ITE - Primitiivistä taidetta, joka syntyy tarpeesta tulla olevaksi

Tämän kertaisen jakson vieraana kuullaan ITE-taiteen isäksikin kutsuttua Veli Granöä. Jaksossa keskustellaan ITE-taiteesta, sen luonteesta sekä siitä, miten ITE-taiteesta tuli oma taiteenlajinsa.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

[letkeää musiikkia]

Minna Siikilä-Laitila: Tervetuloa jälleen Porin kirjasto esittää -podcastin pariin. Tänään meillä on studiossa Minna Siikilä-Laitila ja...

Jarkko Kivi: Jarkko Kivi.

Minna: Ja tänään meillä on vieraana todellinen kulttuurin moniottelija. Valokuvaaja, elokuvaaja ja kuvataiteilija Veli Granö. Veli on kotoisin Satakunnasta, ja hän on toiminut muun muassa valokuvauksen ja nykytaiteen professorina Kuvataideakatemiassa. Lisäksi Veli on myös opettanut Aalto-yliopistossa tuntiopettajana. Toki skaala on hyvin laaja, mistä voisimme hänen kanssaan keskustella, mutta tänään päätimme ottaa fokukseen ITE-taiteen, jonka alkuperäisenä esiin tuojana ja isänä Veli meillä Suomessa tunnetaan. Veli, hienoa kun pääsit paikalle. Haluaisitko vielä lyhyesti vähän kertoa itsestäsi kuulijoille omin sanoin?

Veli Granö: No kiitos, kiitos. Kiva olla täällä Porin kirjastossa. Mä voisin tästä kirjastosta sanoa vaan, että mä olen tämän alkuperäinen käyttäjä. Mä kävin koulua tuossa Porin Lyseossa tuossa naapurissa, ja kaikki hyppytunnit sitten viettänyt täällä lukusalissa aika pitkälti. Mutta tosiaan mä nykyään asun tuolla etelämpänä Porvoossa ja siellä hoitelen pikku taloa ja perhettä ja koiria. Elelen nyt vähän hiljaisempaa vaihetta elämässä, mutta olen edelleen taiteen parissa. Näitä outsider tyyppistä tavaraa eli nimenomaan ITE-taidetta edelleenkin tutkin, kirjoitan ja teen aiheesta. Todennäköisesti taas valmistuu muutaman vuoden päästä uusi dokumenttielokuva.

Minna: Loistavaa. Mistä päin Satakuntaa olet? Oletko ihan siis ihan porilainen ollut alun perin?

Veli: No jos ihan tarkasti otetaan, niin en ole porilainen alun perin vaan ahlaislainen. Ahlainenhan ei kuulunut silloin vielä Poriin.

Minna: Niin, se on 60-luvun liittynyt.

Veli: Mä en ole ihan nyt varma, oliko se ollut 69 tai 70, mutta siinä vaiheessa kuitenkin. Silloin me muutettiin sitten mun vanhempien kanssa Poriin. Siitä lähtien sitten, onko se 71 sitten vai miten se oli, kun me muutettiin Porin Pormestarinluotoon, joka oli tosi erilainen ympäristö kuin se idyllinen maalaiskylä. Siellä sitten opeteltiin sitä, että millainen tämä todellisuus oikeastaan onkaan.

Minna: Aivan, aivan. Silloin ei tainnut vielä siellä olla mitään kesäeläimiä tai muita tällaisia. Nykyäänhän siellä on ties mitään alpakkaa kesäisiä.

Veli: Niin siis Pormestarinluodossa ei ole.

Jarkko: Ne on Kirjurinluodossa.

Minna: No niin. Kato heti. Ulkopaikkakuntalainen olen Siikaisista, niin nämä luodot menee vähän tälleen.

Veli: Joo. No siis kaikki porilaiset tietävät Pormestarinluodon. Siis sehän on tällainen lähiö, joka rakennettiin sinne pellolle. Semmoiselle mutaiselle pellolle, joka oli vähän tulvamaata vielä. Se oli melkoinen nähtävyys silloin 70-luvulla, kun siellä ei ollut yhtään puuta ja siellä saappaat jalassa mudassa tarvottiin sitten niihin kerrostaloihin.

Minna: Oijoi.

Veli: [naurahtelee] Mutta ei siitä mitään. Pori oli sinänsä mulle mahtava paikka. Kun aloitin tuossa Lyseossa, sitten huomasin, että täällä on kaikenlaista muutakin harrastetoimintaa, mitä siellä maalla ei ollut tarjolla. Sitten esimerkiksi, kun tämä kirjasto aukesi, tuolla alakerrassa työväenopiston puolella alkoi elokuvakerho, jota veti kirjailija Kari Levola. Minä alaikäisenä onnistun sinne kiilaamaan itseni, vaikka en ollut vielä täyttänyt 16:ta. Sain siellä katsoa kaikki klassikkoelokuvat Buñuelista ties mihin lapselle aika vaikeatajuiseen elokuvaan, mutta kyllä mä aina istuin siellä sitkeästi ja sain aika hyvän perustiedon kyllä siitä elokuvasta. Sitten alkoi tämä nuorisoteatteri, tämä Porin teatterinuoret -touhu sitten vähän myöhemmin. Mehän toimittiin kanssa tässä talossa. Me oltiin tuolla auditoriossa ja tehtiin siellä ensin Peer Gynt -näytelmä, missä oli pääroolissa Sisu Jorma Tommila. Mahtava roolisuoritus. Seuraava näytelmä, mikä tehtiin täällä tänne auditorion, oli Ihmemaa Oz, missä oli pääosassa Mari Rantasila. Mä Marin muistan hyvin siitä, että kenelläkään tytöllä ei ollut niin kovaa ääntä kuin Marilla. Me oltiin kaikki ihan, että tämä on joku ihan erikoinen tyyppi tämä Mari, että se laulaa ja puhuu semmoisella äänellä, että tämä toimisi vaikka missään amfiteatterissa. Siitähän se Mari sitten... Ei se kauan meidän kanssa viihtynytkään. Se oli semmoista touhua, ja mä olin valokuvaajana siinä. Kuvasin ja tein lavasteet näihin näytelmiin. Siitä se mun valokuvaajaura alkoi.

Minna: Aivan loistavaa.

Jarkko: Täytyy todeta tähän vielä. Tästä Peer Gyntistä mieleen, että siitä ei ole nyt tosiaan vuottakaan aikaa, kun Peer Günt viimeksi vieraili Porissa. Se on edelleen aktiivinen orkesteri.

Veli: Joo.

Jarkko: Jos palataan hiukan tähän varsinaiseen aiheeseen eli ITE-taiteeseen, niin se ei välttämättä nyt ihan kaikille vielä ole tuttu termi, vaikka pitkään onkin jo Suomessa ollut käytössä. Miten sä tiivistäisit lyhyesti sen, että mitä ITE-taide on?

Veli: No ITE-taide on suomalaista visuaalista nykykansantaidetta näin tiivistettynä sanottuna. Sitten taas, kun ruvetaan sitten katsomaan sitä, että mikä on ITE-taidetta ja mikä ei ole ITE-taidetta, niin sitten se menee kyllä tosi paljon vaikeammaksi. Kun uusia taiteilijoita kohtaa, monesti sitä joutuu pohtimaan aika pitkäänkin, että täyttyykö ne kriteerit. Siinä esimerkiksi yksi kriteeri on se, että pitäisi olla aika laaja tuotanto, eli pitäisi olla sitä tuotantoa vähän pitemmältä ajalta. Ja sitten se, että se limittyy jotenkin tämän tekijän elämään, että se ei ole mikään sellainen, jota tehdään aina lauantaisin, vaan se on semmoinen, joka täyttää sen elämän piirin. Nämä ehkä kaikkein vaikuttavimmat ja tärkeimmät ITE-taiteilijat, niin heillä se on ikään kuin jonkinlainen elämän tarkoitus varmaan, mutta myöskin jonkinlainen selviytymiskeino monille on ollut. Siellä on semmoisia rankkoja tapauksia joukossa, jotka ei varmaan olisi muuten löytäneet semmoista toimintakykyä, jos heillä ei olisi ollut tätä taiteen tekemistä. Se ei ole mikään edellytys. Siellä on ihan tavallisia työssä käyviä ihmisiä ja eläkeläisiä, joilla ei ole siis tämäntyyppistä suhdetta siihen, mutta on kuitenkin semmoinen joku käsittämätön taiteen teon intohimo. Sitten nämä ITE-taiteilijat, joita me ollaan tuotu esiin, niin kyllä siinä on semmoista visuaalista laatua. Parhaat taiteilijat, niin heidän teoksensa, jos ne nyt vaikka sitten vietäisi tuosta vain yllättäen Kiasmaan ja ei kerrottaisi kenellekään, niin ei niitä kukaan kysyisi, että mitä tämä on. Ne on siis korkealuokkaisia teoksia.

Jarkko: Okei. Miten sitten tämä itse määritelmä tämä ITE-taide eli itse tehty elämä, niin millä tavalla se määritelmä syntyi? Millä tavoin te päädyitte tämmöiseen määritelmään, että se on itse tehty elämä?

Minna: Se oli ilmeisesti joku sun näyttelyn nimi alun perin tai...

Veli: Se ei ole ihan noin. Oikeasti se tuli sillä tavalla, että me oltiin Maaseudun Sivistysliiton kanssa aloittelemassa tämmöistä uutta etsintähanketta. Eli kun mähän olin tehnyt silloin 80-luvulla tämän Onnela-kirjan ja etsinyt näitä itse oppineita taiteilijoita, niin ei ollut ikään kuin nimeä vielä sille taidesuunnalle. Puhuttiin pihataiteilijoista tai kansantaiteilijoista. Ne kummatkin on epämääräisiä eikä kerro sitä olennaista siitä. Sitten kun me ruvettiin tekemään sitä hanketta, mietittiin että millä nimellä nimitettäisiin näitä taiteilijoita. Tietenkin tuli esiin tämä outsider-taiteilija tai ulkopuolinen taiteilija, mutta me ei haluttu sitä outsider-taiteilija-nimeä käyttää, koska sillä on semmoinen historiallinen rasite, että se liittyy näihin mielisairaaloihin. Sillä on voimakas yhteys mielenterveystyöhön ja mielenterveysongelmiin, mielisairaaloihin.

Jarkko: Terapiataidetta.

Veli: Just niin. Suomessa tämä taideilmiö selvästi oli erilainen. Se ei liittynyt niin voimakkaasti tämän tyyppiseen tilanteeseen niiden ihmisten elämässä. Mä olin seurannut vanhusten ja vanhempien ihmisten harrastetoimintaa jonkin verran. Siellä olin sitten törmännyt tämmöiseen elämänkertakirjoittamiseen, jota varmaan työväenopistoissa ja muualla tehtiin. Siinä yhteydessä joku näistä miehistä, joka kirjoitti tätä elämän tarinaansa, niin hän sitten sanoi, että kun hän kirjoittaa sen, niin siitä tulee itse tehty elämä. Sitten mä oivalsin sen, että tässähän se on, että nämä taiteilijat, jotka tekee näitä teoksia, ne tekee ihan samaa juttua, mitä nämä kirjoittajat tekee, kun ne määrittelee sillä tavalla sitä elämäntarinaansa ja niitä omia arvojaan ja sitä, miten maailmassa olisi jotenkin tasapainossa. Se ei ole kirjallista, vaan se on visuaalista elämänkertaa. Se nimi tavallaan tuntui luontevalta sitten ikään kuin kopioida tähän.

Jarkko: Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta tuo tarina. Eikö siihen soviteltu vähän niin kuin jotain nykykansantaidettakin aikanaan tai siinä oli varmaan jotain vaihtoehtoja?

