Kirjaston kahvitunti - Oliko ennen kaikki paremmin?

Oliko ennen kaikki paremmin? Kirjaston rooli on kehittynyt vuosien saatossa valtavasti ja myös erilaisia lakisääteisiä tehtäviä on tullut. Tällä kirjaston kahvitunnilla Arja ja Erkka pohtivat kirjaston roolia ennen ja nyt.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

[lintujen viserrystä, veden liplatusta]

Erkka: Nykyään kaikki ärsyttävät ja itsekeskeiset tyypit pitävät podcastia, joten siksi mekin sitten tehtiin tällainen.

Lapsenomainen ääni: Kirjaston kahvitunti.

Erkka: Jaha, Johan tässä on taas töitä paiskittu, niin olisiko se kahvitunnin aika. Täällä on Erkka.

Arja: Ja täällä on Arja. Ollaan taas täällä.

Erkka: Mitäs muuta, kahvitunti kuuluu jokaiseen päivään. Tänään ajateltiin pohtia semmoista asiaa, että kun meistäkin on tullut jo vähän tämmöisiä keski-ikäisiä, niin kirjasto, miten se on muuttunut meidän lapsuudesta tähän päivään? Ja vähän pohditaan, että mihin kaikkeen kirjaston pitää nykyisi taipua.

Arja: Niin, että kävinkö lapsena kirjastossa? Kävin paljon, kyllä.

Erkka: Niin minäkin kävin.

Arja: Meillä oli kerran viikossa lähikirjasto auki ja sitten oli semmoinen koulutunti, kyllä. Ja siellä tiistai-iltaisin, kun se oli auki, niin me ei istuttu hiljaa ja luettu kaikki Anni Svania tai Tiina-kirjoja, vaan me ryhmittäydyttiin sen kirjastotädin luokseen, joka oli aika nuori, ja se höpötti meidän kanssa. Me luettiin varmaan me kaksi, sinä, minä ääneen, ja me saatiin ihan, se oli vähän niin kuin nuokkari, se oli siis varmaan 20 neliötä, en mä osaa sanoa. Mutta se ei ollut todellakaan mikään hys-hys. Silloin kun kirjastojohtaja tuli sinne pitämään, niin silloin oltiin tosi hiljaa, mutta muuten me saatiin siis niin sanotusti nuoriso, alakoululaiset, me saatiin olla siinä ja höpötellä. Ja siksikö minä olen LaNu-puolella töissä? Ehkä siksi. Mutta siis toi tapahtui 80-luvulla, ja aina ajatellaan, että 80-luvulla kaikki lapset luki ja oli ihan hiljaa. Niin ei ollut.

Erkka: Ei varmasti oltukaan hiljaa. Mulla oli koulussa koulukirjasto, vaikka pieneltä paikkakunnalta olenkin, ja mä luin sen kyllä aika totaalisesti läpi. Mä oletan, että se oli varmaan hyvin, hyvin pieni koppi, mutta pienelle lapselle ei välttämättä semmoinen merkannut mitään. Se voi olla näyttänyt paljon suuremmalta. Toki kunnankirjastokin tuli tutuksi ja tuli sielläkin käytyä säännöllisesti. Mä en nyt tietenkään poikana kommunikoinut minkään semmoisten pelottavan oloisten nutturapäisten hyssyttelevien työntekijöiden kanssa. Niistä mulla ei ole mitään muuta kuvaa kuin tämä nutturapäisyys.

Arja: Niin, että niitä oli silloinkin.

Erkka: Oli.

Arja: Joo. No miten, teillä oli siis koulun oma kirjasto.

Erkka: Joo.

Arja: Niin silloin ei varmaan käynyt mitään kirjavinkkaria.

Erkka: En mä en muista semmoista ollenkaan. Ja itse asiassa siinä vaiheessa, kun alalle olin tulossa, niin enhän mä tiennyt kirjavinkkaamisestakaan mitään.

Arja: No ei sitä ollut keksitty.

Erkka: En olisi kyllä tiennyt alkavani kirjavinkkariksi.

Arja: Aivan. No mitä te sitten luitte? Kuka se määritteli?

Erkka: No mulla oli ekaluokalla se tilanne, että mä osasin lukea jo kouluun tullessani.

Arja: Samoin.

Erkka: Joten ekaluokka mun muistikuvien mukaan meni pitkälti siinä, että mut lähetettiin hakemaan sieltä kirjastosta jotain luettavaa.

Arja: Mutta sä sait siis valita itse. Tämä oleellinen asia.

Erkka: Sain. Sitä en kyllä pysty sanomaan, että tosiaan kuin erikoisen laaja se mahtoi olla se valikoima, mutta sain sieltä valita itse. Kyllä. Ja Viisikot varsinkin tuli kahlattua läpi, mikä on näin sitten, kun aikuisiällä luin tyttärelleni, niin huomasin, että se oli virhe palata niihin, koska muistot oli hyvät, mutta nyt ne vaikutti täysin karmeilta.

Arja: Mä muistan esimerkiksi Arvi Arjatsalo, missä kohti se oli, koska jossain vaiheessa mä rupesin käymään niitä lasten- ja nuortenkirjoja aakkosissa läpi siinä pienessä kirjastossa, niin sekin. Mutta se, miksi mä tinkasin tätä, kuka sen päätti, niin se, että kirjavinkkaus on tullut tuossa 2000-luvun alussa suomenruotsista kirjastosta meidän suomenkieliseen, niin sehän on siis aivan ihanteellinen ajatellen niitä lasten ja nuorten lukemista ja aikuistenkin, koska meidän aikanahan pakotettiin. Mehän mahdollisesti luettiin kaikki aina samaa kirjaa, huolimatta kiinnostiko se. Niitä keltaisia SOS-kirjoja oli siellä kaapissa, mitä opettaja antoi, jos oma lukukirja loppui. Ja mä onneton joskus luin lukutunnilla sen oman kirjani loppuun, ja mä en yhtään keltaista SOS-kirjaa lukenut loppuun asti, koska ne oli musta ihan kaameita. Mutta kun sieltä kaapista aina annettiin sellainen.

Erkka: Kyllä mä muistan, että meilläkin on luettu useita semmoisia sarjoja, että piti lukea se sama kirja. Mä vaan luin sitten niin paljon muuten enemmän, että mä sain hakea vapaasti. Mutta oli nämä koululaissarjat kyllä käytössä, että kaikki lukevat saman kirjan. Ja siis sehän nyt on masentavin juttu ikinä.

Arja: Niin on.

Erkka: Nykyisinkin koitan aina opettajille suositella, jos jotkut yrittää tätä ajatusta vieläkin käyttää, että älkää nyt hyvänen aika ottako kaikille sitä samaa kirjaa. Sehän aiheuttaa automaattisen vastareaktion. On aiheuttanut ennen, aiheuttaa nyt ja myös tulevaisuudessa. Kyllä joku oma valinta täytyy olla, vaikka sitten olisi joku rajatumpi…

Arja: Niin, no näennäinen.

Erkka: …valikoima, niin saa sitten kuitenkin valita. Se on silloin motivoivempi.

Arja: Mutta tässä tullaan hyvä hyppäys siihen, että kun mä aloitin kirjavinkkarina täällä pääkirjastossa, niin meillä ei vielä ollut tällaisia, nyt jopa kaksi tai ehkä kolme tilaa, mihin voidaan ottaa oppilaita, niin mähän vinkkasin tuossa keskellä lasten- ja nuortenosastoa.

Erkka: Onpas hyvä rauhallinen paikka.

Arja: Se oli. Ja sitten kun ne yläkoululaiset tai isommat ei mahtunut mihinkään nurkkaan, meillä oli eri hyllyjärjestys, niin me oltiin oikeasti konkreettisesti keskellä, niin mä sain esimerkiksi palautetta, että asiakas käveli ohi ja sanoi, että kirjastossa pitää olla hiljaa. Koska mä tietysti kailotin, että ne kaikki 20 oppilasta kuulee. Mutta se kertoo siitä, että kirjaston tila on muuttunut tosi paljon ja ne tilojen tarpeet. Yleensähän käy niin, että tulee joku uusi muoto tai uutta tehdään ja sitten vasta tajutaan, että meillä ei ole tähän tilaa.

