Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
Jarkko Kivi: Tervetuloa kuulemaan Porin kirjasto esittää -podcastin kulttuuri- ja yhteiskuntatiimiä. Vieraanamme tänään porilaismuusikot Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo. He ovat tehneet ja julkaisseet musiikkia monissa eri kokoonpanoissa, joista muusikkojen yhteisen Rättö ja Lehtisalo -koonpanon lisäksi tunnetuimpia lienevät Circle, Kuusumun Profeetta ja ainakin Porissa Eleanoora Rosenholm. Jaksossa keskustellaan heidän musiikistaan ja vaikutteistaan sekä heidän suhteestaan taiteeseen ja kulttuuriin. Jakson juontajina tänään Marko Kankaanpää ja Jarkko Kivi.
[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]
Jarkko: No niin, tervetuloa...
Mika Rättö: Kiitoksia.
Jarkko: ...tähän meidän podcastiin.
Jussi Lehtisalo: Kiitoksia.
Marko Kankaanpää: Joo, tervetuloa.
Mika: Kiitos.
Jarkko: Mä aloitan heti täältä sillain syvistä vesistä. Vuonna 2011 Nuorgam-lehti julisti teidät suurimmiksi musiikillisiksi neroiksi ja mahtavimmiksi mahlanjuoksuttajiksi. Mitä teidän mielestänne taide on ja mikä on suhteenne niin sanottuun neromyyttiin?
Mika: Haluaako Jussi alottaa?
Jussi: Niin, mä suhtaudun siihen asiaan sillain, että se on vähän samantyyppinen kuin se, oliko se nyt sitten Dagens Nyheter, ilmoitti Circlen olevan maailman paras bändi. Niin siinä on kyse tämmöisestä jonkinlaisesta ehkä sarkasmista ja siitä, että kun taiteessa on muutenkin toi arvottaminen, on täysin sillain turhanpäiväistä. Että yleensä ne, jotka on relevantteja asioita tässä ajassa, niin ne on yleensä kuollut sukupuuttoon huomenna. Niin taiteella ja neroilla on ilmentymisaikansa. Se voi olla sata vuotta taaksepäin tai sata vuotta eteenpäin, mutta jossainhan se varmaan sijaitsee. Ja sen takia mekin ollaan Rätön kanssa yritetty tehdä ehkä sellaista musaa, mikä ei ainakaan missään nimessä olisi relevanttia tässä ajassa, koska se on huomenna [pieni naurahdus] unohdettua. Niin sen takia me yritetään tehdä vaan musaa ja sitten miettii sitä mahdollisesti myöhemmin. Että mä en kyllä hetkeekään ehkä ottanut sitä tosissani, sitä Nuorgam-juttua. Että osasin hihitellä sille myös itsekin, että aika useasti tuommoisia tehdään ehkä pienessä provosointimielessä. Varsinkin kun nostetaan kaksi jotain porilaista amatöörimuusikkoa tuolta taka-alalta niin kuin ne olisi tehnyt jotakin ihmeellistä neroutta. En mä tiedä ollaanko me mitään neroutta koskaan tehty, mutta me ollaan oltu ainakin aktiivisia ja ollaan intohimoisesti tehty musaa aamusta iltaan. Ja voisi sanoa, että kolmisenkymmentä vuotta. Ja se on ollut ehkä se meidän sitten niin sanottu neromyytti. Mutta en mä sitä nyt neroudeksi voisi kutsua.
Jarkko: Joo, mutta juttuhan oli hirvittävän viihdyttävä joka tapauksessa. Että oli kyllä sinänsä mielestäni ihan hyvin kirjoitettu, että se oli kyllä sillain, se sisääntulo siinä tempaisi kyllä heti mukaansa katsomaan. Että vaikka tosiaan, niin ehkä siinä saattoi olla sitten semmoista hieman jotain provokatiivista tai sitten myyntimielessä kirjoitettua. Mutta oli viihdyttävä artikkeli [naurahtaa].
Jussi: Mun mielestä se on vähän niin kuin metafora, jos miettii sitä sillain, että kun yksi ihminen ei riitä neroudeksi, niin tarvitaan kaksi porilaista, niin sitten ne yhdessä voi [naurahduksia] ikään kuin olla vähän niin kuin synonyymi tämmöiselle neroudelle. Mä otin sen kyllä tosiaan vitsinä. Mutta okei, katotaan.
Mika: Kyllä. Ja se oikeastaan se idea, mitä me ollaan pysytty tuomaan Jussin kanssa pelikentälle, on tietynlaista pelotonta, rohkeaa, siinä mielessä ennakkoluulotonta tekemistä. Että se oli, ihan samanlailla oli hauska just sen Ruotsin lehden arvioi aikoinaan. Jos miettii, niin Suomessa nyt asiat eivät ihan resonoi samalla tavalla. Mutta välittömästi, kun käydään hakeen paluupallo, vaikka mikä Roskilden keikan jälkeen oli sitten se Ruotsin lehden kirjoitus, mikä oli samanlainen, minkä heti aisti itse, että nyt on kysymyksessä hauskalaatuinen provokaatio kirjoittajan osalta. Nimenomaan siihen suuntaan, että kun tällainen toimittaja kokee jonkun omasta mielestään äärimmäisen virkistävän, hieman hullun tempauksen, mikä tekee häneen vaikutuksen, niin silloin hän ei säästele sanojaan ja tekstiään. Ja se oli hauska tavallaan se maailman paras -slogan. Eihän me nyt tietenkään sellaista tosissaan oteta. Mutta sen ymmärtää välittömästi, että se provokaatio esimerkiksi, mitä se herätti ympäristössään, niin mä en uskonut, että se herättäisi niinkin paljon. Esimerkiksi Suomessa heti alkoi homma jotenkin kiinnostaan ja oltiin asiasta enemmän jotenkin hereillä ja asian äärellä. Että niin herkkiä noi on loppujen lopuksi tuommoiset pienet toimittajien provokaatiot, kun he nostavat tavallaan sieltä kellarin hämystä silloin tällöin aina jonkun hetkeksi näkyville, niin mitä se herättää. Ja kyllä se selvästi aika paljon resonoi maailman kanssa. Ja ihmiset kiinnittää tämmöiseen huomioo varmasti enemmän kuin tekijät.
Jussi: Porilaiseen tapaan mä kyllä suhtauduin siihen asiaan luonnollisesti sillain, että itsellenihän se ei tullut mitenkään yllätyksenä [naurahduksia].
Mika: Aivan. No se on kyllä totta.
Marko: Otan vastuun tästä kysymyksestä. Koska mä ajattelin, että tässä saattaa jotain tällaista olla takana, mitä juuri kuvailitte. Koska se, mistä mä olen suuresti pitänyt teidän tekemisissä, on aina se, että tehdään vaan, ei lähdetä hakemaankaan mitään sellaista briljeeraamista. Vaan että se tekemisen prosessi ja luomisen prosessi, se kone pysyy ikään kuin käynnissä. Ja sehän, välillä se saattaa sitten ainakin, mä olen tämmöinen pöytälaatikkokirjoittaja ja soittelen itsekin, niin se tekemisen prosessihan saattaa monesti sitten mennä sillä tavalla, että syntyy hirveä määrä kuraa, aivan hirvittävää niin sanotusti julkaisukelvotonta materiaalia. Mutta kun vaan työstät, työstät, teet, teet, niin sitten sieltä rupeaa hahmottumaan tavallaan sitten se semmoinen vähän koherentimpikin materiaali.
Mika: Kyllä. Ja jos sä teet tavallaan sen ilman, että sä itse välittömästi rakennat itselle tietynlaisen pelikentän ja pelikehykset eli mietit genren, mietit minkä tyylin ja tason vaikka teksti pitää ylittää ja mihin se pitää kohdistaa. Kenelle sää kerrot sitä. Välittömästi kun sä rakennat itselle sellaisen oman pienen vankilan ja karsinan, niin sä olet tavallaan lähtökohtaisesti rajannut itsesi aika ahtaalle ja käytännössä olet monesti pulassa. Tämä on se ongelma.
Jussi: 70–80-luvulla mun mielestä, kun olen oman lapsuuteni viettänyt, niin silloin ajateltiin aika paljon sillain, että ihmisten pitäisi jotenkin löytää sellaiset omat taipumuksensa, että mitkä asiat on helppoja ja hakeutua sitten ikään kuin niihin. Että jos oli matematiikassa hyvä, niin tuntui älyttömältä, jos ihminen esimerkiksi ei vaikka lähtenyt opiskeleen matematiikkaa. Että itse olen suhtautunut aina siihen asiaan, että jos ei ole, vaikka olisi lahjakkuutta matematiikan suhteen, eikä ole intohimoja ylipäätään matematiikkaan, niin sitten se ei ole välttämättä oikea reitti. Ja sen takia olen ajatellut aina sitä, että yrittää tehdä sellaisiin asioita, mihin on kiinnostusta. Että esimerkiksi jos mä tällein realistina analysoin vaikka omaa musikaalisuuttani tai jotain sentyyppistä, niin en mä näkisi sitä kyllä ihan ensimmäisenä prioriteettina, että ton jätkän kannattaa alkaa tehdä musaa. Mutta silti mä olen alkanut tekeen sitä, koska se on ollut ainoita asioita, mitkä on tuottanut mulle valtavaa mielihyvää ja siitä on syntynyt mielenkiintoisia yhteisöjä, on syntynyt kollektiiveja, on syntynyt sellaisia ryhmiä. Se on vähän kuin joku lätkä tai joku palloporukka, missä ihmiset alkaa pelaamaan asioita enemmän kuin yksilönsä. Syntyy semmoinen niin sanottu kollektiivinen tajunta. Ymmärretään laajemmalla porukalla suurempia asioita, mihin yksilönä kyettäisiin. Ja sen takia se bänditoiminta on ollut tosi kiinnostavaa. Mutta sanotaanko, että tässä viime vuosina, niin mua on alkanut kiinnostaan myös sillain ihan itsekseenkin tekeminen ja asioiden tutkiminen. Että mä en ole ehkä ollut enää sitten viime vuosina niin riippuvainen siitä ajatuksesta, että syntyy tämmöinen kollektiivinen, tai tämmöinen dialogi tai joku yhteisö, joka sitten toimii jollain tavalla. Että huomaan, että kiinnostuksenkohteet on ihan molemmissa puolissa.
Mika: Niin, musan tekeminen on monesti joukkuepeli. Ja se on hyvin pitkälti, no niin kuin urheilussakin, niin taiteessakin monesti asiat on enemmän tai vähemmän joukkuepelejä tai yksilöpelejä. Jos miettii, kirjoittaminen on hyvin tavallaan yleensä itsensä kanssa painimista ja oman päänsä ja omien ideoidensa, ajatusten kanssa möyryämistä. Mutta se on tosiaan hyvä ja huono puoli. Ryhmätyössä, jos miettii teatteria, elokuvaa, musiikkia, niin ne on myös tietynlaisia, hyvässä ja pahassa, kompromissin pelikenttiä, missä joudutaan jatkuvasti antaan nuoraa johonkin, mutta myös saadaan jatkuvasti itse jotain lisää. Koska kyllä se, että joutuu kaiken taistelun alusta loppuun käymään yksin oman päänsä kanssa ja tuottamaan kaiken itse, niin se on kyllä äärimmäisen raskas laji ja tapa myös. Ja se on hienoa ryhmätyössä ja musiikissa, istu pöytään, ja jos on hyvä porukka, niin toinen ruokkii jatkuvasti sun omaa inspiraatioita ja mielikuvitusta. Ja se on jatkuvaa mielenkiintoista ja miellyttävää provosointia. Että esimerkiksi mä muistan, kun Jussin kanssa Rättö ja Lehtisalo -levyjä vaikka heidän mökillä tehty, niin se on hieno hetki, toinen menee välillä katsoon telkkarista vähän aikaa jääkiekkoa ja sieltä kuuluu kauhea mölinä, kun joku keksii taas yhden idean lisää. Ja heti kun sä menet kuunteleen, niin sä inspiroidut, että päästäkääs mut takaisin rattiin. Ja se alkaa heti ruokkimaan lisää tavaraa. Ja silloin tavallaan semmoista umpikujaa ei pääse oikeastaan syntyyn, vaan se on semmoinen ihmeellinen pingispallo ja kumilenkki, mikä jatkuvasti venyy joka suuntaan. Ja silloin kun ryhmä on hyvä, ja silloin kun ryhmä on enemmän tuottava kuin tuhoava, niin silloin meillä on käsissä jotain arvokasta ja hienoa.
