Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[rauhallista pianomusiikkia]
Elisa : Hei kuulijat. Taas täällä Elisa ja Salla ja kirjallisuusteemainen podcast-jaksomme, jolla ei varmaan ole vielä ihan otsikkoa tarkkaa, mutta tarkoituksemme on puhua siis siitä, mitä kirjastonhoitajat lukee lomalla. Tässä tapauksessa loma on ollut tietysti kesäloma nyt sitten. Tervetuloa kuulolle. Ja mitäs kuuluu Sallalle?
Salla: No nyt kun elämme siis syyskuuta, niin on aika hektistä täällä kirjastossa. On alkanut tuolla lasten ja nuorten puolella ryhmäkäynnit ja vinkkaukset ja kaikenlainen aika kiireinen viikkorytmi. Siinä sitten yritetään mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja toivoa, että pysytään junassa mukana. [naurahtelee] Semmoista lähinnä.
Elisa: Niin, nykyajan kirjastotyö on aika semmoista, paitsi että on se perustyö, niin on sitten tapahtumia ja on kouluryhmiä ja kaikenlaisia muita ryhmäjuttuja ja näyttelyitä ja kaikenmoista juttua. Sitten pitäisi ehtiä vielä palaveerata kollegoidenkin kanssa välillä asioista. On tämä kyllä aika tämmöistä, ei moni varmaan ehkä uskoisikaan, kuinka hektistä kausien aikana etenkin. Lomilla tietysti se, kun on puolet porukasta lomalla, tekee oman hektisyytensä, mutta nyt ollaan lomilta palailtu siis. Aikuisten osaston puolella, missä itse työskentelen, niin tietysti tosi ilahduttavaa, eilen Maxim Fedorov, Ylen toimittajana varmasti monille tuttu suomen kielen spesialisti ja monikielinen kosmopoliittityyppi kävi meillä vieraana. Ja meillä oli siis niin tupa täynnä kuvaa voi olla. Jotain 160 henkeä kollega laski. Lehtihaastatteluakin siellä kuulemma oltiin tehty valtakunnalliseen johonkin aikakauslehteen ja kaikkea.
Tämmöinen on tietysti unelmien kirjastotyötä, kun näin isosti tehdään, vaikka se vie energiaakin, mutta on tosi antoisaakin. Kiitos kollegoille, jotka oli siellä järkkäämässä. Tosi hieno kuulla tämmöisestä. Nyt täytyy sitten vaan tästä hypestä päästä vähän laskeutumaan [naurahtaa] ja keskittyä tähän meidän aiheeseen nyt tänään ja muistella vähän sitä mennyttä kesää. Ehkä semmoinen yleinen kliseehän on, että kesällä luetaan dekkareita ja viihdettä ja toisaalta taas klassikkomöhkäleitä. Mutta tosiasiahan on se, että aika paljon kaikenlaistahan ihmiset lukee kesällä. Kirjastoihmisiltäkin monet toimittajat aina kesäisin kyselee, että no mitäs nyt kesällä luetaan. Ainut ehkä, minkä voi melko varmuudella sanoa, että oppikirjat ei liiku niin paljon kesäkaudella tai lomakausilla kuin silloin, kun taas oppilaitokset pyörii. Sen tyyppisiä aineistoja meilläkin yleisessä kirjastossa jonkin verran on. Niiden tietysti palautuminen keväällä on yleinen ilmiö. Muuten ei kyllä ehkä voi ihan varmuudella sitä... Tai ehkä jostain tilastoista voisi tarkastella, mutta nyt ei ole semmoisia tässä saatavilla, niin mennään ihan mutu-tuntumalla nyt tässä. Salla, mitä sinä luet yleensä lomien aikana? Onko sulla tiettyjä genrejä tai tietyn tyyppisiä kirjoja, mitä kulutat nimenomaan silloin, kun ei tarvitse lukea niin paljon työkseen vai luetko sä myös silloin työhön liittyvää?
Salla: No se varmaan riippuu aika paljon siitä, että mitä on meneillään. En usko, että yleisesti ottaen luen hirveän eri tavalla lomalla kuin muuten. Tämmöisessä hektisessä ruuhkavuosiarjessa se lukeminen on muutenkin, oli loma tai ei, aika sellaista pätkittäistä ja hajanaista ja ei mitenkään kovin säännöllistä. Eikä todellakaan voi aina lukea just silloin, kun haluaisi lukea. Mutta nyt ehkä, kun tuossa sanoit, että on näitä kliseitä, mitä yleensä luetaan kesällä, niin ehkä nyt itse ajauduin tähän kliseeseen. Koska siis tänä keväänä ajattelin, että nyt on jotenkin ollut hektinen kevät ja sitten mietin, että nyt pitää lukea siis jotain sellaista, mistä tulee hyvä mieli, että ei hirvittävästi mitään kauhean raskasta. Niin sitten luin tämmöisiä viihdekirjoja, mitä en ehkä yleensä niin paljon lue. Sitten toisaalta luin myös sitä järkäleklassikkoa, mitä myöskään en ehkä ihan aina lue.
Elisa: No niin.
Salla: Tässä nyt sattui tulemaan just itselläni tämmöinen kliseinen kesä.
Elisa: No niin. Jostainhan kliseetkin, kai siellä nyt joku totuuden muruinen siellä taustalla sitten kumminkin lopulta on.
Salla: Niin.
Elisa: Mä mietin itse omaa kokonaisuutta. Se vaihtelee kuinka paljon lukee lomalla. Joskus haluaa vähän pitää taukoakin lukemisesta loman aikana. Jos on ollut kovin kiireistä kauden aikana, haluaa vähän tehdä jotain muuta. Mulle esimerkiksi pelaaminen on aika rentouttava juttu. Jos on hyvä juonipeli, mä saatan mieluummin ehkä uppoutua siihen kuin johonkin juonelliseen kirjaan esimerkiksi, koska se on niin erilaista tekemistä. Tai sitten leffat ja sarjat ja sitten ihan musiikkikeikoilla käyminen ja semmoinen muu tekeminen on tosi tärkeää lomien aikana. Mutta nyt kyllä luinkin aika paljon kaikenlaista. Mullakin oli muutama klassikko tuossa, mitä käyn läpi, ja sitten vähän semmoista uudempaa ja jonkun verran runoja ja muutama vähän isompi kertomus, jotka semmoista vähän niin kuin eeppisempää meininkiä. En pysty keskittyä niin semmoiseen vuolaaseen tekstimäärään kauden aikana. Kesällä sitten pystyy. Niin nyt ainakin kaksi semmoista tuli luettua tässä ennen näitä syksyn ruuhkia.
Toki myös mulla oli vähän semmoista työhön liittyvää, koska kollegan kanssa on tämmöinen projekti ollut tehdä lukiolle uusi vinkkaussettivideo. Me valmisteltiin kesäaikanakin jo näitä settejä. Luin vähän näytelmiä ja runoja, koska mulla oli ne näytelmät ja runot siinä, mistä sitten valitsin lukiolaisille sopivaa. Sitten tuli luettua kyllä ja kerrattua jonkun verran, kun niitähän on siis lukenut jo aikaisemminkin, mutta kun eihän ne sillain pysy mielessä, jos ei niitä vähän kertaile. Ei pysty oikein vinkata, jos ei lue vähän uudestaan. Sekin on tätä kirjavinkkarin arkea vähän, että vaikka lukisi kuinka paljon, niin aina pitää kumminkin sitä tiettyä settiä varten kerrata uudestaan ne kirjat, mitä joskus on lukenut, jotta ne pystyy vinkkaamaan.
Salla: Ja ehkä myös se, ettei me pystytä ehkä ihan täysin erottamaan sitä, että mikä on meidän vapaa-ajan lukemista ja mikä on meidän työlukemista...
Elisa: Tämä.
Salla: ...koska tietysti osittain halutaankin lukea niitä asioita, mitä tarvitaan myös työtä varten.
Elisa: Kyllä.
Salla: Ja sitten toisaalta työaika ei ehkä aina ihan riitä siihen, että me luettaisiin työajalla niitä juttuja.
Elisa: Ei.
Salla: Itsellänikin myös tässä kesälukemistossa oli semmoisia juttuja, mitkä tietyllä tavalla oli osa työtäkin.
Elisa: Kyllä. Aina melkein lukiessa, vaikka se olisi ihan tavallaan omaksi iloksi, niin sitä aina miettii vähän työnkin kannalta. Mulla on monesti semmoista, kun mä luen englanniksi paljon, niin sitten mä mietin sitäkin, jos mä luen jonkun uudemman kirjan, että oliko tämä nyt riittävän hyvä, pitäisikö tämä hankkia meidän kokoelmiin. Mä teen esimerkiksi tämmöistä, ja saattaa tutustua johonkin kirjailijaan vähän ennen kuin sitä aletaan kääntää esimerkiksi. Niin onhan siitä aina kumminkin hyötyä jollain tasolla työnkin kannalta siitä lukemisesta. Ja aina semmoista kirjahyllyjen välissä tapahtuvaa kirjavinkkausta asiakkaan kanssa tai kirjastossa kävijän kanssa. Asiakas on vähän hassu sana, kun tulee ostotapahtuma mieleen, kun puhuu asiakkaista.
Salla: Niin.
Elisa: Mutta kirjastossa kävijän ja hyllyillä seikkailevan ihmisen kanssa on aina mukava vaihtaa muutaman sananen, jos sieltä tulee joku kysymys, että mitä nyt olet viimeksi lukenut ja suosittelisitko tätä tai mitä suosittelisit. Semmoisissa tilanteissa myös omaehtoinen lukemisharrastus kyllä on tosi, tosi iso etu, että tulee ylipäänsä jotain mieleen siinä äkkiä.