Veli: No siis oli tietenkin kaikenlaisia. Toi nykykansantaide, periaatteessa se on ihan toimivan nimitys edelleenkin, mutta se ei kerro tavallaan sen ilmiön luonteesta. Nykykansantaide on siinä mielessä myöskin harhaanjohtava, että kansantaide, siis tämmöinen perinteinen kansantaide, se on hyvin traditiosidonnaista. Siis siinä on tiettyjä asioita, mitä tehdään tietyillä tavoilla. Eli esimerkiksi jos mennään johonkin museoiden kokoelmiin, esimerkiksi rukinlavat, nehän on todella mielenkiintoisia ja taiteellisesti korkeatasoisia ja kaikki ne on erilaisia, mutta ne on nimenomaan kansantaidetta. Ne ei ole semmoista itseilmaisua, vaan ne on tavallaan tradition tietynlaista toistamista. Siinä mielessä tämä kansantaide ei sovi tähän, koska tämä on enemmän tämmöistä luovaa ja siitä yksilöstä lähtevää taidetta.

Jarkko: Se ei siirry seuraavalle sukupolvelle myöskään tavallaan ehkä samalla tavalla (--)

Veli: Joo [naurahtaa]. Tässä on semmoinen hauska piirre, joka tulee monesti esiin, kun näiden taiteilijoiden kanssa puhuu, että he kokevat, että he ovat ikään kuin keksineet tämän. Eli he eivät ole nähneet missään mitään vastaan, että tämä on ihan ainutlaatuista, mitä he tekevät. Siinä nimenomaan korostuu se, että he kokevat olevansa taideilmiön alku ja loppu. Eli kukaan ei jatka siitä. Mutta toki tietenkin nythän tämä on tietysti jollain tavalla säteillyt ympärillensä tämä ilmiö ja nämä taiteilijat, mutta kuitenkin voi sanoa, että jokainen taiteilija tekee ikään kuin oman taiteensa.

Minna: Tuo on todella mielenkiintoinen, että kuitenkin se on esimerkiksi kirjallisuuspiireissä vanhimmista tällaisista kiistanlähteistä, että olenko keksinyt tämän itse vai olenko kuitenkin saanut jostain vaikutteita vaikka alitajuisesti, että onko tämä kuitenkin kryptomnesiaa ja ketä on plagioitu ja näin. Tämä on todella mielenkiintoinen ja se, että nähdäänkö mieli enemmän peilinä vai lamppuna. Todella, todella mielenkiintoinen.

Veli: Kun mä olen taideopettajana toiminut eri kouluissa siis yli 30 vuotta, niin mä olen aika monta nuorta kykyä kohdannut. Sehän on hirveän yleinen nuoren taiteilijan kommentti, että hän ei halua edes välttämättä tietää, mitä muut tekee, koska hän on niin itsetietoinen siitä omasta kutsumuksestaan, että hän ajattelee, että hän ammentaa vain sisältään. Eli hän loistaa vain sitä omaa valoaan. Mutta niinhän taiteilija ei voi tehdä. Kyllähän taiteilija on aina sidoksissa siihen traditioon, eikä taidetta voi kuvitellakaan irrallisena. Kyllähän totta kai kaikkihan se on jollain tavalla sidoksissa siihen, mitä ennen on tehty.

Minna: Juu.

Veli: Tässä on mielenkiintoinen semmoinenkin piirre, että jos ajatellaan ammattitaiteilijoita... Ajatellaan vaikka Picassoa, joka on hyvin tunnettu esimerkki tästä. Kun 1800-luvun lopussa, 1900-luvun alussa erityisesti Euroopassa kiinnostuttiin afrikkalaisesta ja oseaanisesta taiteesta ja japanilaisestakin taiteesta ja niitä sitten esitettiin eurooppalaisissa museoissa, niin sillä oli valtava vaikutus taiteilijoihin. He ammensivat tästä kansantaiteesta ja tästä primitiivisestä kulttuurista ja loi ikään kuin uutta siltä pohjalta. Näillä primitiivisimmillä taiteilijoilla tai sitten osalla näistä ITE-taiteilijoistakin, niin he toki ovat saaneet vaikutteita vaikka mistä, telkkarista, lehdistä nähneet kaikenlaista, mutta sitten kuitenkin yllättävästi jotkut samat asiat toistuu, vaikka ihmiset ei olisi nähnyt toistensa taidetta. Esimerkiksi just tämä, jos vaikka puhutaan jostakin afrikkalaisesta taiteesta, niin yllättäen sitten jossakin joku kansantaiteilija tekee ihan samanlaisia teoksia, mitä joku afrikkalainen tekee jossakin tuhansien kilometrin päässä ja satojen vuosien päässä. Eli siis, että tässä tietyllä tavalla nämä kouluttamattomat taiteilijat, niin jollain tavalla joillakin heistä on suorempi pääsy ikään kuin sinne alitajuntaan ja sinne, mitä on ne mielenrakenteet, mitkä tuottaa niitä kuvia. Ne jotenkin puhtaampina tulee sieltä kuin ammattitaiteilija Picasso esimerkiksi, kun hän sitten otti niitä malleja näiltä primitiivisiltä taiteilijoita, niin hänelle tavallaan ei ollut ehkä välttämättä sitä pääsyä sinne mielen kerroksiin, vaan hän ammensi sen sieltä niiden primitiivisten taiteilijoiden tuotannosta. Täällä Suomessakin on siis tämmöisiä outsider tai siis nimenomaan ITE-taiteilijoita, joilla on selvästi jonkinlainen ihmeellinen pääsy semmoiseen ihmiskunnan ja ihmisen mielen kerroksiin ja onnistuu luomaan semmoisia hyvinkin myyttisiä ja aitoja teoksia ja maailmoja.

Minna: Mulle tulee tuosta mieleen tietysti tämä Jungin kollektiivinen alitajunta, eli tämä ihmiskunnan yhteinen tiedostamaton psyykkinen kerrostuma. Ehkä meillä on sitten kaikilla jotain yhteistä tosiaan tuolla syvällä sisimmässämme.

Jarkko: Kaikkihan me ollaan jossain kasvettu ja jonkunlaisen kulttuuriympäröimänä. Kyllähän se yleensä aina sieltä jostain alitajunnasta kumpuaa sitten taide. Tämä vähän hyppää nyt aiheen sivuun, mutta yksi mielenkiintoinen kysymys, mikä tuli tuossa mieleen kanssa on se, että kuitenkaan taiteessa monesti tai ainakin tämmöisestä ei niin taiteen asiantuntijasta näyttää siltä, että esimerkiksi se visuaalinen lopputulos, kuinka taitava joku on tekemään tauluja, taidetta tai muuta, ei välttämättä kuitenkaan ole se, joka määrittelee millään tavalla sitä, että tuleeko tunnustettu taiteilija siitä ihmisestä. Mikä sen taiteilijan oikeastaan sitten luo?

Veli: Tuo on hyvä ja vaikea kysymys, koska siis taide-sanassahan on se taito, ja se vähän vie ehkä just sitten harhaan, kun sitten ruvetaan miettimään just näitä vanhoja taideteoksia, kultakauden maalauksia, vaikka Gallen-Kallelaa, jonka kotinurkilla tässä ollaan nytkin. Helposti ruvetaan ajattelee, että se oli sitten oikeaa taidetta ja se oli sitten hyvää taidetta. Ja olihan se hyvää taidetta, ja se oli merkittävää taidetta. Mutta ikään kuin se, että toistetaan todellisuutta jotenkin tarkasti ja kuvataan sitä, niin se on vähän eri juttu. Se voi olla kyllä hyvin palkitsevaa ja miellyttävää katsella semmoisia teoksia, mutta taiteelle on tullut niin paljon uusia tehtäviä. Taide ei ole pelkästään enää se, että pitää saada joku kiva taulu seinälle tai joku teos, joka jollain tavalla vahvistaa vaikka suomalaista kansallista identiteettiä niin kuin Gallen-Kallelan teokset esimerkiksi oli pitkälti tehty sitäkin varten. Eli meillä on hirveän monenlaista taidetta ja monta taidetta ja moneen eri tarkoitukseen. Ihmiset helposti laittaa samaan pussiin kaikki ja ajattelee, että nämä toiset on tosi rumia ja nämä toiset on tosi nättejä, mutta siis ne ei tavallaan kuulu sinne samaan kategoriaan ollenkaan. Ne on ihan eri juttu. Eli ihan samalla tavalla kuin kirjaisuudessa on hirveän erilaista kirjallisuutta. On vaikka viihdekirjallisuutta ja runoutta ja on sitten jotakin hyvinkin graafista karmeata kirjallisuutta. On erilaisia kirjaisuuksia. Niitähän ei voi arvostella keskenään, sanoa, että tämä runokirja on paljon parempi kuin tämä hirveän paksu romaani, jota on tosi raskas lukea. Taiteessa on montaa ja sitten se, että kun maailma on muuttunut hirveän pirstaleiseksi siis sellaiseksi, että me eletään kauhean moni-ilmeisessä yhteiskunnassa, että ihmisillä on hirveän monenlaisia ristiriitaisia rooleja. Jos ajatellaan vaikka sitä aikaa, kun Gallen-Kallela teki ne maalaukset, ihmisten elämä tavallaan oli hirveän paljon yksinkertaisempaa. Sä olit esimerkiksi tietyn luokan edustaja, sun elämä meni tietyllä tavalla, ja myöskin alemmassa luokassa ihan sama tilanne. Mutta nykyään ihmisten elämät muuttuu hirveän nopeasti. Ne voi olla hirveän erilaisia ne elämät, ja me ollaan tietoisia hirveän monista asioista, mitä tämä ihmiskunta on aiheuttanut ongelmia itselleen. Eli me joudutaan käsittelemään ihan hirveän paljon kaikenlaisia asioita, mitä ennen ei ollut olemassakaan. Sen takia taiteilijat myöskin pohtii näitä asioita ja tuottaa jonkinlaisia kommentteja tai jotkut jopa yrittää tehdä ratkaisuehdotuksia siihen, että mitä me tehdään näiden kysymysten kanssa, miten me säilymme vaikka ihmisyytemme tällaisessa maailmassa. Semmoinen esimerkiksi voi olla yksi ihan olennainen, ja se teos ei välttämättä ole mitenkään mieltä ylentävää silloin.

Minna: Niin ja mulle tulee mieleen aina tämä institutionaalinen taiteen teoria, jonka muistan taidekasvatusopinnoistani aikoinaan. Elikkä periaatteessa se instituutio määrittelee, mikä on taidetta. Sä voit ottaa sen tikun sieltä rannalta, ja kun sä viet sen galleriaan ja laitat sinne spottivalot ja laitat sen esille, niin se muuttuu taiteeksi. Elikkä se instituutio määrittelee sen. Mutta tämä on tietysti vain yksi näkökulma, ja sitten tietysti jos ajatellaan ITE-taidetta, niin sehän juuri vastustaa tätä. Elikkä se on se kapinallinen, joka sanoo, että ei mun tarvitse olla siellä galleriassa ja tämä on silti taidetta.

Jarkko: Mulle tuli oikeastaan siitä mieleen sana intentio, joka vähän niin kuin ehkä kuvastaa sitä, että voisi ajatella, että se taide kuitenkin syntyy siitä tarkoituksesta, mitä sen kuuluu esittää tai millä tavalla tai miten se toteutetaan.