Erkka: Tuonhan huomaa periaatteessa kaikissa tapahtumissa, että osa asiakkaista närkästyy siitä, että siellä on meteliä.

Arja: Juu, niin on.

Erkka: Se on hivenen hankalaa olla tapahtumakeskus ja täysin hiljainen tila yhtä aikaa.

Arja: Joo, varsinkin jos on jotain avotiloja. Se on totta. Ja sitten kun asiakkaat haluaa, että on tapahtumia, mutta sitten asiakkaat haluaa, että ei ole semmoisia tapahtumia, mihin ne ei halua tulla.

Erkka: Niin.

Arja: Niin siinäkin on kyllä sellainen tietty ristiriita.

Erkka: Kyllä.

Arja: Ja myös se, että mihin sen lapsiryhmän kanssa mennään. Mehän ajatellaan sun kanssa niin, että me halutaan, että aikuiset ei häiritse sitä tilannetta, kun me ollaan lapsiryhmän kanssa, mutta monethan ajattelee niin, että se lapsiryhmä häiritsee niitä aikuisasiakkaita, ja siksi ne pitää viedä eri tilaan.

Erkka: Kyllä. Juu, kyllä meidän lähtökohta on varmasti se, että ne lapset kiinnittää huomionsa niihin muihin asiakkaisiin, ja silloin se on huono, varsinkin mitä pienempiä ne on.

Arja: Joo, mä oon pitänyt lähikirjastossa satutukiota myös joskus muinoin 2000-luvun alussa, niin siellä oli niin paljon hyllyjä, että me ei mahduttu sinne lastenkirjojen luokse, kun ne olisi osa lapsista ollut hyllyn takana, niin ne olisi nähnyt mua. Ja sitten en muista, päiväkodista tultiin, mutta tuliko osa sitten niin, että oli jotkut kaksostenrattaat tai vaunut, mutta ne todennäköisesti ei olisi mahtuneet sinne kirjastotilaan lainkaan. Se oli niin täynnä hyllyjä. Ja se oli jotenkin hankala. Siis hankala siis, se miksi, totta kai se on hankala tilanne kaikille, mutta mä olin uusi, nuori työntekijä, joka oli vähän niin kuin keikalla. Mä olin ehkä pukeutunut tontuksi tai näin. Kun ei kehtaa sitten ihan hirveästi ruveta sanomaan, että eikö täällä voisi siirtää jotain, että eihän lapset mahdu tänne. Niin sitä sukkuloitiin sitten jollain lailla varmaan, että mä kurkistin jostain hyllyjä takaa aina välillä ja puhuin isommin.

Erkka: Siinä onkin yksi iso ero silloin meidän lapsuuden ajan kirjastossa ja nykypäivässä. Silloin oli kaikki paikat niin täynnä hyllyä ja kirjaa, että ei mitään määrää. Esteettömyys oli ainakin ihan kaukana todellisuudesta, ja muutenkin kirjojen poistaminen ei ollut ehkä ihan ollut kirjastojen ykkösjuttu.

Arja: Ei, ja kaikki piti säilyttää. Totta kai ymmärtää sen, että ennen internetaikaa myös se tieto pitää säilyttää. Ja sitten ei ollut kimppoja, että voi pyytää toisesta helposti ja varastoja ei ehkä ollut. Mutta se oli jotenkin se, että kaikki pitää säilyttää siinä, missä asiakkaat on, siis siinä näkyvillä. Mitään ei voi viedä sillain, että ne vois kysyä, että se olisi varastossa. Mutta sittenhän saattoi olla myös tilanne siihen aikaan, että se varasto oli aivan täynnä.

Erkka: Ja sitten lopputulos oli se, että oli hirvittävän korkeat hyllyt, joiden päälle oli vielä kasattu…

Arja: Kyllä.

Erkka: …sillain hyvin turvallisen oloisesti.

Arja: Varsinkin ne isot.

Erkka: Niin, kaikki isot oli siellä päällä, että sitten on oikein hyvä tilanne, kun ne lähtee sieltä rohistumaan.

Arja: Todellakin. Ja sitten näitä joissakin oli, että kun se kontaktimuovi lämpenee jotenkin, niin ne tarttuu toisiinsa kiinni. Sitten kun yrittää ottaa sitä kirjaa hyllystä, niin se on liimautunut siihen viereiseen kirjaan.

Erkka: No niin, siinä saa semmoisen kahdeksan kirjan pinon sitten kerralla.

Arja: Niin se on myös semmonen, että jos henkilökunta ei saa sitä irti ilman väkivaltaa tai ujutettua, niin ehkä se ei ole kauhean myös asiakasystävällistä.

Erkka: Niinpä. Mutta toisaalta silloin meidän lapsuudessa, niin eipä tainnut kirjastoissa paljon tapahtumiakaan olla, että olisi siihen tarvinnut tilaa.

Arja: No mä sitä mietin, että olenko mä koskaan käynyt kirjastossa kirjaston järjestämässä tapahtumassa ennen kuin mä olen itse niitä järjestänyt. Ja mä sanoisin, että en.

Erkka: Joo, ei ole kyllä mitään mielikuvaa, että olisi ollut missään tapahtumassa koskaan. Tietysti tässä varmasti näkyy se, että on itse vähän pienemmältä paikkakunnalta.

Arja: Juu, kyllä.

Erkka: Isommissa on varmaan ollut jotain. En tiedä, onko ollut sitten kirjailijavieraita ainakin, mutta en usko kyllä, että kauhean laajaa skaalaa erilaisia tapahtumia olisi ollut.

Arja: Mä en oke käynyt missään satutuokioissakaan. En mä muista, että semmoista olisi ollut.

Erkka: Juu, en myöskään.

Arja: Ei mitään saa semmoista.

Erkka: Eikä kouluajolta ei tule mieleen mitään myöskään eikä päiväkotiajoilta semmoista, että olisi jotakin kirjaston järjestämää ohjelmaa ollut.

Arja: Mä rupesin miettimään kirjailijavieraita, että olenko mä koskaan nähnyt elävää kirjailijaa ennen aikuisikää vieraana. Ehkä koululla kävi koulun järjestämänä.

Erkka: Joo. Koulun järjestämänä on saattanut olla jotain. Mutta ei kirjasto järjestänyt kyllä mitään.

Arja: Meillä kävi niitä entisiä huumeiden käyttäjiä, jotka oli kirjoittanut kirjoja. Se oli muotia silloin siihen aikaan, niin niitä kyllä.

Erkka: Juu, ne pelotteluvieraat, niitä muistaa, mutta oliko mitään muita.

Arja: Joo, niitä oli hyvin paljon silloin.

Erkka: Jos miettii sitä, että kuinka paljon kirjasto nykyisin järjestää tapahtumia nekin, niin siinä on kyllä tullut aikamoinen muutos.

Arja: Ja jos meidän pitää miettiä, muistetaanko me yhtään, ja nyt kysyisi joltakin asiakkaalta, että sano joku kirjaston tapahtuma, niin se miettii, että sanonko mä sen, mikä oli viime viikolla vai sen, missä mä olen ollut itse. Sehän on ihan älyttömästi.

Erkka: Toivottavasti pystyvät ainakin nimeämään.

Arja: Niin, jonkun.

Erkka: Eikä se sitten ole ainakaan meistä kiinni, etteikö niitä olisi.

Arja: Niin, meidän tiedotus sitten voi tietysti olla. Muistatko sä sen ajan, kun mä vihaan askartelua, mutta värikopiot oli kalliimpia, niin tehtiin, jos oli joku lapsille joku ristikko tai joku muu, niin leikattiin ja sitten liimattiin paperiin ja otettiin siitä kopio, josta otettiin kopio. Sitten jos oli vaikka lapsille joku seikkailurata tai väritystehtävä tai sellainen. Onko sun uran alussa ollut sitä? Vai oletko sä syntynyt silloin, kun oli jo värikopiot?

Erkka: Ei. Mä olen syntynyt hyvin pian sun jälkeesi. Mutta mä en muista tuommoista aikaa. Mä olen ollut kirjastolalla niin paljon lyhyempää kuin sinä.