Jussi: 90-luvulla, kun miksattiin levyjä, niin tuntui, että kaikilla oli kauhean tärkeetä se, että se oma instrumentti kuuluu.
Mika: Kyllä.
Jussi: Mutta sitten jossain vaiheessa, ehkä jo 20 vuotta sitten alkoi näkemään sitä kokonaisuutta ja miettimään sitä, miten voisi toimia yksilönä yhteiseksi hyväksi. Että jotenkin ajatteli sen asian kokonaisuutena. Ja tajusi sen, että se oma rooli ei tarvitse aina olla, vaikka se oma nimi lukisikin siinä ensimmäisenä tai toisena, niin ei sen koskaan tarvitse olla se ylivertainen, vaan voi jättäytyä ikään kuin katvealueelle ja antaa muiden ihmisten luotsata sitä ja viedä sitä asiaa eteenpäin. Että voi hyvin ottaa statistin roolin ja se ei kyllä vie omanarvontuntoa pois yhtään.
Mika: Ja toisinaan jopa jäädä pois siitä kokonaan. Että pistäkää se sivuun ja käyttäkää tota. Ja silti se luo sen yhden kokonaisuuden, missä on passiivisenakin osallinen.
Marko: 90-luvullahan oli muutenkin, mä nyt olen nuori kaveri, häthätää muistan ne ajat. Mutta te olette aloittanut tällaisen ainakin laajamittaisemman taiteellisen toiminnan 90-luvun alussa, 80-luvun, 90-luvun taitteessa. Ja silloinhan oli tämä, Yhdysvalloista puhalsi tämä grunge ja muu alternative. Mä itse jotenkin, Circle aloitti Bad Vugumilla, niin mä olen itse jotenkin kokenut aina, että Bad Vugum oli ikään kuin Suomen Sub Pop. Niin minkälaisena te näitte sen kulttuuri-ilmapiirin silloin? Miten se vaikutti teihin?
Jussi: Varmaan tuommoiset ilmiöt menee sillain syklinä. Että se, mikä siinä niin sanotussa grungekulttuurissa, oli se, että yhtäkkiä marginaalisilla ilmiöillä alkoi olemaan kysyntää. Ja se heijastui, se ei heijastunut pelkästään Amerikan Yhdysvalloissa, vaan se heijastu myös Eurooppaan ja Suomeen. Eli oli tavallaan sellaisia, ehkä siinäkin ajassa hyvin omaehtoisia riippumattomia yhtyeitä, jotka sai jostain kummallisesta syystä valtavan suuria yleisöjä. Mikä tietenkin, marginaaliyhtyeelle se oli siihen aikaan aika harvinaista. Eli se tavallaan, se korreloitui siihen, että ihmiset alkoi kiinnostumaan marginaalisista ilmiöistä. Ja kyllä jokainen, joka musiikkimaailmaa ja taidemaailmaa, kulttuurimaailmaa seuraa, niin kyllähän monet innovaatiot on aina marginaalissa, kunnes sitten joku kaupallistaa ne jollain tavalla tai hyödyntää ne, muuttaa ne jollain tavalla pääomaksi tai joksikin sellaiseksi. Mutta kyllä ne alkuperäiset ideat ja ne innovaatiot, niin ne on kytenyt jo vuosia aikaisemmin marginaalisessa kulttuurissa. Ja se, mikä itseäni on kyllä kiinnostanut paljon, on ollut myös muusikin se riippumattomuus. Ja varmaan just tämä 90-luvun alun grunge oli se, että silloin ajateltiin hyvin sisältökeskeisesti. Nähtiin, että jollain tavalla menestyminen oli pahasta ja ajateltiin, että menestyminen on hyvin useasti, että kerätään tämmöiset yhteiset nimittäjät, jotka on maksimaalisia. Ja silloin ehkä sitten arvostettiin sellaista tietyllä tavalla intellektuellisuutta ja ehkä ilmaisun henkilökohtaisuutta. Ja kyllä mä sanon, että se oli ihan mielenkiintoista aikaa. Varsinkin Suomessakin 90-luvun alku, kunnes, grungehan sitten alkoi varmaan 90-luvun puolivälin aikaan sitten kuolemaan pois, jolloin se valtikka ikään kuin palautui taas tämmöisille megalomaanisemmille, isommille yhteisöille, isommille artisteille ja populaarikulttuurille, mainstreamille. Mutta se ajanjakso on ollut kyllä tosi mielenkiintoinen sillain ihan historiassa. Mutta en mä tiedä kuinka paljon, jos ajattelee tollain syklejä, niin jos miettii vaikka 60–70-luvun taitetta, niin ehkä sielläkin on ollut myös tällä tavalla, että tämmöiset riippumattomat kaikenlaisten koneistojen ulkopuolelta tulevat ilmiöt on saattanut saada paljonkin huomiota.
Mika: Ja kaikissa ajoissa. Kaikissa ajoissa se on ollut omalla tavallaan, koska ei tavallaan ole olemassa mainstreamia ilman undergroundia. Undergroundhan on siis innovaation luoja, uuden ajatuksen ja uuden kipinän synnyttäjä. Uuden näkemyksen, äänen ja sanan se ensi liikkeellepaneva voima. Ja mainstreamihan tarkoittaa, eli silloin on joku asia kahlittu tai muotoiltu isolle massalle myytävään muotoon niin kuin teollisuussuunnittelu. Että jos me mietitään mitä tahansa, vaikka räpin syntyä, niin ei räppi ole tavallaan, nythän se on mainstreamia, mutta ei räppi ole ollut mainstreamia tai syntynyt mainstreamina tai suurena ideana. Se on syntynyt tarpeesta. Ja se tarve on ollut, kun jos me mietitään, että linnakundit on kadulla, ei he osaa laulaa, ei heillä ole varaa mihinkään isoihin instrumentteihin, he tarvitsee yhden rumpukoneen ja kenties hiukan, kynän ja paperin. No ei kai kirjoittakaan tarvitse osata. Rumpukone, mistä pistää sutkuttaan ja kertoo, mitä mieltä on tästä maailmasta ja itsestään ja mistä tahansa merkityksellisestä asiasta. Sehän on siis vain tiettyyn rytmiin tehty puheenvuoro. Kiihkeä puheenvuoro. Tai on se sitten mikä puheenvuoro tahansa. Ja yhtäkkiä, kun me tulemme, seuraamme tavallaan sitä polkua, niin me ollaan suomiräpissä, mikä sekin polku on pitkä ollut Pääkkösistä ja muista asti. Kun me seuraamme sieltä New Yorki-, tai mistä se nyt alun perin sitten lähtenyt, New Yorkin kujilta pikkuhiljaa rakentumaan, ja pääsemme tällä hetkellä Suomen radioiden soittolistalle, niin me olemme tavallaan räpin mainstreamissa. Ja tämä matka on pitkä, mutta se on täysin seurattavissa. Ja tämä tapahtuu tavallaan tuotekehityksessä aina. Vaikka auto tai mikä tahansa, mitä ne pioneerit, tai lentokoneista, mitä ne on ollut ennen kuin se on tapahtunut. Tai säilyketölkistä, miten ruokaa on ennen koitettu säilyttää ja kuljettaa paikasta toiseen, että se säilyisi hyvänä, ennen kuin meillä on tölkkiin pakattu, jokaisen kaupan hyllyllä oleva tölkki. Niin tämä linja on tavallaan kaikessa tekemisessä kaikessa ajassa. Ja sitten se on vaan , me tarvitsemme uuden idean ja ajatusten synnyttämiseen, me tarvitsemme siellä kellarin ensimmäisen höyrypään, ketä synnyttää kipinän, mistä asiat lähtee. Vaikka tietokone, jos me ajatellaan, että autotalleissa ihmiset rakentelivat, ensimmäiset insinöörit jotain ihme härveleitä, ja nyt meillä on kotimikro jokaisella ja puhelin. Mutta se matka on ollut pitkä, mutta se on täysin seurattavissa, kun me peruutamme taaksepäin.
Marko: Seuraavaksi mä ajattelen, tämä olikin hyvä, että tuli tämä valtavirran ja undergroundin välinen jännite, että sivutaan sitä jo tässä vaiheessa. Meillä on myöhemmin sellainen kysymys liittyen suomirockiin, mutta mä otankin sen jo tähän vaiheeseen. Elikkä jos ajatellaan suomirockin syntyä karkeesti 70-luvulla, mä ajoitan, tämä on siis kiistanalaista, tämä on mutuilua, mutta mä itse jotenkin ajoitan sen sinne Love Recordsiin. Ja Love Recordshan syntyi juuri sellaisena vastaliikkeenä siihenastiselle valtavirralle. No 80-luvulle tultaessa suomirock oli jo ehkä sitten vääntäytynyt mainstreamiin. Ja te operoitte tietyllä tapaa rockmusiikin viitekehyksessä ja suomen kielellä. Niin mitä käsite suomirock merkitsee teille? Ja näettekö te itsenne osana jonkinlaista kaanonia, ehkä mahdollisesti sieltä undergroundista nähden?
Jussi: Toi on aika laaja kysymys. Mä mietin vaikka sitä Love Recordsia, niin siinähän oli musta mielenkiintoista se, että jos ajattelee semmoista perusyritysmaailmaa, tämä on siis mun ihan oma tulkintani, niin yleensä-
Marko: Koko minun ysymykseni oli omaa tulkintaani [naurahtaa].