Salla: Joo. Sillain mä kanssa pidän sitä. Siis tykkään lukea ihan vapaa-ajalla ja omaksi ilokseni sekä lasten että nuorten kirjallisuutta. Ja sitten kun olen tuolla lasten ja nuorten osaston puolella töissä, niin se jotenkin tuntuu tosi kivalta pystyä sanomaan jollekin vanhemmalle, vaikka kun tulee etsimään jollekin nuorelle jotakin lukemista, että mitähän hän nyt lukisi, kun hän haluaisi vähän tämän tyyppistä ja tällaista, että olen muuten itse lukenut tämän, että tykkäsin.
Elisa: Niin.
Salla: Sitten toisaalta joskus sanon niille nuorille, että vaiks mä olen nyt tällainen täti-ihminen, vaikka minä tykkäsin, niin sinäkin voit silti tykätä.
Elisa: Niin [naurahtaa].
Salla: Uskon, että se on sinustakin hyvä. Jotenkin tuo sitä ilmi, että mehän luetaan näitä ihan mielellämme tietenkin, koska nämä on hyviä kirjoja.
Elisa: Niin.
Salla: Vaikka olemmekin sitten emme ihan sitä varsinaista kohderyhmää siellä puolella.
Elisa: Niin. Me törmätään kuitenkin näihin tämmöisiin tilanteisiin, missä siitä omasta tietämyksestä ja kirjallisuuden tuntemuksesta on apua ihan paitsi siinä kirjavalinnan tilanteessa, kun me valitaan, mitä me tänne ylipäänsä halutaan hyllyihin. Aika lailla kaikkihan tämän kokoiseen kirjastoon aikuisten puolellekin otetaan, mutta määrät tietysti vähän vaihtelee. Ja vähän sitten just, jos tulee näitä, mikä sitten onkaan se kouluryhmä, mikä aikuisten puolella on. Toisen asteen oppilaita. Sitten aina miettii vähän heidän kannalta, että jos on semmoinen nuori, joka ei vielä hirveästi ole lukenut aikuisten kirjoja, niin mitkä on semmoisia aikuisten kirjoja, mitä voisi kuvitella suosittelevansa myös sille 17-vuotiaalle lukijalle. Aina ne sitten kuitenkin jotenkin elää siellä aivoissa saman aikaan, kun prosessoi sitä tekstiä. Teen joskus kyllä ihan kynällä muistiinpanoja, semmoisia old school lappujakin itselle, että pistä tämä nyt johonkin ja johonkin Google Driveen niitä joskus rustailenkin. Ja sitten mä sinne ne unohdan ja löydän joskus monen vuoden päästä, että aa, täällä on tällaisia [nauraa].
Salla: Näitä piti suositella jossain joskus.
Elisa: Niin.
Salla: Joo.
Elisa: Aivot kumminkin prosessoi, niin jonnekin varmaan joku muistinjälki jostain aina jää.
Salla: Mutta laitapa tulemaan nyt joku ensimmäinen vinkki sieltä tai mitä luit.
Elisa: Joo. Kiva kumminkin saada vähän konkreettisia esimerkkejä. Niitä meiltä aina pyydetään. Mä itse asiassa olen pitkään halunnut tutustua tämmöiseen klassikkokirjailijaan kuin James Baldwiniin. Yhdysvaltalainen jo pitkän aikaa edesmennyt, oli aktiivisimmillaan ehkä 50-luvulta 80-luvulle. Myös ihmisoikeusaktivistina tunnettu ja yhteiskunnallinen keskusteluihin osallistuja. Hän kirjoitti fiktiota myös, ja niitä on suomennettu jonkun verran. Mä päätin nyt lukea sitten lyhimmästä päästä ensimmäisen James Baldwinin teoksen ja päädyin tähän Giovanni's Room, joka on suomennettu Huone Pariisissa. Mä en ole hirveästi tutustunut näiden suomennosten laatuun, että kuinka ne on kestänyt aikaa, mutta ainakin tämä alkuteksti on kestänyt aikaa hyvin. se kieli oli ymmärrettävää. Nyt mä lunttaan täältä, että minä vuonna tämä itse asiassa tuli alkukielisenä. 1956, eli tästä on aikaa.
Pidin siitä kyllä, vaikka se oli kyllä aika rankkaa luettavaa, koska siinä heti alussa paljastetaan, että toiselle päähenkilölle ei käy kauhean hyvin. Tässä on kahden miehen rakkaustarina keskiössä, ja toinen näistä miehistä on siis menossa naimisiin naisen kanssa ja alussa heti paljastetaan, että toiselle näistä miehistä ei käy kauhean hyvin tässä kirjan mittaan. Se jännite perustuu paljon siihen, että miten kaikki tapahtuu ja miten me mentiin tähän aika traagiseen loppuratkaisuun tässä. Se oli aika rankkaa luettavaa. Luin sitä, vaikka tämä on aika pieni kirja, siis liki pitäin pienoisromaanin mittainen vain, aika pienissä pätkissä just sen aiheen rankkuuden takia. Mutta ehdottomasti haluan lukea lisää Baldwinilta. Tätä ei ole sanottukaan, että tämä olisi hänen ykkösteoksensa tai parhain. Sitten mä ainakin pari vielä ajattelin, että haluaisin lukea jossain vaiheessa. Tämä on nyt ehkä semmoinen kirjailija, joka on kirjastoissa aika paljon varaston puolella jo. En tiedä, olisiko uudet suomennokset jossain vaiheessa ihan paikallaan. Yhteiskunnallisena keskustelijana tietysti semmoinen, kehen kannattaa tutustua ihan sen takia, että tärkeitä teemoja käsittelee hyvin näissä hänen kirjoissaan.
Se meni siihen klassikko-osastoon ja sitten toinen vähän klassikko, mitä mulla ei ole tässä fyysisenä, koska mähän itse asiassa kuuntelin sen. Se on vähän huonosti saatavillakin englanninkielisenä tämä Rachel Ingallsin Mrs. Caliban, eli Rouva Caliban näin minun suomentamanani. Sitä ei ole koskaan suomennettu, ja se tuli 1982 vuonna. Se oli pitkään vähän unohdettu teos, naiskirjailijan vähän obskuuri. Tämä obskuuri on kyllä semmoinen adjektiivi, jota rakastan, koska se kuvaa niin hyvin semmoisia kirjoja, mitä yleensä itse rakastan. Siis semmoisia vähän hämäriä... [naurahtaa] Ehkä hämärä on se paras suomennos, mutta obskuuri on tietysti vähän mystisempi termi jotenkin. Semmoisia ei oikein tiedä, miksi hämärä, mutta jostain syystä oudolla tavalla hämäriä.
Salla: Jotain erikoista siellä taustalla piilee.
Elisa: Niin. Tykkään semmoisista obskuureista kirjoista. Tämä on ehkä vähän jäänyt semmoiseksi, pitkäksi aikaa vailla huomiota. Tulikohan siitä englanniksi uusi painos muutamia vuosia sitten, niin se jotenkin nousi ehkä tuolla YouTuben kirjamaailmassa ja jossain muutamat sen nostivat, että tämmöinen kirja on. Ja se on edelleen nykypäivänä aika semmoinen, että siinä ei ollut kauheasti mitään vanhentunutta. Mä kiinnostuin sitten siitä ja kuuntelin sen. Se oli loistavaa kesäkuunneltavaa kyllä. Siinähän on tämmöinen rouva, joka on vähän onnettomasti naimisissa ja hänen aviomiehensä kohtelee vähän huonosti häntä. Tapahtuu Yhdysvalloissa. Siinä kaupungissa, missä he asuu, on myös tämmöinen tutkimuslaitos, jossa on vähän mystinen kehitelmä. Kehitelty sammakon ja miehen sekoitushahmo, joka karkaa sieltä tutkimuslaitokselta tämä sammakkomies. Ja kuinka ollakaan, tämä rouva Caliban sitten törmää tähän sammakkomieheen ja rakastuu häneen.
Tämä on sammakkomieshahmon ja tämän rouvan rakkaustarina. Siis vaikka tuntuu ihan semmoiselta pöhköltä, että miten tästä saa näin mielenkiintoisen tarinan, mutta se vaan oli mun mielestä hauska. Ei ehkä niinkään koominen, mutta jotenkin vaan kivaa kesäluettavaa. Kuitenkin siinä on vähän ehkä sitä semmoista yhteiskuntakritiikkiäkin siinä, että mitä avioliitto tarkoittaa ja naisen asemaa ja sen tyyppistä. Ja sitten ehkä tämän sammakkohenkilön kautta myös tämmöistä muukalaisen kohtaamista ja kuinka häneen suhtaudutaan. Hän ei halua ollakaan tämmöinen koekaniini, miksi hänet on luotu. Kirjan jännite perustuu siihen, että mitä heille tapahtuu ja mitä sille onnettomalle avioliitolle tapahtuu ja pääseekö se sammakkomies pakoon, kun häntä kovasti metsästetään, että hänet halutaan takaisin sinne tutkimuslaitokselle. Saatte tietää, jos kuuntelette tai luette sen kirjan. Tarkistin ihan tätä podcastia varten, että mikä sen saatavuus Suomessa on. Ainoastaan tällä hetkellä satakuntalaiset pystyvät sen kaukolainaamaan. Valitettavasti Satakunnassa ei ole englanninkielistäkään versiota, ja ei ole kauhean hyvä saatavuus. Kuopion varastokirjasto, joka on valtakunnallinen kaukolainaava iso kirjasto, mistä paljon asiakkaille kaukolainataan kirjoja, niin siellä kyllä on tällä hetkellä englanninkielisenä saatavilla. Ei muuta kuin uteliaat kaukolainailemaan. Tämmöiset obskuurin klassikon ja vähän tunnetuman klassikon mä nyt näistä klassikkojutuista tänä kesänä luin ja kuuntelin.