Arja: Se oli siis karseata. Siis niitähän oli siellä kansiossa totta kai ja katsottiin sopiva, mutta se oli karseata sen takia, että mä olin huono leikkaamaan. Ja siinä tulee pieni semmoinen tumma viiru helposti, jos liimaa ja leikkaa ja näin. Ja sitten kun se on kopion kopion kopio, niin sehän alkaa olemaan, ja sitten se on vähän vinoon mennyt, niin nehän oli siis aika kaameita siis suoranaisesti. Ja sitten kun tuli joku Word ja pystyi ottaa väritulosteita, niin sehän oli semmoinen, jotenkin se helpotti ihan hirveästi. Koska ennen oli ne hirveän paksut kansiot, missä oli valmiiksi jotain tehtäviä, mitä voi sitten antaa, koska ei ollut mitään nettiä, mistä tulostaa. Ja sehän työllisti aivan tolkuttoman paljon.

Erkka: Kyllä mä jo omallakin kirjastourallani tiedostan, että askartelu ylipäätään on vähentynyt.

Arja: Onneksi.

Erkka: Semmoinen käsin tehtävä siis ihan muovittamisesta lähtien, niin on jäänyt pois. Mikä on siis tällä sorminäppäryydellä pelkästään hyvä asia, koska eihän siitä mitään tullut.

Arja: Niin just, samoin. Mä muistan ikuisesti sen ensimmäisen muovittamani Enni Mustosen, missä oli semmoiset erilliset paperikannet, semmoiset paperijutskat siinä kannessa. Mä sain sen survottua sinne hyllyyn ja toivoin, että kukaan asiakas ei löydä sitä.

Erkka: Niin. Joo, mullakin lähinnä yritti nyt edes keskittyä siihen, että muovittaa sen niin, että sen saa auki.

Arja: No mulla oli just tää ongelma, että se ei mennyt kiinni jotenkin. Sillain siinä kävi.

Erkka: Ettei asiakkaan tarvitse palauttaa sitä, että tämä sisältö ei nyt avautunut minulle.

Arja: Ja sitten toinen tähän, mulle on traumaattinen tämä askartelu, mutta kun harjoitteluaikana mulle tuli jotkut eskarit, ne kuului sitten, että mun pitää ottaa ja tehdä niille joku sisältö. Niin ei ollut olemassa, tai tietysti mulla ei ollut mitään verkostoa, semmoista valmista, nyt netissä tavallaan on ohjeita, että tämän ikäisten kanssa voit tehdä tällaista, niin kaikki piti keksiä itse. Ja sehän varmaan pedagogisesti meni mulla aina ihan pieleen, koska mä vaan yritin, että mitä mä osaan tehdä ja mistä mä osaan puhua. Ja joku lasten lorukirja tai runokirja. Niin kaikki tämmöinen se oli myös jotenkin stressaavaa, koska ei ollut tietystikään kokemusta, mutta myös se, että ei ollut semmoista, mistä saa sen idean tai sen avun. Niin kun nyt ajattelee, että on kaikkia mahdollisia oppaita, että miten lasten kanssa ollaan kirjastossa ja kaikkia sellaisia.

Erkka: Tässä on varmasti myös ihan valtava muutos kirjastolaisiin vaikka 80–90-luvulla, että tämä pedagoginen puoli. Me tehdään ihan hirveästi kaikkea kouluyhteistyötä. Ei toki kaikki kirjastolaiset, mutta monet meistä. Me kaksi nyt ainakin tehdään. Niin, eihän silloin tosiaan, kun ei muista, että olisi koskaan tehty kirjastossa mitään tai että kirjastolaiset olisi tullut koululle tai muuta.

Arja: Se oli lähinnä se, että mentiin kirjastoon hakemaan tietoa johonkin, kun piti tehdä joku ryhmätyö.

Erkka: Juu.

Arja: Niin haettiin tietosanakirjoista ja tietokirjoista.

Erkka: Niin nyt koululaiset kyllä jo muistavat meidät aika hyvin ja miettivät, että tuo taas.

Arja: Mutta mun mielestä aina puhutaan, tai niin kuin sanoinkin, että kaikki luki samaa kirjaa ja oli tyytyväisiä hiljaa, niin se on hauska, kun mulla on tämä hengailumuisto. Se kantaa mua, kun täällä nuoret hengailee. Niin mä ajattelen, että minäkin olen silloin joskus hengailut siellä ihan pienessä, pikkiriikkisessä kirjastossa. Ei se aina ole niin, että ennen vanhaan on kaikkialla tehty ja kaikki on ollut eri tavalla.

Erkka: Semmoinen mielikuva ainakin itsellä on, että kirjastossa myös tehtiin läksyjä. Se on meinaan nykyisin aika vähäistä.
Arja: No meillä tehdään kyllä. Mutta varmaan vähemmässä määrin. Ja ainakaan niihin ei pyydetä apua niin paljon kuin joskus silloin uraan alkuaikoina.

Erkka: Juu, joskus satunnaisesti joku saattaa.

Arja: Joo, mutta silloin tehtiin kyllä yhdessä. Oli ehkä niitä tiettyjä, jotka tarvitsi jotain tukea, koska silloin ei ollut ehkä myöskään semmoista läksyhelppiä olemassa missään koululla.

Erkka: Kyllä.

Arja: Niin sitten onhan se nyt sööttiä kysyä kirjastohenkilökunnalta neuvoa matikan tehtäviin.

Erkka: Joo, sehän siinä onkin, että nyt ne menevät sinne läksyparkkiin todennäköisesti, niin kirjastossa ei tarvitsekaan tehdä niitä läksyjä samaan malliin kuin aikaisemmin. Ja yksi, mikä on tullut erona siihen aikaan, niin on pelit.

Arja: Kyllä.

Erkka: Sehän on nyt se ykkösjuttu, mitä kirjastoon tullaan tekemään.

Arja: Niin on.

Erkka: Tullaan pelaamaan. Ja kirjastoväki pitää aikataulua pystyssä, että kuka pelaa mihin saakka ja kuka tulee sen jälkeen vuoroon. Tämä on lisääntynyt jo ihan omana työaikana tosi paljon.

Arja: Mutta se on muuttunut taas siihen suuntaan, että kaikilla on kone kotona. Tai siis ei nykyään enää, mutta jossain vaiheessa kirjastoon tultiin pelaamaan sen takia, että kotona ei ollut konetta, millä pelata. Se on myös muuttunut, että nyt tänne tullaan siinä mielessä, halutaan pelata kavereiden kanssa juuri täällä. No tietysti konsoleita ei välttämättä ole, mutta mun mielestä se on kivempi ajatella niin, että tämä ei ole se pakko tulla, missä on kone, vaan se, että nyt vaikka sen voisi tehdä muualla, niin tullaan silti tänne. Niin se kertoo jotain meidän maineesta, jos niin voisi sanoa.

Erkka: Kyllä. Ja halutaan pelaamaan niiden kavereiden kanssa. Sehän on tyypillistä, että tullaan kolmestaan ja kysytään, että koska me saadaan kaikki oma kone.

Arja: Kyllä, ja sitten siinä kuitenkin oppii tuntemaan niitä muitakin mukuloita. Kyllähän tulee sitä, että vieraammat otetaan mukaan tai tutustutaan myös kirjastossa.

Erkka: Juu, varmasti siinä on se sosiaalinen puolikin, vaikka joskus se näyttääkin vähän koomiselta, kun voi olla kymmenen muksua vierekkäin ja kaikki räpyttää kännykkään.

Arja: Niin on, kyllä, joo. Ja siinäkin varmaan aika muuttuu. Tässä 20 vuodessa on jo paljon muuttunut. Ja se, että minkä ikäiset käy pelaamassa ja vähän, mitä ne pelaa, niin se vaihtelee tosi nopeasti.

Erkka: Kyllä.

Arja: Mutta aina se on se sama säätö meillä. Kuka on missäkin koneella, kuinka kauan ja kiusaako joku jotain ja onko se varastanut jonkun ukkelin jossain pelissä.

Erkka: Ja aina tehdään uusia sääntöjä sitä mukaan, mitä ongelmia herää.

Arja: Kyllä, juu.

Erkka: Että saadaan se homma toimimaan.