Jussi: Niin. Yritys, kun se löytää jonkun sellaisen innovaation, missä selvästi asuu potentiaali, ne yleensä alkaa hyödyntään sitä potentiaalia. Ja mun mielestä sitten taas esimerkiksi, miten mä itse näen vaikka Love Recordsin, niin he pyrki ikään kuin laajentamaan sitä koko musiikillista kenttää. Tuomaan sinne erilaisia näkökulmia ja tarjoamaan sen koko jutun, hyvin semmoisen tasa-arvoisen siinä mielessä, mitä mä itsekin ehkä yritän oman levy-yhtiötoimintani kautta, että siellä on tämmöiset ITE-taiteilijat ja sitten huippuunsa koulutetut muusikot ikään kuin siinä samassa kabinetissa keskustelemassa. Ja samalla tavalla monien yritysten varmaan kannattaisi keskittyy johonkin sellaisiin yksityiskohtiin, jotka mahdollisesti olisi tuotannollisesti hyödyllisiä. Mutta sitten taas se ei välttämättä tuota mitään mielihyvää. Vaan ylipäätään se, että on kiinnostavia projekteja. Ja silloin kun on esimerkiksi joku artisti, joka esimerkiksi tuottaa yritykselle rahaa, niin se, että nauttisi niistä tuotoista, niin se kannattaa se raha sijoittaa johonkin sellaisiin asioihin, mitkä on mielenkiintoisia ja jopa korkeatasoisia taiteellisesti. Että ennen vanhaan, mulla on vähän sellainen olo, että onhan jääkiekkojoukkueessakin aina niin sanottuja profiilipelaajia. Ja välillä tuntuu, että esimerkiksi vaikka mainstreamlevy-yhtiöissäkin on ollut aikoinaan, ei ole ollut pelkästään niitä semmoisia rahantekomasiinoja, vaan siellä on ollut profiilipelaajia, jotta se uskottavuus säilyy vaikka taiteen kentällä, jos me vielä tänä päivänä ajatellaan, että musiikki on osa taidetta tai taidemaailmaa. Ja se, mikä mun mielestä, haluan ottaa tämän asian esiin vielä, että mikä musta musiikissa on hauskaa, että siinä on hyvin pieni... Voisi sanoa, että ehkä taiteessa myös on se, että se pieni ero siitä, että onko ikään kuin passiivinen kulttuurin tai taiteen tai musiikin kuluttaja, niin se matka on hyvin pieni siitä, että alkaako itse tekemään ja tuottamaan sitä sisältöä. Ja se ajatus, mitä mä uskon, että varmaan mulla ja Mikalla molemmilla on ollut silloin 90-luvun alussa, niin se johtuu tietenkin meidän omasta ystäväpiiristä. Me oltiin kaikki jostain ihmeellisestä syystä kiinnostuneita musiikista. Meitä kiinnosti levyjen kannet. Me ajateltiin, että musiikki sisältää itsessään jonkinlaisen lupauksen onnesta. Että vaikkei siinä hetkessä sitä tajuaisikaan, kun kuuntelee jotakin Metallican levyä, niin siinä on kuitenkin joku semmoinen mystinen ulottuvuus, mihin sitten joka viikonloppu aina palasi ja laittoi sen levyn soimaan ja oli hetken semmoisessa omassa todellisuudessa. Ja mä en sanoisi, että se olisi mitenkään eskapistista, koska eskapismin ongelma on se, että yleensä palautuu samanlaisena takaisin, kun on lähtiessään. Vaan se oli taiteellinen elämys, joka inspiroi. Ja inspiroi sillä tavalla, että halusi alkaa myös itse tekemään. Ja jos on sitten ympärillä sellaisia ihmisiä, jotka saattaa rohkaista, niin siinä saattaa helposti käydä, että semmoinen passiivinen kuluttaja siirtyykin tekemisen ja tekijöiden puolelle. Ja mun mielestä se on aina sillain positiivista. Ja mä ymmärrän sen, että kun puhutaan ammateista, jotka vaatii pitkiä opiskeluaikoja ja valtavaa harjaantumista ja ymmärrystä, niin siellä se ei ole ihan niin. Että saattaa yksi ainoa inspiroitunut hetki jossain taidemuseossa tai konsertissa, tai joku kirkas auringonpaiste yksinkertaisesti vaan herätellä ihmisen niin, että yhtäkkiä alkaakin tekemään eikä vaan ole pelkkä passiivinen seuraaja. Ja mä väitän, että just sillä 90-luvulla se maailma oli se, että kun oli esimerkiksi sellaisia toimijoita kuin, no tietenkin Love Records varmaan rajoittui aika paljon 70-lukuun. Mutta mä ihailin ylipäätään sellaisia henkilöitä, jotka olivat esimerkiksi tehneet vaikka levyn. Ja musta se oli aivan semmoista käsittämätöntä. Se oli aivan, mä en voinut kuvitella, että se koskaan tulee olemaan esimerkiksi itselleni mitenkään mahdollista. Ja sitten kun mä huomasin, että ne levyjä tekevät ihmiset ovat ikään kuin samankaltaisia kuin itse, niin rohkaistuin siitä ja ajattelin, että ei se ihan hirveästi ole, että sen kun vaan tekee niitä levyjä välittämättä siitä, että täyttääkö se sisältö jotkut ulkopuolisen maailman vaatimukset. Ja sitten semmoinen aika, kun puhuttiin vaikka siitä grungesta, niin se oli otollinen. Eli tavallaan silloin suhtauduttiin marginaaliseen musiikkiin lähtökohtaisesti optimisesti. Ja mä edelleen lämmittelen sellaisilla liekeillä, kun aikoinaan oli Radio Mafia, jossa oli tällaisia erikoisohjelmia. Leena Lehtinen oli muistaakseni siellä. Ja sitten oli Ilmestyskirjan Hilu, oli nämä Räkärodeot. Oli toimittajana, olisiko ollut Ursula Ryynänen ja Ilkka Mattila, oli silloin. Ja he hyvin rohkeasti soitti todella laaja-alaisesti musiikkia ikään kuin parhaaseen niin sanottuun katseluaikaan eli kuunteluaikaan. Eli siellä oli ohjelmia, jotka keskiviikkoiltaisin 17–19 saattoi soittaa pienten bändien demonauhoituksia, jotka he koki jollain tavalla kiinnostaviksi. Ja sitten kun ne oli ikään kuin siinä samalla tantereella kuin sen ajan huippuunsa viritetyt huippurockyhtyeet tai jotkut muut sellaiset, niin se antoi aika paljon sellaista tiettyä itseluottamusta, että se oma ääni on ikään kuin samassa kabinetissa kuin tämmöisten isojenkin artistien ääni. Ja se loi aika paljon itseluottamusta. Ja mä väitän, että mä lämmittelen oikeastaan edelleenkin niillä liekeillä jollain tavalla sitä semmoista musiikintekijän identiteettiä, jota mä olen kantanut mukanani. Että osoitan kiitollisuuteni niille ajoille, 90-luvun ajoille.
Mika: Ja mä sanoisin, että me ollaan sillain eri genreä tuossa, mitä Love Recordsista sanoit. Että siinä on tapahtunut semmoinen murros tässä välissä, että silloin kun Love Records muun muassa vielä touhusi, niin silloin äänitettiin, silloin studiot olivat valtavan kalliita. Silloin jouduttiin äänittämään, ja kaiverrukset oli kalliita. Ne ei olleet kaikkien saatavilla, muuta kuin isolla rahalla. Ja kun me alettiin loppujen lopuksi tuossa 90-luvun alussa äänittään, niin vaikka me nyt jossain studiossa käytiinkin, niin meillä oli myös, tuli käyttöön omia äänityskamoja. Jollakin oli pari mikkiä ja niillä pystyttiin tekemään levyä. Studioissa, tai tämä julkaisu kävi hieman halvemmaksi, että se ei ollut törkeen hintasta. Eli välineet mahdollisti sen, että me pystytiin alkaa tekemään. Ja sittenhän ne nopeutui myös todella nopeasti sitten, kun alkoi tulemaan suorastaan jo kotimikroa ja muuta. Että tällä hetkellä kaikilla halukkailla on kotiäänitysvermeet, millä saa erittäin hyvää, tai tarpeeksi hyvää jälkeä ihan kotona tehtyä. Mutta me oltiin jo sillä puolella, että me pystyttiin jatkuvasti treeneissä järkkäämään jonkinlaisia äänityksiä ja tekemään pienempiä julkaisuja ja välillä vähän isompiakin julkaisuja ja niin poispäin. Että se ei ollut enää niin pienen piirin spesiaalipaikka, että meidän täytyy lähteä Finnvoxin studioon, että me saadaan sieltä jättirahalla kaksi päivää, että me saadaan tehtyä erittäin pitkälle harjoitellun ja sävelletyn levyn. Vaan käytännössä me pystyttiin alkaa myös tekeen, että hyvin nopeassa aikataulussa päivän jameja, mistä rakennettiin, koostettiin vaan pieni julkaisu. Vaikka sitten kasettijulkaisuja pisti ulos. Eli semmoinen muutos siinä oli kyllä tapahtunut. Ja sen takia me opittiin hyvin nopeasti se, että me ei pyöritellä turhan kauaa asioita, vaan pistetään vaan asioita eteenpäin. Ja sitten me mennään toteuttamaan, äänittämään se, ja pistetään ulos ja jatketaan matkaa. Eli sitä ennen monet bändit, niin niillä oli valtava harjoitus-, sävellys- ja sovitusperiodi takana ja tarvittiin helposti tuottajat ja muut ennen kuin saatiin tämmöinen Love Recordsin kunnon levy aikaiseksi.
Jussi: 80-luvulla, täytyy sanoa, niin olin itse kiinnostunut esimerkiksi Andy Warholista. Ja luin jonkun Popismi-kirjan muistaakseni. Ja sitten siinä puhuttiin siitä faktorista, jossa ikään kuin koko tuotantokoneisto oli otettu omiin käsiin. Ja sitten alkoi miettiin sitä, että just se illuusio siitä riippumattomuudesta ja siitä, että koko ajan piti ikään kuin hattu kourassa mennä tiettyä virkatietä ylöspäin, jotta pääsee niihin paikkoihin, missä haluaa-
Mika: Ja ylittääkö se teos juuri jonkun riman.
Jussi: Niin tavallaan se andywarholmainen ajattelu siitä, että sen pystyy sen musiikin ikään kuin itse säveltämään, soittamaan, äänittämään, miksaamaan, masteroimaan...
Mika: Julkaisemaan.
Jussi: ...ja julkaisemaan. Ja sitten lainatulla pakettiautolla kärrää niitä tuonne Tampereen ja Turun levykauppoihin. Niin se ajatus oli ikään kuin se, että se eliminoi sen kaikista, ehkä siinä mielessä sen nöyryyttävimmän asian, minkä koki tietenkin 90-luvun alussa itsepäisenä henkilönä, ja varmaan itsepäisinä bändeinä koettiin jotenkin vaikeaksi, niin saatiin eliminoitua se pois. Ja silloin ei ikään kuin tyrkytetty sitä musiikkia. Ja ajateltiin, että emme ole kenenkään armoilla. Ja sitä kautta mä esimerkiksi itsekin keksin, sain päähäni perustaa tämmöisen Ektro-levy-yhtiön. Eli mä keskityin aika nopeesti, tai aloin keskittymään oman ja omien ystävieni ja omien tuttujen bändien julkaisuun. Mutta sitten oikeastaan kahden, kolmen ensimmäisen julkaisun jälkeen mä tajusin sen, että tuommoisessa julkaisutoiminnassa on myös se kaunis ajatus siitä, että haluaa olla silta mielenkiintoisten kulttuurielämysten ja sitten vastaanottajien välillä. Ja mä aloin heti siinä jo alkuvaiheessa, aloin lisensioimaan vanhoja 70-luvun alun esimerkiksi progeäänityksiä. Esimerkiksi julkaisin Haikara-yhtyeen, joka on musta aivan uskomattoman loistava suomalainen progressiivisen rockin yhtye, heidän Grafar-albuminsa. Sitten me järjestettiin Faust-yhtye Tavastialle soittamaan. Ja he äänitti sen oman konserttina, se julkaistiin tupla-CD:nä. Ja huomasin jo sen levy-yhtiön alkuvaiheina, se todellinen kiinnostus ei välttämättä ollukaan se oma musiikki ja omien ystävien musiikki, vaan se lähti heti laajenemaan tämmöiselle, voisi sanoa, että sivistystoiminnan puolelle, että teki mieli julkaista sellaista musiikkia, minkä toivoi kaikkien ihmisten jossain vaiheessa kuulevan. Ja se on ollut yksi semmoinen varmaan tärkeä asia.
Marko: Joo, itseäni on lämmittänyt varsinkin nämä julkaisemasi Thor-yhtyeen [naurahtaa] jutut.
Jussi: Joo. Se Thor on, hän on siis tämmöinen Jon Mikl Thor, joka on vanha...
Mika: ...kehonrakentaja.
Jussi: Joo, hän on kehonrakentaja, joka on ollut aloittanut rockuran 70-luvulla ja sitten 80-luvulla myös jatkanut sitä. Ja mä olen tavannut hänet muutaman kerran ja hän edustaa mulle kyllä eräänlaista sellaista idolia. Ja toivon toimivani itsekin samalla tavalla. Että hänellä on kirkas visio, hän on hyvin kirkasotsainen. Hän menee kohti sellaisia omia unelmiaan, minkä hän on itselleen rakentanut välittämättä siitä, että minkälaisia pieniä esteitä siihen matkaan saattaa tulla. Ja hän on musta noudattanut sitä elämänohjetta sieltä jostain varmaan 70-luvun alusta saakka. Ja tällain häneen tutustuneena, niin hän on kyllä inspiroinut mua todella paljon. Ja Thorissa on myös mielenkiintoista se, että se oli musiikkityylillisesti, sehän edustaa tämmöistä hyvin traditionaalista hevimetallia. Ja varmaan monien mielestä se totta kai jäi tällaisten suurten, Kissin ja Iron Maidenin ja Judas Priestin, varjoon. Mutta itselleni se vaan kertoo siitä tekemisen pieteetistä ja siitä. Ja itselleni hän on kyllä todella suuri artisti. Että kannattaa, ja edelleenkin tekee musiikkia ja hyvin poikkeuksellisesti. Ja hehän kävi esiintymässäkin Porispere-festivaaleilla. Ja myös Sauna Open Airissa. Siitä on aika sitten jo, olisiko yli kymmenisen vuotta, tai viistoista vuotta ainakin. Mutta ihan mahtava.
Jarkko: Toi on tosi mielenkiintoista miettiä sitä just, tai puhuit siitä, että pysyy tavallaan näitten isompien kasvaneitten ja suosituiksi tulleitten orkesterien varjossa. Niin sitten taas, kun katsoo esimerkiksi noita jotain musiikkidokumentteja ja muita semmoisia, niin loppujen lopuksi sitä ihmettelee välillä, että kuinka kuitenkin kädestä suuhun ihan semmoisella huipputasolla niitä asioita tehdään. Että saatetaan lähteä jostain riffista ja miettiä, että tästä voisi tulla jotain. Ja sitten parin kuukauden päästä siitä on levy ulkona ja näin. Niin sitä on tuollain ulkopäin katsottuna todella vaikea ymmärtää, että mikä sen eron tekee kaupallisesti menestyvän ja undergroundiksi jäävän orkesterin välillä. Että se on kyllä mielenkiintoista [pieni naurahdus].
