Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[rauhallista pianomusiikkia]
Elisa: Tervetuloa taas tähän Porin kirjaston kirjallisuusaiheiseen podcastiin. Täällä allekirjoittanut Elisa taas äänessä ja Salla-kollega.
Salla: Hei vaan.
Elisa: Tänään on vähän enemmän kirjallisuusaiheena, kun viimeksi käsiteltiin vähän semmoista tietokirjallisuusjuttua, missä ehkä se aihe nousi, niin kuin tietokirjallisuudessa yleensä, enemmän pääasiaksi. Nyt sitten ollaan enemmän kiinni tässä kirjallisuudessa niin sanotusti pihvissä. Meidän aiheeksi valikoitui kirjallisuuden klassikot ei vähempää eikä enempää tähän aika alkupuoleen näitä meidän podcasteja. Kesä on tietysti aina semmoista aikaa, että ihmiset lukee paljon klassikoita, ja niin myös tänä kesänä 2024 luettiin mekin ja aikamoinen möhkäle valittiin eli George Eliotin Middlemarch. George Eliot on brittikirjailija 1800-luvulta, josta kerron vähän kohta enemmän, ja Middlemarch on hänen niin sanottu pääteoksensa. Ehkä pääteoksena pidetty teos, jossa on tosiaan... Mitä siinä oli 900 sivua?
Salla: Lähemmäs tuhat varmaan taitaa olla kyllä.
Elisa: Niin ja semmoinen kahlattiin [nauraa].
Salla: Joo.
Elisa: Meitä vähän naurattaa, koska se ei ollut ihan helppo homma.
Salla: Se oli ehkä vähän moninainen prosessi, mutta tietysti me ajateltiin ehkä silloin, että me otetaan tämmöinen vanha klassikko... Tai vanha klassikko. Onko se edes määritelmänä oikein sanottu. No sitä voidaan kohta pohtia. Mutta joka ei ole ihan kaikkien huulilla tai jota ei ole välttämättä ihan hirveän moni lukenut. Vähän semmoinen tuoreempi analysoitava ehkä haluttiin valita.
Elisa: Kyllä ja semmoinen just, mistä ei ole ehkä ollut niin paljon sitä juttua. Tietysti kirjastoihmisinä me halutaankin vähän tuoda sitä kirjallisuutta monipuolisemmin esiin just sen takia, että sitten muistettaisi myös ne, mistä ei ihan jatkuvasti puhuta mediassa esimerkiksi. Se tietysti haaste tässä Middlemarchissa on, että sen suomennos on 60-luvultta. Muistaakseni 66 ehkä Aune Tuomikoski sen suomensi, eli se ei ole kauhean uusi, mistä syystä sitten kappalemäärät esimerkiksi kirjastossa ei ole kovin suuria. Meilläkin taitaa olla just tämä yksi varastokappale kaksiosainen ja yksi aikuistenosaston kappale kaksi osaisena, eli eipä ole kauhean hurjat määrät säilynyt näihin päiviin. Tavallaan toivoisi, että siitä tulisi jo uusikin suomennos jossain vaiheessa ja sitten ehkä niitä kappaleita sitä kautta lisää kirjastoihin.
Salla: Ihan ansaittua kyllä ehkä voisi olla, koska tämä on sinällään aika mielenkiintoinen teos, mistä varmaan ollaan samaa mieltä. Tässä on moninaisia näkökulmia ja sitä aikansa historiaa myös kuvattuna aika hienosti.
Elisa: Kyllä. Aloitetaan sillä, että esittelen tätä Middlemarchia, mutta tänään tullaan vähän nykyaikaankin kuitenkin ja luettiin myös Saara Turusen Hyeenan päivät. Saara Turunenhan on kirjailija-dramaturgi, joka on itse pitänyt tätä klassikkokeskustelua mediassa jonkun verran yllä ja muun muassa kirjassaan Sivuhenkilö kirjoittaakin tästä klassikkokirjallisuuden asemasta ja hän on itse sitä pohtinut. Sen takia valikoitui toiseksi päivän aiheeksi, josta Salla ehkä alustaa jonkun ajan päästä vähän lisää ja sitten keskustellaan näistä ja yleisemminkin. Mutta aloitetaan tällein vähän helpommin nyt ennen kuin mennään varsinaiseen historialliseen kontekstiin tai muuhun. Mikä on Salla sun lempiklassikko? Onko sulla semmoista ja minkä takia, jos joku on?
Salla: Mä sitä vähän mietin, ja se oli kyllä oikeastaan aika vaikea kysymys. En ole mikään klassikoitten suurkuluttaja. Ei voi sanoa, että mä lukisin mitenkään pääsääntöisesti klassikoita tai en ole lukenut esimerkiksi venäläisiä klassikoita varmaan ollenkaan. Mä olen ehkä romanttisen klassikon ystävä, eli enemmän tämmöinen ranskalainen tai joku brittiläinen klassikkoperinne voisi olla semmoinen, mistä mä tykkään. Kotiopettajattaren romaani on ollut minulle hyvin rakas kirja. Mä tykkään siitä tarinana tosi paljon ja sen kielestä ja kaikesta ja miljöistä ja muusta. Se on mun mielestä aivan ihana. Sitten toinen ehkä aika... No on siinä tietysti ehkä jotain kerronnallista samanlaisuuttakin, mutta siis Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on myös minulle hyvin rakas, tärkeä klassikko.
Elisa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanihan oli yksi myös George Eliotin kirjoittamiseen vaikuttanut teos.
Salla: Ehkä niissä myös on sitten jotain samanhenkisyyttä. Joo. Entäs mitäs itse olet mieltä? Mistä sä tykkäät?
Elisa: Niin, tämä on tosi vaikea kysymys, johon olen jopa jollekin sanomalehden toimittajallekin joutunut virallisesti joskus vastaamaan, ihan valtakunnallisen lehden toimittajalle siis, kun hän halusi kirjastolaisen näkökulman. Se oli maailman vaikeinta kyllä miettiä sitten, että mitä teoksia. Onneksi siihen sai tuoda monta, joten sitten toi kymmenkunta ja niistä höpisin. Mä mietin, että ehkä Toni Morrison, koska olen lukenut aikanani englantia ja englanniksi näitä klassikoita. Englanti oli mun pääaine, niin sitä kautta olen lukenut valtaosan kirjallisuudesta englanniksi. Ja Toni Morrison on yksi ihan huippu tekijä, ja ehkä Sinisimmät silmät vahvimpia häneltä, mihin yleensä viittaan tähän kysymykseen vastatessani. Nyt huomasin muuten ihan viikonloppuna, että Cineastissa, joka on tämä kirjastojen oma elokuvapalvelu, sieltä löytyy aika tuore 2019 dokumentti Toni Morrisonista. Katselin sen sieltä itse asiassa just. Suosittelen sitä. Sen nimi on Toni Morrison the Pieces I Am. Siinä just kanssa tästä, että mitä on luettu englanninkielisen kirjallisuuden kaanoniin aikaisemmin ja mitä tällä hetkellä siihen luetaan, niin kiinnostavaa keskustelua siitä siinä dokumentissa. Tykkään kanssa Kotiopettajattaren romaanista. Muinoin siitä hyvän luennon kuulin. Lisäksi suosittelen kaikille lukemaan myös Jean Rhys -nimisen kirjailijan Siintää Sargassomeri, koska siinä käsitellään Kotiopettajattaren romaanista tutun hahmon, tämän vähän tuntemattomaksi ja pelottavaksi hahmoksi jäävän, sen vintillä olevan naisen tarinaa ihan eri näkökulmasta. Ne on hyvä kirjapari lukea vaikka yhdessä. Sopii esimerkiksi lukupiireihin tosi hyvin, koska se varmasti herättää keskustelua.
Salla: Aika erinomainen vinkki. Täytyy itsekin siihen perehtyä, tutustua.
Elisa: Kannattaa. Sitten voidaan miettiä ihan pieni hetki vielä ennen kuin mennään näihin kirjoihin, että mikä oikeastaan on klassikko, mikä tekee klassikosta klassikon. Tähänhän ei ole mitään virallista määritelmää. No ehkä jossain Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa varmaan on. En muuten tarkastanut yhtään sitä [naurahtaa].
Salla: Kyllä siitä tietysti kaikenlaisia erilaisia määritelmiä on, mutta...
Elisa: Mm, mutta mitä nykyään. Voidaan vähän spekuloida ja heitellä, mitä määritelmiä voisi olla. Kyllähän meiltä kirjastolaisiltakin aika usein esimerkiksi asiakaspalvelussa kysytään, että suosittele nyt joku klassikko. Sitten miettii, että mikäköhän tässä tilanteessa...
Salla: Niin ja välillä jää miettimään, että onko tämä nyt sitten klassikko.
Elisa: Niin.
Salla: Tai sellainen klassikko, jota tämä asiakas tässä toivoo saavansa.
Elisa: Niin, koska niitä on niin moni määritelmiä.
Salla: Kyllä.