Arja: Ja nauretaan sille, että minkälaisia ongelmia on ollut joskus, mitkä on unohtunut, koska semmoisia ei ole. Niin sekin, kun rupeaa miettimään, että joo, meillä on kauheasti jouduttu miettimään jotain tuommoista asiaa joskus, eikä se siinä nouse ollenkaan. Kertoo myös siitä, miten se aika muuttuu. Ja ennenhän kirjastoon oikeasti tultiin, siis tullaan edelleen, ja nykyään tarvitaan tukeakin siihen, mutta se, että kotona ei ole tietokonetta, niin sehän on ollut yksi semmoinen iso tekijä, että kirjasto on ollut se ainut paikka mahdollisesti kunnassa, missä on voinut tulla koneelle tekemään jotain tai edelleen varmaan ainut paikka, missä voi tulostaa.

Erkka: Kyllä, kävi juuri tuo mielessä, että tulostamaan tullaan edelleen sen takia.

Arja: Ja kopioimaan.

Erkka: Kopioimaan, kun itsellä ei konetta ole. Toki tietokonettakin joillakin, mutta varmaan vähän harvemmalla usein syy, mutta tulostin on se, mitä kaivataan.

Arja: On. Ja siihen nähden, kuinka paljon tulostinmusteet maksaa, niin ei kyllä mikään ihme, että ihmisillä ei ole tulostinta.

Erkka: Ja tähän liittyy tietysti semmoinen asia, mitä ei meidän lapsuudessa tarvinnut kirjastossa tehdä, eli digineuvonta.

Arja: Juu, kyllä.

Erkka: Se on nykyisin ihan merkityksellinen osa työtä.

Arja: On. Mutta mä olen aloittanut urallani, taas muisteluita. Harjoittelupaikassa oli sellainen tapahtuma. En muista enää, se oli siis niin kuin jokavuotinen kirjastoissa, kun on näitä tiettyjä kampanjoita, niin siellä oli pankin edustaja esittelemässä nettipankkia, ja mä sitten neuvoin puhelimen, kännykän kanssa. Siis silloin oli semmoiset älyttömät, joku Nokian puhelin, niin mä olin sitten, koska mä olin harjoittelija ja nuori, niin mä osasin, niin multa sai kysyä niistä. Ja sehän oli tosi sellainen, että mikä tuli meille lisäksi. Yhtäkkiä me ruvetaan neuvomaan näitä nettijuttuja. Ja sehän ei ole koskaan lähtenyt pois. Meillähän tulee yhä enemmän. Se kasvaa koko ajan. Nyt kun kaikki viranomaistiedotteet tulee jonnekin Suomi.fi:n, niin meillä lisääntyy taas asiakkaat.

Erkka: Kyllä. Pankkiasiat on aina ollut itselle semmoinen tosi hankala…

Arja: Niin koska niihin on ne tietyt rajat.

Erkka: …neuvottava, niin, koska ei saisi periaatteessa nähdä mitään, ja sitten pitäisi osata neuvoa.

Arja: Joo, se on kyllä.

Erkka: Ja on hivenen hankalaa osata neuvoa kaikki mahdolliset pankit, mitä ei itse käytä sillain katsomatta. Mä en ole tähän vielä löytänyt ratkaisua, että miten tämä käytännössä tehdään.

Arja: Teillä ei ole näytössä joku semmoinen, mikä tummentaisi ne kohdat, mitä ei saa nähdä.

Erkka: Niin, nekin voi olla eri kohdissa siinä.

Arja: Niin, kyllä. Mutta se on siis ihan, en mä tiedä, kyllähän sitä tilastoidaan, mutta sehän on varmaan ihan älyttömästi tuonut lisää kirjastoihin, mitä pitää tehdä ja niitä kävijöitä, ja toisaalta sitten me ei ole saatu resursseja varmaan siihen koskaan.

Erkka: Ei, eikä koulutusta.

Arja: Niin, juu. Se on vaan sillä tavalla, että digineuvonta kuuluu nyt kirjastolle.

Erkka: Niin. Ja neuvomme sen, mitä osaamme. Ja digineuvonta vaatii sitten myös tiloilta, koska tietoturva on iso asia. Meidän tarvitsisi pystyä käymään asiakkaan kanssa asiat läpi niin, että se olisi myös tietoturvallista, ettei se kuulu kai-…

Arja: Ja se on aika mahdoton jossain kirjastoissa. Jos se ei ole siis mitään muuta kuin joku lehtisali tai neuvottelutila, niin miten se nyt varaa koko päiväksi. Tai sitten ollaan jossain varastokopissa.

Erkka: Kyllä. Ja sitten se on muutenkin aina mielenkiintoista, kun sä saat jonkun digineuvontaa tarvitsevaa asiakkaan, kun ikinä et tiedä, millainen ongelma siellä asiakkaalla on. Nämä kaikki vanhat simpukkapuhelimet ja muut, niin ne on myös aina omanlaisensa haaste, että osaisit itse käyttää.

Arja: Ja sitten miettii, että mulla on ollut joskus tämmöinen. Tässä oli joku näppäinyhdistelmä, mistä sai tuon pois, mutta mä en muista mikä se on.

Erkka: Juu.

Arja: Juu, kyllä.

Erkka: Tai sitten voi tulla todella professionaaleja kysymyksiä, missä täytyy nostaa kädet pystyyn, että nyt ei ole. Ja multa on itse asiassa kerran asiakas pyytänyt, että voisinko mä tulla hänen kotiinsa asentamaan laajakaistaa.

Arja: Okei, no miten meni?

Erkka: No siihen piti iskeä raja, että tämä ei ehkä nyt sitten kuitenkaan ollut kirjaston palvelu.

Arja: Joo. Johonkin se, tämä ei kuulu nyt kotipalveluun tämä.

Erkka: Ei, tämä ei kuulu kotipalveluun. Ei ainakaan toistaiseksi.

Arja: Niin, sehän voisi sekin laajentua. Näin on. Mutta nuo on hankalia tuommoset, mitkä tuupataan meille.

Erkka: On.

Arja: Kun mehän saadaan se koulutus ja ne, esimerkiksi tämä pankkijuttu just, että kun siinä pitää olla tarkkana niissä asioissa, niin mehän saadaan ne ohjeet aina jälkijunassa. Kyllä. Niin sitten, että se menee kaikki, niinhän kauanhan se on hyvä, kun mitään ongelmaa ei tapahdu. Mutta sitten jos joku ongelma tapahtuu, niin sittenhän me ollaan pulassa.
Erkka: Ja sitten on tullut näitä tilanteita, että kun itse joutuu sanomaan, että ehkä sun pitää nyt olla yhteydessä pankkiin, niin sitten on vastattu takaisin, että pankista oli ehdotettu, että voisiko kirjastossa joku neuvoa. Niin sitten ollaankin jo oravanpyörässä, että kumpaan suuntaan tätä nyt heitellään tätä asiakasta.

Arja: Kyllä. Mutta yksi, mitä ei kysytä enää, on faksi. Faksia ei kysytä, koska me ollaan varmaan oltu johonkin aikaan kaupungin ainut yleinen faksi.

Erkka: Niin, varmasti.

Arja: Tai en mä tiedä, oliko sitä meillä, mutta sitä kysyttiin meiltä, ja me ohjattiin ehkä jonnekin kaupungin muuhun pisteeseen. Mutta tämä skannaus ja tulostus ja nämä on kyllä semmoiset…

Erkka: Päivittäiset.

Arja: Kyllä. Ja ihan, mä sanoisin, että ne on kirjaston peruspalvelua, koska eihän niitä mistään muualta saa, niin pakkohan nyt jossain olla. Ja me nyt ollaan aina auki. Tulevaisuutta ajatellen, niin mä näin sellaisen ohjelman, missä pohdittiin niitä sellaisia terveyskaappeja, mihin mennään istumaan ja se ottaa verenpaineen ja verikokeen ja kaikkia tällaisia, ja sitten siinä se asiantuntija mainitsi, että nämä voitaisiin sijoittaa esimerkiksi kirjastojen aulaan, koska siellä se olisi helposti saavutettava. Ja minä mielessäni jo ajattelin, että no niin, sieltä tulee sitten se asiakas ja sanoo, että voi kuulkaa, auttakaa nyt, kun verenpaineeni on niin korkea, niin mitä minun pitäisi tehdä. Tuo laite sanoi niin. Mä ajattelin, että no niin. Sitten me oltaisiin myös sote-alan ihmisiä.

