Minä olen! - hyvinvointia kulttuurista

Minä olen! -hyvinvointia kulttuurin keinoin on Satakunnan Sydänpiiri Ry:n alla vuosina 2021 - 2024 toiminut hanke, jonka tavoitteena oli edistää 30-55 -vuotiaiden työttömien osallisuutta ja hyvinvointia kulttuurin keinoin. Hankkeen yhteydessä julkaistiin syksyllä 2024 myös ohjaajille ja kenelle tahansa kiinnostuneelle tarkoitettu opaskirja.

Porin kirjasto esittää -podcastin tämän kertaisina vieraina ovat projektisuunnittelija Kirsi sekä hankkeessa mukana ollut Satu, jotka jakavat ajatuksiaan ja kokemuksiaan hankkeen tiimoilta.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

Litteraation numero: 122041/24
Äänitteen nimi: Minä olen - Hyvinvointia kulttuurista
Äänitteen kesto: 57 min
Litteroitu: Tutkimustie Oy 27.12.2024

Puhujien merkinnät: Marko Kankaanpää
Satu Reunanen
Kirsi Järvinen
Minna Siikilä-Laitila

Muut merkinnät: (-) Pois jäänyt sana tai sanan osa
(--) Pois jäänyt jakso
(sana) Epäselvä sana tai jakso
[hakasulkeet] Litteroijan kommentti

Huomautukset: --

[vauhdikasta musiikkia]

Marko Kankaanpää: Ja tervetuloa taas kuuntelemaan Porin kaupunginkirjaston Porin kirjasto esittää -podcastjaksoa. Tällä kertaa olemme saaneet vieraaksemme Kirsi Järvisen ja Satu Reunasen. Tervetuloa.

Kirsi: Järvinen: Kiitos.

Satu Reunanen: Kiitos.

Marko: Kirsillä on ollut tällainen Satakunnan Sydänpiiri ry:n puitteissa oleva hanke nimeltä Minä olen! – hyvinvointia kulttuurin keinoin. Elikkä Kirsi on titteliltään ryhmänohjaaja ja projektisuunnittelija. Ja tämä hanke on ikään kuin hänen, tai ei mitään ikään kuin, vaan on hänen lempilapsensa. Ja toinen vieraamme Satu on sitten Minä olen! -ryhmäläinen, joka on ilmeisesti ihan alusta asti ollut tässä toiminnassa mukana, eikö vaan?

Satu: En ihan alusta, mutta melkein kyllä. Nakkilan ryhmässä ihan alusta asti.

Marko: Joo. Ennen kuin mennään varsinaisiin kysymyksiin, niin haluatteko omin sanoin vähän kertoa itsestänne, että keitä olette, miksi olette täällä? [naurahtaa]

Satu: Joo. Mitäs mä kerron... Mä asun Nakkilassa ja olen viiden lapsen äiti. Yksikään lapsi ei kyllä asu mun kanssa, mutta kuitenkin. Ja tässä ryhmässä mä olen sitä varten, kun mä olen Nakkilan työpajalla kuntouttavassa, niin multa kysyttiin, että haluaisinko mä lähteä tämmöiseen hankkeeseen tai tämmöiseen ryhmään mukaan. Kyllä mä sitten halusin, vaikka siellä luki, että taide ja kaikkea kulttuuria, että mä olin mukamas sitten, en mä tiedä mitä, mutta mennään nyt kokeileen. Ja oli kyllä ihan mukava lähteä mukaan toimintaan.

Kirsi: Joo, elikkä mä olen Järvisen Kirsi Satakunnan Sydänpiiristä. Ja olen nyt sitten tämän reilu kolme vuotta ollut tässä Minä olen! – hyvinvointia kulttuurin keinoin -hankkeessa, mitä rahoittaa STEA eli Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus. Ja tämä on ollut ihan huikea Minä olen! -matka. Ja olen saanut itse myös tästä tosi paljon. Että ryhmäläiset on kasvaneet, mutta myös kasvattaneet ja koskettaneet minua suuresti syvältä sydämestä. Että on ollut ilon ja surun päiviä, mutta iloa ja [pieni naurahdus] surua, naurua ja itkua ja paljon tunteita on ollut tässä matkan aikana. Ja olen ollut tosi kiitollinen tästä matkasta.

Marko: Kuinka iso tämä ryhmä sitten on tai oli?

Kirsi: No tosiaan meillä on ryhmiä ollut Nakkilassa, Ulvilassa, Harjavallassa, Kokemäellä ja Porissa. Ja tarkoitus on ollut pitää ryhmät pienenä, elikkä maksimissaan seitsemän henkilöä per ryhmä, jotta jokainen tulee aidosti nähdyksi ja kuulluksi. Ja siitä on saatu paljon kiitosta, että on toiminut hyvin ja on ollut sellainen luottamuksellinen ilmapiiri näissä ryhmissä.

Satu: Joo, Nakkilan ryhmässä taisi olla kuusi.

Marko: Joo. Millä tavalla tämä hanke sitten sai alkunsa? Ja sitten se kaikista polttavin kysymys, että miksi?

Kirsi: [naurahtaa] Aivan. Elikkä mulla on omakohtaista kokemusta pitkäaikaistyöttömyydestä. Ja toisaalta myös sitten sen kulttuurin ja taiteen vaikutuksesta siihen omaan hyvinvointiin ja arjessa jaksamiseen. Mä sitten aikoinaan työllistyin tuossa koronavuonna Sydänpiirille Paikka auki -ohjelman kautta. Eli olin silloin ensin järjestöavustajana reilu vuoden. Ja sitten alettiin miettimään, että mites me saataisiin mua työllistettyä Sydänpiirille sitten pidemmäksi aikaa. Ja ruvettiin miettiin, että olisiko joku hanke sellainen, mitä lähdettäisiin viemään eteenpäin. Ja mulla oli heti sitten ajatuksena se, että mä haluaisin auttaa muita työttömiä henkilöitä, ja nimenomaan sitten sen kulttuurin avulla. Ja siitä sitten tämä hanke syntyi. Me valittiin ikäryhmäksi vähän vanhemmat, että kun Porissakin nuorille on paljon tämmöistä kulttuuri- ja taidelähtöistä toimintaa, mutta vanhemmille ei niinkään. Että meillä oli sitten noin 30-55-vuotiaat kohderyhmänä. Mutta toki ei olla ketään käännytetty pois, että on ollut nuorempia ja paljon vanhempia osallistujia näissä ryhmissä. Ja tosiaan tavoitteena on ollut sen osallisuuden ja hyvinvoinnin lisääminen kulttuurin keinoin ja siinä me ollaan onnistuttu tosi hyvin. Ja toivotaan, että me saataisiin nytten jatkorahoitusta tälle hyväksi koetulle ja havaitulle toiminnalle, että saataisiin olemassa oleviin rakenteisiin tällaista kulttuurilähtöistä toimintaa enemmän sitten juurrutettua. Ja sitten jos puhutaan tästä nimestä, niin toi loppuosa, tämä ”hyvinvointia kulttuurin keinoin”, kertoo tietenkin siitä toiminnan sisällöstä. Mutta sitten tärkeämpi on tämä ”minä olen!” ja nimenomaan huutomerkillä. Sillä me halutaan korostaa, että jokainen meistä on yhtä arvokas ja yhdenvertainen ja ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ja sitten se nimi kertoo myös siitä, että toiminnan sisältöinä on ollut itsetuntemuksen lisääminen ja omien voimavarojen löytäminen tai lisääminen. Ja tosiaan hanke on ollut mulle itselleni hyvin tärkeä ja huikea matka. Ja sen takia mä olen tatuoinut tänne mun käsivarteen [pieni naurahdus] tekstin ”minä olen!” muistutukseksi tästä matkasta ja myös siitä, että minä olen, siis myös itse [pieni naurahdus]. Kyllä.

Marko: Ja se hienolla tavalla, tai minun mielestä, korjatkaa jos olen väärässä, mutta hienolla tavalla korostaa myös sitä jokaisen omaa yksilöllistä tilannetta ja sitä, että pyrittäisiin se toiminta räätälöimään sen ympärille. Ja se toiminta-ajatuksena menee hyvinkin sen kanssa yhteen, mitä me täällä kirjastossa teemme.

