliseen kulttuuriin yhdistettäväksi asiaksi. En muista, minkä ikäinen olen ollut, kun olen itse kuullut ensimmäisen kerran Rakastajat-teatterista, mutta kyllä se ainakin jotenkin mun korvaan on aina vaan ollut olemassa. Se nimi ei ole sinänsä oikeastaan koskaan tuntunut mitenkään erityisen hassulta. Paljon toki kerennyt Kokemäenjoessa virtaamaan vettä tässä välissä [Angelika naurahtaa]. Näinhän se menee.

Marko: Olet Satakunnan Kansassa kertonut, että sinulla on pitkäaikainen haave. Haluaisit kirjoittaa näytelmän lapsuuden kodistasi. Nyt meitä kiinnostaisi, että kertoisitko hieman perhetaustastasi ja minkälainen vaikutus sillä sitten on ollut sinun uravalintaasi?

Angelika: Joo ja mä siis itse asiassa kirjoitinkin sen näytelmän. Se on mun lopputyöni, ja sen nimi on tällä hetkellä englanniksi Daddy's Girl. Se lähti siitä, että tämän teatteriuran lisäksi mä oon opiskellut hahmoterapiaa, mikä lähti ihan omasta terapiasta. Lähdin käsittelemään omia lapsuuden traumoja ja sitä nähdyksi tulemisen tarvetta. Mulla oli aika ankara isä, joka oli myös erittäin autoritäärinen. Voi olla, että kun mä olin sen ainoa tyttö, niin mä jotenkin koin sen vielä vähän rankemmin. Musta tuntui, että mä en koskaan saanut sitä mun isän hyväksyntää, mitä mä koko ajan jotenkin etsin. Sen takia sitten jossain vaiheessa tajusin, että mä tarvin nyt terapiaa, että mä en voi hyvin. Se oli varmaan yksi syy myös, että tuli se avioero ja se, että mulla vaan ei ollut hyvä olla itsessäni.

Jotenkin perhe on aina kiinnostanut mua tosi paljon ja perheen dynamiikka ja se myös, miten jokainen lapsi perheessä ja jokainen perheenjäsen kokee asiat eri tavalla. Mutta olihan meillä tietenkin myös vähän erilainen perhe, kun mun isä oli saksalainen. Mä aina jotenkin huomasin, kun mä olin mun kavereiden luona, että heillä oli pikkusen erilaista kuin meillä. Mun äiti oli aivan ihana, joka tietenkin oli se positiivinen voima. Esimerkiksi me kaikki ollaan sitten kuitenkin löydetty tasapaino elämässä. Useinhan sanotaan se, että yksi ihminen riittää, mutta oli se välillä aika rankkaa meillä kotona. Aika paljon oli sitä semmoista ennalta-arvaamattomuutta Meidän isä saattoi räjähtää yllättäen. Mulla on semmoinen olo, että mä oon ollut aika varuillani koko lapsuuden. Mä oon aina ollut jotenkin vähän sillain, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja hirveästi etsin sitä mun isän hyväksyntää.

Minna: Joo. Sitten jos lähdetään tuolta perhetaustasta hieman etenemään. Sanoit tuossa aikaisemmin juuri perheeseesi liittyen, että sieltä annettiin signaali, että akateeminen ura voisi olla se juttu. Kerroit tässä, että lähdit Irlantiin yliopistoon opiskelemaan ja sieltä myös aviomies löytyi. Mistä tämä kiinnostus Irlantiin lähti ja miten tämä on vaikuttanut sun tapaan toimia taiteilijana? Mitä tämä Irlanti sulle merkitsee?

Angelika: Joo. Itse asiassa mähän tapasin mun tulevan aviomieheni, kun olin opiskelemassa Saksassa. Mä en ihan hirveästi viihtynyt Saksassa, vaikka se oli tietenkin osittain just mun isäni toive, että mä lähtisin sinne Saksaan. Sitten mä tajusin, että ei, tämä ei ole mun paikkani. Ja kävin sitten lomilla siellä Irlannissa. Kun mä kävelin sinne Trinityn kampukselle, mikä on siinä ihan keskustassa, ihana Oxfordin ja Cambridgen yliopiston sukulaisteatteri. Mä ajattelin, että tänne mä haluan tulla. Sitten mä hainkin sinne. Olin ollut kaksi vuotta Saksassa ja aloitin sitten taas alusta ne opinnot. Se oli varmaan se ensimmäinen asia, mitä mä tein elämässäni, mikä oli mun oma päätös. Mä päätin, että tämä on se, mitä mä haluan. Meillä tuli aivan hirveät riidat siitä mun isän kanssa. Se oli niin raivopäissään siitä, että mä en jäänytkään sinne Saksaan. Se olisi ollut hänen unelmiensa täyttymys. Silloin mä pidin pääni, ja Irlanti oli mulle jo silloin paikka, missä mä koin olevani vapaa. Mä sain olla semmoinen kuin mä oikeasti olen.

Se irlantilainen mentaliteetti ja ihmisten lämpö ja sitten se huumori kannatteli mua monta, monta vuotta ja jotenkin myös eheytti mua omalla tavallaan se irlantilainen hulluus ja lämpö, ja just se, että mulla oli tarpeeksi sitä etäisyyttä myös Suomeen. Mä rupesin itse vähän löytämään sitä, mitä se on, mitä mä sydämessäni haluaisin tehdä.

Minna: Joo ja tuosta tulee mieleen tuo Hanna Tuurin Irlanti-trilogia, missä hän puhuu muun muassa siitä, miten irlantilaiset vastustaa auktoriteetteja, että he on ehkä vähän anarkisteja. Ja sitten jos taas vertaa Saksaan, niin sehän on just vastakohta. Itse myös rakastan Irlantia ja olen ollut siellä häämatkalla. Se on aivan ihana maa. Ymmärrän todella hyvin kyllä tämän. Kiitos, ihana vastaus.