Jussi: Olen itsekin miettinyt tuota samaa asiaa. Ja se liittyy just, että minkä takia esimerkiksi vaikka omassa levy-yhtiötoiminnassani suhtaudun asioihin, että mulla on ehkä semmoinen ajatus, että kaikki kiinnostava on aika useasti kätkettyä. Että jos se tulee kaikkien saataville ja se on helposti ymmärrettävää, niin jostain syystä mulla alkaa jotkut sellaiset kellot soimaan, niin mä yleensä sitten vaihdan ikään kuin toista kaistaa. Ja mua kiinnostaa ne semmoiset kätketyt, piilotetut ilmiöt. Ja ehkä se kertoo vähän väärääkin kieltä siinä mielessä, että ehkä mä suhtaudun sitten sitä kautta sellaiseen mainstreamkulttuuriin ehkä hieman kyseenalaistaen, vaikka mun pitäisi tietenkin ottaa se vastaan puhtaana taiteena. Mutta toi on kyllä mielenkiintoinen asia toi, että kuinka hiuksenhienoja eroja. Että tuntuu, että joillakin yhtyeillä esimerkiksi ei ole oikeastaan paljon mitään eroa, mutta toinen myy miljoonia levyjä ja toinen on täysin haudattu piilotetuksi johonkin periferiaan.
Mika: Ja kyllä siinä kaksi asiaa tavallaan on. Että toisista artisteista tai ylipäätään bändeistä, tekijöistä kuulee, että kuin esimerkiksi hieno heidän melodiatajunsa on. Tai miten he bongaavat juuri ajasta jotain hyvin spesiaalilla tavalla, mikä erottuu hieman siitä valtavasta massasta, mitä tarjotaan koko ajan. Mutta sitten tämä mainstream, kyllähän se tehdään valtavalla rahalla. Kyllä se on muutama, jos katsoo tuommoisia isoja artisteja, niin mikä koneisto on siellä, millä meille lobataan sen jälkeen se tuote, mikä on saatettu. Niin siellä saattaa kymmeniä ihmisiä, parhaimmillaan satoja ihmisiä on tekemässä sitä. Saati että underground on yleensä kädestä suuhun. Eli käytännössä yksi tyyppi myy asioita hiukan eteenpäin omasta firmastaan ja artistit keikalla myyvät kädestä käteen levyn keikalla käyneelle ihmisille. Että ei siellä ole olemassa mitään koneistoja. Jos me mietitään pelimaailmaa ja elokuvamaailmaakin varmaan, niin siellä saattaa olla puolet siitä jättibudjetista markkinointia. Ja se kun kerrotaan, että pistetään tuommoiseen puolen miljardin pelin, sieltä heitetään kaksisataa miljoonaa markkinointiin, niin kyllähän se sitten alkaa jotain tapahtuun, oli se nyt sitten se peli kaksisataa miljoonaa kertaa parempi kuin kaikki undergroundpelit, jotka ovat tehty mobiiilille kekseliäästi tai omaperäisesti. Niin eihän nämä resonoi mitenkään keskenään. Että kyllä mainstream rakennetaan, kun on olemassa potentiaali ja muovailuvaha, mistä rakennetaan, niin kyllähän mainstream rakennetaan rahalla.
Jarkko: Niin ja onhan siellä tosiaan, nämä resurssit sitten aina tulee jossain kohtaa kuitenkin eteen, että vaikka nyt musiikin julkaiseminen ja levyttäminen ja tuottaminen on tänä päivänä tosi helppoa justiinsa, koska kaikki saadaan tietokoneella nauhalle. Ja tosi monet instrumentit sun muut pystytään lisäämään digitaalisesti, ei tarvitse edes fyysisesti omistaa niitä instrumentteja. Mutta silti kuitenkin tavallaan resurssit siihen, että, mä en tiedä, ehkä musiikkialalla se nyt ei ole ihan niin laajalti, mutta että tokihan siellä on sitten se, että siellä niin moni huipputekijä yhdessä työstää.
Mika: Kyllä. Tuottaja, myös markkinointi, hyvä sovittaja, hyvät sanoittajat, hyvät äänittäjät, hyvät lisämuusikot, niin poispäin. Että kun yhtäkkiä se kertaantuu jatkuvasti lahjakkaiden ihmisten ketjusta, niin silloin alkaa tapahtuun paljon asioita.
Jarkko: Näin just.
Jussi: Pakko sanoa vielä, että kulttuurissa ja taiteessahan, aika paljon siinä rakennetaan tietenkin sitä omaa identiteettiä, mitkä on ne kiinnostuksenkohteet. Ihan samalla tavalla, vaikka mistä urheilulajeista pitää tai jotain tämäntyyppistä. Mutta ne ei ole yleensä niitä semmoisia yksittäisiä yksiköitä, koska mikään ei ole paljastavampaa kuin se, että jos kysyy, että mikä on sitten hyvää. Tai että mikä on sitten paras bändi. Niin sitä ei halua oikein sanoa, koska sitten tulee paljastaneeksi aika jännittäviä asioita itsestään. Vaan ne on yleensä niiden asioiden moninaisia yhdistelmiä. Ja ne yhdistelmät on just mielenkiintoisia. Joku gamelanmusiikki ja vaikka 80-luvun alun heavymetal ja sitten 90-luvun alun vaikka emopunk tai joku sellainen.
Jarkko: Pystyykö joku sanomaan, että mikä on paras bändi tai paras artisti?
Mika: Ala-asteella mä pystyin. Mut en mä enää pysty [naurahtaa].
Jarkko: Mulla on ainakin jotenkin semmoinen, että mä joko pidän musiikista tai en pidä siitä. Sitten on jostain musiikista, mistä mä pidän vielä enemmän. Mutta kyllä niitä on monia.
Jussi: Niin on. Ja sitten varsinkin, kun itse esimerkiksi tämmöisenä musiikin suurkuluttajana, oikeastaan myös elokuvankin suurkuluttajana, niin mä en ole ihan varma, että etsinkö mä sellaisia asioita, mitkä mua esimerkiksi, tuottaa mulle vaikka kuuloalueelle mielihyvää tai mitkä on musta hyviä bändejä. Vaan mä oikeastaan etsin sellaisia asioita, jotka toimii inspiraation lähteenä tai ärsytyksinä. Jolloin mulla on semmoinen, ainakin semmoinen kuvitelma, että mä mahdollisesti tutustumalla niihin asioihin voin kehittyä. Vähän niin kuin laajentaisi jotain tämmöistä makuaistia maistamalla erilaisia ruokalajeja ja sitä kautta tulee ikään kuin yhä todennäköisemmäksi, että pystyy syömään vaikka perusruokia, maksalaatikkoa ja lihamakaronilaatikkoa. Mutta yleensä kun alkaa elitistymään eli alkaa käymään vaikka upeissa ravintoloissa, niin siinä käykin päinvastoin, että ikään kuin sitten kelpaa vaan ainoastaan semmoinen huippu-Michelin-ruokatarjoilu. Ja sitten jättää sen muun maailman toisarvoiseksi. Vaikka itse asiassa musta tärkeintä olisi se, että pystyy säilyttämään sen, nimenomaan sen laaja-alaisuuden siinä koko ajan, että pystyy näkemään kauneutta ja itseään kiinnostavia asioita joissain sellaisissa ilmiöissä, mitkä on vaillinaisia. Ja sen takia mä välillä ajattelen jopa niin, että kuuntelemalla, mun lempiyhtyeeni esimerkiksi on Led Zeppelin [pieni naurahdus]. Ja mä tein sen päätöksen jo 80-luvulla. Mä en ole sitä tarkistanut sen jälkeen, mutta mä olen sitä mieltä aina, jos multa kysytään sitä. Mutta sitten samalla tavalla voi esimerkiksi nähdä paikallisissa bändeissä, tai on ne sitten periferiasta tai pääkaupunkiseudulta, niin voi nähdä niitä samantyyppisiä vinkkejä kuin esimerkiksi niitä unelmia, niitä riffeja, niitä sävellyksellisiä kunnianhimoisia lähestymisiä, mitä vaikka Led Zeppelinissä on. Mutta se vaatii sitten ikään kuin siltä tarkastelijalta erittäin suurta tarkkanäköisyyttä. Koska neroutta ja mahtavia maalisuorituksia, niitä on helppo nähdä, kaikki näkee ne yleensä ja niitä vielä hidastetaan suurimmaksi osaksi televisiolähetyksissä. Mutta kaikista hienointa on nähdä niitä pieniä yksityiskohtia, mitä joku puolustaja tekee, ja jotain semmoisia näkymättömiä asioita, mitkä ainoastaan pystyy näkemään se niin sanottu harjaantunut silmä. Ja mua kiinnostaa sen silmän harjaantuminen. Tavallaan, että kiinnostuu sellaisista asioista, mitkä eivät ole ihan päivänselviä eikä ole suoraan näkyvissä. Ja sen takia mua kiinnostaa hyvin useasti niin sanotusti ei hyvä musiikki eikä huono, vaan musiikki ylipäätään.
Mika: Kyllä se näin on. Ja asiat, tavallaan se esteetti ja tapa tarkastella asioita muuttuu matkan varrella, etenkin ellei ole vain tavallinen kuluttaja. Niin kuin mä olen jossain toisessa asiassa tavallinen. Vaikka jossain urheilussa, mä nyt katson sitten voittaako joku vai eikö se voita yleisurheilukisoissa, koska mä en seuraa niin tarkkaan sitä. Mutta jos me mietitään vaikka arkkitehtiä, niin arkkitehti, joka on rakennelmien kanssa, muotojen kanssa, värien kanssa, tekniikoiden kanssa joka päivä tekemisissä ja taistelee niiden yksityiskohtien kanssa kehittääkseen jotain uutta näkemystä, niin miten tämmöinen ihminen katsoo jotain kummallista rakennusta tai rakennelmaa, jossa hän yhtäkkiä saattaakin nähdä aivan valtavasti jotain enemmän kuin vain tavallinen tällainen puusilmä, joka toteaa, että onpas ruma rakennus. Se sanoo ”itse asiassa, katsos, tämä on hyvin kekseliäs, vaikka tämä on näin järjettömän oloinen”. Ja tämä estetiikka taiteessa pätee ihan yhtä lailla myös. Että olen just samaa mieltä Jussin kanssa. Että ei siitä, en mä katso tai kuuntele enää musaa vain miellyttääkseen itseäni, eli onko tämä nyt hyvä, huono, tuoko tämä mulle nautintoa vai harmittaako, tai onko tässä jotain epämiellyttäviä asioita, kuten vaikka modernissa klassisessa. Kun ekan kerran sitä kuuntelee, niin tavallaan sehän kuulostaa pelkältä kaoottiselta vingutukselta ja hermoihin menevältä raastolta. Kunnes vähän kuluu aikaa ja rupeat huomaan nyansseja ja yhtäkkiä sä tajuat, että sä liikutut Pendereckistä, kun se lähtee se viulumölinä, tai Ligetin epävireiset atonaaliset kuorot. Niin siinä alkaa leuka tutisemaan ja tajuaa, että okei nyt tämä on muuttunut tavallaan esteettisellä tasolla. Ja miten itse sitten käsittelee jossain omassa teoksessaan tätä samaa estetiikkaa, mitä siitä on itse löytänyt ja saanut, miten sitä käyttää hyväkseen itse eteenpäin. Ja sen takia tavallaan kaikista tulee omalla alallaan helposti tällaisia oman asiansa erikoistuntijoita, jotka eivät etsi pelkästään kyllä ja ei, ykköstä, nollaa, miellyttää, ei miellytä. Kuten sanottu, niin just varmaan moni kokki myös rupeaa tutkimaan hyvin yksinkertaista arkiruokaa, missä ei ole paljon makuja, mikä on hyvin tavallaan, siinä maistuu vaan se vihermaan perusmaku ja lirkku oliiviöljyä ja siinä se. Saati että sen täytyisi aina jotenkin räjäyttää pankki, jollain valtavalla nautinnolla ja majoneesimössöllä. Niin tämä pätee oikeastaan kaikkeen. Kuten sanoin, niin itse en tiedä enää, tai en mä ajattele asioita enää niin, että onko joku hyvä tai huono, kun mä tavallaan kulutan. Että toisinaan toki. Mutta isossa mittakaavassa, niin se ei oikeastaan merkkaa yhtään mitään semmoinen ajatus, että ei sitä tarvitse määritellä.