Elisa: Voisin siis tähän Saara Turusen Sivuhenkilö-kirjasta, joka on... Hetkonen, nyt lunttaan äkkiä täältä. 2018. Hänen toinen teoksena. Tämä on autofiktiivinen teos, ja tässä on minäkertoja, joka on myös päähenkilö, joka menee kirjastoon, koska hän tarvitsee jotain kiinnostavaa lukemista, joka tempaisisi hänet pois kaikesta ja antaisi muuta ajateltavaa. Sivulla 81 hän päättää lukea jonkin klassikon. ”Ja klassikothan ovat siitä hyviä, että niissä on väistämättä jotakin tärkeää, jotakin mikä kertoo ihmisestä perimmiltään, niin luulisin. Eivät kai ne muuten olisi muuttuneet klassikoiksi." Ja sitten hän löytää kirjallisuustoimittajan luettelon kirjoista, jotka pitäisi lukea ennen kuin kuolee. Sitten hän menee sen listan kanssa sinne kirjastoon. Tämä on hyvin tyypillistä tietysti. Kun näitä listoja aina silloin tällöin tehdään, ne aina herättää kiinnostusta. Myöhemmin kirjassa sivulla 162 hän keskustelee kirjailijaystävänsä kanssa näistä klassikoista. Ja tällä kirjailijaystävällä on oikeastikin kiinnostava ajatus näihin klassikoihin liittyen. Nyt taas siteeraan täältä sivulta 163: Hänen mukaansa klassikko siis syntyy sillä tavalla, että johonkin teokseen viitataan tarpeeksi monta kertaa. Hän sanoo: Jokainen viittaus jykevöittää klassikon asemaa. Siis mitä useammin pääkallo kaivetaan esille ja sitä tuijotellaan mietteliäästi, sitä klassikommaksi Hamlet muuttuu.” Ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on klassikompi kuin Minna Canthin Hanna, siksi että veljeksiin on vain yksinkertaisesti viitattu useammin, sanoo kirjailijaystävä. Sitten tässä on vielä kommentti siitä, kuinka tietysti patriarkaalisessa kulttuurissa näitä miehisiä monumentteja on perinteisesti nostettu ohi naiskirjailijoihin. Sitten nyt vasta viime aikoina kuten esimerkiksi Saara Turunen on nostanut näitä vähän vähemmän tunnettuja naiskirjailijoita esiin.
Salla: Sen takia mekin ehkä nyt on otettu tähän nämä meidän...
Elisa: Niin.
Salla: ...vanhempi ja uudempi kirja tässä on naisten kirjoja.
Elisa: Mm.
Salla: Mä takerruin tuohon, kun siinä ensimmäisessä sitaatissa oli se, että niin luulisin.
Elisa: Niin.
Salla: Minusta se on aika oleellinen, että eihän me varmaan kukaan just tiedetä, että mitä se klassikko ihan oikeasti tarkoittaa tai tarviiko sen tarkoittaa jotain tiettyä asiaa vai onko se myös vähän semmoinen subjektiivinen ajatus.
Elisa: Mm.
Salla: Kyllähän tietysti on näitä listoja, missä ajatellaan, että jotkut kirjat ovat semmoisia tunnistettuja klassikoita. Mutta nyt varsinkin kun meilläkin tässä tarkoitus ehkä pohtia vähän myös sitä, että onko olemassa uudempia klassikoita tai mitä se tarkoittaa, että on uusi klassikko.
Elisa: Mm tai mistä kirjasta voi tulla tulevaisuudessa se klassikkoteos.
Salla: Niin. Sitten se ehkä justiin, että muuttaako se sitten sitä klassikon määritelmää, että ajatellaan jostakin tässä hiljattain ilmestyneestä kirjasta, että se voisi olla tulevaisuuden klassikko. Se ehkä heti vähän muuttaa sitä asetelmaa siinä.
Elisa: Joo. Tietysti ei voida tulevasta tietää, että minkälaista tulee olemaan. Ja vasta nythän esimerkiksi just samana vuonna kuin Middlemarch julkaistiin, julkaistiin ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailijan kirjoittama teos Hilja Haahdin äiti, jonka nimeä en itse asiassa äkkiä nyt muistakaan. Theodolinda Hahnsson, tuolla se onneksi luki. Ainoa hetki ja se oli tosissaan ensimmäinen suomeksi kirjoitettu. Aika uskonnollinen teos kylläkin, mutta sillain merkittävä, että tietysti 1873... Enpä tiedä, onko tätä kauheasti esimerkiksi minun aikanani... Mä olen 80–90-luvulla peruskoulun. En muista kyllä, että olisi mainittu tai ei ole ainakaan jäänyt mieleen.
Salla: Se on ehkä, että alkujaan saattoi olla näin, että naiselle oli soveliaampaa kirjoittaa tietyistä aiheista. Jos nyt vertaa vaikka tähän Saara Turusen, mistä hän kirjoittaa ja sitten tuohon ensimmäiseen, niin siinähän on aikamoinen harppaus tapahtunut näissä sallituissa aiheissa myös.
Elisa: Kyllä. Tästä ehkä saamme aasinsillain George Eliotiin, joka siis on tästä kirjailijanimestään huolimatta naiskirjailija. Hän syntyi Mary Ann Evans -nimisenä. Tämä on tietysti George Eliotin hahmoon liittyvä teos myös, että hän on valinnut tämän miehisen nimen omien sanojensa mukaan sen takia, että hän halusi tulla vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, koska 1800-luvulla vielä oletettiin, että naiskirjailija kirjoittaa tietyn tyylisesti, ei esimerkiksi yhteiskunnallista teemoista. Mutta hän halusi kirjoittaa niistä ja halusi, että ihmiset myös niitä kirjoja lukee ja sen takia valitsi tämmöisen kirjailijanimen, pseudonyymin. Middlemarch, jota pidetään siis hänen pääteoksena, julkaistiin 1871–72 kahden vuoden aikana kahdeksassa osassa. Nämä osat oli silloin nimeltään instalment-sanalla kuvattuja englanniksi. Eli ei mikään ihme, että [naurahtaa] meillä oli haasteita tämän kirjan lukemisessa näin yhden kesän aikana, koska oikeastihan tämä on siis ilmestynyt kahden vuoden aikana kahdeksana kirjana. Siihen aikaan muun maussa Charles Dickensin nämä paksut kirjathan myös ovat oikeasti ilmestyneet osissa eikä suinkaan yhtenä möhkäleenä. Eli oltiin aika sankareita nyt, että saatiin se luettua. Tämmöinen muutos tietysti myös. En tiedä, milloin tämä julkaisutoiminta päättyi. Se kuvaa ehkä 1800-lukua parhaiten.
Se sijoittuu kolmeen vuoteen juuri ennen vuotta 1832, jolloin Englannissa tuli ensimmäinen Reform Bill eli lainsäädännön uudistus, joka liittyi vaalipiirien uudistuksiin ja naisen asemaan ja muuhun. Se oli pitkä prosessi tietysti näitten uudistusten... 1800-luvulla tuli useita tämmöisiä Reform Billejä, mutta Eliot on halunnut sijoittaa tämän nimenomaan tämän ensimmäisen aikaan, jolloin tämmöisistä asioista alettiin kovastikin yhteiskunnassa keskustella, mitä hän tässä kirjassa käsittelee. Kirjan ilmestymisen aikaan Eliot oli jo kokenut kirjailija. Hän oli 53-vuotias, ja hän oli hyvin laajasti lukenut. Hänet tunnettiin kovin sivistyneenä ihmisenä. Ehkä tässä kirjassa nimenomaan tämä näkyy myös näinä epigrammeina. Tämä sama oli mulle vähän... tai ehkä mä joskus olen sen kuullut, mutten muistanut enää, mihin sillä viitataan. Mutta ne on näitä tekstipätkiä luvun edessä, jotka liittyy tähän samaan aiheeseen, jotka saattaa olla tunnetuilta tekijöiltä kuten esimerkiksi Shakespearelta siellä on muutama. Mutta sitten ne, mitä ei ole nimetty, on hänen omiansa ikään kuin runoja tai vastaavia. Niissä oli ehkä myös vähän ironian tajua. Ne saattoi vähän viitata aiheeseen, mitä siinä tietyssä luvussa käsiteltiin ja sitten se ironia siirtyi siihen tekstiin sillä tavalla vaivihkaisesti.
Salla: Joo, aika hyvää ironian tajua on kyllä ehkä koko kirjassa. Se on siinä nautinnollinen aspekti.
Elisa: Kyllä ja se on tietysti vaivihkainen keino myös tuoda niitä yhteiskunnan epäkohtia esille tämmöinen ironisen huumorin kautta myös. Mary Ann Evans syntyi 1819. Hänellä oli hyvin kristitty tausta. Hänen isänsä oli hyvin, hyvin uskonnollinen. Mutta sitten kun hän itse aikuistui, hän kiinnostui saksalaisesta filosofisesta suuntauksesta, kritiikistä, joka tavallaan alkoi tutkia uskonnollisia tekstejä enemmän historiallisina dokumentteina. Hän oli hyvin kiinnostunut tämmöisestä tieteellisestä näkökulmasta. Hän ei harjoittanut aktiivisesti uskontoa itse, mutta oli hyvin velvollisuuden tuntonne lähimmäisen rakkauden puolustaja, ja siitä kumpuaa nämä hänen hyvin myönteiset kirkolliset hahmot myös näissä kirjoissa, joskin siellä on sitä toista laatua myös. Kuten esimerkiksi Casaubonin hahmo tässä kirjassa on aika vanhanaikaiskirkollishistoriallisuskonnollinen hahmo. Hänen tekstinsä on myös usein jonkin verran didaktisia elikkä opettavaisia. Eli hänen yhteiskunnallinen osallistuminen ehkä siinä, että hän on halunnut tuoda laajemman yleisön tietoon epäkohtia ja asioita, herättää keskustelua.