Marko: Millä tapaa Irlannissa teatteriympyröissä näkyy tämä Pohjois-Irlannin ja muun Irlannin väline jännite? Mä haen ehkä jotain sellaista, että miten se taidepiireissä näkyy? Itselleni tulee esimerkiksi Gary Moore -niminen kitaristi mieleen, joka on tehnyt yhden suurimmista hiteistään Wild Frontier koskien tätä Pohjois-Irlannin tilannetta. Miten sinä koit sen omana aikanasi siellä?

Angelika: Silloin tietenkin se oli sillain läsnä siellä Dublinissa, mutta kuitenkin vähän kaukaisena kaikki, mitä tapahtui Pohjois-Irlannissa. Dublin oli kuitenkin suht turvallinen. Oli aina joskus jotain pommiuhkia ja näin. Toki tietenkin näytelmissä sitä ollaan käsitelty ja selkeästi Pohjois-Irlannin esitykset saattaa olla vähän erilaisia kuin tasavallan puolella. Ja käsitellään myös paljon ylipäätään kirjallisuudessa niitä eroja ja konflikteja katolisten ja protestanttien välillä ja brittien ja irlantilaisten. On tietenkin vielä paljon ihmisiä, jotka toivoisivat sitä yhtenäistä Irlantia.

Koko ajan sitä edelleenkin käsitellään kuitenkin myös kirjallisuudessa ja näytelmissä myös. Nyt tuli esimerkiksi vaan mieleen semmoinen, mikä muutama vuosi sitten oli... Nyt mä en muista edes sen nimeä, mutta se kertoi niistä naisista, jotka lähti Belfastiin tekemään aborttia, koska Irlannissa ei ollut aborttioikeutta. Irlannissa on kuitenkin paljon sitä katolisen kirkon vaikutusta. Ei ollut avioeroa, ei ollut aborttioikeutta ja kuitenkin esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin Irlannissa ennen Suomea. Semmoinen ristiriistaisuuksien maa kyllä siinä. Kyllä sitä käsitellään siellä kirjoissa ja teatterissa koko ajan.

Se historia on siellä läsnä ja myös tietenkin se kipeä historia ylipäätään. Paljonhan nyt käsitellään myös sitä Irlannin sisällissotaa, ja siinä on tietenkin vähän yhtymäkohtia Suomenkin historian kanssa. Musta tuntuu, että se on yksi syy, miksi suomalaiset ja irlantilaiset ymmärtää jotenkin toisiaan. Molemmat ollaan oltu vähän niin kuin altavastaajia ja isomman vallan alla. Niin sieltä nousee semmoinen pieni anarkismi ja semmoinen, mutta myös se, että ei olla ylimielisiä, ei olla arogantteja siinä mielessä. On myös joku semmoinen itseironia, ja semmoinen huumori siellä sitten kukkii. Mutta ei kuvitella olevansa jotain maailman valloittajia. Ymmärretään myös sitä pientä ihmistä enemmän.

Jarkko: Jos pikakelataan tuolta ulkomaalta takaisin tänne Suomen kamaralle ja tuonne näyttelijä-, teatteriuran alkupäähän. Ketkä on ollut sun omia esikuvia, jotka on vaikuttanut siihen, minkälainen näyttelijä ja teatterin tekijä sä haluat olla?

Angelika: Varmaan vahvimmin vaikutti sitten, kun mä tulin takaisin Suomeen, Hilkka Ollikainen, koska Hilkka oli siis niin uskomattoman hieno näyttelijä. Ja se oli aika harvinaista, että perustetaan joku teatteri, missä on jo... Tavallisesti se on aina nuoret, jotka perustaa ne teatterit yhdessä. Ja meillä oli Hilkka, joka oli just jäänyt Porin teatterista eläkkeelle. Jotenkin se Hilkan täydellinen omistautuminen sille roolille ja sen sisäistäminen. Ja jo ensimmäisessä lukuharjoituksessa tuntui aina, että Hilkka oli se jo jotenkin hallussa. Mä kyllä ihailin Hilkkaa todella, todella paljon. Tänä päivänä mä ihailen Seela Sellaa. On ihan uskomaton näyttelijä. Mutta onhan niitä. Ylipäätään se, että näkee semmoista näyttelijän työtä, mikä kolahtaa ja mikä liikuttaa. Voi tietenkin olla riipaisevaa, hauskaa, mitä vaan. Niin kuin joku Martti Suosalokin, joka on tosi monipuolinen näyttelijä. Sitä taitoa on ihana katsoa silloin, kun siinä on sydän mukana.

Jarkko: Mites tässä vuosikymmenten varrella sitten, kun olet pitkään ollut teatterialalla mukana, niin minkälaisia muutoksia näet niistä ajoista, jolloin aloitit ja toisaalta minkälaista se teatterimaailma on tänä päivänä?

Angelika: Maailmahan on muuttunut äärimmäisen paljon just kaiken digitalisaation myötä. Nyt se oikeasti on myös sitä, että ihmisillä on niin paljon... He on töissä tavoitettavissa melkein koko ajan 24/7. Sitten voi jäädä sinne kotisohvalleen ja sitten on kaikki suoratoistopalvelut ja erilaiset sarjat. Se, että ihmiset ylipäätään lähtee liikkeelle ja tulee teatteriin, se on jo tosi iso askel. Suomessa teatteri on ollut kuitenkin kansan teatteri. Suomessa on edelleenkin enemmän teattereita per capita kuin missään muualla maailmassa. Se on jännää, kun suomalaisia kuitenkin pidetään sillain aika introvertteina. Jos ajatellaan myös meidän kesäteatterimaailmaa, joka ainoassa kylässä on joku kesäteatteri. Koko kylä lähtee siihen mukaan. Joku semmoinen sisäinen tarve siihen ilmaisuun on, mutta se ei ole ollut koskaan elitistinen Suomessa. Se on lähtenyt sieltä kansan teatterista.

Maailma on muuttunut. Nyt on niin paljon ärsykkeitä elämässä ja ihmiset on varmaan myös aika uupuneita, niin se, että lähdetään teatteriin, on isompi kynnys. Ja sitten tietenkin se, että tuleeko sieltä nyt se uusi sukupolvi. Meillä ei ole koskaan esimerkiksi käynyt ne bussilastit, mutta monet isot laitosteatterit sanoo sitä, että ne rupeaa vähenemään. Ei ole enää semmoista. Ihmiset on ehkä vähän enemmän individualisteja myös. Jos teatteriin tullaan, niin tullaan pariskuntana tai muutaman kaverin kanssa. Nyt on se haaste saada tätä kaksi-, kolmekymppistä teatteriin, joista sitten tulisi toivottavasti niitä vakikävijöitä. Se asettaa tietenkin haasteet myös sille ohjelmistolle.