Marko: Mä huomasin ensimmäistä kertaa joskus lukioaikoina tällaisen jutun, kun itse rämpytteli sitä punkkikitaraa ja musiikkia, no voi kai puhua populaarikulttuurista, elokuvat, sarjakuvat, tällaiset oli just löytynyt ja kolahtanut. Ja sitten rämpyttelin sitä kitaraa. Ja sitten taas toisaalta opiskelukavereilla oli omat intohimon kohteensa ja omat tällaiset, että mihin heidän ominaisuutensa ajoi heitä. Että mä muistan tällaisen matematiikan tunnin, jossa opiskelukaverini sanoi, että, tai me puhuttiin tästä musiikin ja matematiikan, tai törmäytettiin niitä ikään kuin yhteen sellaisella teini-ikäisen syvällä...
Mika: Itsevarmuudella.
Marko: ...itsevarmuudella ja elämänkokemuksella. Ja opiskelukaveri kysyi sitten, että mikä siinä musiikissa on, että miksi sä soitat. Mä sanoin, että no mä käsi-, siis sitä on vaan kuunnella. Ehkä jossain vaiheessa haluaisin pystyväni tekeen jonkun oman biisin. Se on jonkinlaista itseilmaisua. Ja ehkä mä sitten yritän tavoitella jotain sellaista kauneutta tai inhimillisiä tuntoja. Ja sitten hän vastasi, että hän kokee matemaattisen toisen asteen yhtälön samalla tavalla.
Mika: Noni, just joo. Joo.
Marko: Että hän näkee jotain kauneutta siinä loogisuudessa. Ja jopa jonkinlaista runollisuutta.
Mika: Just, just.
Marko: Ja silloin mä rupesin heräämään tähän ajatukseen, että totta tosiaan, tämä kaikki on jollain tavalla, tai on ainakin ajateltavissa yhdeksi.
Mika: Aivan, yhdeksi isoksi...
Marko: Juuri näin.
Mika: ...mistä jokainen ottaa sitten siivunsa tai osansa, mikä lähtee resonoimaan.
Marko: Juuri näin, joo.
Mika: Kyllä.
Marko: Mitäs, mehän jutustellaan täällä kirjastossa. Millainen kirjaston merkitys on ollut teillä teidän elämänne varrella?
Jussi: Valtava.
Mika: Kyllä se on. Itse olin todella huono, mä varmaan luin joskus 16-vuotiaana, en mä muista edes luinko mä sitä koko kirjaa, koulusta pakotettiin lukemaan yksi romaani. Ja mä-
Jussi: Oliko se Kärpästen herra?
Mika: Ei. Se oli Punainen poni. Ja mä tuskastelin, että en mä pysty lukeen, niin kaveri sanoi, että lue se takakansiteksti ja teet siitä sitten vastauksen. Ja niin mä tein. Se meni todella myöhään ennen kuin ensimmäinen kirja tuli itse luettua. Mutta sen jälkeen sitten, kun kir-, mä muistan mä tulin joskus, en enää niin nuorena miehenä kirjastoon, kävelin tuohon hyllyjen eteen ja katsoin, että ei jumankauta, että minkä kirjan mä nyt näistä sitten valitsen, että mistä mä tiedän, mikä näistä on hyvä tai mikä on huono. Tai mikä kiinnostaa tai ei kiinnosta. Ei mulla ollut mitään käsitystä, miten tota järjestelmää käyttää. Kunnes sitten joku vähän opasti, että tuossa on nyt jotain tuommoista. Näissä, missä on tämmöisiä raitoja, niin nämä on scifikirjoja ja siellä on vähän jotain jännää avaruusjuttua. Ja eihän silloin ollut kuin varmaan kolme fantasiakirjaa, kun mä olin nuori. Eli silloin oli Sormusten herra, Hobitti ja Maameren velho, Le Guinin. Ja Dyyni oli sitten jo scifipuolella. Mutta siinä oli kaikki fantasiakirjat. Ja sieltä se pikkuhiljaa sitten alkoi aukeamaan koko kirjastolaitoksen olemassaolo. Ja täytyy sanoa, että tuli käytettyä sitä itse tai ei, niin ei yhteiskunnassa voi olla mitään arvokkaampaa muuta kuin että on uimahalli ja kuntosali ja kirjastolaitos. Että ihmiset tätä kautta yhdenvertaistuu aivan valtavasti. Ja kyllä se on kaiken sivistyksen peruskivi, että meillä on tällaiset palvelut olemassa, kaikkien käytettävissä. Ja sen jälkeen mä olen kyllä käyttänyt kyseistä laitosta säännöllisesti.
Jussi: Joo, mä olen kanssa sitä samaa ikäluokkaa, että voin yhtyä tuohon samaan. Että meillä on kotona esimerkiksi, meillä on aina ollut monimetrinen kirjahylly ja vanhemmat on aina lukenut. Ja sitä kautta itsekin hyvin nuorena alkoi lukemaan. Ja sitten oli kaveriporukka, jossa sitten tavallaan nähtiin jotenkin, että se lukeminen, tiettyjen [pieni naurahdus] eksistentialististen kirjojen lukeminen on ikään kuin semmoinen, että se kuuluu yleissivistykseen ja sellaiseen. Ja sitten se perustu aika paljon niitten kirjan nimien ja kirjailijoiden vaihteluihin. Vähän samalla tavalla kuin tutkittiin levynkansien kiitoslistoja ja sitä kautta löydettiin uusia bändejä, niin kyllä se varsinkin varmaan yläasteen lopulla ja lukiossa, niin nousi kanssa kyllä entiselleen, että lähes joka päivä tuli käytyä kirjastossa. Ja sitten tuli paljon myös sitä sellaista, että lainasi niitä kirjoja, vaikkei silloin ollut ehkä ajatusta siitä, että ne jää johonkin kirjastokortteihin tietoon, mutta kuitenkin ajatuksena oli se, että kun lainaa hyviä kirjoja, niin vaikkei jotka hetki niitä lukisikaan, niin ainakin ne tihkuu jotain semmoista informaatiota, vähän samalla tavalla kuin matikankirja siä tyynyn alla tihkuu taitoa ja ymmärrystä, niin ehkä samalla tavalla sitten näki jotenkin, että tietyt kirjat pitää jollain tavalla kahlata. Ja muistan, että osa kirjoista tietenkin, kun tuli luettua, niin tuntui erittäin pitkäveteisiltä. Vähän sama juttu, kun on haastavien elokuvien kanssa. Mutta sitten joka kerta, kun ne vaivautuu lukemaan tai katsomaan ne leffat, niin se palkinto on kyllä ihan järisyttävän suuri, mikä odottaa sen elokuvan jälkeen. Välillä tulee valitettavasti semmoisia ajanjaksoja, että lukeminen, johtuu ehkä tästä tämmöisestä pirstaloituneesta todellisuudesta, että semmoiset pitkäjännitteisyys ja sellainen, niin muuttuu eri aikoina. Mutta välillä tulee semmoisia intohimoisia kausia, että lukee todella paljon. Ja sitten välillä saattaa mennä vuosi tai kaksi, ettei tule luettua oikeastaan ollenkaan. Mutta kyllä mulla on kanssa se sama ajatus siitä, että on kokenut tämän tärkeäksi. Ja varsinkin sitten, kun katsoo esimerkiksi itseään nuorempia sukupolvia, niin tuntuu, että kirjastokortin käyttäminen ja lainaaminen on erittäin suuressa aktiviteetissa ja kirjasto on eräällä tavalla semmoinen opetettu tapa, että täällä kuuluukin käydä ja täällä on mahdollisuus päästä kaiken salaisen tiedon ytimeen. Ja jos ei sitten täältä löydy, niin ainakin se on sitten aina tilattavissa [pieni naurahdus], että se on hyvä.
Marko: Juu. Meillä on tämmöinen esoteerinen koko maan kattava verkosto täällä.
Mika: Salaliitto.
Marko: Kyllä, kyllä.
Mika: Ja on kai se nyt huikeaa ja näin pitää olla, että kirjastolaitostakin koko ajan kehitetään ja laajennetaan vielä monella saralla. Kuten sanottu, niin kyllä toi on hienoa, että tänne on tullut tavallaan toi videopelit, mihin monella ei ole varaa, koska ne on, mitä tuossa aikaisemmin puhuttiin, koska ne on niin kalliita. Jos miettii seitsemänkymppiä, pahimmillaan kahdeksankymppiä yksi peli, niin ei sellaisia ole varaa ostaa. Eli sitäkin kautta nuoret pääsevät kiinni. On sarjakuvat tulleet. On musiikki monelta genreltä tullut, myös nuotit, myös soittopalvelu, tällä hetkellä elokuvat. Myös skanneripalvelu. Ja myös näitä työtiloja, missä voit käydä kirjoittaan. Eli sä et tarvitse aina omaa tietokonettakaan, jos haluaa, ja nettipalvelukin löytyy ja tietokone, kirjoituspalvelu tuolta. Että kyllä toi on yhteiskunnallisesti, tuon paremmin ei voi, eikä demokraattisemmin, ei voi käyttää yhteisiä varoja, jos me mietitään. Muuta kuin luomalla paikka, mikä on aivan kaikille tiedon ja myös tällaisen, myös viihteen lainauskeskus ilmaiseksi, niin kyllä se on kerta kaikkiaan huikea homma ja näin asiat pitää olla.
Jussi: Tällein nopeasti sanon vielä sillain porilaisena, että tuli käytyä Helsingissä aina silloin 80-luvulla ja 90-luvulla, niin tuli aina käytyä siellä Digelius-levykaupassa, joka toi erittäin laajalla otannalla kaikkea erittäin hämmentävää kokeellista musiikkia ja myös kansanmusiikkia, erilaisten musiikkikulttuurien sulautumia ja niin poispäin. Ja mun mielestä kirjastossa taisi olla semmoinen kuin musiikkikulttuurien sulautuma, semmoinen sektio. Tai sitten se oli ainakin joku numerosarja.
Marko: Joo, olen kuullut.
Jussi: Joo.
Marko: Että kirjastoissa, riippuen vähän, että missä päin Suomea ollaan, niin on erilaisia tapoja jaotella aineistoa, myös musiikkiaineistoa. Mutta olen vaikuttanut Helsingissä, niin muistelisin kanssa törmänneeni tällaiseen.
Jussi: Sitten oli tämmöinen nolla zone ja sitten oli grey zone. Ja sellaiset, niin kyllä täytyy sanoa, että kyllä ne on ollut tosi kovassa käytössä, koska tuntuu, että jokaisessa kirjastossa oli johonkin uumeniin kätketty joku sellainen sivistyksen järki, joka osasi hankkia kirjaston kokoelmiin niin laajamittaisesti kaikenlaista kokeellista musiikkia ja sellaista. Että kyllä se on ollut esimerkiksi ihan oman sivistyksen kannalta uskomaton juttu. Että sieltä välillä saattoi hakea kymmenen, viisitoista CD:tä lainaksi. Ja sitten palautti ne ja haki taas lisää. Ja sitä kautta pystyi laajentamaan sitä kokonaiskuvaa, että minkälaista musiikkia on ylipäätään olemassa. Ja silloin tuli just tehtyä paljon sitä, että kiinnostuneena kuunteli musiikkia eikä yrittänyt etsiä sellaista musiikkia, mistä voisi pitää [pieni naurahdus], koska se on vähän turhanpäiväistä. Tuntui ainakin silloin. Että sellainen musiikki, mikä hämmensi eniten, niin se oli oikeastaan kaikista kiinnostavinta.
Mika: Ja herätti ajatuksia. Kyllä se on taito elämässä, siis itsensä terve provosoiminen. Niin se on tavallaan, se on myös taito, jota pitäisi tavallaan vaalia. Ja jos ihminen lähtee jatkuvasti siitä, että ei ole mitään muuta kuin minun nautintoni tyydyttäminen, niin sehän on tavallaan todella veltostut-, tai veltostuttavakin on väärä sana, vaan se on täysin tylsistyttävä lähtökohta. Kyllähän ihmisen pitää provosoida itseään ja haastaa...