Erkka: No niin. Se onkin sitten mielenkiintoista, kun tässä pitäisi osata olla digineuvoja ja sitten pitäisi olla tätä pedagogista osaamista, niin nyt täytyy varmaan alkaa harjoittelemaan esimerkiksi verinäytteiden ottoa seuraavaksi.

Arja: Niin, ja sitten ajattele, kun se lahoaa se laatikko, mihin ne menee istumaan, niin siellä on joku vika, ja sitten sillä asiakkaalla on 240 hemoglobiini ja sitten se on aivan paniikissa. Koska ensimmäisenähän sä kysyt neuvoo tietysti, vaikka siinä kuin lukee, että ota yhteys terveyskeskukseen tai muuta, niin totta kai nyt ensimmäiseen ihmiseen, joka siinä on, niin kysyy neuvoo, eli kirjastohenkilökunta. Niin mä en ihan lämmennyt tähän vielä. Mä näin jo ne kauhukuvat.

Erkka: Tästä sai uuden kauhukuvan, kun mä oon ajatellut vaan, että se tekoälyneuvonta tulee meille jossain vaiheessa.

Arja: Ai, että me neuvotaan tekoälyä?

Erkka: Niin. Tai siis tekoälyn käytössä.

Arja: Niin, juu. No mutta eikö nyt mediakasvatukseen kuulu?

Erkka: No varmaan. Siksi mä oletankin, että se tulee meille.

Arja: Niin, ja se on se ensimmäinen asiakas, joka tulee kysymään.

Erkka: Mutta ehkä tästä voikin summata, että me ollaan monessa asiassa se paikka, mistä saa palvelua ilmaiseksi ja me tarjotaan tapahtumia ilmaiseksi.

Arja: Niin on.

Erkka: Se on se meidän juttu, minkä takia tämmöiset asiat meille tulee.

Arja: Niin on. Totta. Ja se on usein se pienen paikkakunnan ainut taho, mikä järjestää kulttuuritapahtumia esimerkiksi. Ja saattaa olla, että lastenkulttuurissa se on se satutuokiot ja ehkä joku nukketeatteri, mitä kirjasto toteuttaa, niin ainut sillä paikkakunnalla.

Erkka: Niin, ja jos miettii omia lapsuusaikoja ja nykyisiäkin, niin ei monella paikalla ole esimerkiksi nuorisotaloa ollenkaan tai mitään sellaista nuokkaripaikkaa. Kirjastosta sitten helposti…

Arja: Tai sen aukiolo on jotenkin sitten suhteutettuna muuhun hankalia.

Erkka: Joo. Ja sitten voi olla niitä rajattuja, että minkä ikäiset pääsee milloinkin. Niin kirjastosta helposti tulee se nuorisohengauspaikka.

Arja: Sitten jos jotkut asiakkaat häiriintyy ja kysyy tai vähän paheksuu sitä, niin voi sanoa, että no mietis nyt, mitä täällä on muita mahdollisuuksia. Niitä rahallisia harrastuksia on kyllä paljon, mutta se, että pystyy ilmaiseksi tulemaan. Ja näkyyhän se siis, lehtiä tietysti luetaan, nykyään on paljon vähemmän, mutta eikö se mene niin, että kun 90-luvun lama tuli, niin kirjastoissa ruvettiin lukemaan paljon enemmän, käytiin lukemassa lehtiä…

Erkka: Ihan varmasti.

Arja: …sen takia, kun lehdistä ensimmäisenä säästettiin ja se ei ole koskaan palautunut sille entiselle tasolle siinä mielessä, että ihmisten tarve lukea lehtiä kirjastossa on yhä korkea, koska ne lehdet on niin kalliitta, että niitä ei tilata enää.

Erkka: Kyllä. Niitä käydään paljon lukemassa kyllä meilläkin.

Arja: Se on myös semmoinen tärkeä ja sitten varmaan vähän semmoinen väheksytty, jos voi ajatella, että ajatellaan, että no kuka niitä lehtiä enää lukee tai tuleeko niitä nyt enää ja pitääkö niiden nyt päästä aamulla heti aikaisten lukemaan. Sitä vähän ehkä ohitellaan semmoista.

Erkka: Se on varmasti totta, että ei ihmiset tiedä, kuinka paljon lehtiä luetaan kirjastossa. Se ei ole mikään ihan mitätön asia täällä.

Arja: Niin, ja sitten kuinka tärkeä se on vielä sosiaaliselta kannalta, että jos ajattelee just silloin 90-luvullakin, kun jäi työttömäksi, että sä lähdet aamulla sinne kirjastoon ja luet lehteä, niin sehän on jo se rutiini tärkeä.

Erkka: Ja sitten niitä uutisia voi päästä puimaan yhdessä.

Arja: Niin, kyllä.

Erkka: Että silloin aikanaan nämä tehtiin Esson baarissa.

Arja: No just. Näinpä, kyllä. Ja siellä oli pöydässä Iltalehti ja Iltasanomat tai joku osti sen. Juu, mutta mihin nyt menet, kun ei ole Esson baaria, niin kirjastoon.

Erkka: Niin. Ei ole. ABC.

Arja: Ei siellä ole sama tunnelma.

Erkka: Ei siellä ole semmoista tunnelmaa, ei.

Arja: Yksi asiakasryhmä, mitä mä kaipaan tosi paljon. Mä en tiedä, kun mä en ole aikuisten puolella, että kuinka paljon käy. Mutta kun aina silloin, kun mä opiskelin, niin puhuttiin semmoista ei-käyttäjistä, että miten me löydetään niitä, jotka ei käytä kirjastoa. Mä kaipaan niitä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuli lainaa sen autonkorjausoppaan, ja ne sanoi, että mulla on joskus lapsena ollut kirjastokortti, en mä tiedä, missä se on. Ja sitten katsottiin kirjastokorttiasiat kuntoon, ja sitten oli se joku Mazda tai Toyota tai joku. Mutta kun nykyään kaikki löytyy netistä.

Erkka: No löytyy ja…

Arja: Ja sitten uusia autoja voi itse korjata.

Erkka: Sitä just, että kun ei niitä voi enää, ei niihin ihan normaali Matti Meikäläinen enää kykene. Ne on niin täynnä semmoista tekniikkaa, että tarvitsee jo ihan.

Arja: Eikä saa. Ei saakaan korjata.

Erkka: Ei saakaan korjata. Juu, tarvitsee ammattilaista niihin. Se on totta. Ne oli helposti semmoisia, että niillä sai uusia kävijöitä, jotka saattoivat sitten tulla lainaamaan jotain muutakin.

Arja: Ja musta oli hienoa, että kun ihminen miettii, että mistä mä saan neuvoa, niin siinä tajuttiin, että se on se kirjasto. Musta se jollain lailla kertoo siitä, että vaikka täällä ei aktiivisesti kävisi, niin hädän tullen tarvittaessa kyllä se kirjasto auttaa. Ja sittenhän ne palautu sen näköisenä, että ne on ollut siellä autotallissa ne korjausoppaat.

Erkka: Niin. Tai sitten sieltä tuli ylipäätään semmoinen hieman hommissa rähjääntynyt mies palauttamaan.

Arja: Niin, kyllä.

Erkka: Tyytyväinen ilme tai sitten ärtynyt ilme kasvoillaan. Lopputuloksen näki heti, miten tässä oli käynyt.

Arja: Mutta ei me mitenkään stereotyyppisesti ajatella. Mutta musta se on semmoinen, mitä kaipaa vähän. Tai ajattelee, että se on semmoista mennyttä aikaa.

Erkka: Niin, se oli vähän semmoinen sisäänheittotuote…

Arja: Niin oli.

Erkka: …nämä korjausoppaat.

Arja: Koska kuolinilmoituksia varmaan edelleen kopioidaan. Mä luulen, että se on kuitenkin edelleen semmoinen.