Nyt on rankkoja vuosia takana. Se vaikuttaa ihmisiin paljon, että meillä on koronat, on Ukrainan sota, kalliit sähkölaskut, korkojen nousu, hinnat noussut. Ihmisten pitää myös miettiä enemmän sitä, että mihin sen rahansa laittaa. Ja mä oon miettinyt myös sitä, että mä oon itse rakastanut aina aika rankkojakin esityksiä. Ranteet auki ja semmoista, että saa oikein itkeä ja vollottaa monta tuntia siellä. Mutta musta tuntuu, että meillä on niin rankat ajat nyt, että nyt ei tarvita sitä, mitä Suomessa teatteri on aika pitkään myös ollut, että ravistellaan tai ainakin pienemmissä ryhmissä. Nyt ei ehkä pidä niin hirveästi ravistella. Nyt pitää ehkä lempeämmällä otteella, mikä ei mun mielestäni tarkoita kuitenkaan sitä, että olisi vaan farssia ja komediaa tai aina aivot narikkaan, vaan sitä, että kuitenkin voidaan käsitellä myös vähän vakavampia aiheita, mutta lempeästi, ei raadollisesti. Ihmiset tarvitsee nyt vähän hoivaa.

Jarkko: Niin ja siis tuossahan yksi varmaan tosi suuri haaste varsinkin nuoremman sukupolven kanssa on se, että kun nykyään heille tosiaan tuodaan se sisältö suoraan ruudulle.

Angelika: Kyllä.

Jarkko: Ja YouTube on täynnä erilaista sisältöä, mitä pystyy kuluttamaan 24/7 koko ajan. Siinä on varmasti tosi paljon vaikeuksia saada se nuorempi sukupolvi raahautumaan paikan päälle katsomaan uusia näytelmiä ja näytöksiä. Ja se on tietysti kanssa, että totta kai se, paljonko ihmiselle jää siitä työstänsä rahaa, vaikuttaa siihen, miten sitä pystytään käyttämään.

Angelika: Mm.

Jarkko: Toki noita monenlaisia työkaluja on siihen onneksi annettu. Työnantajien nämä kulttuurisetelit ynnä muut.

Angelika: Kyllä.

Jarkko: Niitä olen ainakin omalta osaltani pyrkinyt hyödyntämään ja näin poispäin. Mutta on siinä kyllä nähtävissä, että monenlaisia haasteita on. Sitten taas toisaalta, jos ajattelee sitä, kuinka paljon sitä teatteria tehdään, ehkä siinä on kuitenkin, että se teatterin tekeminen silti kiinnostaa hyvin monia. Siinä ilmeisesti kuitenkin nuorempi sukupolvi on ihan yhtä tavalla mukana. Ainakin kovasti näyttää olevan noita harrastelijakerhoja vai mitä mieltä olet siitä?

Angelika: On, on. Sitten just se kesäteatteri-ilmiö myös. Joku sisäinen tarve meillä on kansanakin jotenkin tulla nähdyksi ja saada vähän revitellä ja hullutella. Ehkä meillä on suomalaisina vähän semmoiset tiukat raamit tai me ajatellaan, että ihmisten pitää käyttäytyä näin, niin sitten teatterissa saa vähän hullutella. Antaa itselleenkin luvan siihen.

Minna: Niin ja tuli muuten mieleen, että eikös Porin kirjastoillakin ole näitä, että voi lainata teatteri-lipun tai tämän kausikortin?

Angelika: On joo.

Minna: Joo, että tässä pieni vinkki kuulijoille. Tähän liittyen tietenkin täytyy vähän keskustella, että miten kuvailisit tätä teatterin asemaa juuri näin paikallisesti täällä Satakunnassa tänään?

Angelika: Joo, no täällähän meillä on siis Rauman teatteri, Porin teatteri ja Rakastajat, me kolme ammattiteatteria. Sitten on tietenkin tosi laaja toi harrastajateatterikenttä ja Teatterinuoret ja muut, jotka on todella, todella aktiivisia. Kyllähän Satakunnassa selkeästi käydään paljon teatterissa. Nyt Raumalla Paula-musikaali menee täysillä saleilla ja Sylvi Porin teatterissa, ja meillä menee Rock, ränni ja rakkaus. Selkeästi se on osa vielä ihmisten elämää. Musta tuntuu, että Porikin olisi niin paljon tylsempi paikka, jos täällä ei olisi teatteria. Onhan se myös vetovoimatekemä. Jos ajattelee, että meillä on täällä Porissa haasteena koko ajan se pitovoima, ettei vain se vetovoima, vaan pitovoima, ettei nuoret esimerkiksi lähtisi pois sitten, kun ne on täällä opiskellut. Kyllä kulttuurilla on siinä suuri, suuri merkitys. Totta kai kaikki harrastusmahdollisuudet ja kirjasto on myös tärkeä. Sitten on musakeikat. Meilläkin on musakeikkoja aina välillä ja sitten teatteri ja lapsille harrastusmahdollisuuksia ja omia harrastusmahdollisuuksia. Meillä on PDC ja Postpostrenefest, hienot tanssiteatterit, mikä on kanssa aika harvinaista. Kuitenkin me ollaan suht pieni kaupunki. Ollaanko me nyt vielä edelleenkin kymmeneksi suurin. Jossain vaiheessa me oltiin yhdenneksitoista.