Sitten tietysti klassikoita kuului niihin lukiolaisten... Minna Canthin Työmiehen vaimo ja muun muassa Samuel Beckettin Godota odottaessa oli semmoiset näytelmät, mitä en aikaisemmin ollut lukenut itse. Niin ne oli aika kiva nyt päästä lukemaan. Niistä oli paljon kuullut kuitenkin. Ja William Burroughsin Hämy eli Queer, koska Sensommar Filmfesteillä Reposaaressa, jossa ensimmäistä kertaa kävin tänä vuonna, esitettiin nyt sitten Luca Guadagninon Queer-elokuva, joka perustuu siis Burroughsin tähän klassikkoromaaniin, jonka käsikirjoituksen hän laati jo siis 50-luvulla, mutta se vasta julkaistiin 80-luvulla, koska siitä sanottiin, että se on liian rohkeaa tekstiä. Ja nyt kun sitä lukee, niin on silleen, että miksi. Mutta tietysti hyvä, että lopulta saatiin ulos se teksti sieltä. Se oli kiva lukea ennen kuin näki sen elokuvan.
Mutta joo, ne oli ne mun kesäklassikot. Mulla on vielä jotain tuossa, mutta ettei tämä nyt tämmöiseksi Elisan monologiksi mene, niin sano säkin nyt välillä jotain [naurahtelee].
Salla: Joo. Tähän klassikko-osastoon nyt sopii hyvin sitten mainita Alastalon salissa.
Elisa: No niin, tämä on kyllä ihan mahtavaa.
Salla: Joo. Siis tämä on pitkään suunnitteella ollut projekti, jota on siis hauduteltu Joensuun kirjaston Pia Rask-Jussilan kanssa. Jo ehkä ensi kertaa mainittu jossakin keskinäisissä kommenteissa monta vuotta sitten. Nyt hän toi sen taas esille, että olisiko nyt se hetki, että me vihdoin luettaisiin tämä Alastalon salissa silleen vertaistuellisena kokemuksena kumpikin tahoillaan. Sitten hän tuli ehdottaneeksi, että jospas me otettaisiin tämmöinen kirjastojen yhteinen projekti. Nyt se on sitten sellainen. Elikkä sitä luetaan nyt Joensuussa Pia ja täällä Porissa minä. Ollaan aloitettu siis jo... Vähän hävettää ehkä sanoa, mutta varmaan joskus keväällä. Edelleen se on kesken.
Elisa: Mutta sano nyt, montako sivuahan. Siinähän on siis valtavasti.
Salla: Siinähän on siis yli 800 sivua. Mulla on sellainen versio siitä kirjasta itsellä, joka on kahdessa osassa. Siinä on ensimmäinen osa ja toinen osa. Varmaan siitä on myös sellaisia, missä ne on kaikki putkeen jotenkin, mutta tässä sivumäärä jopa katkeaa keskeltä. Sitten se alkaa ykkösestä uudelleen. Mä olen laskenut sivujen yhteen, että missä mä menen, niin täytyy aina plussata sen ensimmäisen osan sivut ja sitten sen toisen osan sivut.
Elisa: Aivan.
Salla: Mutta olen sentään jo toisessa osassa tai olemme molemmat jo toisessa osassa. Jos meidän kirjaston somea olette seuranneet, niin siellä välillä aina tulee meidän välikatsauksia, että missä mennään ja miltä tuntuu. Tällein nyt voi jo tässä kohtaa sanoa, niin hyvä kirjahan se on, mutta en nyt ehkä kutsuisi sitä maailman vetävimmäksi kirjaksi. Siinähän ehkä tulee just vastaan se, että vaikka kieli on tosi hyvää ja hienoa ja polveilevaa suorastaan, niin kuitenkin kysymys siinä on yhdestä päivästä, jota mennään hyvin junnaavasti eteenpäin. Siellä ollaan jonkun ajatuksissa hyvin kauan, ja yhdessä luvussa ei päästä oikein puusta pitkälle. Ei ole siis sen takia kestänyt kauan lukea, etteikö mielellään lukisi, mutta vähän tässä on luettu sitä sillain jokunen sivu illassa puoliksi nukkuvilla aivoilla ja samaan aikaan nukuttaessa pientä leikki-ikäistä siinä toisella korvalla.
Elisa: Niin joo.
Salla: Se on ollut hiukan sellaista. Toisinaan tietysti havahtuu siihen, että koska se teksti ei ole nyt mitään maailman yksikeltaisinta, että mitähän äsken luin. Täytyy palata vähän takaisinpäin.
Elisa: Niin, että joutuu tosissaan keskittymään myös. Ei voi vain antaa silmien liikkua riveillä.
Salla: Joo, ei. Siinä hukkuu ihan heti se, että kukahan tässä nyt edes on tämä, joka ajattelee. Siinä vaihtuu siis vähän aina se, kenen näkökulmasta asiaa katsellaan, ja se vaihtuu lennosta. Pitäisi olla perillä edes siitä, että onko tässä nyt kysymyksessä mikä näistä henkilöistä, joka tässä nyt on jotakin tekemässä. Siitä äkkiä kyllä tipahtaa kelkasta.
Elisa: Mä itse asiassa luin sen jonkun Juha Hurmeen teoksen. Se oli joko Nyljetyt ajatukset tai sitten se Niemi. Jossain näistä hän kyllä hehkutteli juuri tätä Alastalon salissa -teosta ja puhui Volter Kilvestä. Hän on ehkä puhunut jossain muussakin yhteydessä yleisestikin hänestä. Jotenkin silloin mä mietin, että mulla on ollut kanssa ehkä vähän väärä mielikuva, että hän kirjoittaa kumminkin, että se on mielenkiintoista tekstiä. Vaikka se onkin niin massiivinen teos, silti jos on vähänkään kiinnostunut tämän tyyppisestä, kannattaa tutustua.
Salla: Kyllä joo. Siis ennakko-oletus oli kuivakampi lukukokemus. Ei tämä ole siis millään tavalla tylsä tämä kirja.
Elisa: Niin.
Salla: Vaikka se on sillain junnaava se asia siinä, niin se kielellisesti on kyllä niin hieno, että ihan sen puolesta kyllä suosittelen lukemaan sitä.
Elisa: Joo. Mielenkiinnolla seurataan, että milloin saatte sen luettua. Teille varmaan voi jättää kommenttejakin halutessaan siellä somessa, jos joku muu on lukenut, että mitä mieltä oli tai jotain tsemppiviestejä [naurahtaa].
Salla: Kyllä. Tässä on paidan metsästys tavoitteena.
Elisa: No niin.
Salla: Ehkä toivottavasti vielä saadaan jostain hankittua se paita, että olen lukenut Alastalon salissa. Sitten sitä ylpeydellä kannetaan.
Elisa: Jes, hienoa. Ehkä mäkin joskus vielä [nauraa].
Salla: Pääset tähän porukkaan.
Elisa: Kerhoon.
Salla: Kyllä. Sitten tuli näistä klassikoista vielä mieleen, että luin myös Pienen runotytön. En ole sitäkään lukenut aikaisemmin.
Elisa: Aa, ihanaa.
Salla: Se oli lukupiirikirja yhdessä lukupiirissä meillä. Tietenkin erittäin suuri klassikko myöskin. Siitähän olisi sarjassa vielä muitakin osia, mutta niihin en ole nyt vielä ehtinyt tarttua. Sekin oli erittäin hyvä kesälukeminen kyllä, vaikken sitä varmaan ihan kokonaan itse asiassa kesä... Enkä ainakaan loma-aikana lukenut loppuun asti. Mutta muistan kyllä, että mulla oli sen mukana kesäreissullakin sillä lailla, että yövyttiin semmoisessa karjatilamajoituksessa semmoisella parvella. Se oli jotenkin sellainen miljöö, että Pieni runotyttö sopi sinne hyvin.
Elisa: Niin.
Salla: Koska lehmät ammui aamulla siellä. Heräsi siihen lehmien ääneen ja näin. Tai se oli lypsytila, siis ei mikään karjatila sinällään.
Elisa: Niin joo, se vei sut ajallisesti ikään kuin lähemmäs sitä kirjan tapahtumapaikkaa.
Salla: Kyllä, nimenomaan. Äänimaisemaltaan sopivainen. Sellaisia klassikoita oli mulla.
Elisa: Joo. Luitko sä jotain uudempaa sitten myös?
Salla: Joo. Katselen täällä juuri tätä kirjalistaani. Luin nyt tosiaan näitä viihdekirjoja jossain määrin. Luin Ilona Tuomista. Sä tiedät paremmin, minkä verran Ilona Tuomisen kirjoja lainataan kirjastosta esimerkiksi.