Veli: Joo ja sitten myöskin se, että onko taiteella ikään kuin tilaus. Oikealla taiteella tai siis tämä on tietysti vain mun näkemys. Oikealla taiteella ei tavallaan ole tilausta. Sen täytyy tulla tehdyksi, eli taiteilija itse tekee sen tilauksen. Just tämä instituutioajatus siitä, että kun sekin on muuttunut niin nopeasti, että taidemuseoilla ja koko tällä taidejärjestelmällä on aika valtava valta siihen, että mikä on taidetta ja mikä menee tässä mediatodellisuudessa läpi ja tulee hyväksytyksi. Siihen täytyy suhtautua kriittisesti. Välttämättä niin ei tarvitsisi olla. Kaikki taide voisi tavallaan olla instituutioiden ulkopuolista taidetta, ja niitä voitaisi tarkastella tasaveroisesti ja katsoa, että mikä on kiinnostavaa, mikä ei ole kiinnostavaa. Nämä instituutiot ovat jollain tavalla vääristäneet myöskin tätä taiteen kenttää. Siellä voi olla joitakin vahvoja tyyppejä, jotka ovat päättäneet, että näistä taiteilijoista tehdään nyt iso juttu ja sitten heistä tulee tärkeitä taiteilijoita ja heille tulee mainetta ja jopa taloudellistakin etua siitä. Mutta sitten moni taiteilija, joka olisi hyvin tärkeä ja hyvä taiteilija, jää kokonaan sen ulkopuolelle. Voi olla, että siellä on paljon parempiakin taiteilijoita. Sillä tavalla instituutiot jollain tavalla myöskin heikentää sitä taiteen elinvoimaa. Vaikkei ne tarkoittaisi sitä, niin siltikin se tapahtuu. Siinä mielessä just mä olen jossain yhteydessä sanonut tästä, että avantgarde on kuollut. Nämä instituutiot eivät voi tuottaa avantgardea. Jos sä viet taideteoksen sinne instituution, se ei ole enää avantgardea, koska avantgarden pitää haastaa näitä systeemeitä ja näitä järjestelmiä. Jos on näin vahvat järjestelmät, niin et sä voi enää sen sisällä toimia ikään kuin kapinallisena. Vaikka sä olisit millainen anarkisti, niin siltikin kun me ollaan siellä museon valoissa ja vartijat valvoo siellä, että kukaan ei koske näihin teoksiin, ei sillä ole enää tavallaan sitä anarkistista voimaa. Eli se ainoa mahdollisuus on se ulkopuolisuus sille todelliselle avantgardelle ja uutta luovalle taiteelle. Mä luen nimenomaan, että aika paljon siitä avantgardesta ja siitä uutta luovasta on nimenomaan ITE-taiteilijoiden tekemää. Kyllähän nämä instituutioiden taiteilijat kopioivat näitä ihan surutta Suomessakin. Sillä tavalla sitten säteilee tämä ulkopuolinen ajattelu ja radikaali ajattelu ja näiden ITE-taiteilijoiden tietynlainen raikkaus siinä, että kun he eivät joudu miettimään sitä, että onko tämä nyt hyvä, että hyväksyykö mun kuraattori tämän teoksen. He voi tehdä ihan mitä vaan, niin sieltä voi tulla ihan mitä vaan. Sieltä voi tulla ihan kauheita teoksia, jotka aivan törkeän pölkkypäisiä. Ne on tietysti hirveän hauskoja monesti. Sitten sieltä voi tulla jotakin aivan käsittämättömän briljanttia. Sitä ihan ällistyy joskus, että ei hitto, tämmöistäkin taide voi olla.

Jarkko: Tässä on hyvä tiputtaa tänne yksi kirjavinkki väliin, mikä liippaa tuohon aiheeseen, Tuula Karjalaisen Taiteesta suoraan. Siinä aika paljon puhutaan justiin tästä ristiriidasta, mikä on instituutioiden ja ehkä taiteilijoiden ja sen tavallaan välillä, että se koetaan jotenkin epäoikeudenmukaiseksi järjestelmä, mutta sitten taas toisaalta kumpikaan ei voisi olla tavallaan olemassa ilman toista. Tai no ei voi sanoa näin, että totta kai taidetta voi olla olemassa ilman niitä instituutioita, mutta tavallaan tarvitaan kuitenkin niitä, jotka nostaa sitä keskiöön.

Veli: Joo, ilman muuta. Tuula Karjalainen on vanha tuttuni. Mä olin jossain vaiheessa Kiasmassa hommissa kanssa. Semmoisessa kun kostettiin teoksia sinne, olin asiantuntijana valitsemassa niitä Kiasmaan nostettavia teoksia. Siinä pääsin kyllä vähän vaikuttaan tähän asiaan, että millaisia teoksia otetaan sisään. Kyllä siinä yhteydessä mä just sitten haastoin Kiasmaan organisaation siihen, että mites tämä outsider-taide ja tämä suomalainen ITE-taide. Outsider-taidehan on siis ulkomaista taidetta. Niin mites tämä ITE-taide sitten, että voisiko tätä ottaa. Kyllä sitä pitkään pohdittiin, mutta sieltä tuli lopulta kieltävä vastaus, että ei. Se oli kyllä mulle hirveä pettymys, ja mä edelleenkin mietin sitä, että miten väärin ne teki siinä, koska se aika just silloin, kun mä olin siellä siis 2000-luvun alussa, niin silloin oli just näitä todella näitä keskeisiä ITE-taiteilijoita uransa huipulla. Sieltä tuli todella korkeatasoista. Silloin niillä olisi ollut mahdollisuus tehdä pieni kädenojennus tänne instituution ulkopuolelle ja ottaa sinne sisään. Mutta he koki sen varmaan niin vaarallisena, koska siis nämä instituutiot tavallaan myöskin seisoo vähän savijaloilla siinä mielessä, että he pelkää koko ajan sitä, että tapahtuu jotakin ikävää, joku rupeaa kyseenalaistamaan heitä. Koska siinä, että he voi nostaa taiteilijoita valokiilaan, pitää tietenkin olla myöskin jonkinlainen uskottavuus. Jos sä menetät sen uskottavuutesi, niin silloin tavallaan sä et pysty enää nostamaan niitä taiteilijoita samalla tavalla. Monet pelkää ITE-taidetta.

Minna: Joo, se tuli kyllä ilmi myös tuosta Karjalaisen teoksesta, että siellä sitten ”oikeat taiteilijat” alkoi valittamaan, jos ITE-taidetta nostetaan. Tuli se, että nyt astutaan meidän varpaille tässä. Kyllä siellä selkeästi on tämmöistä polarisaatiota havaittavissa. Mainitsit aiemmin, että Porin kirjasto liittyy tähän ITE-taiteen tarinaan. Mitäs tämä? [naurahtelua]

Veli: Niin kuin mä sanoin, niin tämä Porin kirjaston lukusali tuli kovin tutuksi silloin kouluaikoina. Sitten myöhemminkin pistäydyn täällä. Täällä oli aika hyvä valikoima ihan kansainvälisiäkin taidelehtiä ja kuinka ollakaan 89 tuonne ilmestyi ihan uusi lehti, mitä en ole koskaan nähnytkään. Semmoinen lehti, jonka nimellä on Raw Vision, ja se alkoi ilmestyä just 89. Brittiläinen lehti, jonka päätoimittaja oli John Maizels. Oikein syvällisesti tähän outsider-kenttään perehtynyt taiteilija tai ei taiteilija, vaan kuraattori. Mä olin just julkaissut silloin tämän Onnela-kirjan just samana vuonna. Silloin kun mä näin sen Raw Visionin siellä yhtäkkiä, silloin mä vasta tajusin, että vitsi sentään, mähän olen osa tämmöistä isoa kansainvälistä ilmiötä, että eihän nämä suomalaiset ITE-taiteilijat olekaan ihan erillinen juttu, vaan tämmöistähän tehdään muuallakin. Voitte nauraa mulle, mutta mä kuvittelin, että tämä on joku tämmöinen kalevalainen perinne tai jotenkin muuten, mutta ei se nyt ollutkaan ihan. Erityisesti Yhdysvalloissa on hyvin samantyyppistä tekemistä.

Minähän sitten heti innostuin siitä ja lähetin tämän Onnela-kirjan Johnille. Laitoin pakettiin ja Porin postista sinne sitten menemään. Sieltähän jossain vaiheessa tuli sitten vastaus, että joo, tämähän on kiinnostavaa. Tämä ystävyys ja yhteys on sitten jatkunut näihin vuosiin saakka. John on käynyt paljon Suomessa ja tutustunut suomalaisiin ITE-taiteilijoihin ja heidän taiteeseensa ja julkaissut monia artikkeleita myöskin suomalaisista taiteilijoista. Minäkin olen kirjoittanut muutamia artikkeleita siihen Raw Vision -lehteen. Sehän on siis kansainvälinen ykkösjulkaisu tälle taiteen kentälle. Siinä mielessä se oli todella merkittävä semmoinen välähdys ja kertoo just siitä, miten kirjastot on just niin hirveän tärkeitä ollut ja on edelleenkin. Ne tekee semmoista työtä, mitä kukaan muu ei tee. En mäkään ikinä olisi törmännyt siihen lehteen varmaan, jos tätä ei olisi tapahtunut täällä Porin kirjastossa. Mä olen muutenkin kirjastofani [naurahtaa].

Minna: Joo ja tuolla on tietenkin edelleen hyvin laaja lehtivalikoima. Tervetuloa tutustumaan ja tietysti seutuvarauksena voi ilmaiseksi näitä lehtiä varailla ympäri maakuntaa. Miten alun perin itse löysit tämän ITE-taiteen? Miten sä tartuit tähän ilmiöön? Nyt mainittiinkin juuri tämä Onnela eli se valokuvanäyttely ja kirja. Ne olivat siellä 1980-luvulla. Miten sä alun perin hoksasit tämän ilmiön?

Veli: Mähän olen sieltä Ahlaisista siis kotoisin, ja siellä Ahlaisissa asui sellainen kaveri kuin Pertti Tulonen, mua huomattavasti vanhempi. Mä en oikeasti häntä koskaan varsinaisesti tavannut. Ehkä vilaukselta näin, mutta en varsinaisesti ole hänen kanssaan koskaan puhunut. Mutta hän oli siis tehnyt sinne Ahlaisiin useita betonisia veistoksia. Semmoisen gorillan sinne heidän talonsa postilaatikoksi ja sitten vedenneidon sorakopan pohjalle. Sen verran silloin lapsena ne kiinnosti kyllä, että me pyöräiltiin sitten sinne. Ne ei ollut ihan lähellä meidän kotia nämä patsaat, mutta pyöräiltiin sinne. Me lapset pelättiin ihan hirveästi niitä veistoksia. Ne jotenkin syöpyi oikein mieleen, että kyllä se oli aivan hirveä se gorilla. Se oli lapselle aivan semmoinen ykkösjuttu koko kylällä. Sitten kun mä opiskelin taidetta ja olin tuolla Lahdessa, niin mullehan juolahti mieleen tämä Pertin taide. Se liittyi nimenomaan siihen, että vielä siis 70–80-luvulla taide ja erityisesti... Tai no oli se kyllä kansainvälisestikin sama tilanne, mutta erityisesti Suomessa taide oli aika jäykistynyt järjestelmä. Esimerkiksi kun mä esimerkiksi opiskelin, niin se oli selvää, että opiskelija ei voi pitää näyttelyä. Se on täysin mahdotonta. Opiskelija ei saa laittaa töitään esille. Se on jopa kiellettyä. Pitää saada jostakin ylempää ja kokeneemmilta se lupa ja ohjeistus sitten, että sä voit tehdä tämmöisen ulostulon. Se, että sä pääsit taiteilijaksi ja sait pitää näyttelyitä, niin siinä oli tämmöinen taiteilijaseurojen tällainen pisteytysjärjestelmä. Sun piti tarjota teoksia semmoisiin näyttelyihin, jotka on pistenäyttelyitä, joista sä saat pisteitä. Jos sä sait läpi sun teoksen semmoiseen näyttelyyn, niin sä pystyt keräämään niitä pisteitä. Ja sitten kun sä sait tarpeeksi niitä pisteitä, sut hyväksyttiin taiteilijaksi. Mutta jos et sä saanut niitä pisteitä, silloin sulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada mihinkään sun töitä. Eli siis se oli tavallaan aika käsittämätön koko tämä taiteen maailma, ja vielä se taidekin oli hyvin, kun oli taiteilijat itse kontrolloivat sitä, että mitä tehdään, niin se oli tosi varovaista. Tehtiin hirveän paljon samantyyppistä ja maalattiin kiltisti siistejä töitä ja kukaan ei uskaltanut tehdä mitään. Siis graffitiahan silloin ei ollut, mutta jos nyt vertaan vaikka graffitiin, niin jos joku olisi tehnyt graffitin, kaikki olisi varmaan pyörtynyt siihen paikkaan, että tämä täytyy kuskata mielisairaalaan, tämä taiteilija tuhoaa koko visuaalisen maailman. Siis se oli todella ahdasmielistä ja ahdasta.