Kyllä se rooli vielä on tärkeä, mutta se on myös haaste, että miten tulevaisuudessa, että kuka kansoittaa teatterit. Kyllä me ainakin mietitään koko ajan myös sitä, että mitä se on, mitä meidän pitäisi tarjota myös. Toisaalta mä myös ajattelen, että kyllä teatterin rooli edelleenkin on kuitenkin myös herättää ajatuksia. Ei kaiken tarvitse olla niin sanottua hömppää tai semmoista. Kyllä siellä voi olla, että saa nauraa ja itkeä ja tulla kosketetuksi. Kyllähän se on myös äärimmäisen tärkeää ihmisen elämässä. Me huomattiin semmoinen, että esimerkiksi nuoria selkeästi kiinnosti se, kun me tuotiin sitä sirkusta. Kun me tehtiin Metroporis, siinä oli sirkustaiteilijoita. Se toi taas nuoria. Henrietta show, missä on tietenkin nuoret esiintyjät joka tapauksessa ja dragia. Siinä käy enemmän nuoria. Juuri se, että mitä ne on. Stand upia käy nuoret myös katsomassa. Sitä nyt tietenkään ei voi sillain ajatella, että se on ihan perinteistä teatteria. Ylipäätään, että ne lähtee nuoret jonnekin, se on tärkeää.

Minna: Niin, että voi sanoa, että paitsi että hoidetaan sitä Pori-suhdetta, hoidetaan myös sitä teatterisuhdetta. Molemmista pitää huolehtia.

Angelika: Kyllä.

Jarkko: Tarvitaan oma teatterisuhdeneuvoja.

Minna: Kyllä [naurua].

Angelika: Niin. Totta. Kyllä, kyllä.

Marko: Tuossa avasitkin tosi monipuolisesti, että mitä kaikkea te Rakastajat-teatterissa teette. Justiinsa drag ja musiikkikeikat sen niin sanotun ehkä perinteisemmän teatterin... tai mikä ihmisten käsitys nyt voi olla semmoisesta perinteisemmästä teatteritoiminnasta. Tuossa taustatöitä tehdessäni mä huomasin, että järjestätte myös festivaalitapahtumia. Mistäs siinä on kyse?

Angelika: Lainsuojattomat lähti ihan siitä, että oli tapaaminen Helsingissä, missä oli vapaita ryhmiä ja laitosteattereita silloin vuonna 1999. Siellä puhuttiin ihan vaan baarissa sitten, että vapaat teatterit tarvisi oman katselmuksen. Mä sitten vaan sanoin, että no me voidaan järjestää se Porissa. En ollut koskaan mitään festivaalia järjestänyt. Sitten mä tulin junalla Poriin ja sanoin Kaitsulle, että me järjestetään nyt festivaali. Siitä se lähti silloin. Se lähti siitä kentän tarpeesta. Se piti olla vain kolme vuotta Porissa. Sitten sen piti mennä johonkin toiseen kaupunkiin, mutta se oli niin löytänyt paikkansa täällä eikä kukaan halunnut sitä myöskään. Kaikki oli sitä mieltä, että me osattiin se siinä vaiheessa tietenkin ensimmäisten kommelluksien jälkeen järjestää hyvin. Saatiin Tarja Halonen silloin uusi presidentti suojelijaksi, mikä toi sille heti painoarvoa. 22 vuotta me sitä järjestettiin.

Nyt kun me ollaan valtionosuusteatteri, että me ei olla enää vapaa teatteriryhmä, me annettiin kapula eteenpäin. Lainsuojattomat lähti Iisalmeen Koko Teatterin järjestämäksi. Sitten meillä on ollut stand up -festivaaleja Ananaspaistokas-nimellä. Sitten meillä on ollut joku monologifestivaali joskus vuosia, vuosia sitten. Kaikennäköisiä tapahtumia ollaan järjestetty. Nyt sitten oli yksi vuosi, viime vuosi 2023, ettei järjestetty festivaalia. Kyllä me jo heti Laikkareiden jälkeen ruvettiin miettimään, että mikä olisi, mitä Pori tarvisi. Päädyttiin siihen, että Pori tarvisi katuteatteria ja kaupunkifestivaalin. Itse asiassa sellaista isompaa katuteatterifestivaalia ei Suomessa ole. Turussa esimerkiksi yksipäiväinen ja monen festivaalin yhteydessä on sitä katuteatteria, niin kuin meilläkin oli Lainsuojattomien.

Samaan aikaan kun mä olin siellä Irlannissa, mä ramppasin kaikki Irlannin katuteatterifestivaalit ja kävin Englannissa Winchester Hat Fairissa. Sitten jo heti mietin siellä, että mitä esityksiä on sellaisia, joita voisi kutsua tänne. Verkostoiduin festivaalijärjestäjien kanssa. Meillä onkin tässä nyt sitten tämän katu- ja kaupunkifestivaalin... Yhteistyötä tehdään Winchester Hat Fairin ja Irlannin Spraoin ja ISACSin kanssa. Nyt on jo se festivaalijärjestäjäverkosto. Siellä sattui olemaan just seminaareja siellä Irlannissa, minne tuli eri puolilta Eurooppaa niitä festivaalijärjestäjiä.

Sitten päätettiin, että haetaan siihen rahoitusta. Meitä onnisti, että saatiin SKR:ltä Taide2-hankkeelta. Sieltä kolme hanketta sai. Ainoastaan yksi oli muualta kuin Helsingistä tämmöinen iso pilotti. Meillä on nyt kaksivuotinen pilotti. Festivaalilla ei ole vielä nimeä. Sitä me toivotaan, että kuuntelijat voi hyvin lähettää meille jotain hyviä nimiehdotuksia. Lainsuojattomat oli tosi hyvä. Nyt me ruvettiin miettimään jotain semmoisia... Se tarvitsisi olla jotain positiivista. Suomessahan on tämmöisiä festivaaleja ollut kuin Hurraa! ja Bravo!, ja katuteatterifestivaali Tallinnassa on nimeltään TaDaa!. Joku semmoinen iskevä nimi, mutta ei me ole vielä keksitty sitä. Jos jollekin tulee joku hyvä idea, niin meihin vaan yhteyttä.

Minna: Loistavaa. Tästä pieni haaste kuuntelijoillemme. Sitten jos siirrytään keskusteleen vähän näistä teemoista vielä lisää. Teidän nettisivuilla kerrotaan: ”Haluamme edistää erilaisten ihmisten välistä tasa-arvoa, vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan ja tarttua rohkeasti päivän polttaviin kysymyksiin ja myös arkoihin aiheisiin.” Mitä esimerkkejä voisit nostaa tällaisista aroista ja mahdollisesti ehkä tabuluontoisistakin aiheista?