Erkka: On. Kyllä meillä ainakin tehdään sitä jonkin verran. Ja tullaan lukemaan se lehti, katsomaan, että ketäs nyt on lähtenyt.

Arja: Se ei ole vielä kadonnut. Katoavaa kansanperinnettä. Ja nämähän on ihan uutta nämä soittimet, mitä voi lainata kirjastossa.

Erkka: Kyllä. Siinä on myös valtava ero meidän lapsuuteen. Silloinhan kirjastot oli nimenomaan kirjalainaamoja.

Arja: Niin oli, aivan täysin. Lehtiä oli, mutta kirjat joo.

Erkka: Lehtiä oli, mutta siis jossain vaiheessa on sitten tullut leffat mukaan ja musiikki sillain ehkä näkyvämmin ainakin.

Arja: Odotas, nyt pitää ruveta miettimään.

Erkka: Puhumattakaan nyt sitten, kun tuli pelit ja sen jälkeen alkoi tulla näitä liikuntavälineitä ja kaikkia.

Arja: Eipä se nyt ohiteta satukasetteja. Olen lainannut kirjastosta.

Erkka: No joo, niitä oli.

Arja: Ja VHS-kasetteja tuli ehkä mun lapsuudessa jo kirjastoon. Satukasetithan oli tosi kova sana.

Erkka: Oli.

Arja: Joo. Nekin on ihan häviksissä jo. Ei semmosia.

Erkka: Semmoista sivunvaihtoääntä kaipaisi edelleen joskus.

Arja: Kun kuulet tämän äänen, tiedät, on aika kääntää sivua. Se on ihan loistava. Mutta ei tosiaan ollut mitään sähkömittaria tai…

Erkka: Joo, ei todellakaan.

Arja: Enkä mä tiedä, olisiko siihen aikaan taivuttu siihen. Siis siitä on hirveän pitkä matka, jos ajattelee nykykirjastoa ja sitä meidän lapsuuden kirjastoa, niin se, mitä lainataan, on yksi isoin asia. Tietysti tilat ja tapahtumat, mutta mun mielestä sekin, että se oli jotenkin pyhä asia, että ne oli ne kirjat. Ja sinne ei voinut tuupata mitään semmoista, koska VHS-kasetitkin oli hiukan, elokuvat oli joidenkin mielestä vähän sellaista, että pitääkö näitä nyt olla.

Erkka: Se oli varmaan muutenkin sitten, kun se oli semmoista aikaa, että kaikki haalittiin sinne. Sitä materiaalia ei juuri poistettu ja tuli vaan lisää, niin silloin ei ehkä niin paljon välitetty, olettaisin näin, siitä, että kuinka paljon ne kävi lainassa.

Arja: Joo, kunhan sitä on.

Erkka: Niin nykyisin seurataan tavallaan sitäkin, että mikä menee. Silloin oli vähän semmoinen museotyyppinen ajattelu.

Arja: Joo, se täydellinen kokoelma oli tärkeämpi kuin se, että lainataanko sitä. Totta. Ja viimeistä kappaletta, vaikka se on minkä näköinen, ei voi poistaa, koska sitten se sarja ei ole täydellinen.

Erkka: Niin. Juu, vaikka olisi millaiset repeytyneet sivut.

Arja: Siinä tietysti tämmöiset kirjastokimpat on paljon auttanut, että kaikilla ei tarvitse olla.

Erkka: Joo, se on helpottanut sitä, että ei tarvitse miettiä, että mitä jos meillä ei ole tätä. No se ei ole ongelma, kun voit tilata muualta sen.

Arja: Mutta siinä on kyllä todella iso, ja sehän aiheuttaa sen, että miksi niitä hyllyjä oli niin paljon, ja sitten kirjastot oli todella sokkeloisia. Siellä hyllyjen takana saattoi olla semmoinen kuja, mitä pitkin pääsi kävelemään, ja siellä oli yksi tuoli jossain nurkassa, missä aina oli joku pelottava ihminen lukemassa, ja siihen ei voinut mennä lähelle hakemaan, koska se aikuinen oli pelottava. Siis tämmöisiä.

Erkka: Se sokkeloisuus on varmaan tullut siitä, että kun sitten on kuitenkin aina lisätty hyllyjä…

Arja: On, juu.

Erkka: …johonkin väliin, mihin nyt vaan suinkin on saatu ängettyä sellainen, niin sitten ne hyllyvälit on mennyt, miten sattuu siellä.

Arja: On, kyllä. Ja sitten se, että kun hyllyjen päässä oli ne opasteet, että missä jatkuu ne kirjaimet, niin sehän oli myös sillain, että seisot siinä ja mietit, että missä ihmeessä toi seuraava kirjain oli, koska se loogisuus oli ehkä kadonnut sen takia, että hyllyjä oli lisätty. Tai sitten hyllyjen koko oli semmoinen standardi, että hyllyjen levyjä ei voinut välttämättä niin hyvin siirtää, joten isot kirjat piti laittaa vaikka erikseen. Sekinhän oli hyvin mielenkiintoista, että oli kirjat hyllyssä sillä tavalla, että isot on tässä ja pienemmät saman luokan on tässä, koska ne isot ei mahdu siihen.

Erkka: Onhan ne isot kirjat tietynlainen haaste edelleen.

Arja: On, totta. On. Mutta me ei enää laiteta sinne hyllyn päälle sitä pinoa.
Erkka: Mutta toivottavasti nykyisin ei ole semmoisia kirjastoja, missä tarvitsisi opasteet siihen, että miten täältä löydät ulos. Tästä välistä. Silloin olisi ehkä kaivattu.

Arja: No niin, joo, kyllä. Miten sä koet muuten, tai muistatko, että miten sä pääsit kirjastoon sisään? Siis oliko teillä mitään tämmöistä, että jos sä olit kiltti oppilas, niin sä pääsit sinne sisään, vaikka sä ei ole auki?

Erkka: En muista kyllä tuommoista.

Arja: Meillä oli yläasteen vieressä kirjasto, mikä ei ollut virallisesti koulualuetta, siis ihan yleinen kirjasto, mutta kun mä olin se lukeva nuori, niin mut henkilökunta päästi hakemaan jollakin ruokavälkällä vaikka se aukesi tunnin päästä.

Erkka: Alright.

Arja: Että sellaista pienen paikkakunnan pärstäkertoimella palvelua kyllä oli.

Erkka: Mulla on varmaan sitten ollut sen verran matkaa siihen koululta kirjastolle, että sinne on päässyt sellaiseen aikaan, että se on ollut auki jo väistämättä.

Arja: Mutta samahan silloin on ollut se, vaikka sä pelkäsitkin sitä nutturapäistä tätiä, niin semmoinen, mehän tunnetaan asiakkaamme hyvin useinkin siis sillain, että niistä tulee tuttuja, niin mulla on se sama kokemus kyllä lapsena ollut, että kirjaston henkilökunta on ollut tuttua, ja koko mun uran ajan. Mun mielestä ei olla menty sellaiseen, että nykyään isot kirjastot olisivat laitoksia. En mä koe, että olisi jotenkin kylmempää tai näin. Mun mielestä aina on ollut se sama, perusystävällisyys on aina kirjastossa, se sillä tavalla hyvä palvelu.

Erkka: Ja sitten sä olet ollut lapsesta aika semmoinen hölöttäjä, niin sitten sä olet tutustunut.

Arja: No en mä ollut.

Erkka: Etkö?

Arja: En, mutta mä luin paljon, niin sillä saa aika hyvin pisteitä.

Erkka: Niin. Joo, yllätys, yllätys.

Arja: Niin, siinäkin jää mieleen. Ja sitten se oli musta jännittävää, että kun pyysi jotakin kirjoja, joista ei oikein tiennyt, ja sitten ne tädit keräsi valmiiksi ja sitten meni kattomaan, niin sehän tuntui tosi semmoiselta spesiaalipalvelulta. No nyt jos mä mietin, että tuohon nyt tulee joku nuori ja mä sanon, että no haluatko sä, että mä katon sulle huomiseksi, niin sehän on ihan peruspalvelu. Totta kai mä teen niin. Mutta se tuntui silloin itse teininä sillä lailla, että vau, että nuo mun takia, mä olen nuori ja nuo on aikuisia ja ne mun takia tekee tällaista. Enhän mä silloin ajatellut, että se on ihan niiden työ.