Hänen äitinsä kuoli, kun Mary Ann oli 17-vuotias, joten hän joutui sitten hoitamaan kotia ja opiskelemaan samaan aikaan. Perhe myös muutti maalle, jossa hän tutustui vapaa-ajattelijoiden ajatuksiin ja muun muassa Spinozan filosofiaan, joka vaikutti häneen paljon. Spinoza tunnetaan muun muassa politiikan ja uskonnon eriyttämisen kannattamisesta, ja hyvin modernia ajattelua jo 1800-luvulla suosi. Hän oli hyvin tuottelias kirjailija monen kymmenen vuoden ajan, kunnes sitten 1880 hän kuoli täytettyään 61 vuotta. Hän kirjoitti muun muassa lehtiin myös, ei pelkästään romaaneja. Viisi romaania häneltä on suomennettu, ja viimeisin suomennos on vuodelta 2019. Alice Martin, varsin tunnettu ja hyvä oma kotimainen suomentajamme suomensi Daniel Derondan, joka hänen on kanssa yksi tunnetuimmista teoksista. Siitä löytyy näin ihan nykykielinen versio. Suosittelen tutustumaan siihen myös, jos kiinnostaa tämä ajanjakso ja George Eliotin työ.
Middlemarchissa on... Mä mietin, että pitääkö tehdä joku juonitiivistelmä tähän. Nyt ehkä varoitan lukijoita, jotka haluaa ihan puhtaalta pöydältä lukea kirjan, että tässä ihan vähän paljastuu siitä juonesta nyt, kun kerron, että mitkä ne pääteemat ovat, mutta...
Salla: Niin, mutta teemat tietysti on vähän eri asia.
Elisa: Niin. Kirja on runsas. Siinä kyllä löytyy paljon yllättävää sitä lukiessa, mutta siinä on hyvin isona teemana avioliitto ja seurataan kolmen erilaisen pariskunnan toistensa löytämistä ja sitten tätä heidän avioliittoon johtavaa kanssakäymistä ja avioliittoakin osittain. Eliot onnistuu hyvin tässä avioliittoteemassaan käsittelemään tätä yhteiskunnallista naisen asemaa, joka tietysti aikaan oli semmoinen, että vielä ennen avioliittoa nainen oli täysin riippuvainen perheen miehistä ja heidän taloudestaan ja sitten avioliiton kautta täysin riippuvainen aviomiehensä esimerkiksi tuloista. Eli ei ollut minkäännäköistä omaa omaisuutta naisella.
Salla: Mutta jonkun verran tässä kyllä tietysti otetaan kantaa siihen, että kyllähän siellä on myös sellaisia naishahmoja, jotka hieman pyrkivät järisyttämään tätä perinteistä asetelmaa tai ovat, sanotaanko, että hiukan ehkä niskan päällä jopa jossain kohdin sitten.
Elisa: Kyllä.
Salla: Miehet jäävät siinä vähän alakynteen, vaikka oikeasti ovat ajatelleet, että avioliitto tietenkin on sitä, että he määrittävät sen, millain siinä ollaan. Että se ei ole ehkä niin yksiselitteistä. Tässä vähän vavisutetaan niitä rajoja.
Elisa: Niin ja tätä tietysti George Eliot halusi aikanaan kritisoida. Hän itsekin oli näiden omien ihmissuhteidensa kautta avioerotilanteen yksi osapuoli ja sillä tavalla omasta kokemuksestaankin halusi käsitellä ehkä tätä aihetta ja nimenomaan ehkä näiden erilaisten pariskuntien kautta myös sitä, minkälaiset odotukset saattaa olla avioliittoa kohti ja jos ne ei ihan täytykään, minkälaisia kriisejä siitä seuraa ja miten voisi tämmöiset ehkä jatkossa välttää ja ihan kritiikkiä myös näihin tämmöisiin ihannekuviin liittyen. Siinä mielessä tämä on yllättävänkin psykologinen romaani, että ei pelkästään yhteiskunnallinen, vaan näitä hahmoja tutkitaan aika moniulotteisesti. Se on ehkä hyvä muistaa myös: Zadie Smith, joka on brittikirjailija, jamaikalaisbrittiläinen taustaltaan. Hän on kirjoittanut Penguin Classicsin versioon loppusanat tähän Middlemarchiin, ja hän siellä muistuttaa, että totta kai George Eliot on semmoinen turvallinen valinta, kun moni miettii, että mikä on se lempiklassikko ja hyvin mukava ja ehkä vähän konservatiivisena pidetty, mutta hän muistuttaa just sitä, että se ei ole sitä. Koska silloin aikanaan kun se ilmestyi, se oli erittäinkin radikaali ja hyvin uuden äärellä, koska se oli sitä aikaa kun suffragettiliikkeen perustuksia luotiin. Vaikka se varsinaisesti ei vielä päässyt parantamaan naisen asemaa, vaan pikkuhiljaa, mutta sieltä se alkoi lähteä kumminkin. Se olisi hyvä muistaa tätä kirjaa lukiessa myös.
Toinen iso teema tietysti on periminen ja perinnöt. Siihen aikaan iso ihmistä määrittävä oli se, että minkälainen perintö on tai on tulossa ja mikä on jättää jälkipolville. Eli tätä rahan periytymistä versus rahan tienaamista sitä Eliot aika hienosti myös tässä kirjassa kriittisesti käsittelee, ja hyvin erilaisia näkemyksiä siitä eri hahmojen kautta saamme.
Salla: Myös sellaista aika hyvin, että miten sen perinnön avulla pyritään vaikuttamaan siihen, miten oman kuoleman jälkeen asiat sujuvat niiden ihmisten elämässä, joista on ehkä pitänyt tai ei pitänyt. Sellaistakin teemaa siinä mun mielestä aika paljon on.
Elisa: Kyllä ja kyse on aika pitkälti säätyläisistä ja semmoisesta keskiluokasta, mikä tietysti siihen aikaan 1800-luvulla teollistumisen myötä ja kaupungistumisen myötä on ikään kuin nousussa. Ja keskiluokan vaikutusvalta ja luokkatietoisuus tietysti aina englantilaisessa tämmöisessä 1800-luvun romaanissa on. Tässähän hyvin kuvataan myös tätä historiallisen kontekstin, jos tästä sanon vielä muutaman sanan, niin just tätä poliittisen reformin tarvetta ja kuinka jotkut sitä ajoivat ja jotkut vastustivat. Esimerkiksi maanomistajat vastustivat rautateitä, minkä nykyään tuntuu tietysti ihan absurdilta [naurahtaa]. Ja vaalipiirejä pyrittiin uudistamaan sen takia, että kaupungeissa asui niin paljon enemmän keskiluokkaisia ihmisiä, jotka pyrittiin saamaan tähän äänestämiseen mukaan. Silloinhan ei pystynyt muut kuin säätyläiset vasta äänestämään, naisista nyt puhuttamattakaan. Tuli vasta paljon, paljon, paljon myöhemmin.
Sitten myös kaupungistumisteema. Tässähän puhutaan esimerkiksi koleran leviämisestä. Se oli uusi huoli. Yksi hahmokin on tässä lääkäri, joka on aika uudistusmielinen, joka käyttää stetoskooppia, joka oli täysin uusi keksintö siihen aikaa ja ajaa ruumiinavauksen laillistamista, koska se on ollut silloin ihan järkyttävää. Sitä ei yhtään suvaittu. Se on kamalaa, että mennään sitten kuoleman jälkeen ikään kuin tutkimaan ihmistä. Mutta sehän on tietysti harppauksin edistänyt meidän lääketiedettä, että se lopulta sallittiin. Tämmöisiä mielenkiintoisia ihan tieteeseen ja tieteen kehitykseen liittyviä teemoja tässä kirjassa myös.
Salla: Just ehkä vielä siinä murroksessa sillain eletään, että tämän uudistusmielisen lääkärin tulothan eivät ole kovin mairittelevat, koska siellä vielä vanhoillinen yhteisö ajattelee, että tällainen on ennenkuulumatonta ja paljon kääntyvät niiden vanhojen perinteisten lääkärien puoleen vielä tässä kohtaa.
Elisa: Kyllä ja siihen aikaan lääkärin palkkio ei tullut tavallaan siitä, että hän teki työtään, vaan hän myi lääkkeitä, joista hän sai ne tulot. Ja tässä tämä hahmomme Lydgate, joka on tämä lääkärihahmo, hän pyrkii nimenomaan siirtämään farmaseuteille tämän lääkkeiden myynnin, jotta hän saisi korvauksen siitä hänen työstään ja osaamisestaan.