Kirsi: Joo. Ja jos miettii työttömyyttä, niin mun mielestä olisi hyvä muistaa se, että jokainen on se yksilö, että ne työttömät ei ole sitä, usein sanotaan tämmöistä laiskaa massaa, ketä ei vaan kiinnosta mennä töihin. Mutta näinhän se ei missään nimessä ole. Että jokaisella on se oma tarinansa kerrottavana, että miksi ollaan siinä tilanteessa. Ja kaikki eivät esimerkiksi vaan pysty tekemään kokoaikaista työtä. Että sen takia on sääli, että nyt painotetaan sitä, että pitäisi olla kokopäivätöissä. Koska hienoa olisi, että jokainen saisi tehdä sen verran, kun kykenee ja siitä sitten lähteä mahdollisesti vaikka kuntoutumaan, että pystyy tekemään enemmän. Ja jokainen tekisi sitten omien voimavarojen mukaan töitä tai antaisi sen oman panoksensa tähän yhteiskuntaan.

Satu: Mulla oli itsellä ennen tota ryhmää semmoinen olo, että mä olen työtön ja luuseri enkä osaa yhtään mitään. Mutta ton ryhmän kautta on tullut tosi hyviä kokemuksia ja oppinut itsestä tosi paljon. Enkä mä pidä itseäni enää luuserina. Itsetunto on kohonnut tosi paljon tämän ryhmän aikana. Ja sitten kun mä olen ollut semmoinen, että kun Kirsi kysyy multa jotain [pieni naurahdus], että lähdetkö sä mukaan, niin sitten mä vastaan vaan joo, niin mä olen päässyt kokeen tosi hienoja kokemuksia, mitä ei olisi ilman tota ryhmää päässyt kokeen.

Marko: Tavallaan se spontaanius, että vaan uskaltaa kokeilla jotain ehkä itselle jopa sellaista tuntematonta, että lähtee vaan kokeileen, niin sehän on monesti se, no nyt minä hieman jankutan, mutta että lähtee vaan kokeileen, niin se avaa monesti sellaisia henkisiä lukkoja. Ainakin, tai niin mä olen kokenut useasti.

Satu: Joo. Ja mä en olisi aikaisemmin uskaltanut olla missään esillä. No nyttenhän mä olen ollut mainoksessa ja olin kirjastokierroksella esittelemässä tota kirjaa. Ja olen ollut lehdessä ja joka paikkaan on otettu kuvia. Niin en mä jännitä semmoisia tilanteita enää niin paljon.

Minna Siikilä-Laitila: Joo, tosta näkee juuri sen, että kulttuuri ja taide on todella tärkeä voimavara ihmisille. Ja on ollut tietysti jo tuhansien vuosien ajan. Että ihminenhän on aina tehnyt taidetta. Että sitä ei pidä millään tavalla väheksyä. Niin kuin joku viisas on sanonut, että kulttuuri on elämän ja kuoleman kysymys. Että se on erittäin tärkeä asia meille ihmisille. Ja tähän liittyen haluaisin kysyä, että millaista toimintanne on käytännössä ollut sitten, kun nämä ryhmät on kokoontunut? Mitä olette tehneet ja kuinka usein ryhmä on kokoontunut?

Kirsi: Joo. Eli tosiaan ryhmät kokoontuu kerran viikossa neljä tuntia kerrallaan. Suurin osa osallistujista on ollut sitten samalla kuntouttavassa työtoiminnassa, että siinähän on neljä tuntia se suositus per kerta. Osa on ollut myös sitten ihan vapaaehtoisesti mukana, että ilman, etteivät ole saaneet siitä mitään ylimääräisiä rahoja. Ja osa on ollut sosiaalisen kuntoutuksen kautta meidän ryhmissä. Ja kahta samanlaista ryhmää ei ole ollut. Toki jotain tiettyjä sisältöjä on ollut kaikilla ryhmillä, mutta että ollaan menty aika paljon sitten ryhmien toiveiden mukaan. Että mähän aina välillä varoittelin, että älkää sitten toivoko [pieni naurahdus] tai sanoko ääneen ihan kaikkea, että se saattaa toteutua [naurahtaa]. Sitten on tullut muutaman kerran, että ”mitä, tehdäänkö me nyt se”. Mä olen, että no sä sanoit yksi päivä [naurahtaa], että voisiko tällaista kokeilla. Niin mä kyllä aika helposti tartuin sitten näihin toiveisiin ja mielellään tietenkin niitä toteutin, jos se oli vaan mahdollista. No me ollaan tutustuttu eri kulttuurimuotoihin just kokemalla ja itse tekemällä. Ja tehty sitten tällaisia tehtäviä, mitkä on nimenomaan lisännyt sitä itsetuntemusta ja omia voimavaroja. Että olisiko ollut Nakkilan ryhmässä heti eka päivänä vai siinä parin ekan päivän sisällä, kun tehtiin tehtäviä, niin yksi osallistuja oli sillein, että miksi pitää itsestään niin paljon kertoa ja näin [pieni naurahdus]. Niin no tämä on tämä Minä olen! -ryhmä, että tämä kuuluu tähän konseptiin, että näin tehdään. Ja pikkuhiljaa sitten porukka tottui, että näin tehdään. Ja edelleen sitten, kun ne pienet ryhmät on ollut, niin sitten on ollut semmoista luottamuksellista jakaa itsestään myös asioita. Ja se on sitten loppujen lopuksi koettu ihan luontevaksi, että kerrotaankin vähän itsestään.

Marko: Ihmiset oli varmaan siinä lähtötilanteessa tuntemattomia toisilleen. Niin mua kiinnostaa tämä, että millä tavalla ihmiset sitten löydettiin mukaan tähän ryhmien toimintaan?

Kirsi: Aivan. No ensimmäiset ryhmät Poriin hakeutui Satakunnan Kansan artikkelin myötä, mikä pohjautui sitten näihin mun omiin kokemuksiin. Ensimmäiset tuli sen mukana ja ajatteli, että nyt on ryhmä varmaan ihan täynnä, että ei me mahduta tänne. Mä olin, että joo, teitä on nyt kolme [naurahtaa], että ei teitä nyt niin hirveästi. Mutta ne oli ne ensimmäiset. Ja muihin ryhmiin osallistujia on sitten tavoitettu heidän omien ohjaajien tai TE-virkailijoiden kautta ja, niin kuin Satu, sitten sieltä työpajan kautta.

Satu: Ja Nakkilan ryhmässä suurin osa tunsi kyllä toisensa, kun me ollaan kaikki sieltä pajalta. Siellä tosiaan nämä ohjaajat kysyi, että ketä haluaisi lähteä mukaan.

Kirsi: Että jokainen ryhmä, vaikka suurimmassa osassa ryhmissä ei olla oltu entuudestaan tuttuja, niin tosi nopeasti se ryhmäytyminen on tapahtunut ja on tullut tosi tiiviit porukat, että edelleen ollaan tekemisissä. Meillä on WhatsApp-ryhmät ja näin. Niin on tosi kiva, että edelleen. Ja on tullut sellaisia, että solmittu ystävyyssuhteita ihan ja yhdessä tehdään edelleen, vaikkei ole ryhmässä. Niin se on hienoa. Ja sitten tosiaan tietysti, ketkä on ryhmissä ollut, niin he on kertonut sitten eteenpäin, suositelleet ystävilleen ja sitä kautta sitten on saatu taas lisää osallistujia. Että sitten tuossa lopussa piti sitten jo ikävä kyllä sanoa, että nyt ei pääse. Että se on surullista aina näissä hankkeissa nimenomaan, että kun ne alkaa ja loppuu, ja ei pysty sitten niin paljon väkeä ottaan kuin mitä haluaisi.

Minna: Tämä oli nyt muutaman vuoden kestävä hanke. Niin kuinka usein se ryhmä vaihtui? Oliko se kerran vuodessa vai miten teillä meni tämä?