Erkka: Mutta siis mä väitän, että monet asiakkaat ajattelee edelleen noin. Ja ei tarvitse puhua edes lapsista.

Arja: No totta.

Erkka: Vaan osa ottaa sen sillä lailla, että vau, että mulle tilattiin tällainen kirja ja se tuli tuota kuljetuksessa…

Arja: Niin on, kyllä.

Erkka: …parissa päivässä.

Arja: Tai jos jossain tiedonhaussa menee vähän kauemmin, että ei oikein heti löydy, niin asiakkaat tosi vuolaasti kiittelee. Ja siinä on hyvä sanoa, että no tämä on ihan tämä homma, mistä mulle maksetaan palkkaa.

Erkka: Tai että otin skannauksia, että vau.

Arja: Niin just ja löysit sen kuolinilmoituksen. Vau. Mutta tämä on pysyvä, jos joku asia pysyy, ja mä haluan, että pysyy tulevaisuudessakin on tämä, että se meidän palvelu on sellainen, mikä muistetaan hyvästä. Niin sen mä haluan, että se säilyy ikuisesti kirjastoissa, vaikka muuten oltaisiin pelkkää digineuvontaa pelikonsolien keskellä, niin silti.

Erkka: Ja täytyy sanoa, että aika hyvin menee, kun niitä tutkimuksia aina katsoo. Mehän ollaan yleensä, kirjasto on kärjessä asiakaspalvelutyytyväisyydessä. Alkon kanssahan me aina taistellaan siitä kärkipaikasta.

Arja: Kyllä, ja Yliopiston apteekki taisi joskus olla, tai se oli ehkä opasteissa, missä se meni meidän ohi.

Erkka: Mutta ollaan kyllä viime vuodet ainakin oltu Alkon edellä.

Arja: Ollaan vai?

Erkka: Ollaan. Ollaan oltu ykkösiä monta vuotta. Toki meillä täytyy sanoa, että on pieni etu tästä ilmaisuudesta.

Arja: Ja siitä mielikuvasta, mikä ihmisillä on. Vaikka se mielikuva aina välillä harmittaa ihmisiä, koska me ollaan muututtu. Tässäkin kun me puhutaan meidän lapsuudesta, niin senhän huomaa, että ihmisillä kirjasto on aina semmoinen nostalgia-asia.

Erkka: On, on. Juu, kyllä ihan selvästi huomaa, että monilla nousee se lapsuuden kirjasto aika mieleen. Ja tietysti sitten kun ollaan muututtu aika paljon, niin se ei kaikkia miellytä.

Arja: Varsinkin, jos nyt tuntuu, että ei saa sellaista palvelua, mitä silloin sai ehkä.

Erkka: Ja se hiljaisuus on yksi asia, mihin törmää jatkuvasti.

Arja: Niin on.

Erkka: Kun ei ole enää ihan samanlaista vaadetta siitä hiljaisuuden tasosta, niin se ei tietysti sitten kaikkia miellytä.

Arja: Ja sehän on myös niin, että osahan on joskus arastellut tulla kirjastoon lasten kanssa, koska lapset eivät ole hiljaa. Niin multakin on aikanaan kysytty, että voiko sinne tulla, vaikka mun lapseni saattaa puhua tai rupeaa itkee tai jotain, niin mä sanoin, että tervetuloa, että me ollaan just se paikka, mihin sen lapsen kanssa voi mennä, jos muuten tuntuu, että ei uskalla, niin juuri meillehän silloin voi tulla ja harjoitella sitä.

Erkka: Mä olen itse asiassa muutaman kerran joutunut tätä miettimään, että kun perheen äiti tai isä on hyssyttelyt lapsiaan kovasti, sanoen sillä lailla, että kirjastossa pitää puhua kuiskaamalla, ja sehän nyt ei pidä paikkaansa.

Arja: No ei niin.

Erkka: Ja sitten on miettinyt, että korjaisiko tätä, ja yleensä on tajunnut, että ehkä en, koska se voi olla, että se väsynyt äiti hakee nyt ihan tällä verukkeella rauhaa itselleen. Se ei välttämättä johdukaan siitä semmoisesta vanhasta mielikuvasta. Tai ainakaan minä en tiedä, niin parempi olla ehkä menemättä korjaamaan tätä.

Arja: Ja sitten sanotaan tämä, että kohta kirjastotäti tulee ja sanoo, että pitää olla hiljaa. Kirjastotäti on vihainen. No silloin kyllä, jos on lähellä, niin silloin on myös semmoinen hankala.

Erkka: Tätä kuulee myös aina joskus välillä. Ja mäkin kuulen jopa tätä tätiversiota, mikä aina hieman särähtää.

Arja: Sä menet sitten paikalle vihaisena.

Erkka: Niin, vihaisena tätinä menen paikalle.

Arja: Ja se ei ehkä sitten toimi kuitenkaan siinä tilanteessa.

Erkka: Joo, ei.

Arja: Mutta se on hankalaa se semmoinen hyssyttely, mutta se on hankalaa myös se, että ajatellaan, että me ollaan joku HopLop, että voi kiipeillä tuolla hyllyjen päällä. Niin siinä on unohtunut kuitenkin, että minkälainen paikka me ollaan, jos vanhemmat antaa lasten kiipeillä täällä ja hyppiä.

Erkka: Tai mennä hyllyjen alta. Se on ainakin meidän kirjastossa bravuuri.

Arja: Ahaa, just. Voiko ne jäädä jumiin, pää jäädä kiinni?

Erkka: No todennäköisesti ei, mutta aina vähän pelottaa sitten, kun sieltä noustaan, että ei käy mitään vahinkoja. Vaikkei hyllyjä todellakaan helpolla kaada, mutta ehkä kuitenkin vältetään tämä.

Arja: Ja sitten kun ajattelee, että kun lähtee kiipeilemäänkin, niin sieltä tulee kyllä hyllylevyt aika pian sitten alas.

Erkka: Täytyy sanoa tuosta tätiasiasta, kun monilla on semmoinen olettamus, että kirjastossa tulee nimenomaan nainen vastaan asiakaspalvelussa, niin mulla oli kerran Sampolan vanhassa kirjastossa sellainen tilanne, että tuli äiti lapsen kanssa sisään. Äiti ei vilkaissutkaan sinne tiskin suuntaan ja sanoi lapselle, joka oli semmoinen about 3-4-v, että vie nämä kirjat tuonne tädille. Ja istuin siinä miespuolisen kollegan kanssa siinä tiskissä, ja sitten se lapsi katso vuoron perään meitä ja niitä kirjoja ja äitiään ja oli aivan hukassa, että mitä mä näille nyt teen. Ja mä yritin sitten vaan näytellä, että tuo tänne. Mutta siinä oli äidillä vahva olettamus, että tätihän se siellä istuu.

Arja: Kyllä. Mutta mun mielestä tämä on ihan yleinen. Säkin oot kirjastotäti. Sehän on yleinen sellainen nimi. Mutta meillä pääkirjastossa tällä hetkellä saattaa olla asiakaspalvelussa naiset vähemmistössä välillä jopa, että ollaan siinä tilanteessa. Mutta onhan se mielikuva, ja jotkuthan menee siitä, mua ei haittaa vaikka täditellään, mutta jotkut vanhemmat, heidän hankala löytää, millä nimellä he kutsuisivat, mitä käyttää. Ja se on joskus jopa niin hankalaa, että tekisi mieli sanoa, että no, ihan kuule käy mikä vaan. Halutaan välttää sitä kirjastotäti, ja sitten se henkilökunta on jotenkin hankala.

Erkka: Koululaiset sanoo usein, että ope.

Arja: Ope, kyllä. Ja muistaakseni meillä on ollut joku kirjastorouvakin, joku on sanonut ja tai jotain tämmöistä ihan.

Erkka: Joo. Mä en ole enää vuosiin ollut apupoika. Silloin alkuun mä olin apupoika aina.