Elisa: Joo, aika paljon kyllä. Mä toivoisin ehkä vielä, että ihmiset löytäisi hänet pikkasen vielä paremmin. Jos tykkää Maija Kajannosta tai tämän tyyppisestä, niin varmaan Ilona Tuominen on semmoinen, johon kannattaa tutustua. Mä muistan kuunnelleeni jonkun Ylen radio-ohjelman, jossa haastateltiin Maija Kajantoa ja ehkä myös Ulla Onervaa. Siinä mun mielestä jompikumpi, ehkä se oli Maija Kajanto, joka kehui Ilona Tuomisen taitoa luoda tosi koukuttavia juonikuvioita. Hän jopa sanoi, että hän vähän kadehtii Ilona Tuomista, että hän haluaisi olla yhtä hyvä. Tämän perusteella ainakin uskallan kyllä suositella Kajannon faneille esimerkiksi.
Salla: Joo. Se oli sillain jännä, koska Ilona Tuomiselta on tullut tämmöistä sarjaa, niin mä olen lukenut nyt siitä siis kaksi ensimmäistä, Seurustelusalaliiton ja Normipäivän, jotka sijoittuu turkulaiseen puutalokortteliin. Eri henkilö on aina pääosassa sieltä asujaimistosta siinä kirjassa. Ja sitten kun tähän rinnalle ja vähän lomittain ja limittäin näitten Ilona Tuomista kanssa olen lukenut näitä Emily Henryn kirjoja, niin niissä on paljon samoja teemoja. Niin kuin tietysti nyt viihdekirjoissa on tämmöisiä tiettyjä teemoja. Siellä on näitä enemies to lovers, ollaan ensin vihamiehiä ja sitten rakastutaan. Tai ollaan pettyneitä johonkin jossain suhde-elämässä ja sitten liittoudutaan jonkun toisen pettyneen kanssa ja sitten muodostetaan tämmöinen, että esitetään olevamme parisuhteessa ja sitten siitä yhtäkkiä rakastutaankin ja tämmöisiä kaikkia teemoja. Näissä on tosi paljon samakaltaisuuksia tässä Ilona Tuomisen kirjallisuudessa ja Emily Henryn kirjallisuudessa. Toki toinen on kotimainen ja toinen on ei-kotimainen, mutta selvästi samoja toimivia aineksia heidän kirjallisuudessaan on. Jos tykkää toisesta, varmaan tykkää myös toisesta. Siinä on sitten vain se, että ollaanko sitten missä maassa.
Elisa: Niin joo. Toi on jännä. Mä vähän vähemmän itse luen tuon tyyppistä, mutta tekisi mieli kyllä. Tuo Emily Henry on esimerkiksi yksi semmoinen, joka välillä aina pongahtelee, joku sitä suosittelee. Ehkä voisi jonkun siltä lukea jossain vaiheessa itsekin. Tämä on mun mielestä aika hauskaa, miten ihmiset vaikkei olisi mikään kirjallisuuden tuntijakaan, ihan suvereenisti käyttää sanaa trooppi. Kun puhutaan näistä, että minkälainen trooppi siinä on, eli puhuit teemasta, mutta ehkä tämmöinen... Mitenköhän se muuten suomennetaan virallisesti. Enpä tiedä, mutta troopista puhutaan suomen kielelläkin nykyään, että on tämmöinen just fake boyfriend -asetelma.
Salla: Niin. Onko se sitten joku asetelma.
Elisa: Niin ehkä.
Salla: Joku alkuasetelma tai joku tällainen, mistä lähdetään liikkeelle.
Elisa: Kyllä. Tämmöinen juonen ja rakenteen yhteyspiste, ikään kuin risteämäkohta jotenkin, että kirjailija sitten hyödyntää tätä. Mun mielestä on jotenkin hauska ollut huomata, että on semmoisia lukijoita, jotka nimenomaan haluaa lukea sitä tietyn tyyppistä trooppia, missä on se tietty trooppi. Aa, näinkin voi ajatella, että oma suosikki on vaikka just joku enemies to lovers tai joku tämmöinen, ja sitten lukee paljon sen tyyppisiä. Mä en ole aikaisemmin oikein ajatellutkaan, että se voi olla yhdistävä tekijä niille kirjoille, mistä joku tietty ihminen tykkää. Se on mun mielestä aika hauskaa, että aina tulee tämmöisiä uusia.
Salla: Joo ja tässä Emily Henryn kirjallisuudessa on sillain mun mielestä ihana, kun mekin ollaan näitä kirjastoihmisiä ja ylipäätään, jos on paljon lukeva ihminen, niin sen lisäksi, että siinä on tämä viihdepuoli ja romantiikka, näissähän on aina kirjallisuutta paljon mukana. On viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja sellaista, että ne päähenkilöt ja hahmot siellä on kirjallisuuden kanssa jotenkin tekemisissä. On kirjailijoita, kirjastohoitajia niissä hahmoissa. Siihen on myös yhdistetty tämä kirjallisuus paljon teemana.
Elisa: Joo ja mikäs sen ihanampaa. Mä rakastan sitä, oli se kirja millainen hyvänsä, jos sieltä saa lisää kirjavinkkejä ikään kuin sieltä kirjan sisältä. Se on aina jotenkin vau, kivaa ekstraa.
Salla: Joo ja näihin jää kyllä koukkuun.
Elisa: Niin.
Salla: Mäkin olen ajattelut pitkään, että en mä nyt kauheasti lue mitään tämmöisiä romanttisia kirjoja. En tiedä, miksi olen ajatellut. Ei ole mitään syytä. Jotenkin on sitten tullut vaan luettua kaikkea muuta. Mutta kyllähän nämä sitten koukuttaa.
Elisa: Niin ja niissäkin on niin paljon eroja. Mä tykkäsin jostain David Nichollsin kirjasta tosi paljon. Ehkä se olisi se Sinä päivä, Eräänä päivänä, mikä se nyt on suomeksi.
Salla: Sinä päivänä. Se on ihana kirja.
Elisa: Niin. Aikanaan ihan sillain, että vau, tämä on mahtava. Mutta sitten taas joku Jenny Colganin kirja, mitä hirveästi hehkuteltiin, ja mä näin sen joku haastattelunkin, missä se oli hirveän symppis. Sitten mä Olin silleen, että jes, olisiko tämä mun juttu. Mutta sitten mä johonkin sivulle 50 pääsin, ja sekin oli kauhean tuskaisaa. Ei siinä tapahtunut mun mielestä mitään. Ei vaan yhtään ollut niin kuin mun juttu tai sitten se vähäkin, mitä tapahtui, oli vähän semmoista helposti arvattavaa. En tiedä. Ehkä voi olla, että se oli just sitten huonoimmasta päästä. Häneltäkin on laaja tuotanto. Voi olla, että siellä on paljon parempaakin, etten tarkoita sitä. Ehkä tarkoitan tällä sitä, että meitä lukijoita on niin monenlaisia, että jopa näistä viihdegenren sisällä olevista alagenreistäkin löytyy niin monenlaisille lukioille. Vaikka nyt joku yksi tyssäisi kesken kaiken, niin kannattaa vaan jatkaa yrittämistä ja lainata paljon kerralla. Kun kirjastosta voi vain lainata ja vaikkei lukisikaan, sitten palauttaa pois. Mun mielestä se on just ihanaa. Jos sä ostat kirjan, niin sitten se on vähän sillain ostettu homma ja siitä olisi vähän niin kuin pakko tykätä tai lahjoittaa eteenpäin. Mutta kirjastosta sä voit kantaa ihan reppukaupalla niitä kirjoja, 150 vaikka kerralla, jos huvittaa, ja lukea sitä alkua, kunnes löytyy sitten se oma. Ihan varmasti kyllä tosi monenlaisille on.
Salla: Niin, kyllähän se huomaa näistä aika äkkiä, että onko tämä teksti nyt sellaista, että minä tykkään tästä vai ei. ¨
Elisa: Niin.
Salla: Kyllä se melkein on niin kuin sanoit, että jos 50 sivua lukee ja edelleen tökkii, niin sitten melkein tietää, että voikin ehkä seuraavaan hypätä.
Elisa: Joo. Se on ihan hyvä semmoinen. Joku tämmöinen sääntö pitää itsellä olla. Kun on vain yksi elämä, ei voi väkisin lukea semmoista, mistä ei tykkää. Sillä ajalla voisi jo lukea jotain oikeasti, mistä tykkää enemmän.
Salla: Kyllä.
Elisa: On kyllä ihan hyvä olla itsellä ehkä tämmöinen joku periaate. Mä luin kanssa jonkun verran myös uudempaa kirjaa. Mä luin muun muassa Riina Tanskasen Tympeät tytöt toisen osan eli Luokkakipuja. Ja tykkäsin siinä eniten siitä Syrjäseutujen tytöt, olikohan se sen niminen se luku. Kumminkin se, missä hän käsittelee tätä syrjäseudulla varttumista, kun hänhän on itse Imatralta. Kun on käynyt itse asumassa semmoisella pienellä paikkakunnalla Itä-Suomessa ja nähnyt, millaista se elämä siellä on ja miten vähän siellä tapahtuu ja miten vähän siellä on nuorille ehkä kiinnostavaa. Niin jotenkin ehkä se semmoinen, että jos varttuu isossa kaupungissa, niin ei osaa ehkä ajatellakaan sitä, että millaista se kasvaminen on siellä syrjäseudulla.