Salla: Niin, ikään kuin siitä asiantuntijatyöstä.
Elisa: Niin. Ajattele, miten tämmöinen kumminkin yhteiskunnallinen hyvin konkreettinen teema ja George Eliot saa sen ihan luontevasti sinne juoneen ujutettua. Hän on halunnut tuoda tätä keskustelua, mutta hän on tehnyt sen tämmöisen näennäisen viihteellisen romaanin kautta.
Salla: Sitä juuri ihailin ja mietin tässä lukiessa, että kun tässä on kuitenkin tosi paljon parisuhdeproblematiikkaa ja ihan semmoisten rakkaussuhteidenkin pyörittelyä ja siihen liittyviä juttuja, sitten kuitenkin hän saa joka väliin ujutettua tosi luontevasti sitä tieteen murrosta ja sitä uskonnon ja muun yhteiskunnan suhdetta ja kaikkea. Se tulee silleen vaan väleihin aina jotenkin tosi luontevasti eikä mitenkään kovin puuduttavasti. Se on kiinteä osa vaan sitä juonta koko ajan.
Elisa: Kyllä. Tämä nyt ei ehkä ollut oma suosikkityyppinen klassikko, kun mulla taas sitten just on se, että tämmöiset epookkiromaanit ja -jutut ei ole mun oma henkilökohtainen juttu. Mutta sitten kun mä sain vähän siihen tuon historiallisen kontekstin ja mä aloin penkoa sitä, sieltä alkoi se kiinnostus nousemaan ihan eri tavalla. Tietysti voi olla, että omien opiskelujen kautta on tullut aika paljon vatvottuakin näitä psykologia romaaneja, näitä massiivisia juttuja. Sitten se saturaatiopiste on jo tullut vastaan omalla kohdalla. Mutta mä sain tähän ihan uudenlaisen ulottuvuuden, kuun mä tutkin vähän sitä historiaa. Eli ehkä jos suosittelisin tätä kirjaa jollekin, joka ei ole sitä lukenut ja miettii, että voisiko se olla hänelle kiinnostava, saattaisin ehkä kehottaa just pikkasen etukäteen tutkimaan sitä historiaa, että mitäs silloin olikaan. Sitten saattaa saada enemmän tästä kirjasta. Sulla tietysti Salla, koska sä olet historiaa lukenut, sä olet historiaa pääaineena opiskellut, varmaan sulla on tietynlainen käsitys...
Salla: Kääk [nauraa].
Elisa: ...siitä ollutkin jo omasta taustasta, mikä on auttanut sen kirjan asettamista siihen kontekstiin.
Salla: Niin ja tämä ehkä sijoittuu taas just siihen epookkikirjallisuuteen, mikä minua miellyttää muutenkin klassikoissa ylipäätään ja just esimerkiksi, mitä ehkä tässä jossain kohtaa myös sivutaan enemmän vielä, että mitä sitten sen klassikon muut populaarikulttuuri-ilmentymät ikään kuin ovat. Ne on kanssa mun suosikkejani sellaiset epookkidraamat, BBC:n klassikkoversioinnit ja muut. Tämä sijoittuu hyvin sinne jatkumoon. Sen takia ehkä oli minulle ihan luontaista lukea tai jotenkin sopi siihen omaan tyyliin lukea klassikoita hyvin.
Elisa: Mm ja tässähän on näitä ehkä muistakin tämän ajan kirjoista tuttuja tietyntyyppisiä hahmoja. Ehkä just tyyppejä tai...
Salla: Semmoisia vähän karikatyyrejä.
Elisa: Niin, karikatyyrejä. Tämä oli se sana, mitä tässä hain.
Salla: Kyllä.
Elisa: Esimerkiksi oma suosikkini, varmaan yksi näistä hauskemmista hahmoista, tämä rouva Cadwallader, joka on kylän juorukello tyyppinen, joka sanoo aika suorat myös tästä... Siis tässä yksi pääosanaisista, Dorothea, on hyvin kunnollinen ja ihanteellinen nuori nainen, joka sitten rakastuu itseään paljon, paljon vanhempaan kuivakkaan kirkkohistoriatutkijamieheen. Tämä on siis tilanne siinä ihan kirjan alussa. Ihmiset sitten vähän pöyristyvät tästä, että mitä nuori ja kaunis, vasta elämänsä alussa, 19-vuotias Dorothea haluaa mennä naimisiin ikälopun 47-vuotiaan...
Salla: Todella ikälopun siis suorastaan...
Elisa: ...[naurahtelee] tutkijan kanssa ja tosi tämmöisen nenä kirjassa viihtyvän. Dorothea vaan ajattelee niin hyveellisesti, että sitten hän pääsee osalliseksi tästä tiedosta ja hän on niin kiinnostunut aiheesta, ja sitten hän pääsee auttamaan tämmöistä suurta tutkijaa. Kun taas sitten tämä Casaubon elikkä tämä mies ajattelee vaan, että no siitähän mä saan hyvän sihteerin itselleni, että hän on avulias ja pätevä. Hyvin erilaiset... [naurahtaa]
Salla: Lähtökohdat avioliitolle ovat hieman eriskummalliset.
Elisa: Niin ja mä en ole merkannut sitä tähän, että millä sivulla se oli, mutta tämän ensimmäisen osan aikana kuitenkin se oli, että tämä Cadwalladerin rouva toteaa tästä Casaubonista, kun toinen keskustelussa sanoo, että hänellähän on suuri sielu, niin se sanoo, että niin, niin suuri sielu, joka on tyhjä nahkapussi, jossa voi ratistella kuivia herneitä [nauraa].
Salla: Siis ylipäätään mun mielestä tässä on aivan todella herkullisia nämä, miten kuvaillaan henkilöitä.
Elisa: Mm.
Salla: Siis ihan läpi tämän koko teoksen siellä on tosi hersyviä... Ihan aiheuttanut naurahtelua ääneen minussa välillä.
Elisa: Niin.
Salla: Tietysti ehkä osittain niin, miten enää ei nyt välttämättä kuvailtaisi ihmisiä kirjoissa. Mutta siellä on myös tosi nasevia kannanottoja siihen, millaisia ihmisen ulkoiset ominaisuudet, mutta myös henkiset ominaisuudet voivat olla.
Elisa: Joo ja hyvin tämmöistä, että George Eliot nauraa kaksinaamaisuudella ja haluaa tuoda esiin ei just pelkästään ulkoisiin ominaisuuksiin liittyen, vaan myös ihan tämän henkilön käyttäytymiseen liittyviä. Toki on semmoista ehkä, mitä nykyään luokitellaan todellakin rasistiseksi ja muuta kielenkäyttöä, mihin pitää aina kun näin iäkkääseen klassikkoon tarttuu, pitää kyllä henkisesti varautua, että sieltä sitä sen ajan kieltä tulee kyllä väkisinkin.
Salla: Kyllä, mutta pitää tietysti myös suhtautuu siihen sen ajan kontekstista.
Elisa: Niin.
Salla: Joo.
Elisa: Ja sitten se on vaan tavallaan hyvä kriittisen lukijan merkki, että huomaa ne sieltä. Näinhän se on. Onko sulla joku lempihahmo tai lempikohta tässä Middlemarchissa?
Salla: Niin kuin mä sanoin, mähän tykkään romanttisesta kerronnasta. Siis tällaisissa klassikoissa. En niinkään ehkä lue nykyistä romanttista kirjallisuutta, mutta näissä klassikoissa kyllä pidän tästä. Mun mielestä tässä on tosi hitaasti rakentuvia kauniita tarinoita. Tosin myös ehkä sellaisia, mitkä alkuun näyttää ihanalta ja sitten huomataankin, että ei tämä nyt ehkä ollutkaan niin kovin ruusuinen suhde. Mutta siellä on yksi pari, en nyt ehkä viitsi spoilata tässä lukijoille, mutta jonka hidasta romanssikehitystä olen seuraillut ilolla. Semmoinen pitkän linjan. Tässähän seurataan niitä pareja aika pitkäkestoisesti, ja sitten siellä tapahtuu niitä keikahduksia vähän ehkä myös siinä, miten se suhde kehittyy. Toisilla alkaa ruusuisesti ja kääntyy vähän toisenlaiseksi, ja toisilla ehkä toisinpäin. Semmoinen vaikeuksien kautta voittoon on minun mielestä aina hieno juttu.
Elisa: Mä jo ajattelin, että sä sanot Will Ladislaw’n, koska se on niin romanttinen hahmo tässä [naurahtaa].
Salla: Hän on myös erittäin romanttinen hahmo. Se täytyy sanoa, että mä pidän hänestä hahmona kyllä erittäin paljon myös.
Elisa: Kyllä. Hän on siis vähän niin kuin eksentrinen...
Salla: Taitelijasielu.
Elisa: ...taiteilijahahmo, joka vähän ravistelee tätä pakkaa tässä romaanissa. Puolan juutalainen tausta myös. George Eliothan toi näitä esimerkiksi just juutalaistaustaisia hahmoja kirjoissaan hyvin myönteisesti esiin, mikä silloin 1800-luvulla ei ollut itsestäänselvyys. Sinänsä ihan hienoa se, mutta Will Ladislaw’lla on omanlaisena tarina ja se sekoittaa sitä kirjan kokonaisjuontakin vielä ihan huolella siellä loppupuolella.