Angelika: Varmaan jos ajattelee ihan tuosta, mitä me ollaankin tehty, joku Karkotetut, Paperittomat ja semmoisia, mitkä aiheuttaa paljon myös polarisaatiota. Se juopa Suomessa selkeästi rupeaa koko ajan syvenemään, niin tarvitsisi saada sitä keskusteluyhteyttä aikaiseksi. Toki tietenkin välillä on se vaara, että siellä teatterissa käy ne samanmieliset. Se miten saataisiin eri taustaiset ihmiset... Tai esimerkiksi romaneja nähdään tosi harvoin teatterinäyttömällä. Kun me tehtiin se Musta, mustempi, romani, niin kun siellä katsomossa oli romaneja, ne koki sen äärettömän vapauttavana ja vahvistavana, voimaannuttavana, että siellä keskusteltiin romaniudesta, oli romaninäyttelijä lavalla. Paljon semmoisia varmasti jotenkin rasismiin, seksuaalisuuteen, sukupuoleen... Tämmöiset aiheet voi olla aika arkojakin käsitellä, että miten niitä käsittelee...

Nyt meillä itse asiassa on tulossa varmasti semmoinen, mikä tulee herättämään paljon keskustelua. Vihan jälkeen tehdään yhteistyössä Turun kaupunginteatterin kanssa, missä pureudutaan rasismiin ja rasismin kokemuksiin suomalaisten ihan omiin ja myös tietenkin maahanmuuttajataustaisten. Suomihan on siis tutkimusten mukaan Euroopan rasistisin maa. Sitä me ei varmaan oikeasti haluttaisi edes myöntää. Siinä on haastateltu ex-uusnatseja sekä ex-somevihaajia. Elina Izarra on haastatellut, ja Katja Tähjä on ottanut valokuvia. Siihen tulee liittymään myös valokuvanäyttely. Se on näiden ihmisten, joiden elämässä on ollut paljon vihaa ja väkivaltaa, niin se heidän matkansa pois siitä vihasta ja väkivallasta. Mä uskoisin myös, että se kiinnostaa ihmisiä.

Koskaan mikään ei lähde tietenkään tyhjästä. Aina ihmiselle tapahtuu erilaisia asioita elämässä, ja me reagoidaan niihin eri tavalla. Ei kukaan tietenkään synny väkivaltaisena tai sellaisena, että vihaa jotain, vaikka valkoihoista jotkut ja tummaihoista jotkut toiset ja joku, joka on jostain muualta, heti aiheuttaa vihaa. Eihän me synnynnäisesti ketään vihata esimerkiksi. Se on musta kiinnostavaa nähdä, mikä saa ihmisen heräämään ja muuttamaan mielensä, jättämään sen vihan ja väkivallan. Siitä ollaan tekemässä esitys. Ja siinä on pari rodullistettua näyttelijää, Amira Khalifa ja Manoel Pinto, näyttämöllä. Meillä on aika valkoinen toi meidän teatteri vielä ja sillain homogeeninen. Nyt pikkuhiljaa rupeaa valmistumaan myös näyttelijöitä, jotka on erilaisista taustoista. Se, että myös se yhteiskunnan monimuotoisuus, se että maailma on muuttunut, myös Suomi on muuttunut, että se nähtäisiin myös näyttämöllä.

Minna: Tuo on hienoa, että tulee myös näyttämölle näitä maahanmuuttajia ja muita. Kun se huomaa jo esimerkiksi stand upissa, että siellähän on jo ihan nimekkäitä tyyppejä.

Angelika: Kyllä.

Minna: Vaiks tämä Fathi Ahmed nyt tulee mieleen ja nämä.

Marko: Mulla tuli Ali Jahangiri kanssa mieleen.

Minna: Joo.

Angelika: Ali on jo pitkään tehnyt. Meilläkin Fathi Ahmed on nyt tulossa keväällä, ja Mebe on pari viikon päästä. Syksyllä meillä oli se stand up esitys Suomen hauskimmat mamut. Se oli heti loppuunmyyty. Se on jotenkin hauskaa myös, että sitten kuitenkin... ja siinä tietenkin vähän saa nauraa myös sille... He kauhean nätisti kuitenkin [nauraen] suomalaisia ruotii. Ei he ole kauhean ilkeitä sitten kuitenkaan.

Jarkko: Tekijän näkökulmasta, mitkä on sellaisia produktioita, mistä koet, että teille on vuosien varrella syntynyt ympärille keskustelua, millä koet olevan jotain vaikuttavuutta yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti?

Angelika: Kyllä mä luulen, että just Paperittomat, Karkotetut, Musta, mustempi, romani esimerkiksi oli sellaisia. Ja sitten paljon aiemmin oli Kohtalona murha, joka käsitteli suomalaisia henkirikoksia. Se oli niin rankka, kun me luettiin sitä, me kaikki vaan porattiin. Sitä vieläkin ihmiset sanoo pitkän ajan jälkeen, että se on jäänyt heille eniten mieleen. Mä luulen, että siinä tuli se, että se onnistu siinä... Satu Rasila käsikirjoitti ja ohjasi. Se perustu kuitenkin Suomessa oikeasti tapahtuneisiin henkirikoksiin. Ihmiset myös tajusi sen, että kukaan ei voi asettaa itseään yläpuolelle, että se on niin ohut jotenkin se raja, että milloin siitä voi mennä yli. Jotenkin se sen ymmärtäminen, että mikä voi viedä siihen väkivaltarikokseen. Nyt mä toivon itse asiassa, että ihan toi Henrietta-show, että siinä kuitenkin myös käsitellään sen dragin lisäksi seksuaalisuutta, sukupuolta ja näin, että jotenkin se on myös aiheuttanut keskustelua. Ja tietenkin Lainsuojattomilla on ollut paljon, paljon esityksiä, mitkä on tarttunut sillain päivän polttaviin kysymyksiin vaikkapa insestiin tai perheväkivaltaan ja näin.