Kirsi: Joo, alun perin oli tarkoitus, että olisi ollut paljon lyhyemmät ryhmät, että semmoinen kolme kuukautta. Mutta sitten aika pian mä huomasin sen, että kyllä se pitää olla pidempi, että ei me ehditä siinä ajassa, kun se on vaan se kerran viikkoon, niin ei ehditä niin paljon kuin olisi tarpeen ja toiveita. Että esimerkiksi Nakkilan ryhmä, kuinkas kauan se kesti, varmaan...

Satu: Olisiko puolitoista.

Kirsi: Puolitoista vuotta, niin. Mutta että sitten esimerkiksi Porissa, missä sitten tulijoita oli enemmän, niin Porissa mulla oli kolme eri ryhmää. Mutta että itse sitten ohjaajana, niin että se oli se kolme ryhmää per viikko, mitä ohjasin. Ja loppuaika sitten vähän sitä suunnittelua ja muuta kirjallista työtä. Ja sitten Harjavallassa on ollut kaksi eri ryhmää. Että muissa on ollut se yksi ja se on ollut ihan kiva sitten, että sen saman porukan kanssa on päästy sitten vielä enemmän kokemaan.

Minna: Joo, pääsee vähän pintaa syvemmälle, että ei ole vaan semmoinen pintaraapaisu niin sanotusti. Ja kun te olette siellä sitten ryhmäytynyt ja tutustunut, niin millaisista asioista olette ryhmätapaamisissa keskustelleet?

Satu: Me ollaan Nakkilan ryhmän kanssa puhuttu oikeesti melkein kaikesta. Tosi henkilökohtaisista asioistakin, semmoisista, mitä ei normaalisti tuntemattomille puhuisi. Mutta siellä sai niihin omiinkin vaikeisiin asioihinkin sitä vertaistukea. Ja meillä meni varmaan ensimmäinen puoli tuntia aina just siihen, että me puhuttiin kaikesta. Sitten Kirsi joutui sanoon, että jos tehtäis välillä näitä tehtäviäkin, ettei me pelkästään keskusteluksi. Mutta kyllä me keskusteltiin aina, kun tehtiinkin jotain. Tietty sitten, jos oli joku vierailija, niin sitten se keskustelu oli vähän vähäisempää. Mutta joo, esimerkiksi mä itse sairastan masennusta, niin mä olen tosi paljon saanut purkaa itteeni siellä ryhmässä. Ja mä tiedän ettei ne lähde sieltä mihinkään eteenpäin. Joo. Mutta laidasta laitaan ollaan puhuttu.

Minna: Mutta että voi sanoa, että sellaista vertaistukea.

Satu: Kyllä.

Minna: Että se on myös tärkeä osa ollut tätä ryhmän toimintaa.

Satu: On.

Minna: Kuulostaa todella hyvältä.

Satu: Kyllä.

Marko: Ja arvokkaa-

Satu: Loppui ihan liian aikaisin toi ryhmä.

Minna: Joo, että vielä olisi voinut jatkaa [naurahtaa].

Satu: Kyllä, olisi.

Minna: Joo.

Marko: No tätä seuraavaa kysymystä, tätä ollaan jo tässä sivuttu. Mutta ehkä vähän-

Kirsi: Saanko jatkaa vielä tästä äsköisestä?

Marko: Totta kai.

Kirsi: Katos kun jäi vielä sanomatta [naurahtaa].

Marko: Kappas kun.

Kirsi: Ei mitään. Mutta joo. Elikkä tosiaan tämä vertaistuki on ollut tosi tärkee. Tieto siitä, että sä et ole tavallaan niissä tilanteissa yksin etkä käy läpi yksinään asioita. Että monella muulla tai kaikilla on ne kokemukset, mitä voi jakaa. Ja sitten siinä itse tekemisessä nimenomaan se ryhmän tuki, kannustaminen ja kehuminen on ollut ihan huikeeta. Että mä aina välillä ihmettelen, että miten nämä tekee kaikkia näitä mun hulluja ideoita, että ne vaan lähtee tekemään. Sillein, että mä en itse tekisi ollenkaan [naurahtaa], mutta näillä kun on se ryhmä siinä takana, yksi lähtee tekemään, niin kaikki tekee. Ja sitten kun siinä kannustetaan toisia, että vitsi, että tulipa hieno ja nyt sä onnistuit tässä, niin se on ollut ihan valtavan uskomatonta seurata. Ja just sillein, että he on niin avoimin mielin ja poistuen siitä omalta mukavuusalueelta, niin se on ollut ihan huippua. Että on ollut kyllä niin huippuporukka joka ryhmässä, vaikka on erilaiset ryhmät olleetkin.

Minna: Niin ja kasvuhan tapahtuu mukavuusalueen ulkopuolella.

Kirsi: Kyllä.

Marko: Näinpä. Jos jämähtää niihin tuttuihin ja turvallisiin ja ehkä vähän sellaisiin apaattisiinkin kuvioihin, niin ei se vie eteenpäin.

Kirsi: Ja vielä lisään sen verran, että vaikka välillä aamulla joku meistä, välillä jopa minä, niin ollaan saatettu tulla sinne ryhmään vähän huonolla mielellä, että herätty väärällä jalalla ja joku painaa mieltä, niin aina kun sieltä ryhmästä on lähdetty, niin kaikki on lähtenyt iloisella mielellä. Että sitten se kuitenkin se ryhmän tuki ja sitten se taiteen tekeminen vaikuttaa siihen mieleen niin paljon, että hyvällä mielellä ollaan kaikki aina kotiin lähdetty.

Marko: Itse asiassa jo vastasitkin aika hyvin tähän seuraavan kysymysparin ensimmäiseen osioon, että millaisena koette taiteen merkityksen. Mutta jos jatketaan tästä sujuvasti siihen, että millaisia kulttuuri- ja taidemuotoja, minkälaisiin asioihin te olette sitten tutustunut ja mitä te olette tehneet?

Kirsi: Aivan. No tämä on aika laaja [pieni naurahdus], että me ollaan tehty hyvin paljon. Ollaan tutustuttu tosiaan eri kulttuurimuotoihin. Esimerkiksi kuvataiteeseen, siihen sisältyen valokuvausta, piirtämistä, maalaamista, kuvanveistoa. Ja erityismainintana, mistä puhutaan ehkä myöhemminkin tai sivutaan, niin on ollu tämä Minä olen! -valokuvausprojekti. Se oli voimauttava ja tällainen uskomaton matka se, mitä siinä tapahtui osallistujissa.

Marko: Voidaan puhua siitä vaikka heti tässäkin yhteydessä.

Kirsi: No niin, no puhutaan.

Marko: Ihan miten haluatte.