Marko: Haastaa itsensä.
Mika: ...koko ajan ajattelua, omaa jonkinlaista tunneälyä ja ihan mitä tahansa ominaisuuksia meissä on. Kyllä sitä pitää haastaa. Ei urheiluakaan voi harrastaa niin, että mä käyn sen verran tuossa lenkillä, mikä vaan tuntuu tosi hyvältä. Sitten mä juoksen Ärrälle ja juoksen äkkiä takaisin, koska alkaa vähän tuntua jo pahalta. Että se on järjetön lähtökohta olla vain täyttämässä omaa nautintoaan ja se on niin kuin joku mittari. Oikeastaan mikään arvokas ei synny siinä mielessä ilman ponnistelematta tai pientä kärsimystä.
Marko: Eikä mikään tämmöinen henkinen kehittyminen, eteenpäin kulke-
Mika: Ei, niin kuin ei fyysinenkään kehittyminen.
Marko: Aivan.
Mika: Ei sekään tapahdu tavallaan, että mä nostan vaan sen verran. Heti jos tuntuu vähän kädestä ja laskee heti alas ja menee makaamaan sohvaan, niin se on ihan sama niin kuin henki. Henkinen kehittyminen rapistuu ja veltostuu ihan samanlailla. Sen takia semmoinen jatkuva terve provosointi, sen takia se on ollut kivaa myös noissa joissain soittoreissuissa, kun ollaan Circlen kanssa käyty, niin siellä aina pojat, kun siellä on joku vapaapäivä, niin joku järkkää, että jaaha, nyt äijät ylös ja lähetääs Guggenheimiin ihmettelemään. Eikä kysymys ole taas siitä, että no onko siellä nyt varmaan mielenkiintoinen hyvä näyttely. Se on toissijainen ajatus taas. Nyt mennään sitten Guggenheimiin ja aletaan katsoon niitä teoksia ja vietetään siellä kaksi tuntia. Sitten nähdään taas pääportilla ja mennään sitten istumaan kuppilaan, jos mennään. Mutta ennen ei mennä kuppilaan ennen kuin Guggenheimissa on katsottu kaksi tuntia. Ja se on tavallaan semmoista, kiskomme toisiamme mukaan pieniin provosoinnin hetkiin. Enkä kyllä niistä reissuista ainoatakaan kadu. Kaikesta on jäänyt inspiraatiota ja ideoita plakkariin, mitä tällä hetkelläkin käyttää ja kiittää. Ja siksi sen tajuaa niin arvokkaaksi, että tuosta ei saa koskaan itseään päästään liian helpolla.
Marko: Joo. Tuosta Circle lirvahti siellä keskusteluun. Ja tämä on nyt vähän jännä tilanne, että tässä sitten [pieni naurahdus] ruvetaan esittämään omia tulkintojaan, mutta olen tosiaan todistanut kahdesti livenä. Ja siihenhän liittyy, yhtyeeseen liittyy tällainen vahva performatiivisuus, teatraalisuus. Ja ehkä arvoisan solistin tapauksessa myös fyysisyys. Ja näin. Niin mua kiinnostaa tällainen, että kun Circle lähtee möyrimään kiertueelle, niin kuinka paljon niistä asioista, mitä te lavalla teette, niin on pikkuisen ennakkoon suunniteltua ja mikä on improvisaation rooli?
Mika: Se on nimenomaan sekä että. Se on pikkuisen suunniteltua, mutta se ei ole paljoa suunniteltua. Koska me monesti, kun lähdetään soittamaan, niin Jussi ja minä ajetaan tästä Helsinkiin, mennään poikien kanssa Kaapelitehtaalle illaksi treenaan, nukkumaan, aamusta hypätään lentokoneeseen ja lähdetään soittamaan. Eli kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Ja jos ajattelee tuommoista performanssipuolta ja esiintymispuolta, niin se tapahtuu vain sanallisesti. Takahuoneessa heitellään muutamat ideat ilmaan ja sitten pannaan ne vaan toimeen. Mutta se on hyvä, koska toi ryhmä on tällä hetkellä sen ver-, ollut niin pitkään noi ihmiset siinä mielessä vapautuksen tilassa, että kukaan ei sillain pelkää heittäytyä sanotaan itsensä häpäisyyn tai heittäytyä mihin tahansa pikkuehdotukseen, mikä heitetään. Että tuossa on hieno ilmapiiri tällä hetkellä, että asioita vain päätetään toteuttaa ja sitten ne toteutetaan. Miettimättä jälleen kerran onko se hyvää, huonoa, näyttääkö se coolilta tai naurettavalta. Tavallaan ne termit siivotaan pöydältä pois ja asioita vaan päätetään toteuttaa, jolloin niistä syntyy jonkinlainen kokemus, mikä voi olla sitten kenellekin mitä vaan. Mutta emme ala arvottaa ja sensuroimaan itse sitä tekemistä. Se on se pääasia ollut siinä. Ja fyysisyys siihen musiikkiin tulee oikeastaan täysin luonnollisesti, koska siinä on tavallaan vauhtia ja voimaa. Ja se fyysisyys oikeastaan vain lietsoo sitä soittamista ja tekemistä. Ja itse nautin nimenomaan Circle-kokoonpanossa tavallaan sen fyysisyyden tekemisestä, että se on puoliksi urheilusuoritus, puoliksi jonkinlainen turkkalainen teatteri, jossa on hienvirtaamaa ja lihastenjännittymää. Ja toinen puoli on taiteellista keskittymistä. Ja tämä yhtälö on erittäin nautittava.
Jussi: Joo, siis vähän samoilla linjoilla kyllä. Mä olin katsomassa tuota Kissiä tuossa muutaman kerran tässä 2000-luvun jälkeen. Ja musta se oli kauhean hauska, kun siinä oli aika joku tietty biisi, niin sitten aina joku lensi jollain vaijerilla tai joku sitten lensi kattoon tai joku sylki tulta. Musta se oli hauska, että niissä oli semmoisia, niissä kappaleiden sisällä oli aina jotain semmoisia juttuja, mitkä ne teki sitten aina esimerkiksi samaan aikaan tai jotain sellaista. Niin ehkä meillä on kanssa syntynyt jotain sentyyppisiä asioita. Että kun joku kappale soitetaan, niin vaikkei siitä sen enempää sovita, niin sitten se aina yleensä päättyy niihin samoihin juttuihin, kun niitä on-
Mika: Ja ainakin kiertueella, kun se sama asia toistuu, niin se vaan tapahtuu sitten enää...
Jussi: Joo, mutta se on semmoista-
Mika: ...että pyramidi tapahtuu lopussa joka tapauksessa.
Jussi: Se on vähän semmoinen popkulttuuriajatus. Joillakin saattaa olla vaikka se, että kun käy lenkillä, niin sitten pakko juoda pullo vichyä. Niin ne on semmoisia samantyyppisiä, että ne on rituaaleja, jotka tulee toistumaan. Ja sitten siinä syntyy aika semmoinen hauska juttu, kun saa isomman ryhmän ikään kuin samalle levelille tekemään jonkun tietyn asian. Että se on varmaan vähän samaa kuin jossain urheilujoukkueen, että joku paitsioansa jossain jalkapallossa, vaikken nyt hirveästi jalkapalloa seuraakaan, niin se on varmaan semmoinen aika hauska juttu, kun yhtäkkiä puolustuslinja nousee ja sitten joku jää sinne pyörimään [pieni naurahdus].
Mika: Ja se vaan tapahtuu. Että ei ne enää siellä vilkuile...
Jussi: Niin, että se on-
Mika: ...edes toisiaan, vaan ne vaan muodostaa sen, kun joku vastaliike tapahtuu.
Marko: Joo, (-) [epäselvää] koostuu aivan järkyttävän taitavista soittajista. Mutta onko edelleenkin kuitenkin vuosien jälkeen välillä, kun improvisaatio tavallaan keikalla nappaa vallan, niin tuleeko semmoista vaaran tuntua, että mihin tämä lähtee kehittymään tämä juttu?
Jussi: No sitähän me toivotaan. Ja se lähtöhän siinä tavallaan on, ehkä ajatus se, että itse olen esimerkiksi suuri Grateful Deadin fani. Ja kitaristi Bob Weir, siitä tuli joku dokkari just, ja sitten hän mainitsi siinä, että hän on ikään kuin, vähän niin kuin aikoinaan John Coltranen bändissä oli McCoy Tyner pianistina, joka löi sinne synkooppeja hänen saksofonisooloille. Ja sitten tämä Bob Weir kuvaili itseään tässä Grateful Dead -dokumentissa, että hän oli kanssa sellainen kitaristi, joka soitti tällaisia synkooppeja, tietynlaisia painatuksia, kun pääkitaristi, tai en mä voi sanoa, että pääkitaristi, mutta kuitenkin soolokitaristi Jerry García soitti näitä lurittelevia soolojaan. Ja sitten mainitsi siinä, että jossain vaiheessa hän huomasi, kun he soitti ja he lähti johonkin ikään kuin suoraan avaruuteen soittamaan pitkiä jameja, niin hän huomasi odottelevansa siellä jossain Jerry Garcíaa, joka oli vasta tulossa sinne. Niin sehän se improvisaation juju on, että siinä ei ole kysymys mekaanisesta omien taitojen esittelemisestä tai jostain sellaisesta, että toistaa sellaisia fraaseja, jotka on jotakin tämmöisiä kulttuurillisesti klassisia 50-luvun Charlie Parkerin likkejä saksofonilla. Vaan se pointti on se, että siinä ollaan luomassa kollektiivista yhteistä kieltä. Ja se kieli on joku sellainen niin muinainen kieli, että se on täysin nonverbaalista, että sitä ei pysty sanallistamaan. Ja oikeastaan se soittaminenkin tapahtuu nimenomaan sen yhteissoiton ansiosta, että siihen ei enää ikään kuin ota osaa yksilöt, vaan se bändi muodostuu semmoiseksi isoksi kokonaisuudeksi. Ja mun mielestä improvisaation tärkein juttu on se, että se ei nimenomaan niin sanotusti toimi vaikka musiikillisesti tai audiollisesti koko ajan, vaan siellä on olemassa just sellaisia heikennyksiä. Ja on olemassa sellaisia kohtauksia, jotka eivät lähde, ikään kuin syty millään, mutta sitten siellä saattaa olla hetkellisiä sellaisia innovatiivisia päräyksiä, jotka toimivat todella inspiraationa orkesterille itselleen, mutta myös yleisölle. Ja monta kertaahan sanotaan, että improvisoitu musiikki on paljon hauskempaa soittajalle kuin yleisölle.
Mika: Kuuntelijalle [naurahtaa].
Jussi: Mutta mä olen kyllä sitä mieltä sillain, että kuuntelijan pitää ikään kuin vapauttaa itsensä, pitää uskaltaa lähestyä sitä sellaista improvisaation voimaa, mikä ei ole hallittavissa. Ja mä monta kertaa ajattelen sillain, että esimerkiksi joku jazzyhtye, joka soittaa vapaata improvisaatiota, osa saattaa soittaa sellaisia hyviksi havaittuja likkejä, jotakin saksofonilikkejä jostain menneisyydestä, jotka sitten joku tarkkakorvainen kuuntelija saattaa huomata, että jaha, toi oli sieltä ja sieltä livelevyltä. Mutta todellisuudessahan se pointti on se, että siinä yritetään nimenomaan olla soittamatta niitä sellaisia likkejä, vaan siinä ollaan luomassa yhteistä uutta kieltä. Totta kai siinä orkesterilla on tiettyjä lainalaisuuksia, kuten esimerkiksi vaikka soittotila, yleisö. Joku saattaa olla hieman innokkaassa tilassa ja välillä huutaa kommentteja. Tai joku lasi saattaa herkässä kohdassa tipahtaa lattialle. Ja PA-laitteisto ei välttämättä anna riittävää ilmanpainetta tai jotain muuta sellaista. Niin mä vertaan sitä aika useasti esimerkiksi vaikka urheilupeliin, mikä on musta aika hauskaa, koska urheilussakin on tiettyjä lainalaisuuksia. Ne on niitä sääntöjä, niitä varusteita, tavallaan sen urheilun instrumentaatiota, jota myös vapaasti soittava jazzyhtye käyttää. Mutta urheilussa on, siinä vapaassa improvisaatiossa, mikä toimii niiden sääntöjen puitteissa, ainakin normaalisti pitäisi toimia, niin on semmoinen yllättävä piirre, mitä harvoin on esimerkiksi improvisoivalla rockyhtyeellä tai jazzyhtyeellä, nimittäin se vastustava joukkue [naurahduksia], joka tekee kaikkensa, että se toinen porukka ei pysty improvisoimaan hyvin.