Salla: Joo, siinä on kaikenlaista. Ylipäätään se, että tässä on hienosti kyllä solmittu näitten ihmisten kohtalot yhteen sillein, että sitten tuleekin yllättävä käänne sivulta, kun ei olisi odottanut tällaista tulevaksi.
Elisa: Mm.
Salla: Siinäkin mielessä ihan nautinnollinen lukukokemus kyllä minusta.
Elisa: Niin, vaikkakin aika hidas.
Salla: Hidas.
Elisa: Mä en pääse yli tästä, kuinka [nauraa] kesälomani meni lukiessa.
Salla: Kyllä.
Elisa: Mutta mä ajattelen kyllä silti, että onko parhaat kirjat lopulta oikeasti sellaisia... Kun enhän mä nyt tälle ehkä antaisi viittä tähteä sen takia, että mä olen lukenut elämässäni paljon ravisuttavampia ja henkilökohtaisesti tärkeämpiä teoksia, mutta lopulta minkälainen se hyvä teos sitten... Mun mielestä aika mielenkiintoisia teoksia voi myös olla semmoiset, jotka ei ole niitä viiden tähden super vaikutuksen tehneitä, vaan semmoisia, jotka herättää keskustelua. Ja tässä näitä teemoja on, mistä mekin tässä pystytään nyt keskustelemaan vaikka kuinka paljon ja tämä jatkuisi tietysti ties kuinka pitkään, jos otettaisi kaikki mahdolliset sivuteematkin, mitä tässä tulee ja se historiallinen konteksti ja Englannin historia ja näin poispäin. Ne on tavallaan lopulta sitten niitä parhaita teoksia, mistä syntyy sitä keskustelua.
Salla: Sitähän miettii joo, että kun ikään kuin tähdittää teoksia joskus jossakin Goodreadsissa tai jossakin, että millä perustein se tähditys tulee sinne. Antaako sen omasta kokemuksesta vai siitä ajattelee sen olevan sillain kirjallisuuden kentällä. Se on välillä vähän vaikea hahmottaakin ehkä sitä, että pidinkö tästä oikeasti itse tosi paljon vai haluanko ajatella, että tästä olisi pitänyt pitää paljon ja sitten määritänkin sen lukukokemukseni kautta. Tietysti näitten klassikoitten lukemisessa varsinkin usein tulee vastaa, että ajattelee, että kun tämä on klassikko, tämä pitäisi lukea. Kun tämä klassikko, tästä pitäisi pitää ja pitäisi ymmärtää, että olisi kirjallisuuden asiantuntija tai jotakin, mikä ei ole siis totta, koska klassikoitahan on tosi erilaisia ja syitä lukea klassikoita on varmaan erilaisia. Niin kuin me puhuttiin tässä joskus aikaisemmin, mitään ei välttämättä tarvitse lukea sen takia, että kaikkien pitäisi lukea tai niin.
Elisa: Joo ja mun mielestä ihmiselämä on ihan liian lyhyt siihen, että kahlaa jotain jonkun tietyn toimittajan kokoamaa sadan kirjan listaa tai jotain muuta. Tavallaan aina miettii sitä vähän sen boksin ulkopuolelta myös, että mitä lukee ja miksi lukee. Kirjalliset keskustelut on tosiaan toisia, ja ainahan ei tarvi välttämättä, jos on esimerkiksi jossain lukupiirissä, olla semmoinen mistä kaikki pitää ja se keskustelu on silti loistavaa.
Salla: Useinhan ehkä jopa parempaa keskustelua syntyy sellaisesta, mistä ei ole pidetty, koska sitten on erilaisia näkemyksiä siitä, että miksi siitä ei pidetty tai mikä siinä oli se ärsyttävä puoli tai joku vinouma, mistä ei välitetty. Sehän herättää nimenomaan sitä hyvää keskustelua usein.
Elisa: Kyllä totta. Mä haluaisin sulta nyt kysyä ihan oikeasti. Mä rupesin tätä miettii, kun mä kertasin vähän viikonloppuna tuota kirjaa, koska siitä on nyt jo vähän aikaa, kun sen luin, että ihan pakko kysyä kyllä Sallalta. Mitä mieltä olet noin ylipäänsä, että voiko tämmöisistä historialliseen kontekstiin nivoutuvista aika realistisista romaaneista oppia historiaa? Vaikka ne on fiktiota, mutta mitä lisää se voisi tuoda siihen?
Salla: Mä ajattelen, että paljonkin voi oppia. Kyllä mä ajattelisin, että tämmöisiä historiallisia romaaneja sekä näitä vanhempia että myös tietysti tuoreempiakin historiallisia romaaneja kyllä niitä kannattaa lukea ihan senkin takia, että oppisi enemmän historiasta. Tietysti eihän me olla aina varmoja, että kuinka oikein sitä historiaa on siinä kirjoitettu. Oletan, että esimerkiksi nyt tässä Middlemarchissa on paljon totuuspohjaista oikeasti, mutta ainahan emme voi olla varmoja. Mutta mä ajattelisin, että vaikkei siinä kaikki pienet nippelinappelifaktat olisikaan ihan oikein, kyllä siitä suuria historiallisia linjoja kuitenkin oppii. Jos ei ole niinkään mieltynyt lukemaan tietokirjoja historiasta tai historiaa sellaisista, kyllä romaanien kautta, kaunokirjallisuuden kautta minusta ehdottomasti kannattaa tutustua historiaan, koska siinä se ajankuva on sidottu myös niihin henkilöhahmoihin ihan eri tavalla kuin tietysti tietopuolisessa kirjallisuudessa on.
Elisa: Mm. Parhaimmassa tapauksessa historia jotenkin herää elää omissa ajatuksissa ja sitten kiinnostuukin siitä. En mä nyt tiedä, jaksaisinko mä muuten penkoa jotain Englannin lainsäädännön kehitystä 1800-luvulla, jos siinä ei olisi tämä tarina, mitä kautta mä kiinnostuin siitä, että miten se näiden ihmisten elämään silloin vaikutti. Sitä kautta on pakko vähän, mikä tämä Reform Bill -juttu nyt oli ja miten se meni.
Salla: Just.
Elisa: Ja milloin ne suffragetit tuli, miksei ne ole vielä täällä. Se voi tehdä sellaisen ihme sysäyksenkin siihen. Mä muistan nuorempana lukeneeni jotain Kaari Utrion monia kirjoja ja sitten kiinnostuneeni jostain tietystä ajanjaksosta vähän eri tavalla. Kannustaisin kyllä ihmisiä tarttumaan historiallisiin romaaneihin plus näihin historiaan sijoittuviin klassikoihin.
Salla: Kyllä. Olen samaa mieltä. Sitten tietysti voi syventää sitä tietämystään sen tieteellisen kirjallisuuden avulla, mutta tämä on hyvä sisään heitto kyllä tämä kaunokirjallisuus kuitenkin.
Elisa: Niin joo. Hyvä. Halusin muuten vielä oikeasti sanoa sitä, kun mä mietin, että mitä Suomessa tapahtui silloin kun Middlemarch julkaistiin. Samana vuonna itse asiassa Aleksis Kivi kuoli. Eli Suomessa ollaan eletty sitä aikaa, että Seitsemän veljestä oli jo olemassa, vaikkei ollut vielä niin suosittu eikä tietenkään vielä klassikkoasemassa niin kuin nykyään. Sitten Dostojevskin Riivaajat ja esimerkiksi Jules Vernen kirjoja julkaistiin siihen aikaan. Kun sijoittaa kirjallisuushistorialliseen kontekstiin myös, niin nämä halusin vielä tähän loppuun mainita, että missä mentiin. Mutta se oli ehkä nyt tästä Middlemarchista. Voidaan ehkä siirtyä, jotta ehditään puhua vielä, enemmän tullaan nykypäivään ja mietitään klassikoita siltä kannalta, Saara Turusesta.
Salla: Niin, me ehkä haluttiin valita tähän tosiaan nykyajan naiskirjailija, joka on suosittu ja paljon keskustelua herättänyt ja ikään kuin ajan hermolla monella tavalla. Otettiin siis Saara Turunen tähän ja erityisesti nyt tämä hänen Hyeena päivät -romaaninsa. Saara Turunenhan on siis vuonna 81 syntynyt kirjailija ja teatterin tekijä. Hän on paljon työssään, sekä kirjallisuudessaan että vaikka näytelmäkirjoittamisessaan, perehtynyt sukupuoleen ja kehollisuuteen ja erilaisten normien ja taiteellisten teemojen tarkasteluun. Eli hän ikään kuin sitä omaa tekemistään monessa mielessä sinne kirjoittamiseensa sekä sukupuoltaan ja sukupuolellista taiteilijuuttaan että ikään kuin sitä taidekenttää ylipäätään, miten se rakentuu ja miten siellä toimitaan. Hän on paljon kirjoittanut autofiktiota elikkä ikään kuin omasta elämästä ammennettua kirjallisuutta, josta hän itse on sanonut, että hän ottaa sitä materiaalia omasta elämästä, mutta kuitenkaan se päähenkilö ei ole varsinaisesti ihan hän. Sanoo antavansa lukijalle vapaat kädet siinä, että luetaanko sitä kirjaa nyt dokumenttiromaanina vai niin, että se on fiktiota.