Kirsi: Puhutaan vaan. No tämä lähti vähän siitä liikkeelle, että mä jaoin ryhmäläisille tällaisen [pieni naurahdus] tehtävän, missä oli kaikkia, että... Mitäköhän mä siinä kysyin, en muista. Mutta viimeinen kysymys oli se, että jos saisit valita ihan millaisen kuvan vaan susta, niin millaisen kuvan haluaisit, että susta otetaan, että se saa olla ihan mikä vaan. Että se tuli vähän siellä sillein puskasta ylimääräisenä kysymyksenä. Ja moni siihen sitten vastaili jotain diipadaapaa. Ja yksi oli sillein, että no kädet voisi kuvata. Sillein, että no kun ihan mimmoisen kuvan vaan haluaisit, niin kädet. Ja no sittenhän mä olinkin, sovin ammattivalokuvaaja Nelly Ruojärven kanssa, että hän sitten kuvaisi ryhmäläisiä heidän toivomallaan tavalla. Että jokainen kehittelisi itselleen sellaisen tarinan, millaisena haluaa, että hänet nähdään. Ja sitten toteutetaan mahdollisuuksien rajoissa. Ja esimerkiksi tämä ketä oli heti, että hänestä ei mitään muuta kuin ne kädet kuvata, niin loppujen lopuksi hänhän oli sitten [naurahtaa] siellä kukkien ympäröimänä käytännössä lähes ilman vaatteita ja ihan kasvokuva oli hänestä. Ja just se uskomaton matka siitä alkuvastahangasta siihen lopputulokseen, niin se oli ihan uskomaton. Että mä olen kyllä niin kyyneleitä vuodattanut jokaisen kuvan kohdalla ja kuvattavan kohdalla. Ja yksikin ryhmäläinen oli sillein, että häntä ei missään nimessä kuvata. Niin sitten kuitenkin, kun kului vähän aikaa ja hän varmaan kuunteli kun muita kuvattiin ja mitä kaikkea hienoja heillä oli, ja sitten hän yksi kerta oli sillein, että koskas se mun kuvaus on. Ja mun suu loksahti kyllä varmaan lattiaan asti, että mitä sanoit [naurahtaa], että totta kai sut kuvataan. Ja sitten hänen kuvaansa käytettiinkin noissa mainoksissa. Ja mitäs mun tuosta vielä piti sanoa. Että oli kyllä tosi voimauttava ja uskomaton se matka. Satu varmaan kohta voi kertoa omasta kuvastaan. Ja just se, että silloin alussa, kun ei missään nimessä, että ei haluta, että kuvataan, niin kuin minä itsekään en olisi halunnut, kun sitten Nakkilan ryhmä taisi olla, kun painosti, että kyllä sunkin pitää mennä, kun mekin mennään. Mä että no kai mut sitten kuvataan, vaikken mä yhtään halua [pieni naurahdus]. Mutta olin kuvattavana, että olen kokenut tämän saman. Mutta että nykyisin, kun sitten mä kysyn, että hei saako teidän kuvat laittaa tonne someen tai opaskirjaan, niin joo joo, sinne vaan. Että siitä, jos miettii, että alussa, että ei missään nimessä mitään kuvia, niin nykyisiin saa laittaa ihan mihin vaan, kun niistä tuli niin hienoja, upeita teoksia. Mutta kerro Satu omasta.

Satu: Joo. Siihen ensinnäkin siihen, kun Kirsi kysyi, että mimmoinen kuva, niin mä tuossa yksi päivä selasin sitä mun päiväkirjaa, mitä me ollaan tehty siis kanssa siinä ryhmässä, niin mulla oli siinä päiväkirjassa ihan eri toi, mikä sitten mulla tuli matkan varrella tuon Minä olen! -ryhmän –, me tehtiin retki Raumalle. Ja ajettiin tuolta Vuojoen, oliko se Vuojoen, Vuojoen kartanon kautta. Ja siellä on se hieno kuusikuja. Ja me ajettiin pimeellä ja se teki muhun tosi ison vaikutuksen. Ja sitten mä ajattelin, että vitsit, että olisi hienoa päästä tuolla kuvattavaksi tai kuvaamaan jotain. Ja sitten sen jälkeen aika piankin Kirsi sanoi, että on tulossa tämmöinen projekti. Niin sitten mä sanoin, että mä haluaisin, että mut sidottaisiin sinne puitten väliin sillain, että mä olisin siellä niin kuin ajatusten vankina. Kun siis mä olen yliajattelija. Ja joskus mä en saa niitä mun ajatuksia pois päästä, vaikka se on tosi raskasta, että jotkut ajatukset pyörii päässä. Niin mun idea lähti just siitä. Ja no mä sitten sain sen kuvauksen sinne ja mut sidottiin [pieni naurahdus] puitten väliin. Ja siinä oli lyhtyjä. Se oli, vaikka aihe oli semmoinen vähän pelottava ja sitten kun tämä Nelly on vielä kaiken lisäksi lapsi- ja hääkuvaaja enimmäkseen, niin se oli tosi synkkä niihin hänen muihin kuviin verrattuna, niin mä mietin, että onko se vähän raju. Mutta siitä tuli kyllä tosi hieno kuva. Ja se oli se tilanne tosi turvallinen ja semmoinen, ei siinä tarvinnut jännittää mitään. Ja se oli tärkeetä just se, että siellä oli turvallista, koska on itse sidottuna. Mä en olisi päässyt sieltä itse irti niistä köysistä. Joo, se oli hauska projekti.

Marko: Mutta syntyi vahva taiteellinen vaikutelma. Ja se oli ilmeisesti se, mitä lähdettiin hakemaankin. Onnistunut juttu.

Satu: Joo ja se kuva oli just semmoinen, miksikä mä olin ajatellutkin sitä. Ja sitten ne kuuset, kun ne näkyy siinä niin hienosti. Joo.

Minna: Joo, siis se on todella hieno kuva, että tuossa sitä katsoin juuri, niin erittäin vaikuttava kuva. Ja tietenkin itselläni tuli tästä saman tien mielleyhtymä sitten tähän, tätähän Suomessa tietysti ja maailmalla jonkin verran tehdään, eli tämmöinen voimauttava valokuva. Ja tässä nyt esimerkiksi on tämä Maailman ihanin tyttö -projekti, joka on sitten vähän tämmöinen vastaava. Mutta ihanaa, että valokuvaus on valjastettu myös tällaiseen käyttöön.

Kirsi: Joo. Ja tosiaan saatiin hyvää palautetta sitten myöskin kävijöiltä, kun meillä oli sitten nämä näyttelyt eri puolilla. Niin kävijät olivat myös hyvin vaikuttuneita näistä. Ja toki tietenkin sitten osallistujat saivat kuvat itselleen, että ne on sitten kenellä missäkin esillä. Mutta ovat sen saaneet sitten itselleen.

Marko: Joo, mä olin Nakkilan kirjastosta siihen aikaan, kun teillä se näyttely siellä oli. Ja ihan jo, kun siinä teki aamuvuoroa ja iltavuoroa ja oli asiakaspalvelussa, niin ihan jo se, että ihmiset pysähtyi katsomaan sitä, niin se heidän elekielensä ja se, että se herätti kiinnostusta, se kertoi paljon, vaikka sitä ei välttämättä sanallisesti kaikki ainakaan kommentoineetkaan. Että kyllä se oli hieno näyttely. Ja onnistunut myöskin sisältönsä puolesta meidän kirjastolle.

Satu: Mä sain itse, mä olin siihen aikaan siellä Nakkilan työpajalla, mä hoidin sitä ruokajakoa, niin mä sain tosi paljon niiltä ihmisiltä, ketä siihen tuli, niin sain positiivista palautetta siitä. Että kyllä tosi paljon tuli kommentteja itsellekin niistä. Se oli kiva kuulla, miten se vaikutti niihin ihmisiin.

Kirsi: Kyllä. Ja just se, että kuvataan ihan tavallisia ihmisiä, että ei tarvitse olla mikään malli tai mannekiini, että ihan tavalliset ihmiset ja heidän unelmat tai elämään liittyvä sitten se tarina siinä kuvan takana. Ja siitähän tehtiin sitten myös tällainen virtuaalinäyttely, että löytyy tuolta Satakunnan Sydänpiirin YouTuben-kanavalta sitten virtuaalisena tämä näyttely. Ja erityiskiitos nyt kirjastolle ja Nakkilan kirjastolle, kun saatiin näyttely sinne tuoda. Ja vaikka siinä sitten jotain pientä ripustusteknisiä ongelmia [naurahtaa] meillä oli...

Marko: Niitä on aina.

Satu: Suurin osa oli ehkä siinä, että tämä [pieni naurahdus] pääripustaja oli ehkä hieman tarkka, että kun ei saanut olla siis yhtään vinossa.

Kirsi: No kyllä.

Satu: Mutta ehkä se oli hyvä, ettei.

Kirsi: Joo. Mutta jos jatketaan siitä, että mitä muuta meillä on ollut. Että tämä oli tämmöinen vähän isompi projekti. Että sitten toki ollaan tosiaan kaikkea muutakin koettu ja tehty. Että tietysti musiikki on semmoinen helppo kulttuurimuoto, mitä voi jokainen toteuttaa kotona. Mutta me ollaan tietysti myös sitä kuunneltu. Ja osan kanssa on pidetty musiikkityöpajaakin. Ja tanssia kokeiltiin, erityisesti intialaista tanssia [naurahduksia] Nakkilan ryhmän kanssa ja ollaan vähän naurettu, että siellä se varmaan pyörii jossain Intian uutisten loppukevennyksenä, kun [naurahduksia] me yritetään tanssia intialaista tanssia. Että se ei ehkä ollut ihan niin sulavaa. Mutta kokeiltu on.

