Pöytä kahdelle - esittelyssä parhaat yhteistyöpelit

Tässä jaksossa kesälomilta palanneet Tuomas ja Mari esittelevät laajan valikoiman erilaisia co-op eli yhteistyöpelejä, joista löytyy kokeiltavaa kaiken ikäisille ja tasoisille pelaajille. Kaikki jaksossa esitellyt pelit ovat sellaisia, joita voidaan pelata samalla konsolilla eivätkä vaadi verkon yli pelaamista.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

[vauhdikasta elektronista musiikkia]

Tuomas: Tervehdys ja tervetuloa kuuntelemaan Porin kaupunginkirjaston podcastia. Vuorossa on Pelipaussi. Tämä ei ole paussi peleistä, vaan paussi peleille, pelimaailmalle ja pelikulttuurille ja ties mielle. Studiossa on tuttu puoliksi sulanut kaksikko, kirjastonhoitaja Mari.

Mari: Hei.

Tuomas: Ja kirjastonhoitaja Tuomas. Me ollaan palattu tänne pitkän kuuman kesän jälkeen. Katsotaan, kuinka ruosteessa sitä ollaan.

Mari: Juu, aivosumu ja helteen sulattamat. Joo.

Tuomas: [naurahtelee] Sen takia me otettiin tämän jakson aiheeksi tämmöinen kevyt ja kiva teema. Nimittäin tänään keskustellaan konsolipeleistä, jossa kaksi pelaajaa tekee yhteistyötä. Eli pelislangilla käytetään termiä co-op.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Tulee sanoista co-operative. Eli yhteistyöpelejä. Varmaan jakson ajatuksena on se, että me tullaan puhumaan kaksinpelaamisen ihanuudesta ja sitten luetellaan pitkä liuta erilaisia hyviä kaksinpelejä, joista ollaan itse pidetty. Kaiken tasoisille, kaiken ikäisille pelaajille sopivia.

Mari: Kyllä. Mutta rajattiin sen verran, että sama sohva, yksi laite. Nyt ei lähetä niihin verkon kautta yhdessä pelattaviin. Jos mahdollista, niin sama sohva, yksi laite.

Tuomas: Joo, tämähän nimenomaan on silleen ihan looginen kanssa, että jos me lähettäisiin kaikkia verkkomoninpelejä luettelemaan, mitkä on hyviä, tästä tulisi kolmetuntinen jakso. Jonkinlaista rajausta on tehtävä, ja minun mielestä tämä on kuitenkin semmoista perinteisintä kivointa jaettua pelaamisen kulttuuria, että keräännytään samalle sohvalle ehkä, jos mahdutaan. Muuten nojatuoliin. Lattialla istuminen täysin fine. Mutta pelataan yhden laitteen ääressä telkkarin kalpeassa valossa.

Mari: Kyllä. Joitakinhan näistä peleistä, mitä tässä tullaan luettelemaan jakson aikana, voi pelata yksin, mutta me keskitytään siihen yhteistyöpuoleen.

Tuomas: Nimenomaan. Me ollaan jotenkin jaoteltu nämä vissiin kategorian mukaan.

Mari: Ainakin yritetty.

Tuomas: Joo, aivan. Ensin pitää kehua sitä, että miten laaja meidän kuuntelijakunta on. Tarkoitan vaan sitä, että meillä on sellaisiakin kuuntelijoita, jotka ei tosiaan niin paljon pelaa. Niin kuin me ehkä siinä meidän viime jaksossa puhuttiinkin, että jotkut meidän kollegat ei pelaa lainkaan, mutta silti kuuntelee. Sitten toisaalta musta tuntuu, että jos mä olen tätä jossakin minun YouTube-puolella mainostanut, niin sinne saattaa tulla sellaisiakin kuuntelijoita, jotka on kovempia pelaajia kuin me.

Mari: Juu.

Tuomas: [naurahtelee] Joten koetetaan täällä saada semmoista hardcore-sisältöä, mutta myös ihan sellaisia, mistä on helppo aloitella.

Mari: Kyllä. Eli eritasoisia pelejä tulossa monenlaisille pelaajille.

Tuomas: Joo. Mistä me aloitellaan?

Mari: Me aloitetaan kuule kivoista, kiireettömistä, kaikille sopivista. Vaikka jos haluaa lapsen kanssa pelata yhdessä, niin aloitetaan näistä.

Tuomas: Joo. Pakko sanoa. Me ollaan käyty aivan tuolla...

Mari: Ihmisten ilmoilla.