Tässä Hyeenan päivät -romaanissa hän pohtii tätä vanhemmuuden merkitystä. Hän pohtii sitä, että voiko hän yhtä aikaa tai siis tämä kertoja, tämä minä-henkilö tässä kirjassa, voiko olla yhtä aikaa loistava taiteilija ja loistava vanhempi, että tuleeko se vanhemmuus jollain tavalla sen taiteilijuuden tielle tai esteeksi. Hän on myös pohtinut tosiaan tätä paljon, että miten se taiteilijana olo ehkä näyttäytyy Suomessa ja myös sitä, miten häntä on itseään kritisoitu. Sitä kritiikkiä hän pohtii siellä kirjallisuudessaan sen kirjallisuuden sisällä. Tämä Hyeenan päivät niin kuin ehkä hänen muutkin autofiktiiviset teoksensa on herättänyt aika paljon keskustelua, sanotaan, monenlaisia mielipiteitä siitä, että onko se nyt sitten minkälaista kirjallisuutta ja millaisia ne teemat on, miten ne toimii. Miten sä koit tämän lukemisen?
Elisa: Joo. Mähän itse asiassa nyt, sanotaanko semmoisen noin puolen vuoden aikana, olen lukenut Saara Turusen kaikki neljä teosta, koska halusin lukea. On siis ollut lukulistalla jo pitkään nämä Turusen teokset muutenkin, ja nyt ajattelin, että nyt jes, mä saan ne vihdoin luettua, kun tämmöinen tietynlainen tehtävä tässä, että haluan lukea tämän uusimman, mutta sitä ennen nämä varhaisemmat. Hänen esikoisteoksensa Rakkauden hirviö, siitä on jo siis kymmenen vuotta, kun se tuli. Ehkä pikkasen tuntui jo sillain, että okei tässä ehkä näkyy se, että se ei ole enää ihan tuore teos. Sivuhenkilöstä taas sitten pidin, joka oli se toinen teos, joka just miettii esimerkiksi tätä, että mikä on klassikko ja muuta ja mikä on hänen asemansa nuorena naiskirjailijana suomalaisella kirjallisuuden kentällä. Se oli mielenkiintoista pohdintaa ja sijoittui mun mielestä ajallisesti vähän samaan jaksoon tai pikkasen ennen tätä Saara Turusen ja näytelmäkirjailija E. L. Karhun live podcast -sarjaa, jota kuuntelin joskus silloin ennen korona-aikaa. Siitä on jo aika kauan siis. Siinäkin he keskusteli just kirjallisen kaanonin sisällöstä mielenkiintoisia keskusteluja. Niin koin, että tämä kirja meni siihen teemaan. Pidin aika paljon Järjettömiä asioita kolmannesta kirjastaan ehkä sen takia, että siinä myös oli tätä Espanja-kontekstia, koska olen itse myös asunut Espanjassa. Mua oikeasti nauratti ne jotkut asiat sen takia, että mä olen itse myös kokenut vähän samalla tavalla tiettyjä juttuja. Siinä oli tämmöinen omakohtainen syy ehkä myös. Mutta sitten Hyeenan päivät oli tietysti, kun itse en ole kokenut äitiyttä enkä pysty samaistumaan semmoiseen kokemukseen, se jäi itselle pikkasen etäiseksi ja koska se on niin vahvasti se pääteema tässä. Ja mä lähdin lukee tätä vähän silleen, että okei tämä kertoo lapsettomuudesta, mutta sitten se alkaa laventuakin suuntiin, mitä en odottanut oikeastaan. Sitten se vähän oli... Pettymys on hirveän voimakas sana, mutta tietysti kun Järjettömiä asioita oli mun mielestä niin hyvä, se oli kumminkin siihen nähden vähän pettymys. Vaikka Saara Turunen kirjoittaa loistavasti ja uskon, että häneltä tulee vielä loistavia teoksia ja haluaisin ihan hirveästi nähdä kirjoittamia näytelmiä, en ole vielä yhtään nähnyt, niin nimenomaan tämä teos oli vähän lässähdys. Mutta joskus tulee väkisin tämmöisiäkin lukukokemuksia.
Salla: Joo, mulla oli oikeastaan aika samanlainen kokemus ehkä kuin sinulla. Olen lukenut myös niitä aiempia teoksia ja pidin myös tosi paljon siitä Järjettömiä asioita -kirjasta. Ehkä just se Espanja-vivahde siellä, mä tykkään myös. Se oli kiinnostava siinä se asetelma, että oltiin siellä Espanjassa ja se kulttuuri tuli sieltä esiin, mikä tietysti osittain tässä Hyeenan päivissäkin tulee, koska tässähän kuvataan sitä parisuhdetta, mikä on puoliksi siellä Espanjassa ja sitä terveydenhuoltoa molemmissa maissa tai sitä sitten kun aloittavat lapsettomuushoidot ja muut, että miten se toimii se prosessi Suomessa ja siellä Espanjassa ja miten jotkut asiat tuntuu tosi paljon helpommilta toisessa ja sitten taas vaikeammilta. Se siinä on ihan sillain mielenkiintoista tietysti semmoinen vertailu, mutta tietysti tämä Hyeenan päivät, joka todellakin keskittyy nimenomaan tähän, että ensin pohditaan sitä, että halutaanko tulla vanhemmaksi ja sitten lähdetään siihen prosessiin, mikä onkin sitten aika monimutkainen ja vaikea ja siinä kohdataan kaikenlaisia haasteita, ja ne haasteet tuodaan myös ehkä aika voimallisesti esille.
Se on sillain yhden asian kirja eikä aika vahvasti eri tavalla kuin nämä Saara Turusen aiemmat kirjat kuitenkin, mikä varmaan johtaa myös siihen, että siitä tulee monenlaisia mielipiteitä ja lukukokemuksia riippuen ihan siitä, että mimmoinen se oma henkilökohtainen suhde siihen aiheeseen on. Minä, joka olen äiti ja olen kokenut tämän prosessin kaksi kertaa, että miten äidiksi tullaan, koin tämän aika vaikeana kirjana. Siinä oli paljon tosi raskaita teemoja siihen vanhemmaksi tuloon liittyen, mikä tietysti monen todellisuutta on ja hyvä, että siitä kirjoitetaan. Mutta siinä oli jotenkin paljon semmoista synkkyyttä ja negatiivisuutta hyvin monenlaisiin asioihin liittyen, mihin en sitten taas itse osannut samaistuu, ja se varmaan vaikutti siihen lukukokemukseen aika paljon. Mutta mun mielestä on sinällään hienoa, että tämmöinen kirja on kirjoitettu, koska mä uskon, että tästä todellakin moni saa paljon ja sitten taas tästä herää varmasti monenlaista keskustelua.
Elisa: Mm ja kuinka vähän oikeasti lopulta suomalaisessa kotimaisessa kirjallisuudessakaan on näin tarkasti äitiyttä, raskausaikaa, synnyttämistä ja imetysaikaa, vauva-aikaa kuvattukaan. Siis hämmentävää kyllä, vaikka se koskettaa niin monia naisia ja kaikilla meillä on äidit, silti kuinka vähän se on ollut... Tässä kyllä tosissaan käydään sitä prosessia ja vielä aika kivuliaan lapsettomuusjutun kautta. Hienoa, että vihdoin kirjallisuudessa on näitä kuvauksia. Ne kuuluu kyllä myös kirjallisuuteen.
Salla: Joo ja ihmisillä on tosi monenlainen suhtautuminen näihin jotkut sanoo äitimiskirjoihin. Tietysti ne on äitiyskirjoja usein, koska nykyään ehkä on tietysti myös ikään kuin isyyskirjoja, mutta ehkä tähän vanhemmuusteemaan on nyt lähdetty enemmän kuitenkin tästä äitiysnäkökulmasta ja sekin on vielä aika tuore, niin kuin sanoitkin. Eli siihenkään ei ole ehkä nyt pureuduttu hirveän monelta kantilta vielä. Ja se näkökulma ehkä ylipäätäänkin on usein se, että kaikki on tosi ruusuista ja hienoa tai sitten kaikki tosi vaikeaa. Semmoinen vanhemmuuden samanaikainen moninaisuus, sitä saisi varmaan käsitellä vielä vähän enemmänkin kirjallisuudessa kyllä.