Satu: Se oli yllättävän vaikeeta. Se näyttää, toi Bollywoodikin näyttää niin helpolta, kun katsoo telkkarista, mutta sitten kun teki sitä itse, niin joo-o [naurahduksia].

Kirsi: Joo.

Marko: Mua jonkinlaisena musiikki-intoilijana kiinnostaa tämä, että minkälaisia ne musiikkityöpajat oli?

Kirsi: Elikkä me oltiin tuossa, Porin ryhmän kanssa esimerkiksi oltiin tuossa Anniksella. Että meillä oli siellä sitten Sakari Peltomäki, jos nyt oikein muistan, taitaa olla Nakkilasta, niin hän oli vetämässä meille tällaisen musiikkityöpajan. Että päästin sitten vähän kokeilemaan itse sitten soittamista ja yhdessä. Se ihan kuulosti melko hyvältä sitten [naurahtaa] kuitenkin.

Marko: Millä instrumenteilla?

Kirsi: Siinä oli, tästä on nyt jo aikaa, kitaraa oli, kosketinsoittimia, bassoa. Ja se oli kanssa semmoinen tykätty kyllä.

Satu: Nakkilan ryhmässä oli sanotusta.

Kirsi: Joo.

Satu: Meillä oli se Peltonen.

Kirsi: Peltonen, joo. Elikkä tämmöinen euralainen muusikko-lauluntekijä kuin Peltonen, niin hän on kaikissa muissa ryhmissä paitsi Kokemäellä ollut vetämässä tällaista biisisanotusta. Että hän on ensin vähän esittänyt omaa musiikkia ja kertonut siitä lauluntekemisestään, mikä on ainakin itselläni arvostusta nostanut todella paljon lauluntekemiseen. Ja sitten jokainen ryhmä pääsi itse tekeen biisin sanoitusta, niin se oli kanssa mielenkiintoista.

Satu: Oli, kyllä.

Kirsi: Sitten meillä on ollut vähän improa. Ja tutustuttiin jopa burleskiin. Että meillä oli tuolla Nakkilan ryhmässä tällainen Minun päiväni, että jokainen sai itse sitten miettiä, että mitä haluaisi, että hänen päivänään olisi. Niin se oli Sadun toive itse asiassa, meidän burleski [naurahduksia]. Niin se oli. Ja sitten me käytiin myös Verstaalla katsomassa vähän burleskia ihan livenä, niin se oli kiinnostavaa.

Satu: Joo. Se oli vielä sillain samana iltana. Siellä oli tämä Molly Moonstone vetämässä burleskia ja päästiin katsomaan sitä. Joo, mulla on aina nämä ideat sitten, kun multa kysytään, että onko jotain ideaa, niin ne on just sitten vähän lentäviä, kun päässä on kaikennäköisiä ideoita aina. Mutta kyllä se burleski oli ihan kiva, kuulla siitä, mitä se on.

Kirsi: Kyllä. Sitten meillä on ollut, tietysti ollaan katsottu jonkun verran kulttuuriohjelmia. Että mä olen vähän, no en mä nyt voi sanoa, että pakottanut, mutta mä olen ihan koukussa tuohon Meeri Koutaniemen Irti kuvasta -sarjaan, mistä kuulemma olisi nyt joulukuussa tulossa ehkä uusi kausi. Niin sitä ollaan katsottu, että siellä on tosi hyviä jaksoja, missä hän esittelee eri alan taiteilijoita. Että erityisesti Antti Laitisen jakso on sellainen, mikä itseeni vetoaa. Että se on just sellainen, että missä korostetaan sitä, että ei asetettaisi itsellemme mitään rajoitteita. Että tehdään hullujakin juttuja ja taiteessa ei ole oikeeta eikä väärää tapaa tehdä, että oltaisiin vähän sellaisia lapsenomaisia, innostuneita ja kokeillaan avoimesti. Että vähän niin kuin me ollaan noissa ryhmissä kyllä tehty, että pois vähän sieltä omalta mukavuusalueelta ja katsotaan laatikon ulkopuolelta. Niin se on sellainen, mitä kaikkien pitäisi vähän noudattaa. Sitten meillä oli hei somevaikuttaja Vilichili kertomassa vähän siitä omasta urastaan. Ja se oli kanssa tosi mielenkiintoinen case se.

Satu: Joo, kyllä.

Kirsi: Ja sitten sanataidetta ollaan monessa eri muodossa tehty. Ja sitten meillä oli kirjailija Hanna-Riikka Kuisma, vieraili Porin ryhmässä. Ja hän antoi kallisarvoisia vinkkejä kirjoittamiseen. Ja hänellä on tuossa kirjassakin sitten noita vinkkejä, että hän on antanut ison panoksen nytten kyllä kirjaan. Sitten ollaan tietysti kokeiltu taidekäsitöitä, muun muassa savitöitä, mosaiikkitöitä. Tuossa Pikkusella kaupalla just käytiin tuossa tien toisella puolella, niin siellä ollaan mosaiikkitöitä tehty. Ja ollaan tehty koruja ja on ollut miniatyyria ja timanttitöitä ja tämäntyyppistä. Sitten tietysti ollaan tutustuttu siihen omaan kulttuuriympäristöön kotiseutumuseoiden ja luonnon kautta. Ja sitten ollaan tehty myös tällaisia urbaaneja löytöretkeilyjä, mikä on mun oma harrastus. Niin mä olen myös heille [naurahtaa] sitä sitten luvan kanssa, sitten ollaan käyty vähän katseleen autiotaloja ja metsäautoja ja näin.

Marko: Tämä on todella inspiroivaa kuunneltavaa. Ja kiteytän tässä välissä näin, että meissä kaikissa on uskomaton määrä luovaa potentiaalia ja tässä sitä on todellakin laitettu käyttöön.

Satu: Ja mulle taiteesta on tullut tosi tärkeä asia. Että mä tykkään nykyään tehdä koko ajan käsillä jotain. Varsinkin maalaamisesta on tullut. Meillä oli tämä Tuula Kallas opettamassa akvarellimaalausta. Ja no nyt mulla on kotona akvarelleja, on akryylivärejä ja kaikkia taulupohjia, mitä mulla on, että teen sitä myös vapaa-ajalla.

Kirsi: Kyllä. Että ollaan saatu tutustua tosi laajasti eri taiteilijoihin. Että meillä on ollut ITE-taiteilija Jori Tapio Kalliola, hän on tosi mielenkiintoinen persoona. Ja tosiaan kuten mainitsit Tuula Kallaksen, niin hän on ollut joka ryhmässä mukana. Ja nämä on nyt vaan tällaisia muutamia, ketä nyt tässä mainitaan. Mutta sitten yksi sellainen, mistä mä olen saanut kiitosta, on se, että kun mä yritän aina muistuttaa sitä, että katsottaisiin sitä ympäristöä uusin silmin. Että just se, että nähtäisiin niitä yksityiskohtia. Se, että mistä sä kävelet kotiin, että vaihdat [pieni naurahdus] välillä puolta tai menet eri reittiä ja katsot jotain rakennuksia tai luontoa ihan uudella tavalla. Pysähtyy katsomaan, että mitä siinä sun ympärillä on. Että ei se tarvitse olla sitä, että sun pitää kauheasti tehdä jotain, vaan se, että sä tavallaan avaat silmäsi ja katsot sitä ympäristöä, niin se on semmoinen helppo, mitä pitäisi itsekin tietysti muistaa tehdä, ettei menisi vähän niin kuin laput silmillä aina paikasta toiseen.

Satu: Joo, sillain kuin mä menen. Mä voin kuvata vaikka kastematoa, jos se on jotenkin hienon näköinen. Varmaan aika moni nakkilalainen, kun katsoo mua, kun mä menen pajallekin, kun mä menen sillain, että mä kuvailen sitä maata, miettivät, että mitä ihmettä toi touhuaa. Mutta mä siis kuvan kaikkea. Luonnosta saa tosi hienoja kuvia. Sitten mä muokkaan niitä vähän, niin niistä tulee semmoisia taidekuvia.