Arja: Mutta se on, ollaan niin jotenkin sensitiivisiä, että yritetään välttää sellaisia tiettyjä nimityksiä, niin sitten se menee kyllä asiakkailla joskus hankalaksi. Ja sitten joskus, kun meillä roikkuu nimilaput, niin osahan haluaa katsoa sen nimen ja sanoo lapselle ehkä sillä nimelläkin. Se on myös, halutaan se. Ja siinähän tulee myös semmoinen tuttavallisuus. Paitsi silloin mä tinkaan aina myös siltä lapselta, että mikä sen nimi on, jos se kerran tietää mun nimeni. [naurua]

Erkka: Joo, meillä on myös, kun on koulujen yhteydessä kirjasto, niin siinä helposti lapset käyttää sitä nimeä, koska opettajat käyttää.

Arja: Niin, totta.

Erkka: Ei välttämättä kaikkien kohdalla, mutta mun kohdalla käyttää. Niin sitten ne lapsetkin puhuu helposti sillä nimellä.

Arja: Ja se kertoo myös siitä tuttuudesta ja semmosesta turvasta.

Erkka: Joo, se on mun mielestä ihan hyvä. Varsinkin kun ei tiedä muuten, miksi nimittää. Mieluummin se oma nimi kuin se ope. Se ei varsinaisesti ihan osu.

Arja: Ei, ja me ei tunnisteta sitä, jos meille sanoo. Olen mä joskus ollut äiti. On siis tullut joku semmoinen automaattisesti joku, että äiti. Mutta tuo, kun mä sanoin, että asiakaspalvelu pitää olla meillä aina se priima, mistä meidät muistetaan, niin kyllähän myös tämä turva lapsille on se varmaan, mikä on lapsesta asti ollut. Jos jotain sattuu, niin kirjastohenkilökunnalle voi mennä sanomaan. Semmoinen vahva luottamus, että se on luotettava aikuinen. Meistä huokuu semmoinen, että me ollaan luotettavia aikuisia.

Erkka: Niin. Ei olla enää niitä pelottavia nutturapäitä.

Arja: Niin. Se on aika pitkä hyppy.

Erkka: Silloin en olisi mennyt sanomaan mitään.

Arja: Että pyörä on varastettu.

Erkka: Niin. Onneksi ei tullut sitä tilannetta, mutta joo.

Arja: Kun ajattelee, että tämmöisiä tilanteitahan meillä nyt saattaa tulla.

Erkka: Niin, saattaa. Mutta juu, muututtu ollaan ja paljon. Jokainen saa olla sitten mitä mieltä siitä, että onko hyvään suuntaan vai ei.

Arja: Niin, kyllä. Ja meillä on oma näkemys tietysti, kun me ollaan täällä töissä. Niin se on ihan ymmärrettävä.

Erkka: Niin. Ja tehdään kouluyhteistyötä sen verran, ettei me varmaan siitä ainakaan olla luopumassa.

Arja: No ei, se on totta. Kyllä. Mutta on nämä myös mun mielestä semmoisia asioita, mitä asiakkaat voisi meiltä kysyä eikä vaan paheksua. Siis sillä tavalla, että jos meillä on nyt melua tai meillä on nyt jotain, jollekin hyllylle ei kunnolla pääse, koska siinä nyt on tehty joku leikkimökki, niin asiakkaat vois kysyä, että onko täällä joku tapahtuma tai mitä nämä on, mitä te teette näiden lasten kanssa, eikä vaan sillä tavalla, että sitten laitetaan tekstaripalstaan, että kun siellä lapset juoksee ja puhuu niin isosti.

Erkka: Niin, ja ehkä me toivotaan asiakkailta myös semmoista pidempää pinnaa, että jos sillä kertaa kun tulet vaikka tänne pääkirjastoon ja täällä on joku torvisoittokunta esiintymässä, niin ei se täällä kauhean pitkään ole.

Arja: Ei. Näin on. Just.

Erkka: Seuraavana päivänä jos tulet uudestaan, niin ei varmasti ole torvisoittokunta paikalla. Me joudutaan kuitenkin koko ajan tasapainottelemaan semmosen hiljaisemman tilan ja tapahtumatilan välillä. Yleensä on toista ainakin tarjolla.

Arja: Niin on, ja niistä yritetään kuitenkin tiedottaa niin, että juuri sinä päivänä ei tarvitse tulla, jos kokee sen hankalaksi. Kyllä. Nuo on hankalia. Ne on hankalia meille jo sen takia, että me ei kuulla asiakasta puhelimessa, kun meillä on torvisoittokunta, mutta toisaalta sitten me halutaan antaa sellaisia tapahtumia ilmaiseksi.

Erkka: Kun niitä ei kauheasti muualta saa.

Arja: Yritä tässä nyt tasapainoilla, ja aina menee pieleen. No ei, kyllähän me nyt saadaan niin paljon hyvää palautetta, että kyllä me tiedetään, että ei aina mene pieleen.

Erkka: Joo, ja kun yritämme tarjota kaikenlaista kaikille, niin me emme voi tarjota koko ajan kaikille sitä…

Arja: Mitä he haluaa.

Erkka: …sitä, mitä he haluavat. Näin se vaan menee.

Arja: Ja yleensä kaikki voidaan perustella jollain lailla. Tai siis että semmonen paha mieli, niin ollaan me nyt sitä varten myös, että meille voi sanoa sen ja sitten me voidaan kertoa siitä meidän. Mua aina harmittaa se, että niin helposti paheksutaan, mutta ei haluta tietää, mikä siellä on taustalla, kuinka paljon me tehdään asioita. Sekin helpottaisi ehkä asiakkaita ymmärtää, jos he kuulisi sitä, että mitä meillä velvoitetaan ja mitä meidän pitää tehdä ja miksi me tehdään näin.

Erkka: Juu, kirjastolakikin jo sanelee tiettyjä juttuja.

Arja: Niin, paitsi, että mä en ikinä muista, mitä se sanelee, mutta jotakin kyllä.

Erkka: Niin. Sieltä voisi lukea, jos haluaisi.

Arja: Niin.

Erkka: Mutta ehkä tässä päästään just siihen, että mekin ollaan jo siinä iässä, että meillä on nostalgisia muistoja kirjastosta. Se nostalgia on ihan ymmärrettävää, että se nousee sieltä esiin, mutta kirjasto on muuttunut niin kuin maailmakin.

Arja: Kyllä, ja me päästään sen ohi, niin me toivotaan, että muutkin, että jos jollain lailla ymmärtäisi tämän nykytilanteen.

Erkka: Ja mä ainakin haluan uskoa, että monessa asiassa on menty nimenomaan parempaan.

Arja: On ja mennään parempaan myös.

Erkka: Mennään parempaan.

Arja: Kyllä. Eikä me mihinkään kadota. Muutama vuosi sitten pelättiin, että kirjat loppuu ja kirjastot katoaa, niin ei katoa.

Erkka: Ei. Oli hirveä puhe siitä, että miten sähköiset kirjat syrjäyttää täysin ja lukeminen ehkä lakkaa muutenkin. Eihän tämä kehitys nyt ollenkaan sillä lailla ole mennyt. Teknologia voi tarjota uusia vaihtoehtoja, mutta ihmisten toimintatavat muuttuu paljon, paljon hitaammin.

Arja: Kyllä. Ja vaikka meille nyt tuupattaisiin joku uusi tehtävä, mitä nyt tulisikin, niin sitten se vaan otetaan haltuun, mutta kyllä me säilytään tällaisena. Me voidaan luvata se sun kanssa…

Erkka: Niin.

Arja: …että kirjasto säilyy.

Erkka: Me ollaan ne suurimmat päättäjät tässä asiassa, niin me voidaan luvata.

Arja: Niin, ja me pidetään henkeen ja vereen hommasta kiinni ihan varmaan. Paras palvelu tai ainakin tosi hyvä. Melkein yhtä hyvä kuin Alkossa. Ja kirjasto pysyy. Sisältö voi muuttua [nauraa], mutta nuo pidetään.

Erkka: Jes. Näillä lupauksilla kahvit on saatu juotua. Pitäisi mennä varmaan takaisin töihin.

Arja: Ehkä, juu. Moikka.

Erkka: Jes. Moi.

Lapsenomainen ääni: Kirjaston kahvitunti.