Sitten kun mä opiskelin sitä taidetta ja rupesin pohtimaan tätä asiaa, niin mä kyselin monilta taiteilijoilta, että miksi ne sitä taidetta oikein tekee, että mikä se juttu oikein on, että sä olet noin kuuluisa, että mutta miksi sä teet sitä. Mä en oikein saanut mistään mitään vastauksia. Ne varmaan aikaan kerran itse rupesi miettimään sitä, että niin tosiaan, mä varmaan teen sen takia, kun mä pidän näyttelyitä. Tämä on tietysti karrikoitua. Totta kai on paljon taiteilijoita, jotka tietää ihan tasan tarkkaan, miksi ne tekee ja muuta. Nykyään se on vieläkin paremmin tiedossa, mutta silloin se tilanne oli erilainen. Mä rupesin sitten miettimään sitä, että kyllä siellä nyt joku syy on, miksi ihmiset tekee taidetta. Sitten mä ajattelin, että no se Pertti siellä Ahlaisissa teki taidetta, vaikka kukaan ei varsinaisesti ollut kiinnostunut hänen taiteestaan. Hän kuitenkin teki sitä ja teki niitä veistoksia sinne pihoille, ja ne herätti sitten ehkä lasten kiinnostuksen, mutta riittikö se nyt siihen syyksi sitten. Mä sitten ajattelin, että mä selvitän nyt, miksi se teki taidetta. Mä menin sinne sitten hänen omaistensa luo kyselemään ja haastattelemaan heitä. Hänen sisareensa sitten kertoi mulle tämän Pertin tarinan. Se oli hirveän traaginen ja koskettava ja itkettävä tarina, aivan kohtuuton. Ihan mahdoton nyt tänä päivänä ymmärtää sitä, miten tälleen on voitu toimia, mutta siis hänellä oli lapsuudessa puhjennut sokeritauti eli siis diabetes, ja Ahlainen pikkunen köyhä kunta, niin siellä päätettiin, että tällä on diabetes, ei tämmöistä poikaa kannata kouluttaa, eli hänen ei tarvitse mennä kouluun ollenkaan. Hän kuitenkin sitten kävi siellä koulussa vähän ja oppi lukemaan ja jotakin, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista kouluvelvollisuutta. Se jäi siihen ihan johonkin lukutaitoon tai johonkin se hänen koulutiensä sitten. Mutta hän oli lahjakas kaveri, ja hän itse opiskeli. Köyhä perhe, hän rakensi itselleen kitaran, hän rupesi soittamaan. Sitten hän rupesi kirjoittamaan semmoisia kupletteja, semmoisia laulelmia, huumorilauluja, ja niitä hän sitten esitti siellä Ahlaisissa kyläjuhlissa ja sai jonkinlaista huomioita ja suosiota. Hän yritti itsensä myöskin tehdä kuuluisaksi... Mä sain käsiini joitakin kirjeitä, mitä hän oli lähettänyt esimerkiksi Helsingin Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen. Hän oli kirjoittanut jotenkin tälleen: Mummo Ahlaisista, että täällä on tosi mielenkiintoinen taiteilija, että hän on tehnyt tänne sorakuoppaan tämmöisiä betoniveistoksia, että tulkaapa tekee juttua hänestä. [naurahtelua] Pertti itse vähän pisti informaatiota maailmalle, ja sieltähän tuli sitten niitä toimittajia. Kyllä hänestä muutamia lehtijuttuja sitten löytyi. Tällä tavalla hän sai vähän julkisuutta ja sai jonkinlaiseen aseman jollain tavalla elämässä, mutta jotenkin karmea tarina pohjimmiltaan.

Minna: Joo, jotenkin tosi nykynäkökulmasta, että kun kuitenkin kyllähän tuota diabetesta nyt hoidetaan. Ihan ei pysty nykyihminen edes käsittää tällaista kohtelua, mutta hienoa, että kuitenkin hän sitten löysi sen oman tiensä tästä syrjinnästä huolimatta. Mutta Ahlaisista siis kaikki lähti alun perin. Sitten tulikin tosiaan kirjoja, valokuvanäyttelyä. Sä sanoit, että ilman apurahoja ihan teit tämän valokuvanäyttelyyn ja kirjan. Se oli ilmeisesti aika intensiivistä puuhaa. Se oli ihan itse oma kustanne tämä kirja silloin alun perin.

Veli: Joo. Vielä hämmästytän teitä ja kuulijoita sillä, että tämä kirjahan on värikuvia. On siellä muutamia mustavalkoisiakin, mutta se on kuitenkin värivalokuvakirja. Mä pidin silloin sen näyttelyn ensimmäisen kerran 86 Helsingissä semmoisessa galleriassa kuin Finnfoto, joka oli siellä Korkeavuorenkadulla. Siis se on tämä valokuvajärjestöjen oma galleria. Hienoa, että sai sen näyttelyn sinne. Se herätti hirveän ristiriitaisen vastaanoton. Ensinnäkin siis tämä taide, mitä nämä kuvat esitti, niin monethan oli ihan, että nämä olisi paras haudata jonnekin saunan taakse nämä kuvat, että ihmisten ei pitäisi nähdä edes näitä ollenkaan, että nämä on niin kauheita nämä taideteokset, mitä näissä kuvissa on. Sitten toinen juttu, mikä tuntuu edelleen kummalliselta, on se, että se, että ne oli värikuvia, oli ihmisille vaikea hyväksyä, että eihän nyt värikuvia mihinkään näyttelyihin laiteta. Valokuvahan on mustavalkoinen. Värivalokuva on semmoinen, mitä tavalliset ihmiset liimaa johonkin loma-albumiinsa, mutta ei niitä nyt seinälle laiteta mihinkään museo... Tai museoon nyt tietenkään ei, mutta siis galleriankaan. Herätti hämmästystä se, että joku yrittää mustavalkoisen tilalle tarjota värivalokuvia. Nyt se tuntuu täysin absurdilta. Ei voi ymmärtää ollenkaan tätä keskustelua. Mutta valokuvaajat oli niin ajatelleet, että se semmoinen hieno mustavalkoinen kuva on sama kuin joku hieno grafiikka, että se lunastaa sen taiteellisen aseman.

Sitten vielä kun näissä mun värikuvissa nämä aiheet oli tällaisia, jotka ei ole yhtään yleviä, vaan pikemminkin hyvin kansanomaisia ja jopa kömpelöitä ja sillä tavalla suorastaan vaarallisia taiteen ylevyyden kannalta, niin se oli kauheata. Mutta toisaalta oli kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka näki, että tämähän on aika erikoinen juttu. Sittenhän näitä lehtijuttuja tuli sitten. Kyllähän se sitten vähitellen muuttui se puhe. Tämä alkoi saamaan hyvinkin hyväksytyn aseman tämä mun sarjani. Se, mikä oli kaikkein parasta, oli se, että nämä taiteilijat rupesivat saamaan huomiota ja kiitosta. Mä yhdenkin semmoisen tapauksen muistan, jossa taiteilijan perhe kun mä kävin siellä, ei halunnut edes mun kanssa jutella millään tavalla. Taiteilija kertoi, että ne haluaisi hävittää hänen teoksensa. Koko suku häpeää häntä, kun hän tekee tämmöisiä. Joku jopa tuli kysymään, että kun sä olet tuommoinen asiantuntija, voisitko sä auttaa jotenkin, että miten me päästäisi eroon näistä [naurahtelee]. Se oli hyvin kielteinen suhtautuminen, mutta sitten kun näitä lehtijuttuja tuli ja näistä isistä ja vaareista ja muista sitten kerrottiin niissä jutuissa, sitten nämä ihmiset rupesivat tajuamaan sen, että hitto, tämähän onkin oikeastaan aika hienoa. Jopa tulivat ylpeiksi sitten, ja nämä sai jonkinlaisen hyväksytyn aseman perheessä ja vielä laajemminkin. Se ei tietysti kaikkia koskenut, mutta osalla oli tällainen tilanne siinä yhteisössä.

Minna: Niin ja sitten varmasti jos katsotaan nykyhetkeä, sähän olet tosi paljon tämän jälkeen myös tehnyt näitä ITE-taidekirjoja, niin vastaanotto on varmasti vuosien myötä muuttunut positiivisemmaksi. Ja tietysti Maaseudun Sivistysliitto on myös ollut mukana tässä. Sä olet tehnyt tosi laajasti tätä kartoitustyötä Suomessa eri maakunnissa ja näin.

Veli: Siellä oli monia muitakin kartoittamassa, mutta olen onnistunut pääsemään ainakin aina mukaan johonkin hankkeeseen ja moniin näihin kirjoihin ottanut kuvia ja kirjoittanut.

Minna: Tuo on todella mielenkiintoinen just ajankuva esimerkiksi juuri se, että vain mustavalkoinen valokuva on oikeaa taidetta. Nykyäänhän just se värien leikki ja muu, niin sehän on todella iso osa sitä juttua. Onko se sitten osittain myös, että teknologia on kehittynyt, että nykyään kameratkin on vähän erilaisia? Onko se ehkä myös yhteydessä siihen?

Veli: Nyt on niin hirveän vaikea ajatella sitä maailmaa, missä silloin elettiin, kun on esimerkiksi internet ja niitä kuvia on joka paikassa ja värikuvia. Se kuva on niin itsestään selvää, ja se on joka paikassa. Silloin kuvat oli kuitenkin hyvin paljon harvinaisempia. Kuvia oli kyllä tietenkin kirjoissa ja ihmisten albumeissa, mutta niiden määrä oli ihan hirveän paljon vähäisempi. Kuvia oli vaikea saada ja tuottaa ja sitten tämä, että mä kuvasin vielä semmoisella niin sanotulla palkkikameralla, joka on siis ihan karmean vaikea käsitellä. Yhden kuvan ottamiseen meni vähintään puoli tuntia, kun jalustan pistää pystyyn ja sen kameran kokoaa. Se oli aina palasin jossakin laukussa. Sen kokoaa ja sitten laittaa filmikasetit paikalla ja mittaa valotuksen ja yrittää tarkentaa sitä semmoisen mustan hupun alla. Siis, että se oli todella vaikeaa, mutta se, miksi mä kuvasin semmoisella kameralla, niin se oli ainoa tapa saada laadukas värivalokuva. Ei voinut millään räpsällä. Millään Canonilla, semmoisella, mitä silloin oli filmikamerat et sä pystynyt samaan semmoista kuvaa, joka olisi ollut laadultaan tämmöinen, mitä nämä oli. Kuvien tuottaminen oli vaikeaa, ja sen takiakin niitä oli vähän.

Minna: Joo. Tietysti nykyään kulttuuri on niin erilainen, kun on kaikki Instagramit ja muut ja jokaisella on se älypuhelin siellä taskussa ja silläkin voi ottaa niitä melko hyviä tarkkoja kuvia [Veli naurahtaa]. Toki se on sitten mielipidekysymys, että kuinka hyviä ne kuvat on, mutta maailma on muuttunut hyvin paljon.