Musta se on niin hienoa, että Riina Tanskanen on ottanut tämmöisen näkökulman. Ja nythän hänen tekstien pohjalta käsittääkseni Imatran teatterissa myös menee teatterikappale. Hän on halunnut viedäkin sinne sitä kulttuuria, joka kiinnostaa myös nuorta tai milleniaalia tai nuorempiakin kuin milleniaalit sukupolvia. Se on jotenkin kyllä kiva, koska tiedän, että ne syrjäseutujen nuoret siellä kaipaavat sitä tekemistä ja tapahtumaa. Kävin katsomassa siellä Tampereen Työväenmuseo Werstaalla myös sen näyttelyn, missä on ne isot vedokset näistä. Onko ne sitten alkuteoksiin ehkä? Osittain varmaan ehkä voi ollakin, mutta siellä on esillä näitä hänen tämän viimeisimmän kirjan sivuja. Pääsi sitten fiilistelemään vielä sitäkin kautta.
Vietin siis loman aikaan aikaa myös äitini luona, joka asuu siellä Tampereella. Hän on tämmöinen super penkkiurheilija, että hän katsoo kyllä ihan kaiken urheilun, oli se sitten frisbeegolfin EM:t vai mitkä sieltä tuli. Ihan kaikki mahdolliset lajit menee, jos se vaan on suora lähetys ja jännittävää. Hän herää puoli kahdelta ja katsoo jotain olympialaisia vai mitä siellä tuli MM-kisoja. Siellä sitten tulee väkisinkin katsottua, kun aika pieni asunto kyseessä [naurahtelee], sitä urheilua aika paljon, niin sitten mä aloin miettiä sitä, että millaista se kilpaurheilijan elämä on. Sitten poimin mukaani tämmöisen esseekokoelman Sofia Blanco Sequeirosilta, jonka nimenä Voitto. Se ei ole ihan, ihan uusi. Se on vuodelta 2021 eli ei kovin vanha, ja siinä on muutama essee, joissa aika paljon käsitellään just tätä kilpaurheilua, koska hän on itse siis kilpailut miekkailussa. Hän käsittelee sitä hyvin filosofisesti. Hän on teoreettisen filosofian väitöskirjatutkijako hän nyt oli peräti, niin hänellä on kyllä tämä teoria hallussa. Mielenkiintoisesti käsittelee voittamista ja voittamisen tahtoa ja millaista se on se elämä. Se sopi hyvin jotenkin siihen ympäristöön taas sitten, kun meidän äiti siinä kattelee sitä urheilua ja mä luen sohvalla näitä filosofisia esseitä voittamisesta [naurahtelee].
Salla: Taustalta kuuluvat sopivanlaiset äänet.
Elisa: Kyllä. Tämmöinen ja sitten pakko vielä mainita, että tätä ei ole siis suomennettu vielä. Mä toivoisin ehkä, että suomennettaisiin. Tiedän, että näitä aina ankarasti kyllä pohditaan kustantamoissa, että mille olisi yleisöä ja mille ei. En voisi tietysti taata, että onko tämä nyt vaan taas tätä mun obskuuria kirjallisuusmakua. Mutta meksikolaiskirjailija Guadalupe Nettel julkaisi tämmöisen, espanjaksi se oli Los divagantes, eli harhailijat ehkä se voisi olla suomeksi. Se on englanniksi The Accidentals, joka siis viittaa nyt tässä tapauksessa niihin Meksikonlahdella liikkuviin albatrosseihin, joista aina silloin tällöin saattaa yksi yksilö harhautua jotenkin siitä. Tässä on tämmöinen symbolinen siis taso. Tämä on siis novellikokoelma, niin niissä käsitellään just tämmöistä ehkä vähän harhautumista tai eksymistä tietyllä tavalla. Ehkä niissä on vähän maagisrealistista otetta, mistä tykkään ihan hirveästi, että tavallaan tuodaan ihan siihen tavalliseen elämään yhtäkkiä vähän maagista ulottuvuutta, niin se on kyllä tosi kiinnostava. Pidin hänen tyylistään kirjoittaa hyvin, hyvin tiiviisti. Poimin tämän ihan sattumalta kirjakaupasta kesällä.
Mulla on aina tapana kesällä tai lomien aikaan käydä kirjakaupoissakin ihan. Hankin tämän itse asiassa meille espanjankielisenä, että meidän asiakkailla on mahdollisuus lukea alkukielellä, jos onnistuu. Ehkä suosittelen testaamaan, jos espanjaa vähän osaa, koska nämä on aika lyhyitä novelleja, niin voi olla, että siinä on ihan hyvä kielireeni myös. Mutta katsotaan mitä käy, että tuleeko joskus suomeksi. Joka tapauksessa tämä oli ehkä mun tämän kesän viiden tähden kirja.
Salla: Ihanaa. Nykyään tuntuu, että viiden tähden kirjoja tulee harvemmin.
Elisa: Harvoin.
Salla: Se johtuu varmaan siitä, että on lukenut jo niin paljon ja sitten maku muuttuu koko ajan kriittisemmäksi.
Elisa: Kyllä.
Salla: Nuorempana oli paljon semmoisia viiden tähden vau-kokemuksia, mutta sitten ehkä huomaakin, että nämä samat teemat toistuu ja sitten vaaditaan siltä kirjalta vähän enemmän siihen, että pääsee viideksi tähdeksi.
Elisa: Joo. Olen kyllä tosi kranttu lukija nykyään. Vaadin kieleltä aika paljon. Vitsi kun välillä ärsyttää ihan semmoisetkin näppäilyvirheet, joita on päätynyt sinne ihan painettuun tekstiin, joka varmaan nykyään on kohtalaisen yleistä, koska välillä tiettyjä kirjoja halutaan ulos mahdollisimman pian. Kustantamo nopeasti niitä sitten tuo. Voi olla, että seuraavassa painoksessa ne näppäilyvirheet toivottavasti sieltä aina sitten korjataan. Mutta ai että se kyllä turhauttaa, kun on niin hyvä flow päällä, kun lukee, ja sitten siellä on joku erisnimi jatkuvasti jotenkin väärin kirjoitettu tai on joku pilkkuvirhe tai joku ihan hassu. Se kyllä pudottaa siitä lukemisen flow’sta sitten pois. Vaikka se tuntuu, että ehkä kaikkia ei ollenkaan haittaa, mutta sitten taas jos... Mä olen aika tarkka lukija, joka jää pohtimaan tietyn lauseenkin rakennetta joskus ihan, aika hidas lukija myös. Niin tämmöisessä tapauksessa kuin minä se vähän kyllä haittaa. Siitä ei voi syyttää kirjailijaa missään nimessä. Se on aina kustantamon viimeisimmän tarkistuksen ehkä paikka siinä vaiheessa. Mutta että joo, tämmöistä kranttuilua sitten voi olla, kun riittävästi lukee. Tykkään siitäkin, että se kirja jotenkin pääsee yllättämään joko rakenteelta tai kieleltä tai joissain tapauksissa myös se juonen yllättävyys edelleen kyllä, vaikka nykyään ehkä harvemmin ihan pelkästään sen juonen perusteella tykkään jostain kirjasta. Siinä pitää olla jotain muitakin semmoisia aineksia.
Salla: Mm, kielellisiä asioita tai muuta.
Elisa: Tai rakenteellista.
Salla: Tai rakenteellista, joo.
Elisa: Tai jotain semmoista vähän, mikä jotenkin tuo semmoisen tuoreuden tunnun tai jotain yhteiskunnallista, mikä just johonkin tiettyyn ilmiöön tuo jonkun kulman, mitä ei ole osannut ajatellakaan. Silloin ehkä tapahtuu semmoinen vähän kliseinen maailmankuvan laajentuminen tai että se näkökulma vähän avartuu jotenkin. Se on ehkä se, mitä vaatii nykyään, kun paljon lukee.
Salla: Tai tietysti ehkä se, että löytää itsensä sieltä kirjasta.
Elisa: Niin.
Salla: Että joku on kirjoittanut sinua auki silleen vahingossa, että tulee semmoinen...
Elisa: Niin, että tulee se samaistumispinta.
Salla: Se tietysti on.
Elisa: Niin tai vähintään se, että tuntee vahvasti empatiaa jotain tiettyä hahmoa kohden. Sekin vaatii sen, että siinä tunnistaa ehkä jotain tuttua tai joku yhtymäkohta siihen omaan.
Salla: Joo.
Elisa: Tämmöisiä voi olla kyllä. Nyt joku kirjailija voi tehdä siellä muistiinpanoja, että okei nämä ehdot pitää täyttyä, että tulee viiden tähden kirja [nauraa].
Salla: Niin, jotta saa Elisalta ja Sallalta viisi tähtiä [nauraa].
Elisa: Kyllä.
Salla: Joo. Onneksi tässäkin on monia muitakin lukijoita kuin vaan me kaksi.
Elisa: Niin. Mitäs sitten? Luitko sä vielä jotain muuta?
Salla: Luin, mä voisin täältä nyt nostaa tietenkin pari lastenkirjaa myös esiin. Luin siis J. S. Meresmaan Pimeän kynnen, joka on lasten kauhusarjan ensimmäinen osa. Lumola on se kauhusarjan nimi. Osittain siis toki luin sitä sen takia, että tiesin, että J. S. Meresmaa on tulossa Porin kirjojen yöhön vieraaksi ja halusin tutustua tähän hänen sarjaansa, jota en ollut vielä siihen mennessä lukenut. Mutta kyllä ihan myös kiinnostuksesta, koska kuulosti tosi hyvältä ja niin olikin. Se on sellaista varhaisnuorten kauhua ja hyvin lempeän sorttista kauhua. Vaikka mä en siis lue kauhua muuten, että tämä lasten kauhu on se, mihin juuri kykenen, niin se ei ollut hirvittävää. Se kyllä sopii myös semmoisille lapsille, jotka nyt ehkä ei ole niitä hurjapäisempiä, ettei välttämättä muuten tarttuisi kauhukirjallisuuteen. Tämä oli enemmän ehkä vähän maaginen ja jännä sillain tietyllä tavalla.