Mä uskon just siihen teatterin voimaan vaikuttaa sillain vähän alitajuntaisesti jotenkin siten, että se voi vähän vaikuttaa niihin omiin mielipiteisiin. On niin helppo myös jotenkin sillain yleisesti ajatella, että esimerkiksi kaikki maahanmuuttajat jotenkin kauhean iso möykky. Mutta sitten jos sä näet näyttämöllä yksittäisten ihmisten tarinoita, sä yhtäkkiä tajuat, että niin nämähän on oikeasti ihan ihmisiä, nämä on ihan tavallisia ihmisiä. Silloin kun ihmiset laitetaan semmoiseen isoon, että ne on vaan nämä, ne ei ole enää henkilöitä. Ne ei ole enää ihmisiä. Niistä tulee vain semmoinen joukko, jota on helppo vihata. Mutta sitten yksittäistä ihmistä ei olekaan. Sitten sä yhtäkkiä tajuatkin, että ei, että toi ihminen on aivan samanlainen kuin minäkin.

Jarkko: Joo ja tietysti teatteri hyvin onnistuneena vähän niin kuin pakottaa ihmiset tuntemaan sen tarinan itse siinä sivustaseuraajana, mikä sitten taas tietysti antaa myöskin mahdollisuuden sille myötätunnoille sitä tarinaa kohtaan ja niille ilmiöillä, mitä siinä tuodaan ilmi. Siinä mielessä se on varmasti kyllä hyvinkin vaikuttava tapa tuoda yhteiskunnallisia asioita edelleen esille. Siinä voidaan aina kertoa sen jonkun ihmisen tarina ja jonkun ihmisen näkökulma, jolloin päästään pureutumaan just nimenomaan niihin eri tarinoihin sen sijaan, että pureudutaan johonkin laajaksi miellettyyn ilmiöön, mikä perustuu stereotypiaan.

Angelika: Kyllä.

Minna: Annetaan kasvot tavallaan sille. Joo kyllä.

Marko: Miten sitten teillä Rakastajat-teatteri tekijöinä minkälaisia on ne produktiot, jotka on jääneet vuosien varrella erityisesti mieleen?

Angelika: No nyt ensimmäiseksi mulle itselleni tulee tietenkin mieleen tuo Viettelyksen asuntovaunu, mikä tehtiin Lea Klemolan kanssa, koska jos ajatellaan myös jotain semmoisia, joita mä ihailen, mä oon aina ihailun Lea Klemolaa yli kaiken sekä näyttelijänä, käsikirjoittajana että ohjaajana. Me oltiin varmaan yli kymmenen vuotta odotettu, että Lea pääsisi meille ohjaamaan, kun hän tuli sitä Viettelyksen asuntovaunua tekemään meidän kanssa. Ja sitten tietenkin mulle se oli vielä erityinen haaste, kun mä esitin siinä sitä transmies Teppoa tai Teppoa, joka oli matkalla mieheksi. Ekaksi mä olin ihan, että en mä osaa, mutta siitä tulikin sitten ihan mun lempiroolini. Senhän jälkeen mä sitten halusin siinä Metroporiksessakin [nauraen] olla mies. Mulla oli semmoinen fiilis, että miehenä oleminen on paljon helpompaa [nauraa]. Se oli äärettömän hieno prosessi Lean kanssa.

Lähtenyt kuitenkin niistä ihmisistä. Jotenkin ne alkuvuodet, ensimmäiset 15 vuotta, kun tehtiin tosi paljon Juha Siltasen kanssa, joka on nero. Just kävin katsomassa Frenckellissä sen näytelmän Julmuri eli Heinrich Himmleristä Suomessa. Ja se oli niin hieno. Juhahan on myös todella hyvä näyttelijöiden ohjaaja. Hän kyllä myös luo semmoisen turvallisen ilmapiirin. Ja sitten Elina Izarran kanssa, jonka kanssa on paljon tehty näitä yhteiskunnallisia. Ne on ollut tärkeitä. Ja sitten Juha Siltasen kanssa varmaan mulle jäi eniten mieleen se Julma leikki, joka oli meidän siinä kahviossa, koska mä tykkään tehdä myös tosi intiimiä. Mä oon välillä sanonut, että mä teen joskus meidän vessaan esityksen sillain, että siellä on aina yksi katsoja kerrallaan. Mutta Siihen meidän pieneen kahvioon Hilkkaan otettiin se yleisö. Mä sain sanoa kaikki mun toiveet siihen, ja siitä Juha kirjoitti sitten näytelmän. Se on. Aika usein se on se viimeinen esitys, missä on ollut. Se on sitten kuitenkin aina se tärkein, mutta sieltä nousee tietenkin joitakin tällaisia. Ja Lean kanssa kyllä odotan, että päästäisiin taas jossain vaiheessa tekemään töitä.

Minna: Joo. Tässä on nyt tullut useitakin eri näkökulmia tähän aiheeseen ja myös sun uraan, niin ajateltiin, että jos vielä näin podcastin lopussa paneudumme hieman syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa tehtyjen teatterihankkeiden taustoihin. Teillä on ollut esimerkiksi tämä Tule nähdyksi! -hanke. Ja tosiaan sä oot ollut mukana erilaisissa hyvinvointia edistävissä hankkeissa sekä järjestät työhyvinvointia, vuorovaikutusta ja esiintymistaitoja edistäviä valmennuksia, joissa tämä teatterituotanto toimii osallisuuden ja hyvinvoinnin lisääjänä. Mistä nämä ideat ja hankkeet on saanut alkunsa?