Veli: Niin, maailma on muuttunut. Mä voisin yhden pienen anekdootin vielä tästä valokuvan teknisestä muutoksesta. Siis mähän opiskelin neljä vuotta valokuvausta, ja mä valmistuin sitten ikään kuin ammattivalokuvaajaksi. Sitten mä menin töihin sellaiseen studioon, missä oli kundi, joka oli valmistunut samasta koulusta. Meidän piti ruveta sitten tekemään bisnestä, että ottaa kuvia. Muistan tämä Kimmo Koskela, joka kanssa me niitä kuvia otettiin, hän sanoi, että kuule, me ei ikinä saada painokelpoista valokuvaa aikaan. Mä sanoin, että kyllä saadaan. Sitten me ostettiin kasa filmiä ja ruvettiin oikein tekemään töitä. Ja kyllä me sitten, kun me oltiin viikkoilta tehty niitä kuvia ja valotettuja muuta, ruvettiin saamaan sellaisia kuvia, mitä pystyy painamaan lehteen. Siis että se oli niin vaikeata. Me kuvattiin siis studiossa. Sitä kukaan voi ymmärtää. Käy ostamassa kameran kaupasta ja rupea ottaa kuvia, joita voi julkaista ihan missä vaan. Ei voi käsittää sitä, että ihmiset, jotka on opiskellut neljän vuotta, ei pysty tuottaa painokelpoista kuvaa. Tietysti voi kysyä myöskin sen, että mitä siellä koulussa opetettiin, mutta [naurahtelee] joka tapauksessa se oli vaativaa.

Minna: Niin.

Jarkko: Se oli ehkä siinä mielessä vielä hyvää aikaa, että tämän päivän ammattilaisuudessa on ehkä se semmoinen piirre, että silloin ihmiset pysty vielä jotenkin tavallaan lähtemään siitä, että me tehdään, mitä osataan. Mutta sitten taas tänä päivänä minusta tuntuu, että se ammattilaisuuden kynnys on jotenkin noussut hirmu korkeaksi just ehkä sen teknologisen kehityksen takia. Toki valokuvauksessa nyt on varsinkin ollut kova turbulenssi sen puolesta. On varmaan yhä vaikeampi ylipäätään tienata leipänsä sillä alalla.

Veli: Joo, se oli just se, että kun se oli niin vaikeaa, niin sitten niitä kuvaajia oli aika vähän. Ja sitten kun kuvia onnistui myymään vaikka johonkin lehtiin, niin niistä sai aika hyvän korvauksen. Nythän tilanne on mennyt ihan surkeaksi. Lehtikuvaajat, freelancerit saa hyvin pieniä korvauksia siitä työstänsä.

Minna: Joo. Mä olen itse jonkin verran tehnyt aikoinaan freelancerina, niin kyllä se oli, että valokuvat plus se teksti, vaikka se oli aukeamman juttu, hyvä jos ennen veroja saat sen 90 euroa. Ja siinä on siis paljon valokuvia. Lehden kannessa on jo valokuva ja sitten sisäsivulla yksi iso kuva ja monta pientä. Mä sekä kuvaan että kirjoitan, ja korvaus... No ehkä muutama kymppi.

Veli: Joo.

Minna: En nyt tarkkoja hintoja muista, mutta varmaan siitä on vielä laskenut. Ei ainakaan freelancer-toimittajana hirveästi tienaa, ja kuitenkin koko päivän työ siinä, että kirjoitat sen jutun ja käyt siellä paikan päällä ja haastattelet ja kuvaat. Kyllä ne korvaukset on aika pieniä. Toki se riippuu lehdestä. Keskisuomalainen ilmeisesti on maksanut paremmin, mutta Alma Media on ollut ehkä vähän tiukempi siinä hinnoittelussa.

Veli: Joo. Silloin aikoinaan tosiaan yhdestä kuvasta saattoi saada useampia satasia ja jostain kannesta tuhansia. Se oli ihan toista.

Minna: Juu, ei nyt. Varmaan isoin palkkio, mitä olen saanut, olisiko ollut joku 140 euroa tai jotain. Tästä on siis aikaa yli kymmenen vuotta ihan heittämällä enemmänkin. Mitä ne palkkiot on nykyään, en tiedä.

Veli: Ei ne varmaan ainakaan parantunut ole.

Minna: Ei.

Veli: Tämä on sillä tavalla surkeata, että se luova panos, minkä se tekijä antaa, sillä ei ole mitään arvoa. Se ei myöskään silloin jalostu, koska ihmisillä ei ole mahdollisuutta tehdä sitä sitoutuneesti.

Minna: Ja sitten vielä se, että sitten kuitenkin esimerkiksi isot mediatalot, niin se sama juttu vielä monistetaan moniin eri lehtiin, ja sä saat kuitenkin vain yhden palkkion, muutaman kympin. Sitten se on ympäri Suomea se juttu parhaassa tapauksessa. Ei sillä kyllä elää. Varmaan sitten, jos sä olisit kuukausipalkalla täyspäiväinen toimittaja, silloin on eri. Mutta freelancerina... No onhan se hauskaa, mutta ei sillä kyllä elä.

Veli: Niin, se on kyllä. Monesti ajattelen sitä mun valokuvaajauraani, niin se tuli tehtyä aika hyvään aikaan.

Minna: Kyllä, kyllä.

Jarkko: Jos positiivisesti ajatellaan, niin se mustavalkoinen valokuva sentään edelleen säilyttää kyllä paikkansa tässä valokuvataiteessa. Se ei ole silti poistunut mihinkään.

Minna: Se on tehokeino.

Veli: Joo ja se on edelleenkin vaativa tehdä hieno mustavalkoinen kuva. Se on vaikeampi kuin tehdä värikuva.

Minna: Okei, joo.

Jarkko: Kyllä se varmaan monelta osin onkin näin. En edes teeskentele tietäväni, kuinka mustavalkoisena tehdään hyvä kuva. Itsellä kuvakäsittelyssä se on lähinnä nopea keino lisätä kuvan dramaattisuutta. Jos palataan tuonne ITE-taiteeseen. Siellä puhuitkin siitä, että se Kiasman kieltäytyminen ITE-taiteesta oli valtava pettymys, mutta sitten taas kuitenkin sinne saatiin jossain kohtaa 2000-luvun alkupuolella näyttelyä aikaiseksi ja saatiin ITE vähän niin kuin Suomen taiteen keskiöön ainakin joksikin aikaa siinä sitten valokeilaan. Muuttiko se kenttää millään tavalla?

Veli: Siinäkin tosiaan oli Tuula Karjalainen takana tässä ITE-taiteen tulossa taiteen eturintamalle. Hän oli ensin tämän nykyisen HAM-museon, joka oli silloin Helsingin kaupungin taidemuseo nimeltään, sen johtaja. Silloin oli iso näyttely vuonna, oliko se 2000 vai 2001, mä en nyt ole ihan varma, Meilahden toimipisteessä Helsingissä. Iso ITE-näyttely, joka oli ulkona ja sisällä siinä isossa taidehallissa, joka sai valtavasti huomiota, jopa kansainvälistäkin huomiota. Siitähän sitten Tuula Karjalainen oli seuraavaksi Kiasman johtajana, ja sitten hän halusi tehdä jotakin vielä isompaa ja näyttävämpää. Siellä oli sitten tämä Omissa maailmoissa -näyttely, olisiko se ollut 2004 tai 2005, Kiasmassa ja Kiasman pihalla. Sinne koottiin myöskin kansainvälisiä huippuja, ja sitten oli nämä Suomen huiput siellä. Se oli aivan käsittämätön näyttely. Kyllähän Tuula Karjalainen sitä itsekin sanoi, niin kyllä hän siitä sai aika paljon pyyhkeitä. Kyllä siellä moni kävi mutisemassa, että mitä helkkaria tämä on, että miten nämä tänne kuuluu [naurahtaa].

Minna: Oliko se juuri tämä näyttely, missä oli tämä iso Tarja Halosen pää siinä?

Veli: Kyllä, kyllä. Edvin Hevonkosken Tarja Halosen pää oli siinä heti ulko-ovella. Kysyit, että vaikuttiko se jotakin. Kyllä se sillä tavalla ainakin vaikutti, että mä olin huomaavinani, että jos siellä kävi niitä nurkissa luikkivia murisijoita katsomassa sitä näyttelyä, niin kyllä siellä kävi myöskin kiinnostuneita taiteilijoita. Kyllä se säteili jollain tavalla, että meillä on nyt useampiakin taiteilijoita, joita nyt en viitsi tässä luetella, jotka ihan selvästi ammentaa tosi paljon siitä. Ihan jopa muistuttaa paljon sitä, mitä nähtiin silloin, heidän tuotantonsa. Kyllähän monella tuli sellainen ahaa-elämys, että hitto, sitä voi tehdä näinkin. Mutta sitten taas se, että miten se sitten vaikutti näihin suomalaisiin ITE-taiteilijoihin, niin enpä tiedä, vaikuttiko se mitenkään. Heidät kärrättiin sinne näyttelyyn Kiasmaan ja sitten seuraavaksi kärrättiin ne teokset takaisin sinne takapihalle. Se oli siinä. Kyllä varmaan kahvit saivat ja matkarahat ja muut, mutta kyllä se taisi vähän sitten silleen olla, että se oli sitten siinä.

Jarkko: Jos ajattelee asiaa taiteilijoiden näkökulmasta tai semmoisesta, niin haluaako ITE-taide tulla nähdyksi? Tuossa lähinnä mietin sitä, kun varsinkin tuossa ITE Satakunnassa -teoksessa, kun miettii niiden taiteilijoiden tarinoita, niin on taiteilijoita, jotka ihan selvästi haluaa tavallaan tuottaa yhteisölle tai näytille asioita, mutta on myös paljon semmoisia, joilla se on vain yksinkertaisesti tapa elää.

Veli: Niin, sinäpä sanoit sen. Niitä on monenlaisia. Jos nyt ajatellaan tätä kaikkein ehkä kliseisintä taiteilijatyyppiä, siis tämmöinen yksinäinen poikamies jossakin vähän syrjäkulmilla, joka tekee talonsa ja pihansa täyteen. Useimmiten kyllä he tekevät sen nimenomaan sen takia, että olisi nyt joku edes kiinnostunut heistä jollain tavalla. He haluavat kommunikoida. Vaikka he voivat olla ihan hirveän ujoja ja sitten kun sä menet sinne pihan, niin ei oikein tule mitään sieltä suustakaan. He vähän siellä kuljeskelee, vähän siellä imeskelee heinää suussansa. Mutta sitten kun heille jotakin puhuu ja vaikka kehuukin, kyllä se sitten monesti syttyy se valo siellä silmissä. He on kyllä tehnyt sen nimenomaan nähtäväksi. Vaikka sinä kun ajat sitä autolla ohi, ajattelet että kehtaako tuohon mennä, että hän varmaan tulee haulikon kanssa sieltä, jossa sä menet katselemaan. Mutta useimmiten se on just päinvastoin. Ne odottavat sitä, että sinne tulee joku. Sitten tietenkin on tämmöisiä ihmisiä, jotka on ihan hirveän sulkeutuneita, mutta he on kyllä todella pieni vähemmistö. Kyllä se suurimmaksi taide tehdään nimenomaan kommunikointia varten. On sydän niin täynnä kaikkea, että on pakko tehdä. Tämmöinenkin asia, että nyt tuli uutisista tämmöinen, että voi että, miten ne voi olla nuo poliitikot noin tyhmiä. Tekaisempas tuossa nyt veistoksen, missä vähän pilkkaan noita orpoja ja purria ja muita. Se on se tapa tavallaan puhua, tapa tuoda ne omat kuohuvat tunteet esiin ja keskusteluun. Jollekin on helppo kirjoittaa vaikka jonnekin nettiin, mutta joillekin se on ihan mahdoton ajatus. Tuntuu luontevalta ottaa kirves käteen ja ruveta veistämään.