Ja sitten moni tuntee Helena Immosen aikuisten dekkaristina, mutta hänhän on tehnyt myös paljon lastenkirjoja ja lastenkirjasarjoja. Häneltä alkoi Tähtisyntyiset-sarja, jossa seurataan orpokaksosten seikkailuja hyvin maagisissa maailmoissa. Se oli kanssa vahva aloitus. Sitä sarjaa on tulossa lisää. Se on kanssa tämmöinen alakouluikäisten fantasiasarja. Ne nyt ainakin, ja kun mentiin nyt tähän maagiseen maailmaan, niin mä nostan täältä vielä. Tämä ei ole enää lastenkirja, mutta on tämmöinen Reetta Rannan tietokirja kuin Pyhät puut, missä siis tutkittiin suomalaisten puusuhdetta. Tai oikeastaan yksi puulaji kerrallaan mentiin siihen, että mitä siitä puusta on uskottu tai millaisia uskomuksia siihen on ennen vanhaan liitetty ja millaisena se on näyttäytynyt siinä kansan elämässä. Se oli ihan kiehtova minusta myös. Senkin ihan mielelläni vinkkaan.
Elisa: Onko siinä ainoastaan niitä uskomuksia vai onko siinä jotain biologista näkökulmaa niiden puiden...
Salla: Ei oikeastaan ole sellaista.
Elisa: Niin joo.
Salla: Just se puiden pyhyys, on siinä se ajatus.
Elisa: Nii joo.
Salla: Siellä oli katkelmia tämmöisistä vanhoista, mitä on kerätty uskomuksia ihmisiltä.
Elisa: Joo.
Salla: Sellaisia siinä oli mukana ja sitten myös tämän kirjailijan omia kokemuksia niistä kyseisistä puista. Hänen sitä luontosuhdetta, ehkä voisi sanoa, on siinä myös mukana.
Elisa: Niin joo. Mä mietin, että tuolle aikuisten sisarteos voisi olla se Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä, joka taas keskittyy siihen biologiaan. Mutta se osaa kertoa niin hyvin, että sitä lukee ihan tavallaan romaanimaisesti sitä kirjaa. Siinä on just tästä, miten se puu elää siellä muiden puiden kanssa ja mitä tapahtuu, jos puu istutetaan keskellä kaupunkia, mitä sen juurille tapahtuu ja miten puut kommunikoi keskenään.
Salla: Mm.
Elisa: Tosi kiehtovaa. Jos haluaa tavallaan sen biologian puolen, sen saa ehkä siitä, ja sitten tuossa voi fiilistellä sitä uskomuspuolta.
Salla: Niin, joo.
Elisa: Kiehtovaa.
Salla: Kyllä.
Elisa: Muistan joskus lukeneen, että jonkun ehkä kelteillä on kanssa jotain puuhoroskooppeja ainakin, ja heillä on kanssa uskomuksia puihin liittyen. Ehkä semmoisen joskus nuorena luin, mutta en kyllä yhtään, muista mikä kirja se nyt oli. Ehkä joku sen ajan kirjastonhoitaja, joka 90-luvulla oli jo työelämässä, saattaa muistaa [naurahtaa].
Salla: Mutta joo, tällein huomaa, että nyt on viime aikoina mun mielestä tullut tosi paljon tämmöisiä kirjoja just tällein niin kuin sanoit, eri kanteilla pohdittu just tätä luontosuhdetta ehkä...
Elisa: Joo.
Salla: ...tai miten eri luonnon elementit ja ihminen kommunikoi, miten on ennen kommunikoitu ja miten ehkä nykyään vähän vähemmän kommunikoidaan ja miten päästäisiin takaisin siihen, että niillä luonnon elementeillä on semmoinen sija meidän elämässä.
Elisa: Mitä enemmän kaupungistutaan, sitä heikommaksi ehkä se luontosuhde saattaa jäädäkin. Se on kyllä hyvä, että siitä kirjoitetaan ja niitä kannattaa lukea niitä teoksia. Ne herättää varmasti ajatuksia.
Salla: Vieläkös sulla on siellä jotakin?
Elisa: Oli mulla täällä jotain vielä. Sanonko tähän väliin vai?
Salla: Sano vaan, ole hyvä.
Elisa: Joo. Mä luin vähän runoja Susinukke Kosolan kaksi viimeisintä runoteosta, kun näin hänet livenä ja hän olikin hauska veikko ja hyvä esiintyjä. Kannattaa ehdottomasti nähdä, jos on mahdollisuus. Hän on myös kääntänyt runoutta yhdessä Seppo Lahtisen kanssa. [lausuu epäselvästi] Serhi Žadanin... Apua, nyt mä en osaa yhtään ukrainaa lausua, mutta hän on siis ukrainalainen tosi tunnettu kirjailija ja runoilija. Niin tämän Minkä puolesta elää ja kuolla. Valitut runot. Aika uunituore teos, ja lukaisin sen heti. Siinä on muuten Maxim Fedorov ollut myös mukana auttamassa kielen kanssa. He on tehneet hyvin huolellista työtä. Susinukke Kosola, eli oikealta nimeltään Daniil Kozlov, jolta itseltä tulee myös ensimmäinen proosateos tänä syksynä 2025. Hän hehkutti jo silloin kesällä kovasti tätä runokokoelmaa, niin tartuin sen takia, ja se oli kyllä vaikuttava.
Sitten kaksi näitä tämmöisiä eeppisempiä, mitä luin kesällä tai toisen itse asiassa vasta ihan nyt syksyllä loppuun, mutta kuitenkin aloitin jo kesällä. Sarah Watersin Silmänkääntäjä, joka on jo vähän vanhempi kirja, ei ihan uusi, joka kertoo vähän niin kuin Charles Dickensmäisen tarinan. Tosi paksu kirja, jossa tapahtuu jo ennen puolta väliä itse asiassa semmoinen juonellinen käänne, jonka jälkeen vasta oikeasti kiinnostuin kunnolla siitä kirjasta. Se on tosi vuolassanainen ja vaatii ehkä tietynlaiseen mielentilan, että sitä jaksaa lukea, mutta oli mielenkiintoinen ja luin sen sitten loppuun, vaikka olisin sitä vähän kyllä tiivistänyt joistain kohdista. Sitten katsoin vielä kirjastojen Cineast-palvelusta sen Handmaiden-elokuvan, joka on siis korealainen versio tästä kirjasta. Eli siinä on tämän kirjan juoni asetettu muinaisen Korean kontekstiin. Sekin oli ihan jännä katsoa tämän lukemisen jälkeen.
Mä luulen, että tämä on myös melkein viiden tähden kirja, mutta ei ihan, Tash Aw -nimisen malesialaistaustaisen brittikirjailijan Silkkimies. Tämä tuli jo 2005. Syy, minkä takia mä nyt halusin lukea 20 vuotta vanhan kirjan, oli, että mä huomasin, että hän on Booker Longlistillä eli sillä pitkällä Booker-ehdokaslistalla tänä syksynä tämmöisellä teoksella kuin The South. Ja se on joutunut Malesiassa vihakampanjan kohteeksi tästä queer-sisällön takia eli seksuaalivähemmistöä kuvaavan sisällön takia. Se on tietysti ankeaa ja surullista, mutta halusin sen takia tutustua tähän kirjailijaan paremmin. Tämä Silkkimies yllätti mut ihan täysin olemalla todella laadukas ja mielenkiintoinen teos. Tässä käsitellään Malesian historiaa. En muista, olenko koskaan lukenut Malesiasta mitään tai missä Malesiassa syntyneeltä kirjailijalta mitään. Hän on siis Kuala Lumpurissa kasvanut kirjailija, joka sittemmin muutti opiskelemaan britteihin, mutta identiteetiltään vahvasti malesialainen.
Tämä Silkkimies menee sinne 40-luvulle, kun silloiset liittoutuneet malaijivaltiot, eli nykyinen Malesia suurin piirtein, oli brittien vallan alla vielä. Ja sitten toisen maailman sodan puitteissa japanilaisetkin miehitti sen muutaman vuoden ajaksi. Eli erilaisia miehittäjävaltoja ja vaikutteita on tullut ympäri maailmaa siihen maahan, ja se on tosi monikulttuurinen, monikielinen maa ja kiehtova. Tässä kirjassa yhden ihmisen tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta. Hänen poikansa näkökulmasta, hänen vaimonsa näkökulmasta ja sitten vielä hyvän sydänystävän näkökulmasta, joka on britti. Suosittelen kyllä ehdottomasti, jos tämmöiset vähän eeppisemmät sukutarinatyyppiset yhtään kiinnostaa tai Malesia maana. Tash Aw, kirjoitetaan siis A, W hänen sukunimensä, kannattaa ehdottomasti pistää korvan taakse ja lainata Silkkimies ja tutustua. Ja katsotaan sitten, miten sille käy siinä Booker-kisassa. On saanut vähän vaihtelevia arvioita nyt ne uutuudet. Mutta on kuulemma siis moniosaisen sarjan aloitusosa se nyt hänen uusin teoksensa, niin sitten tietysti, jos vaikuttaa siltä, että se kovasti kerää suosiota, toivoisin, että myös suomennettaisiin, mutta katsotaan. Silkkimiehen nyt on ainakin Irmeli Ruuska suomentanut, ja siinä on kaunis kansi, jonka on tehnyt Elina Varsta. Suosittelen lämpimästi sitä.