Mika: Epäonnistuu.
Marko: Oletteko koskaan kokeneet yleisöä vastustavaksi joukkueeksi?
Jussi: Niin. Parhaimmillaan ikään kuin on semmoinen ajatus, että häviävässä joukkueessa on enemmän katharsista. Elikkä loppujen lopuksi se on paljon kiinnostavampaa oikeastaan hävitä se ottelu kuin se, että voittaa. Kaikki pystyy tavallaan voittamaan, mutta sen tappion käsitteleminen, vähän samanlailla, kun puhutaan, että lautapelit opettaa vaikka perheen pienimpiä, miksei myös vähän isompiakin, käsittelemään tappion tunteita. Niin se, että pystyy käsittelemään tappion tunteita, on vähän sama asia kuin pystyy käsittelemään vaikka totaalisesti epäonnistuneita keikkoja. Ja itsekin tällain viisikymppisenä äijänä, niin erittäin harvoin tulee onneksi soitettua ihan totaalisen epäonnistuneita keikkoja, mutta niitä saattaa tulla sinne joukkoihin. Niin huomaan, että itsellänikin meni useita päiviä, että toivuin...
Mika: Tokeni [naurahtaa].
Jussi: ...siitä. Että pitäisi selvästi treenata sitä tappion ymmärtämistä ja sitä. Mutta sen takia mä ajattelen, että esimerkiksi joukkuepelit on hyvin useasti, ne on hyvin lähellä esimerkiksi jazzimprovisaatiota tai voisi sanoa, että todella vapaata improvisaatiota, missä ei ole ikään kuin määritelty sitä kieltä. Että voi tavallaan tehdä sillä soittimella ihan mitä tahansa, koska elämähän sitä oikeastaan on. Ei mekään tiedetä, ei me osata ennakoida tätä meidän tapaamista tai tätä meidän kohtaamista. Ja tuntuu, että tämä on mennyt ihan kivasti.
Mika: Ja tässä on tapahtunut pieni tavallaan kummallinen semmoinen suhtautumismuutos. Aikoinaan kun popmusiikki tuli valtavalla rytinällä, niin jossain vaiheessa asiat supistui siihen, että ihmetellään, että ei kai sitä nyt, yli viittä minuuttia toi bändi soittaa, että nythän se menee jo aivan liian pitkäksi jönkötykseksi. Ja mietitään mitä järkeä tässä on, että tehän vaan jammailitte seuraavat viisi minuuttia siinä, missä ei tapahtunut yhtään mitään. Ja sen jälkeen, kun miettii tavallaan miten, kun tuli esimerkiksi tekno, niin yhtäkkiä ihmisillä ei ole mitään ongelmia, kun jumputtaa kakskyt minuuttia yksi basari, ja välillä joku vinkaisee saman teeman ”viu viu”. Kun me löydettiin uusi konsepti sille esimerkiksi, että okei, tätä voi käyttää joraamiseen ja vaan äänikuvassa tai rytmissä olemiseen ja elämiseen. Jossain vaiheessa ajattelu meni niin tiukkaan, että kaikki pitäisi olla niin kuin mainoksia, missä on jotain järkeä. Esittäkää kolme ja puoli minuuttia napakasti napakka mainos, mikä jää jankuttaessa mieleen, niin siinä on järkeä. Vaikkei tietenkään siinä ole yhtään sen enempää järkeä kuin missään muussakaan. Mutta näin me yhtäkkiä hukataan tavallaan se koko kokemisen aspekti. Että asiat pitäisi olla jotenkin täysin järkeistettynä, tietyssä asiassa hallinnassa. Ja sen takia tuommoinen jamimusiikki mukana siellä setissä ja keikalla, niin se käytännössä on lähempänä taas sitä originaalia musiikkia, mistä musiikissa on lähtökohtaisesti kyse. Eli äänessä, tunnelmassa, tunteessa elämistä. Ja silloin, kun se homma toimii, niin sen aistii bändi. Mutta kyllä mä väitän, että suurin osa myös yleisöstä aistii, että okei nyt ei tarvitse enää jäkittää, nyt vaan eletään ja kellutaan ilmapiirissä, mikä elää ja on läsnä. Ja se on oikeastaan siinä mielessä terveempää musiikin tekemistä, käyttämistä, kuluttamista. Mutta se on jännä, milloin me välillä hukataan johonkin täysin järjettömään vaatimukseen niinkin alkeellisia perusasioita. Kun esimerkiksi jos meillä on loma, niin meidän täytyy ehdottomasti katsoa kalenteri, mihin merkataan ne kellonajat, että mitä tapahtuu milloinkin siinä lomalla. Että muuten se menee tämä loma täysin hukkaan. Saati mitä jos tehdään yksi asia ja lopun aikaa vaan ajelehditaan. Niin näinhän sen pitäisi olla.
Marko: Joo ja eikö siinä ole myös tämmöinen typistämisen ajatus sitä kautta, että jos tosiaan mainospuheen taikka [rykäisee] popmusiikin listabiisi paketoidaan siihen kolmeen ja puoleen minuuttiin-
Mika: Ja kolme tai neljä kertaa kertsikka täytyy.
Marko: Juuri näin. Niin sehän itse asiassa myös latistaa, just niin kuin kuvasit, sen inhimillisen kokemuksen. Ja toisaalta taas supistaa sellaista merkitysten kokemusta.
Mika: Kyllä, kyllä.
Marko: Saatteko ajatuksesta kiinni?
Mika: Kyllä, kyllä.
Marko: Vähän vaikeasti muotoiltu. Mutta että ei ole tavallaan aikaa tutkiskella sitä tunnetta tai ajatusta.
Mika: Se vaan otetaan vastaan.
Marko: Juuri näin.
Mika: Ja kuten sanottu, ei se väärin ole. Se on myös yksi tapa. Mutta on olemassa muitakin tapoja. Ja se on tässä olennaista. Että [naurahtaa] kaiken ei tarvitse olla umpipakattua mainosammuntaa, mikä jää mieleen jankuttamaan loppupäiväksi. Että kaiken ei tarvitse olla tällaista brainstormia. Ja se on hyvä oivaltaa myös kuluttajana, tekijänä, mutta myös kuluttajana, kun itse kuluttaa. Ja yhtäkkiä, sitten joku julkaisee jazzlevyn, missä on yhdellä puolella vaan yksi pikku limputteleva kappale. Ja miettii, jos sitä pelkästään kuuntelet tarkkaan ja analysoit, niin onko tässä nyt järkeä ja onko tämä nyt kauhean hyvä. Sitten sä huomaat, että sulla on soinut se kymmenen kertaa se levy siinä edestakaisin eikä se ole kulunut yhtään mihinkään. Se edelleenkin soi ja luo vain tunnelman siihen huoneeseen ja hetkeen ja päivään, kun sä pistät sen homman. Okei, tätähän pystyy kuunteleen käytännössä loputtomasti. Ja se on jotenkin hieno silloin, kun oivaltaa, että okei, että tämä myös voi olla se musiikin kuluttamisen tapa, antaa sen vain maalata tilaan väriä, huoneeseen ja päivään ja tiettyyn hetkeen väriä. Eikä jatkuvasti tyrkyttää sulle jotain täysin konekiväärillä ammuttuna.
Marko: Valmiiksi pureskeltua ajatusta, että näin on.
Mika: No tavallaan, juuri näin. Ja siinä on oma hienoutensa.
Jarkko: Niin ja siis se, jäin tuosta vaan siis miettimään, että siinä varmaan on kuitenkin tietyllä tapaa myös, tai se kaupallistaminen, mutta myös sitten tavallaan se semmoinen yleinen tehostaminen ja semmoisten varmojen kaavojen toistaminen, mitä sitten myöskin tietyllä tapaa tutkimuksen kautta haetaan. Että siellä on olemassa tämä niin sanottu hittibiisin kaava, mistä jonkun verran puhutaan. Ja se on tavallaan, se rytmittyy tietyllä tavalla ja se toimii suurimmalle osalle ihmisistä. Toisille sitten taas ei. Mutta siinä olisi, että se oikeastaan vähän niin kuin, se on semmoista tietynlaista psykologista sodankäyntiä, mitä kaupallisuudessa on tänä päivänä aika paljonkin. Niin kuin esimerkiksi siinä, että kun kauppaan menet, niin sinne on valittu tietynlaista musiikkia, jotta se saisi ihmiset toimimaan tietyllä tavalla.
Mika: Kyllä.
Jarkko: Ja tiettyyn järjestykseen on laitettu tavarat, koska se maksimoi tavallaan sen-
Mika: Heräteostosten mää-
Jussi: Tai niin luullaan.
Jarkko: [pieni naurahdus] Niin, tai-
Mika: Mutta kyllähän se tutkittu on, koska...
Jarkko: Kyllä.
Mika: ...kaikki eivät käyttäytyisi niin, jos ei tilastot osoittaisi yhtään sinne suuntaan. Mutta kun sanottu, vaikka siellä soiva se tavallaan musiikki, se pitää ensin opettaa. Että se on matkan varrella opetettu se tietynlainen, mikä meistä on, kutsutaan vaikka hissimusiikiksi, minkä me koemme hissimusiikkina, turvalliseksi tai luottamusta herättäväksi. Tai innoittavaksi tai jotain. Että meillä pitää olla se kieli ajettu ensin sisään tässä vuosikymmenien tai vuosien varrella. Ja sen jälkeen sitä voidaan käyttää psykologisesti ajamalla sitä sinne ja saamalla toimintamallia aikaiseksi.
Jussi: Mua naurattaa aina se, kun algoritmit yrittää suositella erilaisissa striimauspalveluissa sellaista musaa, mitä mahdollisesti haluaisin kuulla. Vaikka todellisuudessa mä en todellakaan halua kuulla semmoista musaa, mitä mä haluisin kuulla, vaan sellaista, mitä mä en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Että se ei voi ymmärtää se algoritmiparka sitä, että ei mua kiinnosta...
Mika: Parka [naurahtaa].
Jussi: ...jos mä olen katsonut Paluu tulevaisuuteen ykkösen, niin en mä halua katsoa...
Mika: Kakkosen.
Jussi: ...Arkajalat-elokuvaa. Tai kakkosta [naurahduksia]. Niin musta se on tosi hauska siis ajatus sillain, että ajatellaan, että se... Paras juttu on musta ehdottomasti näissä tämmöisissä striimauspalveluissa, kun myydään sellaista mielikuvaa. Taiteessahan on mun mielestä kanssa mielikuva-ajatus musta mielenkiintoinen ja musta se on osa sitä teosta. Että on paljon semmoisia varmaan elokuvia tai musiikkiesityksiä, joita ei oikeastaan, tarkoituksenakaan ei ole kuunnella. Että mä olin katsomassa esimerkiksi Alvin Lucierin teosta tuolla, säkin olit katsomassa itse asiassa, Krakovassa. Tehtiin semmoinen klasarijuttu sinne. Niin siinä soitettiin käytännössä katsoen, sinfoniaorkesteri soitti, oliko se nyt sitten...
Mika: Yhtä nuottia.