Marko: Ja mulla on semmoinen käsitys, että kyllähän taiteen tekemisessä, niin se on epäoleellista, mitä muut mahdollisesti sitten ajattelee, jotka huomaa, kun se tekoprosessi on meneillään. Tämä on sinun henkilökohtainen tekoprosessisi, kun...

Satu: Joo, eikä- [naurahtaa]

Marko: ...katselet maahan ja napsailet kuvia.

Satu: Joo. Eikä mua sillain kiinnosta mitä ne ajattelee [naurahtaa].

Marko: Ja niin se pitää ollakin.

Kirsi: Joo ja se mitä mä aina tolkutan myös itselleni on tämä, että kun taiteessa ei ole oikeeta eikä väärää tapaa tehdä. Että kaikki on oikein, mitä sä teet. Ja sitten se oli hyvä yhdessä ryhmässä sitten siinä loppuvaiheessa, kun yksi osallistuja oli sillein, että kun me tultiin ryhmään, niin me oltiin outoja, mutta että nyt me ollaan taiteilijoita. Sillein jes [naurahduksia], nyt se on mennyt se oppi perille. Että nyt vaan sinne CV:hen vaan, että taiteilija. Se on, me ollaan jokainen taiteilijoita, ollaan jokainen luovia yksilöitä.

Minna: No tuli vielä mieleen tuosta Jori Tapio Kalliolasta, että hänhän on myös vuoden 2021 ITE-taiteilija. Ja sitten itse olen käynyt hänen taidenäyttelyssään silloin, kun hänet oli valittu, niin sehän käsitteli aika paljon myös työttömyyttä tämä hänen näyttelynsä. Eli sillä tavalla mukava, että olette häneen tutustunut, että varmasti sieltä löytyy niitä yhteisiä kaikupintoja hänen kanssaan.

Kirsi: Kyllä. Ja joo, tosiaan sitten oltiin siellä hänen ateljeessaan. Hänhän Hangossa asuu, mutta hänellä on Raumalla myös sitten ateljee. Niin siellä käytiin ja juteltiin tosi pitkään. Ja hän on myös tuossa meidän opaskirjassa sitten esillä. Ja ihan mainoksena sanon, että hän on siinä seuraavassa Irti kuvasta -sarjassa sitten, kun alkaa se uusi kausi, niin Jori on siinä mukana, että kannattaa seurata sitä. Että hänellä on hyviä ajatuksia, just tämän saman aiheen ympärillä paljon keskusteltiin.

Minna: Juu. Kyllä todella, se näyttely on erittäin vaikuttava, että kannattaa tutustua. Elikkä teillä on nyt tällä hetkellä tosiaan sitten ainakin justiinsa Jorin kanssa yhteistyötä ja sitten kirjaston kanssa. Mitä muita tahoja teillä on ollut sellaisia, kenen kanssa olette yhteistyötä tehneet?

Kirsi: Joo, no jos puhutaan noista kulttuurilaitoksista, niin tosiaan Porin teatteri on ollut yksi meidän suuri yhteistyökumppani. Se oli ihan loistojuttu. Että aikoinaan sieltä taisin kysyä talokierrosta meidän ryhmille ja ollaan taidettu joka ryhmän kanssa käydä kiertämässä noita teatterin tiloja, mikä on ollut hirveän avartavaa, se just, että mitä kaikkea muuta siellä tapahtuu kuin se, mitä sä näet siinä näytelmässä. Että sehän on ihan valtavan upeeta työtä. Ja kuinka paljon siellä on eri alojen ammattilaisia. Ja sitten ollaan päästy myös koeyleisöksi moneen näytökseen, että se on ollut ihan huippua. Että ei sellaiseen olisi monellakaan mahdollisuutta päästä muuten, että siitä suuret kiitokset.

Satu: Mehän oltiin nyt pari viikkoa sitten katsomassa se Loistojuttu! koeyleisönä. Siinähän oli nyt just se ensi-ilta.

Kirsi: Joo, kyllä. Sitten tietysti ollaan, no Verstas tuossa tuli aikaisemmin mainittua, että siellä on osallistuttu tapahtumiin ja pidettiin joskus yhdet pikkujoulutkin siellä. Ja Cedercreutzin museo on sellainen, että joka ryhmän kanssa siellä ollaan käyty. Että se on kuitenkin tuossa helposti saavutettavissa ja siellä on mielenkiintoiset näyttelyt aina, että siellä mielellään käydään. Kaupunkiolohuonetta ollaan tietysti hyödynnetty, että on ollut sitä omaa näyttelyä ja käyty katsomassa muiden näyttelyitä. Ja sitten kokoonnuttu välillä siellä tiloissa, että se on kiva semmoinen olohuone olemassa. Retkiä ollaan tehty tietysti, no Enkelipuisto on varmaan semmoinen, mikä on-

Satu: Se on ehkä mun lemppari.

Marko: Miksi juuri se? [naurahtaa]

Satu: No koska mä olen vähän semmoinen enkelihölmö. Että mulla on kotonakin vaikka kuinka paljon enkeleitä. Sitten kun sanottiin, että mennään Enkelipuistoon, niin sitten mä halusin nähdä, että mimmoinen on Enkelipuisto. Että siellä oli, niin oli siellä enkelipatsaitakin, mutta siellä oli paljon muutakin. Ja se oli tosi laaja alue ja tosi mielenkiintoinen. Että hän tekee niitä sinne itse romumetallista, eikö ollut? Ehdottomasti kannattaa mennä kyllä käymään siellä.

Kirsi: Joo. Elikkä on tuolla Pöytyän Riihikoskella, ITE-taiteilija myöskin, Kyösti Iitti. Ja entinen metallimies ja nyt sitten on siellä keskellä ei mitään tavallaan, siellä keskellä metikköä on tämä hänen puistonsa, mihin hän on kaivanut tällaisen lammen ja tosiaan metallista tekee noita teoksia. Ja sitten siellä on muun muassa toi Futuro-talo siellä korkeuksissa. Että siellä on monen näköistä nähtävää. Eikä suinkaan ole mikään tällainen pelkkiin enkeleihin –, että se enkelipuisto tulee hänen kuolleen veljensä muistona, kun ensimmäinen teos oli sitten tällainen enkeli tämän veljen muistolle, niin siitä tulee se nimi. Mutta on hieno kohde.

Marko: No sitten jos pompataan tällaiseen aiheeseen, että tämän hankkeen tiimoilta sinä Kirsi olet työstänyt myös tällaisen opaskirjan Minä olen! – hyvinvointia kulttuurin keinoin. Eli kirjalla on hankkeen nimi. Niin milläs tavalla tämä juttu sitten sai alkunsa ja millaisin tavoin sitä työstettiin?