Angelika: Ne helposti lähtee siitä, että ennen sitä Tule nähdyksi! oli se vankiteatteri ja Sininauhasta otettiin meihin yhteyttä, että siellä oli vankilassa toivottu, että me tehtäisiin heidän kanssaan jotain. Sitten me ajateltiin, että jipii!. Me oltiin usein ajateltu, että olisi aika hienoa tehdä vankien kanssa jotain työtä. Niin sitten kun tuli semmoinen taho, jonka kanssa sitä pystyi, mutta mekin oltiin, että mistä me nyt aloitetaan tämä. No sitten tuli se semmoinen yhden vuoden kestävä hanke, ja sitten Diakista ja Q-teatterista otettiin yhteyttä tästä Tule nähdyksi! -hankkeesta, että haluttaisiko me tehdä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten... Me ajateltiin, että joo, ilman muuta. Sitten oli sen vankiteatterin myötä tullut jo tutuksi toi KRIS-Satakunta, missä tehdään todella, todella hienoa työtä päihde- ja rikostaustaisten ihmisten kanssa. Me saatiin sieltä semmoinen nuorten ryhmä kokoon. Se oli ihan kaksi ja puoli vuotta kestävä hanke. Se oli pitkä prosessi. Siinä oli mukana Q-teatteri, Tarinateatteri Vox Tampereelta, Diak ja me. Me sitten Elina Izarran kanssa vedettiin niitä työpajoja niille nuorille.

Minna: Joo, eli voi sanoa, että tuli näiltä muilta tahoilta myös niitä aloitteita, että hei, että tämä voisi olla aivan mahtava juttu, että lähdetäänkö kehittelemään ja siitä se ajatus sitten lähti.

Angelika: Kyllä, kyllä.

Marko: Mitä sillä soveltavalla teatterilla sitten tarkoitetaan? Miten sitä sovelletaan menetelmänä tämmöisessä työssä?

Angelika: Teatterissahan on todella paljon kaikkia erilaisia harjoitteita, millä esimerkiksi lämmitellään ja vuorovaikutus- ja kontakti... Kuitenkin teatterissakin kontakti on äärimmäisen tärkeä ja se, että on suhteessa ja kontaktissa omaan itseen ja kehoon. Niin siellä on tosi paljon harjoitteita, mitkä käy ryhmäytymiseen ja myös siihen, että luodaan turvallinen ilmapiiri. Sitten on erilaisia leikkejä, missä on aina kuitenkin jotain vähän taustalla. Joku voi vähän edesauttaa sitä riskinottoa ja ylipäätään sitä uskallusta ja sitten kaikenlaiset erilaiset improvisaatioharjoitukset. Selkeästi huomasi siinä, kun nämä nuoret... Isoin osa oli se hyväksytyksi tulemisen tarve ja nähdyksi tulemisen tarve. He sai niitä positiivisia kokemuksia siellä semmoisessa turvallisessa ilmapiirissä. Me aina joka kerta vähän kuunneltiin myös heidän toiveitaan ja lähdettiin sitten käyttämään niitä erilaisia teatterin keinoja siinä heidän kanssaan.

Marko: Minkälaisilla tavoilla tämä improvisaatio näkyi käytännössä siellä ja miten se vaikutti näihin työpajoihin osallistuviin nuoriin?

Angelika: No he sai siitä niitä onnistumisen kokemuksia. Joskushan jo siellä vankiteatterin osallistujilla tuli se fiilis, että he sai samanlaiset kiksit siitä improvisaatiossa onnistumisesta kuin huumeista. Jotenkin se, kun sulla tulee se semmoinen se hyvän mielen adrenaliini ja kaikki semmoinen, se merkitsee tosi, tosi paljon. Ja myös se leikki siinä ja se ilo ja jotenkin se. Sitä kautta he tuntui saavan myös uskallusta omaan elämään ja sitä rohkeutta. Kun ihan se tietenkin arjenhallinta voi olla aika haasteellista ja ihan vaan se sängystä ylös nouseminen. Meillä oli ne maanantaisin, niin sitten monet sanoikin, että tämä sai heidät aina nousemaan ylös silloin maanantaisin, että oli jotain, mitä he odotti.

Marko: Joo. Välikommenttina: Mä itse harrastan jonkin verran musiikkia ja kun on ollut niin sanottu jamit, niin kyllä mä olen huomannut sen semmoisen vapauttavan vaikutuksen. Mua kiinnosti tämä analogia, että millä tavalla se toimii teatteriproduktiossa.

Angelika: Joo.

Marko: Kiitos, tämä oli kiinnostavaa kuulla.

Minna: Joo. Tässä ollaankin hyvin jo saatu näitä pointteja, että mitä kaikkea positiivista taiteella ja juuri teatterilla voi olla ihmisten elämään ja miten se parantaa sitä elämänlaatua. Mutta valitettavasti silti on vielä jonkin verran vallalla myös näitä vanhoja kliseitä siitä, että taide olisi vain jonkinlaista hömppää [Angelika nauraa] sen sijaan, että katsottaisiin sen olevan konkreettisia henkistä ja sosiaalista hyvinvointia edistävää. Mitä sä ajattelet tällaisesta stereotypiasta ja onko se sun mielestä silleen, että nykyään jo paremmin ymmärretään se kulttuurin merkitys hyvinvoinnin edistäjänä vai onko vielä paljon näitä vastarannankiiskiä, jotka on sitä mieltä, että se on ihan turhaa?

Angelika: On varmaan vielä sellaisia, ja usein ne on niitä, jotka eivät myöskään käy. Sitten usein jos ihmiset rupeaa käymään ja käy vähän erityyppisissä esityksissä, kun ihmiset tykkää erilaisista esityksistä, niin uskoisin, että jokainen löytää semmoisen, missä he viihtyy. Mutta kyllä mä luulen, että paljon enemmän myös ollaan tietoisia siitä. Niin paljon on tehty tutkimuksia siitä, miten paljon kulttuurin kuluttaminen ja taiteen, ja teatteri on siinä osana, miten paljon se tuottaa ihmisille just niitä elämyksiä, mitä ihmiset kaipaa ja jopa saattaa pidentää ikää se ylipäätään, että ihmiset on aktiivisia minne vaan. Ei nyt tietenkään kaikkien tarvii tykätä teatterista. Kunhan he löytää jonkun tavan nauttia jostain kulttuurista. Se on musta kuitenkin tärkeätä, että saisi niitä elämyksiä, mitä taide voi ihmiselle antaa.

Minna: Kyllä se on juuri näin. Omassa perheessäni on esimerkiksi yksi ITE-taiteilija, ja se on hänelle todella iso henkireikä.