Jarkko: Meinasin juuri kommentoida tuohon, että se taitaa olla kuitenkin terveempi tapa kuin purkaa se tuonne verkon chattialustoille [nauraa].

Minna: Kyllä.

Veli: Mä luulen, että kaikki on paremmalla mielellä tämän puisen pökkelökommentin jälkeen.

Minna: Joo ja tuosta voidaankin sitten heti siirtyä tähän, että mikä on keskimäärin tilastollisesti ajateltuna semmoinen tyypillinen ITE-taiteilija? Vai onko sellaista olemassa? Mainitsit juuri, että yleensä tällainen maaseudulla asuva mieshenkilö on se tyypillisin ITE-taiteilija. Pitääkö tämä paikkansa?

Veli: No kyllä se aika pitkälle on pitänyt paikkansa, mutta nyt kun me tehtiin ihan tuossa puolitoista vuotta sitten tämmöinen hanke, että etsittiin näitä Uudenmaan taiteilijoita. ITE-taidetta Uudeltamaalta -julkaisu tehtiin siitä aineistosta. Kyllähän me nimenomaan mietittiin sitä, että kyllähän tämä ilmiö muuttuu. Ei ole enää näitä varsinkaan sodan käyneitä vanhoja miehiä tuolla maaseudulla, ja muutenkin koko tämä koulutusjärjestelmä on muuttunut sillä tavalla onnellisesti, että helpommin ihmiset sitten pääsee jollekin työuralle tai opiskelu-uralle. Ne ei jää sinne maaseudulle jotakin elinkelvotonta maatilaa ylläpitämään. Semmoisia ihmisiä ei enää tavallaan tule. Ketkä sitten on niitä tulevaisuuden ITE-taiteilijoita, niin koko tämä maailma muuttuu silläkin tavalla, että kaikilla on melkein kännykät ja kaikki tutkivat mitä ihmeellisempiä asioita sieltä kännykältä, ja se kommunikointi on mahdollista tämän nykyisen teknologian kautta. Niitä ihmisiä, jotka ei millään tavalla saa sitä sanaansa ulos, on hirveän paljon vähemmän. Tietenkin voi sanoa, että siellä netissäkin on joitakin tyyppejä, jotka tekee selkeästi semmoista vaikka graafista ilmaisua tai sanallistakin ilmaisua, jota voi pitää aika läheisenä sukulaisena tälle ITE-taiteelle. Tekee jotakin kuvia, joita ne julkaisevat siellä. Heitä voi sanoa, että he ovat nykyajan ITE-taiteilijoita. Mutta sitten myöskin kun ihmiset asuvat kaupungeissa, ne tekevät siellä kotonansa niitä. Me ei välttämättä koskaan tulla näkemään niitä, koska ne eivät ole siellä tien varressa ja pellolla esillä. Löydettiin muutamia semmoisia tekijöitä siellä Uudeltamaalta. Kyllä se tietynlainen semmoinen kansan visuaalinen vastarinta, niin kyllä se on jollain tavalla ehtymätön luonnonvara. Kyllä niitä aina tulee, mutta tuommoiset laajat valtavat kokonaisuudet, mitä me ollaan nyt saatu tässä vuosien mittaan nähdä, niin ne vähenevät. Sitten niihin tulee enemmän kansainvälisiä vaikutteita. Ihmiset näkevät mediasta kaikenlaisia aiheita, mitä ne sitten varioivat ja toistavat pihoilleen. Se kansallinen kuvasto niin kuin jotkut hirvipatsaat ja tuommoiset, niin ne on katoavaa kansanperinnettä.

Minna: Jos mietitään naisten tekemää ITE-taidetta, niin miten se eroaa miesten tekemästä? Ainakin todella kauniita mosaiikkitöitä oli tehnyt yksi nainen, jota haastateltiin lehdessä. Millaisia eroja on miesten ja naisten välillä?

Veli: Täällä Porissahan on parikin mahtavaa naistaiteilijaa, erityisesti Irja Alinen tuossa ei nyt parin korttelin päässä, mutta muutaman kilometrin päässä tästä keskustasta tuolla Pietniemessä. Piha ihan täynnä betoniveistoksia. Ei poikkea millään tavalla oikeastaan tämmöisestä mahtavan tuotannon tehneestä mies ITE-taiteilijasta, mutta yleisesti ottaen mies-ITE-taiteilijat, niin heillä on enemmän semmoista näyttämisen tarvetta. Pitää tehdä isoa ja komeata. Sitten tietysti helposti löytääkin heidät. Semmoinen piirre niissä miestaiteilijoissa on selkeästi voimakkaampi kuin naistaiteilijoissa. Naistaiteilijoilla monesti se on tehty sisälle kotiin, ja monet tekevät tietysti tekstiilistä, koska se on luonteva materiaali tai sitten jostakin muista pienemmistä materiaaleista. Esimerkiksi tässä kirjassa on esitelty tämmöisiä nuorempiakin naisia, jotka kiertävät kirpputoreilla, joka on nykyään aika yleinenkin harrastus, että kierretään kirpputoreilla ja löydetään kaikenlaista hassua sieltä, josta sitten voi väsätä jotakin. Semmoisia naistaiteilijoita on kyllä aika paljonkin, ja jotkut on tosi hyviä. Tosiaan tekstiili on yksi, mistä naistaiteilijat työstää. Sitten tietysti se, että naiset monesti ovat sillä tavalla siinä perheen piirissä, että he tekevät vaikka lapsillensa tai läheisillensä tauluja tai asetelmia tai mimmoisia milloinkin, mutta siis sillä tavalla, että monesti se on sosiaalisempaa toimintaa kuin näin miestaiteilijoilla. Miestaiteilijoilla se on hyvin harvinaista, että ne antaisi niitä teoksia kenellekään. Ne pitää pitää siinä pihassa. Toivotaan, että niitä on paljon ja niitä sitten ihmetellään, että kuinkas paljon niitä voi ollakaan oikein. Se näyttämisen tarve on selkeästi miehillä.

Minna: Periaatteessa voisi ajatella näin, että ehkä siinä vähän näkyy se, että kun kouluissa on kuitenkin perinteisesti, että tytöillä on se käsityöt ja pojilla on sitten ne puukäsityöt, että ehkä se vähän näkyy niissä materiaalivalinnoissa, jos tämmöistä karkeaa yleistystä pitäisi tehdä. Mutta niin kuin mainitsit, on myös näitä naisia, jotka tykkäävät käyttää sitä betonia. Voisiko sanoa, että ehkä miesten ITE-taide on vähän semmoista skrodempaa kuin naisten, että naiset on sellaisia vähän hienovireisempiä? [naurahtaa].

Veli: Kyllä, kyllä. Hyvä esimerkki tämmöisestä nuoresta naistaiteilijasta, sinänsä aika harvinainen esimerkki, on tämä lavialainen Hanna Viitala, joka kanssa kirpputorilöydöistä tekee pitkälle näitä omia veistoksiaan. Hänellä on ihan tämmöinen kerronnallinen tausta, että hän tutkii naiseuden myyttejä. Harvemmin miestaiteilijoilla on mitään tämmöistä kirjallista tai jopa tutkimuksellista taustaa siinä. Ne tulee aika paljon jostakin takaraivosta näillä miehillä useimmiten. Nämä naistaitajat ehkä monesti on silleen hillitympiä ja hallitumpia siinä tuotantonsa tekemisessä ja jotenkin järjestelmällisempiä.

Minna: Just tämä kierrättäminen on vahva teema ITE-taiteessa ehdottomasti, jos mietitään materiaaleja.

Veli: Joo, se on nimenomaan niin, että nämä taiteilijat usein rupeavat tekemään sitä taidetta semmoisesta materiaalista, mikä ikään kuin on siinä käsillä ja ylimääräistä. Maatalossa esimerkiksi jos on maatalo pistetty pakettiin, niin sieltä kaikenlaista roinaa löytyy pihasta, niin siitähän on hyvä aloittaa.

Minna: Kyllä, kyllä.

Jarkko: Tuossa viisi vuotta sitten suurin piirtein olit podcastin haastattelussa, missä keskusteltiin siitä, että mitä tapahtuu ITE-taiteelle sitten, kun se taiteilija on mennyt pois. Aika monessa tilanteessa ilmeisesti se on aika isotöinen hoidettava semmoinen kokoelma ehkä jälkipolville, ja sitten taas kuitenkaan instituutiot eivät ole välttämättä niin kauhean innostuneita ottaa niitä kokoelmia hoidettavakseen. Oletko seurannut sitä, että onko niitä saatu viime vuosina aktiivisemmin suojeltua tai suojelun piiriin niitä kokoelmia?

Veli: Joo. Tilannehan on siis ollut lohduton aika pitkään. On just käynyt niin, että kun on aika jättänyt taiteilijasta, niin se on sitten hävinnyt se tuotanto. Niinhän on käynyt tämän Ahlaisten Pertti Tulosenkin teoksille. Kyllä ne on olemassa, mutta ne on levinneet ympäri Satakuntaa ne teokset. Tavallaan se kokonaisuus on sillä tavalla poissa. Näin on käynyt hirveän monille hienoillekin kokonaisuuksille. Kaikkein karmeampia esimerkkejä meinasi olla tämä Parikkalan patsaspuisto, kun Veijo Rönkkönen, joka oli sen tehnyt, 500 betoniveistosta, kuoli yllättäen 65-vuotiaana. Eihän silloin ollut kukaan sitten kiinnostunut sitä enää pitämään yllä. Omaiset halusivat myydä sen pois. Siinä oli hetkeen semmoinen mahdollisuus, että tämä koko Pohjoismaiden ja Pohjois-Euroopan merkittävin tämmöinen fantasiapuutarha olisi voinut hävitä. Olisi voitu myydä ne veistokset sinne sun tänne, ja se olisi ollut siinä. Nythän se on semmoinen nähtävyys, että siellä käy kymmeniätuhansia ihmisiä kesässä. Tämmöisiä tilanteita on jatkuvasti, mutta nyt on tosiaan näitä yhdistyksiä herännyt. Esimerkiksi Ensio Tuppuraisen Jätkän onnela Valkealassa, niin siellä on yhdistys, joka nyt kunnostaa ja säilyttää niitä teoksia. Sitten on ihan tuore, pari vuotta ollut tämmöinen uusi paikka tuolla Suonenjoella kuin ITE-Auliksen kotimuseo. Aivan käsittämätön taiteilija. Just tällainen asunut kanssa siellä pitkälti yksin pienellä pientilalla ja tehnyt siis aivan valtavan taidetuotannon. Siis maalauksia, piirustuksia, lauluja, sävellyksiä, veistoksia ja hirveän korkeatasoinen. Se on nyt Suonenjoella varsinainen hitti. Siellä käy paljon ihmisiä katsomassa, ihmettelemässä, että voiko tällaista ollakaan. Tämmöisiä vielä löytyy. Löytyy tämmöisiä kulttuuri-ihmisiä paikkakunnalta, joilla on ymmärrystä, miten tämmöistä voidaan pelastaa ja miten tämän kanssa toimitaan, mutta se vaatii tietysti valtavasti panostusta heiltäkin ja intoa. Ei se ihan itsestään tällainen paikka pysy pystyssä. Mutta paljon on menetetty, ihan valtavasti.