Jos tästä mun setistä nyt kaksi kirjaa pitäisi lukea, niin jos pystytte lukemaan englanniksi, suosittelen Guadalupe Netteliä tai espanjaksi toki, ja sitten tätä Tash Aw’n Silkkimies-kirjaa.
Salla: No niin, hyvä. Sieltä tuli täsmävinkit.
Elisa: Kyllä.
Salla: Voisin vielä pari omalta listaltani nostaa. Toinen on Jenna Kostetin Sinisiipisten saari, joka aloittaa 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvan sarjan, jossa kussakin osassa seurataan... Tämäkin itse asiassa sijoittuu Turkuun niin kuin tuo Ilona Tuomisenkin sarja. Tässäkin ollaan Turun saaristossa ja Turussa. Kussakin osassa siis joku saman ylhäisösuvun nuori nainen on pääosassa. Ja siinä kuvataan tietysti sen ajan oloja, jotka ovat, vaikkakin kuin olisi ylhäisöä, niin naiselle aika ehkä rajalliset mahdollisuudet ja näin. Siinä kuvataan sitä, miten he lähtevät sitten ponnistelemaan löytääkseen sen oman ihan itse haluamansa paikan maailmassa, yhteiskunnassa ja elinpiirissään. Se oli jotenkin aika virkistävä lukukokemus. Sitä voin myöskin suositella.
Ja sitten itselleni henkilökohtaisesti tärkeä lukukokemus oli tuo Antti Heikkisen Seela Sellan tarina Sellasta eli Seela Sellan elämäkerta, joka oli heidän keskinäinen vuoropuhelu kyllä enemmän kuin mikään Antti Heikkisen pelkästään omasta näkökulmastaan kirjoittama teos. Se oli musta aivan ihana, koska siinä kuvattiin sitä teatterimaailman kehitystä tietysti eri vuosikymmeninä ja oli paljon esillä kaikkia eri teattereita, että miten niissä toimittiin. Siellä tuli paljon tuttuja näyttelijöiden nimiä ja tietysti Seela Sellan suhdetta niihin eri näyttelijöihin ja sitä, millaista se näytteleminen ehkä on ollut eri aikoina. Hänellä tietysti niin monen vuosikymmenen kokemus siitä näyttelemisestä. Se oli tosi vaikuttavaa, ja se oli tosi hyvin kirjoitettu kirja kyllä.
Elisa: Eikö se ole aika paksukin?
Salla: Se oli tosi paksu, että sitä ihmettelen...
Elisa: Joo, riittää vähäksi aikaa.
Salla: Joo, oli tosi suuri kirja, ja ihmettelen edelleen, että ehdin sen lukea [naurahtaa] näillä omilla lukutunneillani loppuun saakka ennen kuin piti palauttaa, koska varausjonothan tässä kyllä paukkuu. Sitä ei sinällään ehkä tarvitsisi tässä mainostella, mutta teatterimaailma on ollut aina silleen lähellä sydäntä. Olen harrastanut sitä itse lavankin puolella, ja mummo oli Pori teatterin siivooja aikanaan.
Elisa: Aa [naurahtaa].
Salla: Hänen kauttaan ne teatterimaailma kulissit, tuli aina tosi hienosti esille. Hän kertoi kaikkia juttuja silloin kun vielä eli, täältä teatterimaailman toiselta puolelta. Hänhän pääsi katselemaan sieltä, mihin katsojat ei pääse, kuitenkin sitä toimintaa ja tunsi niitä näyttelijöitä. Hän oli hyvin romanttinen henkilö. Hänhän toi sitä teatterimaailmaa todella romantisoidusti esille, ja se oli jotenkin ihanaa. Se oli mun mielestä lumoavaa kuunnella sitä lapsena, kun hän niitä juttuja kertoi. Se on ehkä jättänyt myös semmoisen teatterirakkausajatuksen jo pienenä mieleen. Tämä jotenkin vaan sopi siihen ajatukseen tosi hyvin tämä kirja.
Elisa: Joo, rakastan kanssa teatteria kyllä. Viimeksi eilen olin teatterissa katsomassa näytelmää. Sehän on kanssa tekstin tulkitsemista, mutta sen tulkinnan tekee näyttelijät sun puolesta. Monesti tykkään esimerkiksi lukea sen näytelmätekstin etukäteen, jotta saa sen tulkinnankin vielä siihen, mitä pystyy pohdiskelemaan siinä omassa vastaanotossa. Hyviä vinkkejä. Varmasti, vaikka siinä nyt varausjono onkin, niin jonkun ajan päästä helpottaa. Kannattaa ehdottomasti tutustua sitten. Heikkinenhän on tämmöinen superkirjailija kanssa, joka kyllä ahkeroi näitä laadukkaita elämäkertateoksia näistä kotimaisista suuruuksista. Se on hienoa se. Oliko sulla vielä jotain?
Salla: Mä luulen, että siinä oli nyt pääasialliset. Toki on sitten tullut vielä luettua jotain muutakin, mutta ehkä nämä oli nämä, mitkä mieluiten mainitsen.
Elisa: Niin. Mulla oli vähän samaa, että varmaan mä jo unohdin ne, jotka ei tehneetkään niin isoa vaikutusta, mutta ehkä mä en tässä nyt rupea niitä sen enempää mainitsemaan, koska se nyt tuntuisi jo vähän hassulta, että tavallaan antivinkkaa teoksia tässä. [naurahtelee] Vai miksi sitä sanoisi. Mutta joo, onhan meillä jo varmaan tässä...
Salla: Ollaanko me taas puhuttu niin paljon, että podcast-aika paukkuu?
Elisa: Joo, mutta sen verran mä kyllä vielä tässä loppuun voisin höpistä näistä, että viime aikoina on ollut siis mun mielestä ilahduttavan paljon kirjallisuuskeskusteluja mediassa. Niitä mun mielestä kirjallisuusmaailma tarvitsee. On keskusteltu esimerkiksi Parnassossa ja se julkaistiin Suomen Kuvalehdessä myös, jotka on aika luettuja aikakauslehtiä, niin tämä Joel Haahtelan aika hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus autofiktiosta. Hän vähän siinä kriittisesti tätä, kun autofiktiota tunkee joka puolelta ja tämä yksilökeskeinen maailmankuva suodattuu nykykirjallisuuteen vahvasti. Mä tykkään lukea autofiktiota kyllä, mutta mä tykkään siitä silloin, jos se on hyvin kirjoitettu. Sitten jos tuntuu, että nyt sitä alkaa tulla paljon ja se taso alkaa ehkä kärsiä siitä, että halutaan vaan julkaista paljon sitä... Niin mä ymmärrän tämän Haahtelan kriittisen puheenvuoron siihen, että onko se vähän semmoinen, että sitä pyydetäänkin sitten, että tulisi sitä autofiktiota, että kustantamot haalii nimenomaan sitä, vai mikä siinä on. Se on Parnasson muistaakseni tämän vuoden numerossa kolme julkaistu tämä Haahtelan kirjoitus. Lukekaa sieltä. Se on kiinnostava.
Ja siihenhän tuli sitten vähän semmoisia vasta-argumenttejakin jonkun verran. Ainakin somesta bongasin. Tekstiluola-blogin Tuomas Aitonurmi, Kirjasammosta myös tuttu pitkän linjan kirjallisuusihminen ja kirjastolainen, huomautti sitten, että autofiktio on tärkeää esimerkiksi marginaalista ponnistavien äänien... Jotta se marginaali saa oman äänen, se saattaa olla nimenomaan se autofiktio, mikä sen tuo kuuluville. Se oli mun mielestä hyvä puheenvuoro. En tiedä, julkaistiinko sitä missään muualla kuin siellä somessa tai sitten on mennyt multa ohi. Mun mielestä tämmöistä keskustelua tarvitaan, että puhutaan siitä, missä mennään tällä hetkellä. Tietysti nyt varmaan molemmat otetaan innolla kirjamessusyksyä. Siellä varmaan messuilla taas sitten keskustellaan myös.
Sitten mä luin tosiaan Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksen. Hän on siis muun muassa Hesariin kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Se on kiva, että kritiikistäkin puhutaan, että minkälaista sen kuuluisi olla tai mikä on hyvää kritiikkiä ja voiko kaikki olla kriitikoita. Mun mielestä voi niin kuin Maaria Ylikankaankin mielestä. Tavallaan just siitä, että pitää voida uskaltaa sanoa rehellisesti se mielipide, koska silloin se pysyy elävänä. Eihän siitty mitään, jos on vain pelkkiä mainostekstejä. Kaikki on vain jotain sponsoroituja. Sitten siihen ei voi luottaa, mitä siitä kirjasta sanotaan. Mitä moniäänisempää ja oikealla tavalla kriittistä se on, niin sen parempaa se tekee vaan sille kirjallisuusmaailmalle. Tämä Ylikangas nostaa hienosti sen Juha Itkosen, mitä se on sanonut, että tekeehän se kipeää, jos tulee kriittinen kritiikki, mutta se on hyvä aina, kun kirjallisuudesta puhutaan. Se tekee vaan sitten hyvää lopulta.
Salla: Niin.
Elisa: Itkosella pitkä ura, hän on saanut varmaan monenmoista kritiikkiä osakseen, mutta hän osaa suhtautua siihen jo sillain, että kaikkea tulee ja se on hyväksi, että siitä puhutaan. Sitten alkaa huolestuttaa tosissaan, jos lehdet vähentää esimerkiksi kritiikkien määrää tai mikä tahansa media, ettei siellä enää olekaan kirjallisuuskritiikkejä. Sitten kyllä menen barrikadeille, koska se on kumminkin se, mikä pitää sitä kirjallisuuskenttää elossa paljolti.