Elisa: Niin ja ruumiillisuus ja sen kehon muutosten hyvin konkreettinen kuvaaminen. Vaikka en ole itse kokenut sitä prosessia, pidin sitä aika mielenkiintoisena. Se on mun mielestä aika opettavaista myös tämmöiselle ihmiselle, joka ei ole itse kokenut tämmöisiä asioita. Sillain ajattelen, että se on myös arvokasta kuvata niitä. Siitä voi saada hyvää kirjallisuutta ja keskustelua just, koska nämä aiheet on niin omakohtaisia monille ja niitä on laidasta laitaa niitä kokemuksia. Kuuntelin myös lempipodcastini Sivumennen viimeisimmän jakson, joka tätä meidän äänityshetkeä ennen julkaistiin. He käsitteli myös siinä Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen tätä Hyeenan päiviä. He keskittyivät aika paljon tähän kertojan ja äidin suhteeseen. Kyseessähän on aika palon myös kirja kontrollin halusta, kontrolloimisesta ja aika kiperästä äiti-tytärsuhteesta. Ja sitten kun se fokus siirtyy siihen, tässä onkin tavallaan toinen taso tässä kirjassa. Yhtä paljon kuin se on tästä henkilön omasta lapsettomuushoito- ja äitiyspohdinnasta niin myös siitä hänen suhteestaan omaan äitiinsä aika vahva teema tässä. Sehän on näissä Turusen aiemmissa autofiktiivissä kirjoissakin jonkin verran sitä ollut, mutta ehkä tässä kaikista eniten sitä, kuinka ehkä se korostuu siinä vaiheessa, kun itse haluaa sen lapsen, niin ajattelee enemmän omaa suhdettaan vanhempaansa ja tässä äitiin etenkin. Se oli aika kiva näkökulma siihen, mikä sai vähän ajattelee toisella tavalla ehkä tätä teosta. Ehkä siinä on pääteemana myös tämmöinen perheen sisäinen kontrolli ja siitä vapautumaan pyrkiminen ja kuinka sukupolvierot voi olla aika isoja juttuja perheen sisällä.
Salla: Niin, ehkä just se, että siinä on päähenkilö määritellyt sitä äitiyttä aikaisemmin sen oman äitinsä kautta ja sitten kun hänestä itsestään on tulossa äiti, sitten hän määritteleekin sitä äitiyttä itsensä kautta.
Elisa: Mm.
Salla: Tai pyrkii siirtymään siitä vanhasta äitisuhteesta siihen uuteen äitisuhteeseen, mikä on kyllä joo ihan mielenkiintoinen näkökulma siihen.
Elisa: Niin just tämä, että kuinka kivuliasta ja iso prosessi se voi olla löytää se, että mitä se on itselle se äitiys versus sitten se malli, mikä sieltä kotoa tulee. Mä mietin sitä, hän on taiteilija. Ala on hirveän herkkä kaikella. Esimerkiksi viime aikoina on tietysti paljon puhuttu näistä rahoitusjutuista ja kulttuuri joutuu taistelemaan elintilastaan, mikä on mun mielestä todella surullista ja ahdistavaa lukea näitä uutisia. Jotenkin myös semmoinen epävarmuus elämässä, että kun taiteilija haluaa toteuttaa itseään ja on semmoinen tietty tekemisen tarve, niin kuinka ristiriitaista se sitten on, kun ei ole semmoista malli valmiiksi, missä se äitiys ja se taiteilijuus toimii yhdessä. Se voi olla aika iso henkinen prosessi myös. Sitä tässä tietysti myös Turunen käy läpi.
Salla: Joo, itse asiassa tästä tuli mieleen, että tietysti se on kenellä tahansa periaatteessa, joka haaveilee vanhemmuudesta, siinä on se toinen puoli, se vapauden menettämisen puoli. Eli ajatellaan, että se lapsiperhe-elämä ja se kaikki muu elämä on toisiaan poissulkevia niin kuin tietysti osittain onkin. Suosittelen muuten jos tällaisia asioita pohtii joku, lukemaan Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -kirjan.
Elisa: Okei. Hyvä. Kirjavinkkejä, jee.
Salla: Erinomainen, joka liittyy nimenomaan siihen, että kipuilee sen vapauden ja äitiyden siinä ristipaineessa. Se on kyllä kiinnostava teema pohtia myös tämän Saara Turusen kohdalla. Mutta tässähän myös täytyy muistaa se, että Saara Turunen kuvaa tässä sellaista kohtaa, jolloin vasta tullaan vanhemmaksi, eli siinä se äitiys on tietysti hyvin orastava asia vielä. Tietysti voidaan miettiä, että jos tämä hänen autofiktiobuuminsa jatkuu, niin tuleeko sieltä sitten seuraavaksi kirjoja, jotka kertovat autofiktiivisesti pikkulapsiarjesta vaikkapa.
Elisa: Niin.
Salla: Sitten tietysti siinä voi olla ihan kiinnostaviakin näkökantoja siihen, että mitä sieltä sitten nousisi. En tiedä.
Elisa: Niin, se jää vielä nähtäväksi. Mulla on vähän semmoinen, niin kuin Juha Itkonen maaliskuun Imagessa totesi, knausgårdilainen krapula [naurahtaa], että mä en enää jaksa kauheasti autofiktiota. Tuntuu, että sitä tulee tällä hetkellä niin paljon ja etenkin nuorissa lupaavissa kotimaisissa kirjailijoissa, jotka kirjoittaa ihan valtavan hyvin, on tosi paljon semmoista minä-kirjoitusta tai autofiktiivistä. Mikä tietysti sitten kun lukee itse paljon ja haluaisi löytää esimerkiksi lukiolaisille vaikka suositeltavaa ja sitten kahlaa niitä uusia ja haluaisi nuoria kirjailijoita ja sitten ne on kaikki [naurahtaa] sitä autofiktiota. Niin mulle on tullut ehkä vähän ähky. Juha Itkonen itse sanoi, että hän oli vielä kymmenen vuotta sitten aika innoissaan, että jes. Hän piti ihan valtavasti esimerkiksi Saara Turusen esikoisesta, mutta nyt on joku kyllästyminen siihen. Se on ehkä ihan luonnollistakin sitten, kun riittävästi. Hän varmaan on kanssa semmoinen, joka lukee tosi paljon. Kirjoittaa paljon kirja-arvioita. Hänhän myös löytyy tästä Hyeenan päivät -kirjasta [naurahtaa]. En halua ehkä pilata tätä kohtaa, että missä.
Salla: Sivumaininta vähän niin kuin.
Elisa: Niin. Häneen Turunen myös viittaa tässä. Ja molemmat siis huippuja kotimaisia kirjailijoita, jotka toivottavasti jatkavat uraansa vielä pitkään. Molemmat on tietysti kirjoittanut myös autofiktiota. En tiedä. Tietysti parhaimmillaan autofiktio voi olla tosi hyvää luettavaa, ja olen nauttinut paljon monien autofiktiivisten teosten lukemisesta. Edelleen esimerkiksi kirjavinkkaan kyllä vaikkapa esimerkiksi Antti Rönkään, jolla on tämä esikoinen ihan huippu Jalat ilmassa autofiktio. On monia ihan loistavia, jotka varmasti jäävät elämään aika pitkään ja varmasti ehkä jopa klassikoksi asti, mutta jotenkin toivoisi, että vähän kirjailijat haastaisi itseänsä, alkaisi etsiä aiheita ehkä sen itsen ulkopuolelta. Omasta itsestäänhän pystyy kirjoittamaan myös väistämällä minä-kirjoituksen ja kirjoittamalla vaikka jonkun ihan muun tarinan, mutta silti ujuttaa sinne sitä omaa kokemusta. Mä jotenkin ehkä kaipaisin vähän semmoista. Tai ehkä mun täytyy vaan aktiivisesti etsiä muuta kuin autofiktiivistä juttua luettavaksi.
Salla: Kyllä.
Elisa: Se on ehkä oma höhlä suuntautuminenkin nyt ollut. Vähän kun näkee vaivaa, siellä niitä kyllä on.
Salla: Mutta autofiktiotahan on hyvin monenlaista tai siis niitä keinoja kirjoittaa autofiktiota on myös hyvin monenlaisia. Jos ajattelee vaikka sitä Pirkko Saision trilogiaa, mikä tuli jo aikoja sitten ennen kuin tämmöinen buumi oli valloillaan.
Elisa: Niin aivan.
Salla: Mikä on taas omia henkilökohtaisia suosikkejani. Siinähän sitä kirjoitetaan jotenkin ihan tosi eri tavalla kuin vaikka tässä Saara Turusen kirjallisuudessa...
Elisa: Niin.
Salla: ...tai Juha Itkosen. Mutta sitähän me jossain vaiheessa myös pohdittiin liittyen tähän klassikkoasiaan, että voiko tämmöisellä autofiktiolla saavuttaa klassikkoaseman. Voiko tämmöisestä autofiktiivisestä teoksesta tulla klassikko tulevaisuudessa.
Elisa: Niin.
Salla: Voiko tällainen jäädä sillä tavalla elämään.