Jarkko: Toisaalta siinä on myös ollut sitä, että... Mä en nyt muista enää, missä näistä kirjoista luonnehdittiin myös tietyllä tapaa, että se ehkä myös kuuluu vähän ITE-taiteen olemukseen, että se kuolee taiteilijan mukana. Mutta kyllähän siellä on tosiaan valtavia kokoelmia ja valtavan hienoja, jotka ansaitsivat säilytyksen.

Veli: Niin. Mä aina vähän protestoin tuota ajatusta, jonka moni esittää, että ITE-taiteen luonne on sellaista, että se saa sitten hävitä. Ihan yhtä lailla minkä tahansa voi sanoa, että se on se luonne, että se vaan sitten saa hävitä. Kun ne on nyt sitten säilytetty ne Veijon teokset siellä yli kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen, 15 vuotta jo, kyllä jokainen, joka sinne tulee, on kiitollinen, että ne on säilytetty, ettei niitten ole annettu hävitä. Monien muidenkin kohdalla on se, että jos ne säilytettäisiin, niin kyllä ne tulevat sukupolvet meitä kiittää siitä. Kyllä ne on niin painavaa taiteellista ilmaisua. Niillä on sanottavaa.

Jarkko: On ja ajankuvasta joka tapauksessa aina myös kertoo. Sitä säilyy siinä myös, elettyä kulttuuria.

Veli: Kyllä. Onneksi Maaseudun Sivistysliitto tässä näiden hankkeiden aikana, kun näitä on nyt parikymmentä vuotta tehty, he on keränneet jokaisesta alueesta, mitä on dokumentoitu, jokaiselta alueelta pienen näytteen. Eli heillä on monta sataa teosta, joissa on siis ihan aivan loistavia esimerkkejä. Ei siellä tietenkään kaikkea ole, mutta on kuitenkin semmoinen, että se nyt säilyy sitten tuleville sukupolville ainakin.

Jarkko: Joo. Tässä on ehkä hyvä aasinsilta kertoa myöskin siitä, että tällä maaseutuliitolla on myös lainattavia kokoelmia, joita voi, jos haluaa näyttelyä pitää.

Veli: Joo, Maaseudun Sivistysliiton ITE-taiteen kokoelma, he antaa lainaksi niitä näyttelyihin. Heillä on luetteloitukin ne aika hyvin ja suuri osa on kuvattu. Jos vaikka jotakin näyttelyä johonkin väsää, niin sieltä pystyy lainaamaan jonkun hienon teoksen omaan näyttelyynsä, jos semmoinen tulee mieleen. Siellä on myöskin mun ja muiden ottamia valokuvia näistä ympäristöistä ja näistä teoksista, joita on kanssa lainattavissa.

Minna: Joo. Täytyy vielä tähän tietysti sanoa, että näin itsekin ITE-taiteilijan tyttärenä, se on kyllä välillä vähän haastavaa sitten, kun nämä taideteokset alkavat vähän niin kuin hajoamaan ja maatumaan. Välillä on kyllä joutunut niitä keräämään poiskin. Kun pääraaka-aine on puu, niin puuhan sitten maatuu, mutta sitten kun siihen on kiinnitelty muovia, sitten ollaankin jännän äärellä, että mites minä tällaisen nyt sitten raivaan. Se on tietysti myös aina vähän kurjaa sitten sitä taidetta siivota pois, mutta siinä kohtaa, kun se on täysin romahtanut läjä, niin ei siinä ole hirveästi tehtävissä. Mikä on sinun näkökulmasi, että onko ok hävittää tällaista elinkaarensa lopussa olevaa taideteosta? Miten sitä pitäisi käsitellä?

Veli: Ehkä se on kaunista antaa sen mennä menojansa sitten, kun ollaan tuossa pisteessä. Sitä on aika vaikea enää pelastaa. Niin kuin sanoit, kun se puu siitä lahoaa, ei siinä ole enää paljon mitään jäljellä. Ne sun isän teoksethan on sellaisia käkkyröitä, johon on tosiaan naulailtu kaikenlaisia pullonkorkkeja ja limsapullon pohjia ja muita.

Minna: Kyllä.

Veli: Ne on todella erikoisia ja hauskoja teoksia. Toivoisin, että osa niistä säilyisi, koska mun mielestä niistä osa on ihan nykytaidetta. Mä tuossa aluksi sanoin, että jotakin teoksia voisi viedä Kiasmaan ja sinne nykytaidenäyttelyn sekaan ja kaikki olisivat ihan tyytyväisiä, että tässähän on mahtava nykytaiteilija. Sun isän monet teokset on mun mielestä sellaisia kyllä. Ne tuolit myöskin, mitä hän on niistä käkkyröistä tehnyt, ne on aivan ällistyttäviä.

Minna: Joo.

Veli: Siis puiden käyristä oksista ja juurista tehty nojatuoleja. Ne on ällistyttäviä.

Minna: Joo ja ne on hyvässä tallessa sisätiloissa ja niillä istutaan päivittäin, elikkä ne ovat myös käyttöesineitä. Joskin hänen tuolituotantonsa on sen verran laaja, että ihan jokaista ei pystytä esillä pitämään, kun loppuu neliöt talosta. Osa on sitten varastoitu, mutta ovat sisätiloissa. Kyllä itse ainakin eniten ehkä tykkään siitä, mikä on siellä metsässä sellainen, missä roikkuu tällaisia aika isojakin esineitä. Siinä on mun mielestä aika hieno värin ja muodon leikki. Täytyykin käydä tarkistamassa, että onko se vielä kunnossa.

Veli: Joo. Ilman muuta jotakin näytteitä ainakin pitäisi silleen, että jos ei kaikkea pysty säilyttämään, niin parhaat teokset ainakin voisi jollain tavalla varmistaa, että ne säilyisi.

Minna: Kyllä, ehdottomasti.

Veli: Enkä mä tiedä sitten, ne tuolit on niin erikoisia, että voisi kyllä joku designmuseokin olla kiinnostunut niistä. Eihän ne varmaan mitään pohjoismaista designin huippua ole, mutta ne on jotakin semmoista, mitä ei ole kukaan nähnyt koskaan missään.

Minna: Joo. Kyllähän niitä on yritetty ostaa aikoinaan, mutta silloin nyt jo edesmennyt äitini kielsi. Isä olisi voinut myydäkin, mutta äiti kielsi, että näitä ei myydä, kun nämä ovat uniikkeja.

Veli: Onpa mahtavaa. Sun äiti on ollut sitten tilanteen tasalla.

Minna: Joo. Hän on heti ollut silleen, että ei, ei missään nimessä [naurahtaa].

Minna: En mä ihmettele yhtään, jos ne on joskus siellä uudessa designmuseossa Helsingissä esillä.

Minna: Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan [naurahtelua]. Isäni on aina sanonut, että luonto on se paras taiteilija. Mitä tällaiset muualla kuin yleensä luovalla alalla työskentelevät ihmiset, niin miksi he haluavat tehdä taidetta? Esimerkiksi oma isäni on ollut metsuri. Mikä on sun näkemys siihen, että miksi ihminen haluaa luoda taidetta? Tämä on tietysti hyvin laaja vaikea kysymys.

Veli: Niin, se on kyllä todella laaja ja vaikea kysymys, mutta sen taiteen tekeminen ja kuvien tekeminen, se on ilmeisesti jonkinlainen ihmiseen liittyvä ominaisuus. Kaikki toki ei tee kuvia eikä ole taiteilijoita, mutta meidän yhteisöissä on aina semmoisia ihmisiä, jotka jostain syystä kokevat välttämättömäksi sen kuvallisen ilmaisun. Tietenkin siis jossakin primitiivisissä yhteisöissä se on palvellut jotakin ehkä sen yhteisön rituaaleja tai tapoja. On ollut tavallaan shamanistinen tarkoitus. Sillä on tavallaan se yhteisön tilaus ikään kuin, ja sitten se taiteilija on ollut sillä tavalla tarpeellinen sille yhteisöllä, että se on luonut niitä teoksia. Tietysti ollaan aika kaukana nyt siitä ajasta, mutta jollain tavalla siinä edelleenkin on vähän samoja piirteitä. Se on jollain tavalla tarpeellista. Taide käsittelee joitakin semmoisia asioita, mitä ei muuten me pystytä käsittelemään. Se voi olla täysin sanatonta. Ei ole sanoja kuvailemaan sitä teosta, että miksi se teos koskettaa tai miksi se tuntuu merkittävää tai miksi se on hieno, mutta siinä on jotakin semmoisia... Vähän niin kuin musiikkikin, että ei sitä pysty selittämään, minkä takia musiikki vaikuttaa. Ne on jotakin meidän ajatteluun ja meidän olemassa olon rakenteeseen liittyviä asioita. Jotkut on herkkiä niille sävelille, jotkut on herkkiä väreille, jotkut muodoille. Jotakin se soittelee meidän sielussa, ja epäilemättä se on tarpeellista. Nythän kun kaikkea säästetään, niin kovasti taiteen parissa puuhaavat ihmiset yrittävät todistella sitä, että minkä takia taide on tärkeää. Se tuottaa kaikenlaista hyvinvointia ja mielenterveyttä parantaa ja muuta. Mutta se on tavallaan vähän turhaa selittää sitä. Se on niin itsestään selvää, että kun se on ollut ihmiskunnan alusta saakka mukana meidän toiminnassa, niin ei sitä voi poistaa. Jos sitä yritettäisiin poistaa, se olisi varmasti hyvin vahingollista. Me ei edes tiedetä, mitä se aiheuttaisi.

Minna: Niinpä, niinpä. Sitä vielä mietin, että ollaan tässä nyt puhuttu monista erilaisista taiteilijoista ympäri Suomen, mutta tälleen satakuntalaisen näkökulmasta, niin mihin ITE-taidekohteisiin suosittelisit tutustumaan vaikka tulevana kesänä?

Veli: Monet taidekohteethan eivät ole sillä tavalla avoinna matkalaisille, mutta sitten on tämmöisiä, jotka ottaa mielellään vastaan. Esimerkiksi jos ei nyt mitään bussilastillisia mene, niin kyllä mä uskon, että Pietniemellä Irja Alinen ottaa ihan mielellään vastaan kävijöitä ja kertoo niistä teoksistaan. Sitten tässä Satakunnan alueella Antti Tuomento, joka on rakentanut tuonne Köyliöön sellaisen mahtavan Pelimannimäen maailman. Hän nyt ei halua, että häntä tituleerataan ITE-taiteilijaksi, mutta menkää itse katsomaan sinne, että mitä siellä oikein on. Hän ottaa mielellään vieraita vastaan. Koska vaan voi mennä sinne. Ottaa isojakin ryhmiä vastaan sinne. Se on semmoinen kohde. Ihan valtakunnan mittakaavassa ihan ainutlaatuinen. Sitten on Pahkaparatiisi. Vaikka itse taiteilija ei enää olekaan esittelemässä siellä, Huittisten Pahkaparatiisi, aivan uskomaton paikka. Hän on kerännyt sinne kymmeniä tuhansia erilaisia pahkoja, jotka hän on jalostanut hieman taideteoksen suuntaan. Se on hieno kohde. Se on kesäisin auki käsittääkseni edelleen yleisölle.

Minna: Mun on siellä pitänyt monesti käydä, kun olen ajanut ohi, mutta jotenkin aina se on just ehtinyt menemään kiinni.