Angelika: On myös ihmisiä, joille esimerkiksi teatteriin lähteminen on liian iso kynnys. Sen takia me myös toivottiin, että tämä katuteatteri voisi olla sellainen, että se törmäyttää ihmiset vähän niin kuin vahingossa sen taiteen kanssa. Se on samaa aikaa kuin Suomi-areena. Tuolla on tosi paljon ihmisiä liikkeellä, ja sitten sä siellä kadulla törmäät siihen taiteeseen. Sä voit saada siinä sen elämyksen, että sun ei tarvi erikseen lähteä eikä uskaltaa. Mä ajattelen, että tulevaisuudessa varmaan on myös vähän enemmän striimattuja, vaikka eihän ne... vaikka ne vähän pelasti sitä korona-aikaa. Mutta varmasti sillain just esimerkiksi jos on pitkien matkojen takana, niin voi nähdä sitä. Jos tykkää teatterista eikä pääse lähtemään, niin voi joskus nähdä niitä striimattuja esityksiä. Ja jos on esimerkiksi hankalaa lähteä, että se pelottaa tai mitä tahansa. Nyt kuitenkin tosi paljon mietitään myös sitä, miten saadaan se teatteri saavutettavaksi.

Minna: Kyllä ja se on todella hyvä asia. Se on ehdottomasti erittäin tärkeä.

Jarkko: Vähän tuota pohdin, että pidä semmoinen lyhyt mainospuhe teatterille. Miksi siellä kannattaa käydä ja mitä ihminen siitä saa?

Angelika: No, se voi tuoda elämään semmoisia elämyksiä, mitä ei mistään muualta saa. Ja se voi oikeasti rikastuttaa sitä omaa elämää. Se saa ajattelemaan asioita vähän eri kantilta. Siitä voi tulla tosi hyvä fiilis, ja saa usein myös nauraa, joskus saa vähän itkeäkin. Ja se on myös yhteisöllinen tapahtuma. Sinne kun tulee vielä jonkun hyvän kaverin kanssa tai puolison kanssa ja jakaa sen, niin mikä voi olla parempaa. Me kuitenkin kaivataan elämäämme niitä hetkiä, mitkä jää mieleen. Teatteri voi olla sellainen.

Jarkko: Kiitoksia ja kiitoksia Angelika tästä haastattelusta.

Angelika: Kiitos. Olipa kivaa.

Marko: Kai me nyt vielä kysyisimme kirjasuosituksia.

Jarkko: Ai nimenomaan joo.

Angelika: Aa!

Jarkko: Tämähän meillä jäänne tuosta edellisestä podcast-sarjasta. Nyt lähtee hyvin rönsyilemään, mutta joka tapauksessa siellä pyydettiin aina kirjasuosituksia. Tiedän, että olet aktiivinen lukija ja olet kirjastolla käynyt myös kirjailijahaastatteluja meillä tekemässä. Osaisitko antaa muutaman vinkin jostain teoksesta, mitkä on tehnyt vaikutuksen tai mitä suosittelisit, mikä kannattaa ehdottomasti lukea?

Angelika: Joo, mä rakastan siis kirjoja ja ne on mun tapa myös relata ja unohtaa kaikki huolet. Nyt viimeisen vuoden aikana mä oon lukenut tosi paljon irlantilaisia kirjailijoita jostain määrätystä syystä. Irlantilaisethan on... Siellä on monta Nobel-kirjailijaa ja ne ovat kirjailijakansa. Mä luulen, että sitä ei ole vielä edes käännetty suomeksi. Mä en tiedä, onko sitä täällä kirjastossa Claire Keeganin se Foster, minkä pohjalta on tehty se aivan ihana elokuva Hiljainen tyttö, Quiet Girl, An Cailín Ciúin. Se on mun mielestä yksi maailman ihanimpia elokuvia, mutta itse se tarina on pienoisromaani. Claire Keegan kirjoittaa myös paljon novelleja. Hänellä ei ole kauhean laaja se tuotanto, mutta ne on aivan ihania. Sitten kaikki Sally Rooneyt. Kaikki tietenkin tietää Normal People, mutta ne kaksi muutakin Sally Rooneytä on ihania. Sitten mun yksi viimeaikainen suosikki on myös toi Maggie O'Farrell, jolta tuli nyt viimeksi varmaan se Marriage Story, mikä on Lucrezian jotain. Mikäs se oli suomeksi Lucrezian... Se on vähän semmoinen historiallinen. Nyt mä en muista enää sen loppua. Marriage Story se on.

Jos englanniksi lukee, sitten on tuo Lisa Hardingin Bright Burning Things, mikä kertoo aika rankankin tarinan yksihuoltajaäidistä, jolla on alkoholiongelma ja hänen suhteestaan siihen äitiyteen ja siihen millain hän selviää siitä. Irlantilaiset on aivan uskomattomia kirjailijoita. Siellä on niin paljon sitä hienoa. Sitten mä luen kaikki Atwoodit. Voin yhden miehenkin sanoa, jonka kirjoja mä luen eli Ian McEwanin. Hän kirjoittaa aivan uskomattoman hienoa kieltä ja näin, oli sitten suomeksi tai englanniksi. Täältä mä lainailen kanssa saksaksi ja ruotsiksi, että pysyy vähän kielitaito. Mulla on ihan hirveästi pokkareita, kun on paljon semmoisia, mitä ei ole vielä... Mä yleensä luen kaikki englanninkieliset alkuperäiskielellä. En mä luekaan niitä käännöksiä, niin sitten mä ostelen niitä pokkareita. Mulla on talo ihan täynnä kirjoja.

Marko: Kiitos Angelika. Tämä oli ilo ja kunnia.

Angelika: Kiitos teille. Oli kiva jutella teidän kanssanne.

Marko: Tämä oli Porin kirjasto esittää -podcastin yhteiskunta- ja kulttuuritiimin ensimmäinen jakso. Kiitos kaikille, jotka olette jaksoa kuunnelleet. Voit vaikuttaa jaksojen teemoihin ja aiheisiin antamalla palautetta sähköpostilla [e-mail] tai kommentoimalla jaksoihin liittyviä sosiaalisen median julkaisuja Porin kirjaston somekanavilla.

[musiikkia]