Elisa: Niin, se on mielenkiintoinen kysymys. Kyllähän näissä sitten on sitä ajankuvaa ja sitä, miten ajateltiin tiettynä aikana varmasti säilyy näissä autofiktiivisissä teoksissa. Pirkko Saisiolla varmaan just sitä hyvin siellä on. Ehkä se vähän riippuu siitäkin, että kuka se kirjailija on, millaisessa asemassa, kuinka vaikutusvaltainen henkilö. Se ehkä autofiktiossa enemmän henkilöityy siihen kirjailijaan ja hänen asemaansa, mikä välttämättä ei ole kauhean hyväkään asia. Pitäisi mennä teksti edellä eikä niinkään yksilökeskeinen nykyaikainen, että kuka on somessa eniten esillä ja blaa, blaa, blaa. Sitä on ehkä vähän vaikea ennustaa kyllä. Mutta tietysti tästä massasta päätellen, kuinka paljon sitä kirjoitetaan tällä hetkellä, varmaan sieltä jotain nousee, mitkä säilyy jostain syystä. Mutta jäämme ehkä seuraamaan sitä, että mitä jatkossakin vielä luetaan. Mehän tietysti kirjaston työntekijöinä huomataan sitä, että mitkä edelleen liikkuu vaikka lainaajien keskuskuudessa. Se on aina vähän mielenkiintoista seurailla sitä ja lainaustilastoja, mutta siihen vaikuttaa niin monet asiat, esimerkiksi se, kuinka paljon käydään jotain keskustelua, missä nousee sitten joskus myöhemmin joku teos mukaan keskusteluun ja se ehkä myöhempi aika näyttää sen. Se on mielenkiintoinen kysymys kyllä pohtia. Onko sulla siihen joku ajatus, että mitä luulet?
Salla: No, tietysti nykyään tämä kirjallinen tarjonta on niin paljon runsaampaa kuin aiemmin tai että niitä uusia kirjailijoita ja uusia kirjoja tulee niin kauhealla tahdilla, että ehkä mikä tahansa populaarikulttuurin muodon klassikkoaseman saavuttaminen on aika paljon vaikeampaa. Ne on semmoisia hetkellisiä ilmiöitä varmaan monet taiteilijat ja monet tyylit ja kaikki. Sehän liikkuu paljon nopeammin se virta kuin mitä aikaisemmin, kun pysähdyttiin pidemmäksi aikaa ehkä johonkin ja sitten saavuttiin erilaisia asemia, mitä nykyään ehkä. On varmaan aika paljon vaikeampaa kenen tahansa, vaikkei nyt olisi autofiktiota, mitä tahansa, ehkä saavuttaa sellaista pidempikestoista asemaa.
Elisa: Mm ja ehkä ainakin siinä vaaditaan joku tietty, että on laadukasta kieltä se teos ja kehittää ehkä jotain. Ehkä joku rakenne tai joku muotoasiakin voi olla semmoinen, että on jotenkin uudistanut sitä. No en mä tiedä, voiko nykyaikana, kun kaikenlaista on jo kirjoitettu, että kuinka paljon voi enää olla romaanin uudistaja esimerkiksi. Varmasti jotain jollain tavalla uutta, jos tuo siihen kirjallisuusskeneen, niin voiko sieltä sitten ehkä nousta joku tietynlainen, että nähdään sitten jonkun ajan päästä, että tässä on tämmöinen käännekohta, johon tämä teos liittyi. Sitten siitä ehkä tulee semmoinen, mitä luetaan jatkossakin.
Salla: Se voi olla tietysti näin. Ja sitähän tosiaan pohdittiin jo aikaisemmista tai näistä ajatelluista klassikoista, että kun niitä on tosiaan toisinnettu erilaisissa populaarikulttuurimuodoissa. Niistä on tehty siis jotakin näytelmiä tai niitä on liitetty musiikkiin tai johonkin. Silloinhan se kertaantuu se niitten asema. Sitten tietysti jos tämmöisillä uudemmilla suosituilla kirjoilla tapahtuu tällein samalla tavalla, että nämä siirretään teatterien lavoille ja näistä tehdään elokuvia ja näihin liittyy jotakin soittolistoja. Sellaistahan nykyään on myös, että joihinkin kirjoihin liitetään musiikkisisältöä ja muuta. Ehkä se sitten lisää sitä, että niistä voi tulla semmoisia, että ne pysyy kauan siinä keskustelussa. Silloinhan se klassikkoasema ehkä voi helpommin muodostua.
Elisa: Joo. Ja sitten tietysti meiltä varmaan töissä aika paljon just kysytään niitä kirjavinkkejä, niin ihan tähän Saara Turusesta kun on puhe, vinkkaisin näistä Suurteoksista. Niitä on kaksi, Suurteoksia ja Suurteoksia II. Näissä siis tunnetut kotimaiset kirjailijat kertovat jostain tietystä teoksesta, joka joko on klassikko tai ei, mutta heidän mielestään on tärkeä. Suosittelen tarttumaan niihin, jos haluaa lisää kirjavinkkejä. Siinä tosiaan on Petra Maisonen mukana, Saara Turusen kanssa toimittanut nämä teokset.
Salla: Ylipäätään tuommoiset kaikenlaiset klassikoita kokoavat kirjat, joissa keskustellaan monenlaisista erilaisista klassikoista tai vaikka joku näkökulma niihin klassikoihin, mikä yhdistää niitä eri klassikoita, sellaisethan on nyt pinnalla ja jotenkin muotia. Nythän aika uusi kirja on myös semmoinen Sanna Nyqvistin Rannalla: Miten kirjailija löysivät meren, jonka just luin tässä hiljattain, missä keskusteltiin erilaisten klassikkokirjailijoiden merisuhteesta tai siitä rantasuhteesta, että miten niissä heidän kirjoissaan kuvataan sitä rannalla oloa ja merta. Tämmöisiä kaikkia kiinnostavia, että niitä vanhoja klassikoita ruoditaan eri näkökulmista, semmoisethan on myös aika pinnalla nyt.
Elisa: Joo ja nykyään tulee ilahduttavasti myös tämmöisiä vähän niin kuin se Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, jossa ikään kuin Kotiopettajattaren romaani kirjoitetaan uudestaan eri näkökulmasta. Itseäni kiehtoo valtavasti tämmöinen teema, että otetaan joku klassikko ja siitä joku hahmo ja kirjoitetaankin siitä ihan eri näkökulmasta. Niitä maailmalla on aika paljon viime aikoina tullut. Toivon, että suomennetaan nyt esimerkiksi Percival Everettin James, joka siis kertoo Huckleberry Finnin tarinoista tutun orja Jimin tarinan tämän orja Jimin näkökulmasta. Se on valtavan suosittu jo englanninkielisessä maailmassa ja on Booker-ehdokkaana. Toivottavasti joku kustantamo nyt tarttuu ja suomennuttaa tämän teoksen. Tosi mielenkiintoisia erilaisia uudelleen kirjoittamisia tavallaan tapahtuu. Ne voi tuoda siihen klassikkoon ihan uudenlaisen näkökulman.
Salla: Joo ja myös nuortenkirjallisuuden puolella on aika paljon tullut nyt viime aikoina semmoisia, missä esimerkiksi Kalevalasta otetaan hahmoja ja kirjoitetaan niiden tarinoita vähän uudestaan tai Kalevalan naisia ruoditaan jotenkin uudelleen. Ja sitten on tämmöisiä taltuta klassikko tyyppisiä kirjoja, missä avataan klassikoita nuorisolle helpolla tavalla. Siellä on tiivistelmiä ja sitä, mitä siinä klassikossa oikeasti puhutaan, mistä siellä kerrotaan, hyvin helpossa muodossa, lähestyttävässä muodossa. Sitten se saa tietysti ehkä jonkun kiinnostumaan myöhemmin niistä ihan oikeista kokonaisista klassikoistakin.
Elisa: Niin joo. Ne on tärkeitä teoksia ne. Kaikki nämä mainitut teokset kyllä löytyy Satakirjastojen kokoelmista. Sitten vaan tekemään varauksia niihin. Ei muuta kuin lukuhommiin. Älkääkä pelätkö niitä pitkiä möhkäleitä. Kyllä ne siitä sitten [naurahtaa] tulee luettua kuitenkin. Ottakaa vaikka just joku kesäprojekti tai lukupiiriin. Tämmöiset klassikot sopii valtavan hyvin just lukupiireille sen takia, että sitten kun tulee se yhteisöllinen lukukokemus, siitä varmasti saa paljon enemmän ja jokainen saattaa tuoda jotain omaa siihen keskusteluun. Suosittelemme lämpimästi näitä. Ja kysykää meiltä sitten lisävinkkejä. Yritetään aina jokaiselle jotain keksiä.
Salla: Mutta sitten tietysti ehkä myös muistutetaan, että jos tuntuu nihkeältä lukea klassikoita, sitten voi lukea myös muuta.
Elisa: Kyllä. Missään nimessä emme arvota ihmisiä sen perusteella, että kuka lukee klassikoita ja kuka ei. Enpä niitä itsekään juuri ehdi arjessa lukea. Tarvii melkein tuommoisen loma-ajan sitä varten. Pääasia, että lukee.
Salla: Just näin.
Elisa: Kiitos, että kuuntelitte. Varmaan sitten taas seuraavalla kerralla puhutaan kirjallisuudesta, mutta mistä tarkemmin...
Salla: Ihan jostakin muusta.
Elisa: ...se selviää kuuntelemalla. Kiitos.
Salla: Kiitoksia.
Elisa: Ja moi moi.
Salla: Moi moi.
[rauhallista pianomusiikkia]