Salla: Ja tästähän tietysti meidän puolella tuolla paljon puhutaan ja näissä omissa lastenkirjallisuuden piireissä, että miten vähän lastenkirjallisuuden kritiikit näkyy tai lastenkirjallisuus ylipäätään mediassa.
Elisa: Niin.
Salla: Tietysti kirjallisuus yleisesti ottaen voisi olla enemmänkin, mutta varsinkin ehkä tämä lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyden vähäisyys on kyllä aika räikeää.
Elisa: Niin ja ehkä just sitten, jos vähennetään ylipäänsä sitä kritiikin määrää, niin surullista kyllä helposti se, mistä supistetaan, on se muu kuin joku koko kansan, aikuisen lukijan...
Salla: Niin, koska aikuiset ajattelevat, että lasten ja nuorten kirjallisuus ei kuulu heille, mutta näinhän ei suinkaan tietysti ole.
Elisa: Niin. Mitä enemmän sitä kritiikkiä on, sitä moninaisempana se pysyy ja kaikki tulee huomioiduksi. Se on kyllä hyvä. Suosittelen tuota Kritiikistä-kirjaa, jos vähänkään on esimerkiksi semmoinen ihminen, joka kirjoittaa vaikka someen kirjoista tai mihin tahansa nyt sitten. Toi on tosi kivaa luettavaa kyllä, ja siitä saa paljon lukuvinkkejäkin.
Mun mielestä toinen, mikä hienosti nousi otsikoihin, on tämä Haushofer-juttu. Se oli varmastikin se ensimmäinen osa Suurteoksia-sarjassa, jossa Malin Kivelä, suomalainen kirjailija, kaksikielinen tai luulen, että ruotsiksi kirjoittaa enimmäkseen. Mutta joka tapauksessa hän nosti, että hänen ykköskirjansa on Marlen Haushoferin Seinä. Se ei ehkä silloin vielä niin valtava varausjonoa saanut aikaiseksi. Tämä on siis aika vanha teos, joka kanssa ehkä menee sen obskuurin kirjallisuuden... [naurahtaa]
Salla: Mm.
Elisa: Kappas vaan naiskirjailija, joka on unohdettu melkein. Meiltä löytyy esimerkiksi Satakunnan kirjastoista vain yksi kappale sitä. Nyt sitten Hesarissa ilmestyi Antti Röngän kolumni. Ilmeisesti se oli kolumnimuodossa, jossa hän nosti tämän, että tämmöinen Haushoferin kirja on jännä ilmiö, että siihen on Helsingissä jossain näin ja näin monta varausta, mutta vain näin vähän kappaleita. 17 vuoden varausjono tai mikä se nyt sitten olikaan, mistä se lähti sitten vyörymään.
Salla: Kyllä.
Elisa: Nythän meillä on siis, mä tarkistin itse asiassa tänä aamuna, että 80 ja risat varausta siihen yhteen ja ainoaan kappaleeseen tällä hetkellä [nauraa].
Salla: Ja uusia ei ole nyt just vissiin...
Elisa: Se on vasta tulossa.
Salla: Niin.
Elisa: Onneksi siihen nyt sitten kustantamo tarttui, mutta kannattaa nyt seurata. Saattaa pystyä jo tekemään siihen uuteen painokseen varauksen. Sen saa huomattavasti nopeammin, koska me otetaan nyt sitä enemmän kappalemääriä. Tämmöinen jännä ilmiö siitä, kun ihmiset kiinnostuu sitten, kun nousee mediassa joku tämmöinen, joka on ollut olemassa jo kyllä vuositolkulla, mutta se vaan vaatii sen, että joku sen vinkkaa sieltä.
Salla: Mutta siis näinhän se just menee. Siis tietysti lasten ja nuorten kirjallisuutta varaillaan vähemmän kuin aikuisten kirjoja siis sillain, että kun me tuolla seurataan, että mitä kirjoja nousee noissa varauksissa esiin. Sitten joskus yhtäkkiä sieltä pompahtaa joku kirja, jonka kaikki haluaa.
Elisa: Niin.
Salla: Tai tullaan tiskiltä kysymään, että onko teillä tällaista. Ja sitten me ihmetellään, että missähän tämä nyt on ollut esillä.
Elisa: Niin.
Salla: Ja sitten paljastuu, että siitä on ollut joku juttu jossakin lehdessä tai jossakin TV-ohjelmassa.
Elisa: Joo.
Salla: Aina siinä on joku syy yleensä taustalla. Tai sitten on tietysti joku opettaja, joka on vaikka lukiossa sanonut, että nyt luetaan kaikki tämmöinen kuvakirjaklassikko, ja sitten kaikki haluaa tulla ottamaan just sen. Nuoret ihmiset pölähtää tuonne ja ihmettelee, että mistä löytyisi tällainen.
Elisa: Joo. Nämä ovat mielenkiintoisia ilmiöitä, joita me kirjastossa tietysti huomataan helposti, koska se tekee meidän varausjonoihin semmoiset piikit, että huh huh. Mutta muistakaa nyt, että sillä välin kun odotatte 17 vuotta siellä varausjonossa, paljon muuta luettavaa sitten. Voitte kysyä meiltä samantyyppisiä muita.
Salla: Kyllä.
Elisa: Tämmöisiä myöhemmin löydettyjä naiskirjailijoita nyt sitten, esimerkiksi Ágota Kristóf, tämä unkarilainen, niin siellä on varmaan jo varausjonot menneet hänen kirjoistaan. Tuli uudet painokset hiljattain. Ja varmaan Tove Ditlevsen, Leonora Carrington ja Jacqueline Harpman tämmöisiä nimiä, mitä kannattaa kanssa sieltä bongailla ja laittaa nyt ajoissa ne uusien painosten varaukset kuntoon, ettei kohta ole taas joku sata miljoonaa varausta siellä [naurahtaa].
Salla: Joo, se on ihan totta, että lukemista löytyy siinä välilläkin, kun odottelee.
Elisa: Niin, muuta voi. Kysykää ihmeessä. Mutta hauskoja ilmiöitä. Mikäs sen hauskempaa kuin se, että kirjallisuus nousee otsikoihin. Mehän aina täällä ollaan silleen jee, [taputtaa] aplodit.
Salla: Kyllä. Kaikki kirjallisuuspuhe on aina hyvästä.
Elisa: Joo. Sitten mä antaisin vielä loppuun yhden podcast-kuunteluvinkin, joka on tosi mielenkiintoinen ehkä myös porilaiselle kuulijalle, koska siellä muun muassa mainitaan pari kertaa Arttu Tuominen. Erkka Mykkänen, joka on kirjailija, joka itsekin on julkaissut, pitää Kirjoittamisesta-podcastia. Siinä jaksossa numerolta 57 hänellä oli vieraana kirjallisuusagentti Elina Ahlbäck, joka on siis ehkä aika ainutlaatuinen toimija Suomessa. Hän on tämmöisen agentuurin johtaja, joka siis vie kirjallisuutta Suomesta maailmalle. Tämä on nyt semmoinen, mikä tietysti suomalaisia kiinnostaa, että mitä suomalaisia kirjailijoita luetaan maailmalla. Se oli mielenkiintoinen jakso, koska siinä hän nyt käy läpi niitä, ketkä myy missäkin maassa parhaiten. Siellä oli muutamia aika yllättäviäkin juttuja, mitä uskon, että kauhean moni ei ehkä osannutkaan arvata. Kuunnelkaa ihmeessä se jakso. Se oli aika kiinnostava, ja tämä porilaiskytkös siellä myös sitten.
Salla: Ihana. Täytyy itsekin ottaa nyt tämä muistiin.
Elisa: Kannattaa kuunnella se, joo. Sitten tietysti loppuun kehotamme kaikkia kovasti piipahtelemaan kirjastossa meidän tapahtumista tänä syksynä ja mitä kaikkea. Onko jotain, mitä pitäisi vielä...
Salla: Ja kyselemään tietenkin, että mitä sitten voi lukea, kun on se varausjono eikä saa just sitä.
Elisa: Niin, kyselkää meiltä. Kaikkea on. Meillä on hyllyt täynnä lukemista, kyllä. Ihanaa on se. Tulkaa seikkailemaan siellä hyllyjen välissä.
Salla: Ja hyvä kysymys on aina myös se, että olen lukenut tällaista, olisiko mitään samantyylistä.
Elisa: Niin.
Salla: Varmasti kirjastossa joku tietää, että tämä on hyvin samantapainen sarja tai samantapainen kirja tai kirjailija.
Elisa: Joo, ja jos ei pääse paikan päälle kyselemään tai jos on just kovin kiireistä, virkailija on siinä kovin kiireinen, meille voi myös laitella sähköpostia esimerkiksi, esimerkiksi tietopalvelu@pori.fi. Koitetaan siellä sitten ratkoa tämmöisiä ongelmia. Jos ei löydy millään lukemista, kyllä me sitten autellaan.
Salla: Jes.
Elisa: Tämä oli varmaan nyt tässä. Musta tuntuu, että puhuin taas tämmöistä ihme turbovauhtia. En mä tiedä, onko semmoista toimintoa, että voi hidastaa puhetta [nauraa], mutta koittakaa kestää.
Salla: Mukavaa, kun kuuntelitte taas.
Elisa: Kiitos.
Salla: Kiitos.
[rauhallista pianomusiikkia]