Kirsi: Joo. Elikkä jo silloin, kun me tuota hankesuunnitelmaa tehtiin STEAlle, niin siihen me sitten jo kirjattiin, että tuotoksiksi tulee opaskirja ja tehtäväkortit. Ja ne tehtäväkortit on vielä ilmestymässä tässä loppuvuoden aikana. Ja kortit on suunnattu kohderyhmälle, että siinä on 52 korttia viikoittain käytettäväksi niin, että siellä on sitten tällaista kulttuurihyvinvointia tai muuta hyvinvointia lisääviä tehtäviä. Mutta sitten tämä opaskirja on suunniteltu ohjaajille enemmän. Toki sitä voi ihan kaikki käyttää. Mutta että se siinä on lähtökohtana, että saataisiin sinne sitten, ketkä ryhmiä tai yksilöohjausta tekee, niin heille vähän vinkkejä ja ideoita, että miten sitä kulttuurilähtöistä toimintaa voisi lisätä. Tuossa kannessa on Minä olen! -ryhmäläisen kuvitus. Samoin kuin kortit on sitten Minä olen! -ryhmäläisen kuvittamia. Että hänelle suuri kiitos siitä upeasta ja isosta työstä. Ja on ollut hienoa, että me ollaan pystytty hänelle sitten tarjoamaan tällaista projektiluontoista työtä. Ja se oikeastaan sitten kiteyttää tämän ajatuksen ja ihana kun hän oli siinä mukana. Tavallaan mä olen sitten tämän koko hankeajan työstänyt tätä opaskirjaa varmaan vähän niin kuin alitajunnassa. Että en mä nyt ole joka kerta, kun on ryhmä ollut, niin silloin miettinyt, että hei tämä menee siihen kirjaan, mutta että se on tuolla jo koko ajan matkalla ollut mukana se ajatus. Ja noista tehtävistä, niin osa liittyy niihin, mitä ollaan ryhmissä toteutettu. Ja iso osa noista on mun oman mielikuvituksen tuotoksia. Että mulla on aina ollut hyvä mielikuvitus ja ollut tämmöistä idearikkautta, mikä on mun vahvuus. Niin sillain aika helpolla tavalla toi kirja on syntynyt. Ja se kokoaminen on ollut helppoa, kun se sisältö liittyy niin vahvasti tähän Minä olen! -toimintaan. Kuvat on kanssa mun kuvaamia, ellei siellä toisin mainita. Ja ne on kanssa sitten pääsääntöisesti ryhmistä. Ja sitten mulla oli jotenkin heti selvää, että mä halusin kirjassa esitellä myös sitten taiteilijoita, kulttuuripalveluiden tuottajia, kulttuurikohteita, jotka kaikki liittyy tähän meidän toimintaan. Ja sitten mä pyysin jokaista tahoa kertomaan vähän itsestään ja antamaan vinkkejä kulttuurihyvinvoinnin lisäämiseksi ja miettimään sitten vielä jonkun luovan tehtävän. Ja Markolle esimerkiksi suuret kiitokset kirjasto-osuudesta, se oli ihan huikea.

Marko: Kiitokset kiitoksista. Oli ilo, ihan vilpitön ilo saada osallistua tähän. Ja pääsi vähän kirjoittelemaan levottomia omasta päästään työajalla, niin se on aina hauskaa [naurahduksia]. Ei vaan, vakavasti puhuen arvostan, että pyysit mukaan. Se oli mukava juttu.

Kirsi: Joo ja totta kai oli hienoa saada kirjasto mukaan. Ja sitten vielä vähän tämmöinen henkilökohtainen kulma siihen, niin se oli kyllä hyvä. Ja siellä on paljon nyt tekstiä [naurahtaa] kirjastosta. Se on kiva.

Minna: Joo. Minkälaisten kulttuurialojen toimijoita kirjassa muuten on mukana? Ja tosiaan Marko on siellä ja te, mutta niin...

Marko: No eipäs nyt ylikorosteta tätä asiaa [naurahduksia].

Kirsi: Joo. No siellä on eri alan taiteilijoita. On kuvataiteilijoita, moottorisahataiteilija, valokuuvaja, näyttelijä, muusikoita, tanssija, sanataideohjaaja, kirjailija, taidekäsityöläisiä. Ja sitten on Kaupunkiolohuone ja Cedercreutzin museo, Porin teatteri, Satasirkus, Verstas ja Enkelipuisto esiteltynä. Elikkä kaikki nämä, kenen kanssa ollaan yhteistyötä tehty. Toki monta jää vielä kirjan ulkopuolelle, että ihan kaikki ei tietenkään kirjassa ole. Mutta tosi hienoa, kun niin moni lähti mukaan tähän. Ja ollaan siitä kiitollisia.

Minna: Ja lopputulos näyttää kyllä todella hyvältä ja monipuoliselta. Että tämä on sellainen, että todellakin kutsuu selailemaan ja katselemaan.

Kirsi: Kiitos.

Marko: No sitten tämmöinen, kun puhuttiin noista yhteistyötahoista, niin millä tavalla olette ollut tekemisissä tämmöisten ehkä vähän virallisempien tahojen kanssa, kuten TE-toimisto ja Kela?

Kirsi: No oikeastaan ei nyt ihan hirveästi. Mutta lähinnä osallistujien suhteen, elikkä heidän ohjaamisensa ryhmiin. Ja tietysti Kelalle olen ilmoitellut, jos on mahdollisia jotain poissaoloja ja olen tehnyt arviointeja sitten, kun ryhmät päättyy, niin henkilöistä. Ja sitten olen ollut mukana muutamassa aktivointisuunnitelman laatimisessa tukihenkilönä. Kun tosiaan sitten, kun itsellä sitä kokemusta on myös tuosta työttömyydestä, niin se on itselle sellaista tuttua, niin muutama on pyytänyt sitten mukaansa. Sitten toki ollaan tehty yhteistyötä eri hankkeitten kanssa. Eli esimerkiksi tässä on Hyviksen Tul peremmäl- ja Huoli pois -hankkeet, Aspu elikkä Asunnottomuuden puolittaminen Porissa, Valo-valmennus, Fructus-hanke. Elikkä nämä on sellaisia, että mä olen mennyt sinne sitten vetämään heidän ryhmilleen kulttuurilähtöistä toimintaa. Ollaan osallistuttu tapahtumiin, kuntouttavan työtoiminnan messuille ja Yhtä monta kulttuuria -tapahtumaan muun muassa. Ja sitten erityismaininta, niin Ulvilan ryhmän kanssa järjestettiin ihan huikeat tällaiset kevät- ja syystempaukset Ulvilassa. Ja niissä oli tietysti paljon yhdistystoimijoita ja Ulvilan kaupunki mukana. Ja sitten tietysti kaupungeilta, kunnilta ollaan tiloja saatu käyttöön, että se on ollut se yhteistyö siinä kohtaa hyvä.

Minna: Jes, loistavaa. Ja tietysti sitten, kun täällä kirjastolla olemme, niin kysyisin vielä, että miten näkisitte kirjaston roolin pitkäaikaistyöttömyyden suhteen? Elikkä just taiteen ja kulttuurin edistäminen on ensiarvoisen tärkeää, mutta kenties myös sitten osallisuuden, tasa-arvon ja kansalaistaitojen suhteen?

Kirsi: Joo, elikkä kirjastojen kulttuuripalvelut edistää ehdottomasti osallisuutta, hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta ihan jokaiselle. Että ei mitenkään erityisesti –, vaan siis ihan kaikille.

Minna: Kyllä.

Kirsi: Mutta itse mä olin vähän huolissani, kun joka ryhmän kanssa ollaan kirjastolla käyty, niin vähän huolissaan siitä, että kirjastojen maksuttomia palveluita ei niin paljon hyödynnetty kuin voisi ajatella. Että suurella osalla Minä olen! -ryhmäläisistä ei ollut kirjastokorttia esimerkiksi käytössä. Että siksikin on ollut hienoa, että me ollaan käyty kirjastoilla ja mä olen saanut edes muutamia, tai kirjastot on saanut muutamia edes innostumaan siihen, että on hankittu sitä kirjastokorttia ja ruvettu hyödyntämään. Toki poikkeuksia on, että osa käyttää kirjaston palveluja muutenkin. Mutta että siitä mä olin itse ihmeissäni. Että siitä pitäisi ehkä, se olisi kirjastoille ehkä semmoinen, mitä kannattaisi vielä yrittää enemmän tuoda esille, että jotenkin saa innostettua ihan kaikkia, siis myös työttömiä. Ymmärrän kyllä siis, että jos sä olet työtön henkilö, että se ei välttämättä ensimmäisenä aamulla tule mieleen, että hei tänään mä lähden kirjastoon tai näyttelyyn tai jotain, että se on rankkaa se työttömänä olo. Mutta että kun tällaista maksutonta palvelua tarjotaan, niin se olisi hienoa, kun se olisi helpommin sitten vielä saavutettavissa.

Minna: Joo. Tuosta tuli myös mieleen semmoinen, että eilen juuri kuuntelin tällaista hankkeen vetäjää tuolta Ruotsista. Hän työskenteli siellä tämmöisissä hieman köyhemmissä kaupunginosissa. Ja hän sanoi, että Ruotsissa itse asiassa tilastollisesti juuri sellaisissa paikoissa, missä on ehkä hieman alhaisempi elintaso tai on työttömyyttä tai vähävaraisuutta, niin he itse asiassa käy enemmän kirjastoissa. Että sitten taas tällaisilla rahakkailla asuinalueilla, niin siellä on sitten niitä maksullisia kulttuuripalveluita, mitkä kilpailee kirjaston kanssa. Että sitten mennään sinne balettiin ja teatteriin ja tällaisiin. Mutta sitten just se, että kun kirjasto on ilmainen, niin se on hienoa, että se on niin demokraattinen, että kaikki voi tulla sinne.