Veli: Kannattaa mennä kysymään, että mikä tilanne siellä on. Sitten Teuvo Jalonen, joka sinänsä asuu Porissa. Hän on tehnyt kanssa tuonne Raumantien varteen semmoisen oman pienen metsäsaarekkeen. Mä luulen, että täytyisi varmaan ehkä häneltä itseltä kysyä pääsyä sinne, mutta hän kyllä mielellä esittelee sitä. Se on semmoinen pieni metsäpalsta, johon hän on rakentanut käsittämättömän taitavia betonista tehtyjä eläinveistoksia. Hän rakentaa semmoista tietynlaista paratiisillista paikkaa, missä leijonat ja kauriit ja kaikki luonnon eläimet elävät jonkinlaisessa paratiisin alkutilassa onnellisena yhdessä. Sitten tietenkin näitä kohteita on tietysti muualla Suomessa. Parikkalan Patsaspuisto on tietenkin Suomen merkittävin tämäntyyppinen taidekohde. Jos itärajaa kuljette, kannattaa varata siihen muutama tunti aikaa. Se on hienossa kunnossa, ja kesällä valtavan upeat kukkaistutukset nämä ylläpitäjät sinne on hoitaneet. Sitten tietenkin tässä Luviallahan on ollut kanssa mielenkiintoisia taideteoksia. Tuomo Salonen, hän on sinne Luvian Laitakarin satamaan tehnyt muutamia hienoja puuveistoksia. Hänen talonsa itse siinä Luvian keskustassa on ihan ainutlaatuinen nähtävyys. Mä en tiedä, mitä siellä nyt tapahtuu, mutta ainakin ohi voi ajaa siitä ja katsoa, miltä näyttää. Sitten tietenkin yksi Suomen merkittävimmistä tämän alan taidekokonaisuuksista on tuossa Rauman Kodisjoella Väinö ja Hilma Ylénin kotimuseo. Se on kesällä auki yleisöllä ihan niin kuin joku museo. Jos nyt yhden kohteen tästä valitsisi, niin mä menisin kyllä sinne.

Minna: Oliko siellä niitä sellaisia puusta tehtyjä pienempiä patsaita vai sekoitanko nyt toiseen?

Veli: Siellä on sekä puusta tehtyjä että betonista tehtyjä pieniä veistoksia. Hän on siis koko elämäntarinansa ikään kuin kuvittanut niillä. Kertoo koko elämänsä. Sota-aikansa ja miten hän tapasi Hilman ja miten he sitten elivät elämänsä ja viljelivät maatansa. Hän kuvaa niillä pienillä veistoksilla ikään kuin koko elämäntarinansa ja omat arvonsa siinä sitten samassa sivussa. Se aukeaa varmaan tuossa joskus kesäkuussa.

Minna: Aivan mahtava. Myöskin ulkomailla ollaan käyty. Ilmeisesti Alpon savanni on ainakin käväissyt myöskin tuolla maailmalla. Kertoisitko sä tästä vielä vähän lisää?

Veli: No siis nämä ulkomaalaiset, John Maizels ja muitakin näitä kansainvälisiä nimenomaan outsider-taiteen tutkijoita ja keräilijöitä, niin he heräsivät sitten tähän, kun näkivät, että täällä Suomessa on tällaista tasokasta tekemistä. Heitä on käynyt täällä näin vierailulla eri yhteyksissä. He ovat jopa ostaneet näitä teoksia kansainvälisiin kokoelmiin Suomesta. Yksi vierailukohteista, mihin heitä on viety, on ollut Alpon savanni tuossa Kauhajoella. Alpo nyt valitettavasti kuoli tässä kaksi vuotta sitten, mutta edelleen paikka on pystyssä ja siellä on yhdistys, joka pitää yllä Alpon savannia. Se on kesäisin auki. Sinne voi mennä hyvinkin katsomaan niitä teoksia edelleen. Mutta tosiaan niin kuin sanoit, Alpo on yksi Suomen kansainvälisimmistä ITE-taiteilijoista. Hänen teoksiansa on ollut Euroopassa monissa paikoissa esillä, jopa Lontoossa. Valokuvina tietenkin on ollut vaikka kuinka monien eri taiteilijoiden teoksia, mutta Alpo on ollut ihan itse siellä edustamassa. Mä sanoin tuosta, että nykyään koulutussysteemi on semmoinen, että tämmöiset ihmiset ei jää enää sinne syrjäkulmille, niin Alpo oli hyvä esimerkki siitä. Äärimmäisen skarppi kaveri. Opiskeli itsenäisesti englantia ja muitakin kieliä siinä, ja kun tuli sitten Britanniaan se näyttely, hän piti itse siellä englanniksi avajaispuheet. Hän puhui englantia. Hän siellä pänttäsi itse, opiskeli. Monet nämä taiteilijat ovat hirveän skarppeja tyyppejä. He ei ole mitään maalaistolloja lainkaan. Just se, että se taiteen tekeminen kertoo siitä, että heillä on sitä kapasiteettia vähän enemmän kuin mitä päähän tahtoon mahtua. Sitten ruvetaan tekemään. Alpo oli hyvä esimerkki sellaisesta taiteilijasta.

Minna: Joo. Se on sellainen kohde, että pitkään pitänyt mennä katsomaan. Aion ehdottomasti mennä tutustumaan Alpon savanniin. Haluaisin myös isäni sinne viedä, koska tiedän, että hän varmasti lumoutuisi paikasta täysin. Tästä päästäänkin tästä lumoutumisesta hienosti tähän kysymykseen. Mitkä on ollut sulle itselle kaikkein mieleen painuvimpia ja hienoimpia kokemuksia ITE-taiteen parissa vuosien varrelta? Niitä on varmasti paljon, mutta voitko jonkun hienon esimerkin nostaa vielä kuulijoille?

Veli: Niin kuin sanoit, kyllähän ne on kaikki. Aina kun löytää sen kohteen, mihin on menossa ja jostakin sieltä tien päästä alkaa näkyä niitä teoksia, niin kyllä se on aina valtava elämys, ja sitten kun pääsee sen taiteilijan juttusille. Ne on ikimuistoisia hetkiä. Vaikea sanoa jotakin ykköstapaamista. Kyllähän tietenkin nämä, kun mä kiertelin silloin aikoinaan, kun ei tiennyt tästä asiasta mitään vielä, se oli mahtavaa kuulla näiden ihmisten tarinoita. Mun täytyy sanoa, että toi Irja Alinen, joka tässä Porissa tekee, niin kyllä hänen kohtaamisensa oli mun mielestä tosi vaikuttava. Hän on hyvin hiljainen ja aika semmoinen ujonkin tuntunen rouva. Sitten kun hän esitteli ne teoksensa, mä en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että mitä niissä teoksissa oikein oli. Mä olin kuitenkin kiertänyt ja nähnyt ne, ja sitten kun hän kertoi sen, että mitä niissä teoksissa on, niin se on kyllä aika täräyttävä juttu. Siis se, että miten syviä, henkilökohtaisia ja vaikeita asioita näissä aika huolettomissa hauskannäköisissä teoksissa loppujen lopuksi oli. Se on jotenkin semmoisia, joka jää mieleen kyllä ikuisesti tuollaiset käänteet. Ikään kuin, että ymmärtää yhtäkkiä, että mitä tämä oikeasti olikaan, että me ollaan kaikki katsottu tavallaan ohi. Ei me olla nähty ollenkaan, mitä tämä oli. Tämä on tosi tärkeää, ja tämä on tosi vaikuttavaa.

Minna: Tavallaan se pinta on jo itsessään semmoinen luokseen kutsuva ja mielenkiintoinen, mutta pinnan alla on sitten vielä ihan se oma tarinansa ja universuminsa.

Veli: Joo. Se on just semmoinen hieno piirre yleisesti ottaen tässä ITE-taiteessa, että se ei ole se, mitä sä katsot siinä, vaan jos sulla on mahdollisuus saada se taiteilija kertomaan, niin tulet yllättymään.

Minna: Joo ja juuri tämä, että ei ainakaan tehdä sellaista taidetta, mitä kuraattori pyytää tai mitä toimeksiantaja tai asiakas on tilannut, vaan se taiteen tekemisen tarve ja pakko tulee sieltä ihmisen sisältä. Tavallaan silloinhan se on todella arvokasta ja vaikuttavaa.

Veli: Kyllä. Helposti näitä väheksytään. Kun nopeasti vilkaiset, niin helposti voi joku sanoa, että mitäs tämä nyt sitten on. Mutta jos sulla on älliä ja aikaa, niin varmasti tulet jakamaan sen näkemyksen siitä, että nämä on merkittäviä taideteoksia.

Minna: Kyllä, kyllä. Tässä oli todella, todella tärkeää asiaa. Kiitos jo nyt tässä kohtaa. Tietenkin nyt vielä ihan lopuksi haluaisin kysyä, että olisiko jotakin lukuvinkkejä meidän kuulijoille?

Veli: Tämä Maaseudun Sivistysliittohan on julkaissut kymmenkunta näitä ITE-julkaisuja. Tämmöisiä vähän niin kuin lehden omaisia, mutta kuitenkin aika paljon tukevampia lukupaketteja, esimerkiksi just tämä ITE Satakunnassa. Kannattaa lukea nämä tarinat. Täällä on aika huikeita tarinoita näistä tämän alueen taiteilijoista. Näitä on vielä tämän jälkeen julkaistu tämä ITE Uusimaa, minkä mainitsin, ja sitten on näitä aikaisempia vuosien mittaa. Nämä viimeiset ehkä mua ainakin kiinnostaa eniten, koska näissä on ehkä vähän syvemmälle menty. Sitten jos tästä yleisesti ottaen on kiinnostunut, niin Colin Rhodesin kirja tästä outsider-taiteesta, onko se Luovat erot vai mikähän sen kirjan nimi mahtoi olla. Siinä on tämä koko historia, että mistä tämä art brut tuli. Jo 40-luvulla Dubuffet loi tämän käsitteen, ja miten sitten tämä outsider-taide-käsite syntyi, ja mitä nämä ovat nämä keskeiset historialliset taiteilijat. Kun sen lukee, niin sitten ymmärtää aika hyvin koko tämän kansainvälisen ilmiön. Ja sitten tietenkin nämä Raw Vision -lehdet. Niissä on monenlaisia kiva juttuja. Ehkä nämä nyt on semmoisia ensimmäisiä, kun vielä tämä suuri ITE-kirja ei ole valmis. Me tässä vähän suunnitellaan semmoista, jossa olisi sata suomalaista parasta ITE-taiteilijaa esitelty.

Minna: No niin, tätä jäämme odottamaan. Tietenkin pitää sitten vielä mainita liittyen tähän ITE Satakunnassa -teokseen, että sehän sai myös kunniamaininnan tällaisessa Vuoden taidekirja -kilpailussa. Eli siitä tosiaan kannattaa ottaa haltuun laadukasta luettavaa ja ennen kaikkea myöskin katseltavaa tietysti.

Veli: Mulla tuli mieleen, että ensi kesänä on Hämeenlinnassa, siis Hämeen linnassa, siinä isossa tai tiilisessä linnassa, ITE-taiteen näyttely.

Minna: Okei.

Veli: Sinne tulee näitä keskeisiä tekijöitä.

Minna: Jes.

Veli: Sinne voitte kanssa sitten suunnata autonne tai bussinne, jos kesällä haluaa nähdä ITE-taidetta.

Minna: Aukeaako se heti kesäkuussa?

Veli: Se aukeaa jo toukokuun 28. päivä.

Minna: Okei.

Veli: Se on koko kesän.

Minna: Jes, pieni menovinkki ensi kesälle.

Veli: Joo.

Jarkko: Suuret kiitokset vierailusta, Veli Granö. Jos jollekin nyt jäi vielä ITE-nälkä tämän jakson jälkeen, niin esimerkiksi Maaseudun Sivistysliitolla on aika kattava tietopaketti ITE-taiteesta verkossa. Se on semmoisessa osoitteessa kuin itenet.fi. Kiitos myös teille, jotka jaksoitte pysyä mukana loppuun asti. Porin kirjasto esittää palaa jälleen uusien aiheiden kerran viimeistään kuukauden kuluttua.

[letkeää musiikkia]