Jussi: ...D-nuottia tai C-nuottia sillain, että kaikki pellit oli viritetty siihen. Ja sitten ne soitti sitä. Ja ne on semmoisia ajatuksia, ne on ideoita, jotka voi hyvin ottaa ikään kuin, että ai tuommoinen teos on tehty. Mutta ei sitä välttämättä tarvitse katsoa tai nähdä. Mun mielestä hyvä esimerkki on vaikka siitä, että kun tällä hetkellä näissä suoratoistoissa on esimerkiksi vaikka artisteja, jotka tienaa miljoonia, koska niiden kuuntelukerrat alkaa olemaan satoja miljoonia. Ja ne on ylipäätään siitä, kun eletään hektisessä maailmassa, niin monilla ihmisillä on, saattaa olla esimerkiksi nukkumisen kanssa ongelmia, niin on paljon semmoisia unisoittolistoja. Ja sitten kun ne pyörii läpi yön siellä taustalla, niin saattaa olla sellaisia kappaleita, joita on kuunneltu sata miljoonaa kertaa, mutta kukaan ei ole koskaan ollut hereillä, kun niitä on kuultu. Ja siitä huolimatta he ikään kuin saa taloudellisen hyödyn siitä todella hyvin ja elättää sillä perheensä. Musta se on ihan mielenkiintoinen ajatus, koska siinä on kanssa semmoinen eräänlainen innovaatio, myydään mielikuvia. Jos ajatellaan, että tänä päivänä on vaikka, aika useasti striimauspalveluissa on se ajatus, että kun siellä on erilaisten tahojen tekemiä soittolistoja, ja sitten kun niitä on mahdollisimman paljon, niin sehän tarkoittaa sitä, että nehän soi samalla tavalla kuin kappaleet soi radiossa mahdollisimman paljon. Sillä erotuksella, että striimauspalveluissa aina joku merkitsee semmoisen yhden pienen pylpyrän, että yksi kuuntelija. Että auttakaa armias, jos kaikki radiokuuntelijat merkattaisiin samalla tavalla yksittäisillä pylpyröillä, mitä nyt tavallaan merkataankin. Niin sitten sillä samalla illuusiolla myydään ikään kuin sitten slotteja johonkin isommille festivaaleille, kun nämä kuuntelukerrat on näin valtavia näillä artisteilla, vaikka todellisuudessa ne on ollut sadassa viidessäkymmenessä älyttömän isossa soittolistassa, jota seuraa puoli miljardia ihmistä. Niin ei se mikään ihme ole, että kun lähtee rekkakuski vaikka ajamaan tästä Kajaaniin ja pistää soittolista päälle, niin kyllä se nyt ennemmin tai myöhemmin sieltä tulee se kappale siitä läpi.
Mika: Tai käy supermarketissa.
Jussi: Eikä se tarkoita ollenkaan sitä, että joku ihminen olisi niin sanotusti halunnut kuulla sen. Että olisi niin sanotusti kirjoittanut sinne hakukenttään, että Metallica, ja sitten olisi saanut sitä Metallicaa. Musta se on hauska ajatus siis sillain, että myydään ikään kuin mielikuvia. Myydään semmoista potentiaalia, mitä todellisuudessa ei välttämättä ole edes olemassa. Ja musta se on hauskaa, semmoinen mielikuvamyyminen. Siihen perustuu paljon tämä yhteiskunta varmaan.
Marko: Syntyy hype. Ja sitten hype tosiaan mahdollistaa ne valtavat festivaalitapahtumat ja lipunmyynnin.
Mika: Ruokkii itse itseään.
Marko: Juuri näin.
Mika: Se on tavallaan itse kasvava lumipalloilmiö, joka tapahtuu siitä. Ja näin se on. Ja me ihmiset ollaan laumaeläimiä, joten kyllä me helposti sinne kauppakeskukseen, jos siellä joulupukin ympärillä kaikki on, niin kyllä me sinne mennään sitten itsekin kurkkimaan. Että tämä tapahtuu. Ja tähän ilmiöön nämä koneet luottavat. Tai niiden perusteelle se tavallaan rakennetaan. Ja kyllä se kummasti vaan toimii. Me olemme uteliaita ja mielellään menemme kyllä sinne yökerhoon, missä muutkin ovat. Että näin se, paitsi tässä iässä menee siihen baariin, missä ei ole kukaan muu. Mutta sanotaan muutama, pari vuosikymmentä sitten se onnistui vielä, että ehkä sitä hakeutu enemmän sinne, missä tosissaan tapahtuu. Mutta se on hurja ilmiö.
Jarkko: Mä luulen, että tässä vaiheessa mä uskoisin, että mä haluan kiittää teitä tosi mielenkiintoisesta keskustelusta. Ja mä haluaisin jättää tähän yhden semmoisen loppujutun, että suosittelisitteko meidän kuulijoille yksi levy ja yksi kirja? Yksi levy, mikä on kuunneltava ja yksi kirja, mikä on luettava.
Marko: Ja yksi katsottava elokuva.
Mika: Pulassa ollaan [naurahduksia].
Jussi: Toi oli se vaikein mahdollinen kysymys.
Mika: Mä olen tämän nyt ehkä liian usein tullut sanoon, mutta mä niin vähän kuuntelen musaa, että mä joudun nyt silti heittämään tähän, jos sattuisi oleen semmoinen joku, ketä ei ole kuunnellut. Niin just tämä Scott Walkerin Drift-levy. Siinä oli jotain, mikä innosti itseä tuossa viisitoista vuotta sitten, koska se tuli ekan kerran kuunneltua. Niin siinä oli semmoista uutta otetta. Ja hänen uransa tavallaan, hän parani aina vanhemmiten. Ja hän teki parhaat levyt oikeastaan vasta kuudenkympin jälkeen. Ja siinä oli mun mielestä, se innosti itseä suuresti. Ja mä en sano suoraan mitään elokuvaa, mutta mä sanon, että mua odottaa itse kaveri, Tuomas Laurila lainasi mulle just elokuvan, semmoinen virolaisohjaaja. En muista hänen nimeä. Mutta onko se November se elokuva. Se on kai hiukan, ei nyt ihan undergroundikaan, mutta mä muistan silloin kun me Rauni-elokuvaa kierrettiin tuolla festareilla, niin se oli silloin-
Jussi: Mikä?
Mika: No onko se November.
Jussi: Okei, joo.
Mika: Joo. Tuomas antoi kaksi filmiä tältä ohjaajalta. Virolaisohjaaja. Ja se odottaa siellä, että se täytyisi katsoa tuossa joku ehtoo, kun saadaan hyvä pikku porukka siihen läjään, niin pistetään pasta tulemaan ja katsotaan noi filmit. Mutta se vähän kiinnostaa, koska se näytti silloin se traileri erittäin mielenkiintoiselta. Sellaiselta varsin hämyisen kokeelliselta. Eli se pitää katsoa.
Marko: Pakko vielä kysellä tulevaisuudesta, että koskas voimme odotella seuraajaa Raunille?
Mika: Pahaa pelkään, ettei koskaan.
Marko: Ah.
Mika: Se voi olla, että se...
Marko: Harmillista.
Mika: ...polku nyt siinä mentiin ja näyttää siltä, että... No Rauni oli itsessään yhden tarinan juttu. Mutta kuitenkin, kyllä sitä tuommoinen undergroundelokuva itseä olisi kiinnostanut, mutta rahoitusongelma. Ja sitten semmoisen porukan saaminen, joka pysyy sitten läjässä loppuun asti tekemään hommaa, niin se onkin kovan työn takana, jos se ei ole maksaa palkkaa. Mutta nyt ollaan tekemässä, aloitettiin sitten kavereiden kanssa tekemään uutta, Modernin Kanuunan kanssa meidän uutta näytelmää. Semmoinen Kansalaisia ikuisen yön kaupungista. Mistä myös tämän Harri Sippolan kanssa tehtiin pieni yhteislevy, Kansalainen, mikä tulee nyt tuossa varmaan sitten jossain vaiheessa ulos. Erik Ekholm tekee siihen nyt sitten kannet, pistää kuntoon. Ja kenties Helmi Levyt ja tuo Moderni Kanuuna julkaisee siitä pienen julkaisun kimppaan. Että se siinä sitten tulossa. Mutta teatteria on ihan hauska taas tehdä, koska se on taas sitä ryhmätyötä, missä ideoita alkaa sinkoilemaan joka suunnasta heti, kun sä olet itse antanut vähän plaria ja provosoinut tilannetta. Ja se on maistunut taas todella hyvälle. Katsotaan jos syksyllä saataisiin ensi-iltaan se täällä.
Jussi: Multa vielä puuttuu. Mä palaan aika tarkkaan varmaan 30 vuoden taakse. Ehkä jopa 35 vuoden taakse, jopa vähän yli. Mun on tehnyt itsekin mieli lukea se kirja uudestaan, mä luin sen aikoinaan varmaan viisi, kuusi kertaa. Se on ollut mulle jostain syystä kauhean tärkeä. Ja se on Flann O'Brienin kirja Kolmas konstaapeli. Sen mä ajattelin, että mä lukisin sen. Ja mä joskus jopa etsin sitä jostain, että jos olisi ollut mahdollisuus vaikka kuunnella se jostain. Mutta sitten, en mä innostunut ehkä äänikirjoista niin paljoa, niin sitten mä jotenkin en. Se olisi semmoinen. Ja sitten aikoinaan muistaan 90-luvulla, kirjastosta oli lainattu itse asiassa sekin CD-boksi ja sitten oli äänitetty C-kasetille, jota sitten kuunneltiin autossa aamusta iltaan, niin mennään vähän kaunotaiteen puolelle, eli newyorkilaisen entisen taksikuskin Philip Glassin boksi Einstein on the Beach. Se on tehnyt muhun suuren vaikutuksen silloin aikoinaan ja sitä voisi kyllä suositella. Ja sitten kun ollaan kerta siellä jossain 80-90-luvun taitteissa, niin kyllä mä katsoisin varmaan Truffaut'n 400 kepposta. Siinä on erittäin koskettava elokuva. Ja se taitaa olla itse asiassa jossain suoratoistopalveluissakin tällä hetkellä, en ole ihan varma, mutta olen törmännyt siihen jossain. Siinä olisi meikäläisen satsi.
Mika: Hyvä satsi.
Marko: Muusikissa on aina introja ja erilaisia osia, niin kyllä mulla nyt yksi kysymys on vielä outroksi. Elikkä jos elettäisiin tällaisessa tilanteessa, että kirjastolla olisi loppumattomat resurssit ja me saataisiin teidät konsulteiksi teidän loppumattoman idearikkauden kanssa, niin minkälaisena te näkisitte sellaisen ideaalisen kirjaston?
Jussi: Mä luulen, että mä näkisin sen just sellaisena kuin mä olen tottunut sen näkemään. Että mä olen tässä rakennuksessa tosiaan käynyt semmoinen 45 vuotta. Varmaan ihan vielä, voisi sanoa, että ehkä 50:kin vuotta, että mä olen ollut ihan pieni silloin vauveliini, kun mä olen varmaan tuossa lastenosastolla käynyt. Niin mä en ole sillain niin tarkkaan nähnyt niitten kaikkien määrärahojen ja niiden pienemistä ja sitä, vaan musta tämä on ollut aina, tänne on tuntenut aina olonsa jotenkin tervetulleeksi. Ja joka kerta, kun tänne tulee, niin aina löytää jostain hyllystä jotain mielenkiintoista. Ja saattaa olla semmoisia ajanjaksoja, ettei ole tullut käytyä muutamaan kuukauteen kirjastossa ja sitten sellaisia, että tulee joka päivä käytyä. Ja mä en osaa sanoa, musta tämä on ollut vaan loistavaa toimintaa.
Mika: Kyllä se on totta. Kyllä tämä on hyvin optimaalinen. Mutta jos näin leikkisästi ajattelee, niin se olisi hauskaa, että se jatkuisi, tämä kirjastonörttiosuus jatkuisi pikkuhiljaa HopLopiksi, jossa on kiipeilyradat, missä menisi värikuulasotaa. Ja pimeeseen lasersotaa. Ja sieltä mentäisiin pieneen mikroautorataan, mihin pääsisi ajaan, että se tavallaan vauhti kiihtyy jatkuvasti, kun mennään eteenpäin. Että lähdetään eka lastenosastolta Nalle Puh:ia selaten. Ja sieltä pikkuhiljaa, niin otetaan kierroksia, kunnes saadaan, päästään seinä- ja vuorikiipeilyyn.
Marko: Nämä terveiset ja toiveet viemme johtoryhmälle eteenpäin.
Mika: Hyvä.
Marko: Mika Rättö, Jussi Lehtisalo, lämmin kiitos, että tulitte meidän podcastiin.
Mika: Kiitoksia.
Marko: Tämä oli ilo ja kunnia.
Mika: Kiitos.
Jussi: Kiitos paljon.
[vauhdikasta musiikkia, musiikki vaimenee]
Jarkko: Kuuntelet Porin kirjasto esittää -podcastsarjaa. Kirjaston podcastit koostuvat kirjaston arkea, kulttuuria ja yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja pelejä käsittelevien aihepiirien ympärille koottujen tiimien tuottamasta sisällöstä. Voit vaikuttaa podcastimme sisältöön ja aiheisiin laittamalla palautetta sähköpostitse kirjasto@pori.fi tai kommentoimalla jaksoihin liittyviä somejulkaisuja.