Satu: Mulle kirjasto on ollut aina, siis ihan lapsesta asti tosi tärkeä. Käyn kyllä tosi vähän, koska mä haluan itse omistaa ne kirjat. Mulla on kotona tosi paljon kirjoja. Mutta siis pitäisi käydä kyllä itsekin paljon enemmän kirjastossa. Mutta omistan kirjastokortin ja aina välillä käyn.

Minna: Tervetuloa myös jatkossa [pieni naurahdus].

Satu: Kiitos.

Marko: Joo ja eihän ne vuosittaiset käyntikerrat, eihän se saa olla mikään semmoinen, että pitäisi käydä ja pakko mennä. Vaan silloin kun se tuntuu itsestä oikealta ja pälkähtää päähän, niin täällä sitä sitten ollaan.

Satu: Joo. Yhden lapsen ka-, mun lapset on, nuoremmat sijoitettuna, niin tapasin tämän nuorimman ja me tavattiin nimenomaan kirjastossa. Että se oli ihan kiva tapaaminen. Hän varmaan käyttää sitä aika ahkeraan sitä kirjastopalvelua.

Marko: Joo, me kirjastossa ehkä pikkuisen joistain virastoista ja tällaisista poiketen, niin tätä me just koitetaan kirjastossa edesauttaa, että kysymyksessä ei olisi pelkästään aineistovarasto ja museo tai paikka, jossa ihmiset toisilleen mitään puhumatta, että ”tossa se on nyt se kirja, nyt nopeesti pois täältä”. Vaan juuri tämä sosiaalisen kohtaamisen teema, että ihmiset voi tavata toisiaan ja vaihtaa siinä ehkä kuulumisia ja ajatuksia. Ja parhaimmillaan jopa tutustua. Mä itse tosiaan vedän täällä – nauhoitamme tätä siis Porin pääkirjastolla – niin mulla itselläni on täällä kahden vuoden ajan ollut tällainen Ukulelen alkeet -ryhmä. Ja on ollut tosi kiva huomata, että kun se alkujää on saatu murrettua, niin sitten siinä syksyn kerralla, joka on tällainen alkeiden jatko, niin ihmiset tosi luontevasti jo siinä vaiheessa keskustelee toistensa kanssa. Ja mulla on semmoinen tunne, että jotain tämmöistä tutustumista on tapahtunut esimerkiksi kahden rouvan kesken. Että he ei tunteneet alun perin toisiaan, mutta he on jotenkin nytten, kun he ovat myöhemmin käyneet, niin heistä tulee semmoinen vaikutelma, että heillä on kemiat kohdanneet. Ja jos olen tässä oikeassa ja näin on tapahtunut, niin juuri tämän takia tätä työtä on kiva tehdä.

Satu: Kyllä.

Minna: Ja tietysti vielä sitten ihan loppuun kysyisimme teiltä kirjasuosituksia. Elikkä olisiko teillä jotain lukuvinkkejä kuulijoille?

Satu: Mulla on ainakin. Siis mulle on Tolkienin kirjat ja yleensäkin fantasiakirjat tosi tärkeitä. Mutta mä suosittelen aina kaikille, kun joku kysyy, niin Tolkienin kirjat kannattaa lukea. Itse tutustuin, kun tuli Taru sormusten herrasta, niin sen elokuvan kautta mä halusin lukea sen kirjan. Ja mä luin sen koko paksun kirjan alle viikossa, koska mä pääsin siihen niin paljon sisään. Että Tolkien.

Minna: Mahtava kuulla. Olen itse myös kova Tolkien-fani ja hänestä myös kirjoittanut ihan tutkimusta. Mitäs siellä sitten?

Kirsi: No niin no mä olen tällainen dekkari-ihminen. Mutta nyt mä ajattelin, että mä [pieni naurahdus] silti suosittelen esimerkiksi Hanna-Riikka Kuisman teoksia. Samoin kuin Tommi Kinnunen on sellainen, mitä fanitan. Että heidän teoksia. Ja sitten jos mulla olisi vain aikaa, niin mä halu-, tai jossain vaiheessa teinkin tätä, että kirjastojen näitä luku- ja elokuvahaasteita, niin ne on ihan äärettömän hyviä. Koska itse huomaa just sen, että kun on niin tämmöinen dekkari-ihminen ja sitten mä katson rikossarjoja ja luen dekkareita, niin sitten se on kiva lähteä haastamaan itseänsä näiden haasteiden avulla ja löytää ihan uusia juttuja ja avartaa sitä mieltä. Ja näitä mä olen sitten yrittänyt kanssa ryhmäläisille suositella, että kokeilkaas tällaista. Että itselleni se on ainakin ollut tosi mielenkiintoista. Mutta se vaatii vähän sellaista omaa, että pitää vähän miettiä ja suunnitella, ettei vaan voi laittaa sitä samaa mitä aina katselee tai lukee. Mutta että tällaisia kannattaa hyödyntää.

Marko: Meidän kysymyspatteristo alkaa olla läpikäyty. Tuleeko teillä vielä jotain sellaista mieleen, mitä haluaisitte meidän kuulijoille sanoa tai kertoa? Terveisiä tai ajatuksia, sana on vapaa.

Kirsi: No mä ainakin nyt haluan siis, unohdin tuossa välissä sanoa tästä opaskirjasta, että ne suurimmat kiitokset kuuluu Minä olen! -ryhmäläisille. Että ilman heitä se kirja ei olisi syntynyt, että se on ihan fakta. Että kauniit kiitokset kaikille ryhmäläisille. Ja sitten mä ajattelen, että haluaisikohan Satu vielä avata sitä Minun tarinani -mainoksen tekoa? Se oli kanssa yksi tämmöinen iso projekti, mikä varmasti on tuonut paljon sitten elämään uusia juttuja.

Satu: Joo. Mä tosiaan pääsin siihen Minä olen -mainokseen. Alun perin meitä piti olla neljä ryhmäläistä siinä mainoksessa, mutta nämä muut vähän tippui matkan varrella pois ja mä olin siinä sitten ainoana. Mutta kun mä sanon kaikkeen joo, niin pääsin sitten tekemään. Se oli ihan mukava päivä. Mitäs mä kerron siitä?

Kirsi: No ensinnäkin tämä, että tämä mainoshan esitettiin tuolla Nelosella ja Ruudussa.

Satu: Joo.

Kirsi: Että se ei ollut mikään ihan pikkumainos. Että siellä se oli televisiossa sitten välipäivinä silloin -22 muistaakseni [pieni naurahdus].

Satu: Niin, niin semmoisen pikkusarjan välissä kuin Vain elämää mä sen näin [pieni naurahdus] ekan kerran. Että mä olin, että mitä, mä olen tuolla tämän sarjan mainoskatkolla, näen oman naamani.

Minna: Saattoi olla muutama katsoja sitten [naurahduksia].

Satu: Saattoi olla joo. Mutta mä voisin sanoa sen verran, että oikeesti kannattaa sanoa se joo, pääsee kokeen tosi hienoja juttuja. Että vaikka se menisi sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle, niin rohkeesti vaan mukaan. Semmosta.

Minna: Tuo on oikein hyvä periaate.

Satu: Kyllä [pieniä naurahduksia].

Marko: Enkä kyllä voisi keksiä parempaa tapaa lopettaa tätä jaksoa. Jos olemme valmiita, niin haluan kiittää teitä kirjaston puolesta, että tulitte tekemään meidän kanssa tätä jaksoa, Satu ja Kirsi. Tämä oli ilo, lämmin kiitos.

Satu: Kiitos.

Kirsi: Ja kiitos kutsusta.

Minna: Joo, kiitos paljon.

[vauhdikasta musiikkia]