Tuomas: Joo. Porin Puuvillassa silloin käytiin esittelemässä tässä jossakin yhtä monta kulttuuria tapahtumassa pelejä, mitä voisi pelata vaikka just vanhemmat lasten kanssa tai isovanhemmat lasten kanssa. Siellä tuli esille muun muassa Snipperclips.

Mari: Kyllä. Se oli hauskan kaoottinen peli.

Tuomas: Osaatko sä kuvailla? Miten kuvailisit Snipperclipsiä? Ehkä pitää tähän väliin muuten sanoa, että eniten tästä ehkä saa irti, jos pystyy vaikka googlaamaan jotain kuvaa, miltä nämä pelit näyttävät. Koska pelien kuvaaminen tälleen äänimuodossa on joskus vähän vaikeaa, etenkin tämä Snipperclips kenties.

Mari: Juu. Eikö tässä ollut niin, että kumpikin on aluksi tietyn muotoisia hahmoja, mutta toista pystyy saksimaan. Ai kauhea, kuulostipa kauhealta.

Tuomas: Saksi kaverisi [naurua].

Mari: Juu. Leikkaamaan kulloisenkin aivopähkinän tarvitsemaan muotoon.

Tuomas: Kyllä.

Mari: Tuliko tarpeeksi sekavasti?

Tuomas: Nämä hahmot on siis tämmöisiä ikään kuin jonkin muotoisia pahvinpaloja, ja niitä pystyy lomittamaan keskenään ja napsimaan eri muotoisiksi justiin, että hei, sun täytyy olla nyt kolmio. Voitko nyt olla kolmio? Ja pyöritetään niitä hahmoja. Ainahan se menee jollakin tavalla pieleen yleensä, mutta sitten pääsee nopeasti yrittämään uudestaan. Siinä saattaa olla ihan tarkoituksena, että sun pitää saada vaikka pallo johonkin koriin. Sitten toisen pelaajan täytyy saksia päästään sen muotoinen, että se pallo pysyy siinä hyvin, että se ei liu’u pois. Ja sitten toinen tekee itsestään rampin, jonka päältä kävellään ja viedään se pallo koriin niin sanotusti. Se voi kuulostaa tälleen selitettynä aika abstraktilta, mutta se on tosi helposti ymmärrettävä. Siinä mennään ruudun vasemmalta oikealle. Ei tarvitse miettiä mitään syvyysvaikutelmia todellakaan eikä pidäkään miettiä. Se on semmoista helppoa ja yleensä kiireetöntä hupia.

Mari: Kyllä ja siinä ei muistaakseni sen kummemmin rangaistu siitä, että jos meneekin pieleen. Sen kun aloittaa alusta vaan ja kokeilee uudestaan.

Tuomas: Jep.

Mari: Siinäkin mielessä kiva.

Tuomas: On. Snipperclipsissä on just se erittäin hyvä, että siinä kun sitä pelaa, niin väkisinkin tulee naurettua ja sanottua vaan semmoisia juttuja... Mitä muuta tehdessä voit vaan just huutaa toiselle, että voitko sä nyt vaan olla neliö [nauraa]. Tee itsestäsi neliö. Voitko olla neliönä nyt vaan paikallaan?

Mari: Joo, sä veit vähän niin kuin sanat suusta. Mä meinasin lisätä, että tämä on erittäin hyvä vatsalihastreeni myöskin siinä ohessa. Vahva suositus tälle.

Tuomas: Joo. Sopii ihan kaiken taso sille sanoisin, jos kapula pysyy kädessä.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja tämä on saatavilla ainoastaan Nintendo Switchille ja Switch 2:lle tietysti.

Mari: Jotkut aivopähkinät voi tietysti olla ihan pienille aika vaikeita, että sinänsä jos on tosi pieniä lapsia, niin voi olla aikuinen siinä apuna miettimässä.

Tuomas: Joo, mutta sisällön puolesta toki sopii.

Mari: Juu. Ei ole mitään raakaa tai mitään. Se oli semmoinen erittäin söpönnäköinen indie.

Tuomas: Joo. Näillä pelihahmoilla, paperinpaloilla, on semmoiset höpsöt ilmeet. Ne tekee kaikkia piirroshahmomaisia semmoisia wöyy ilmeitä aina sitä mukaan [nauraa], kun muodonmuutoksia tapahtuu. Okei, sitten toinen kaikille sopiva kenties on tämä Untitled Goose Game, joka on kyllä yksi höpsöimmistä pelin nimistä ikinä.

Mari: Ja höpsöhän se on se pelikin, eli kumpikin pelaa hanhea ja aiheuttaa kaaosta, toivotunlaista kaaosta. Esimerkiksi että vie tältä puutarhurilta radio järveen tai jotain.

Tuomas: Joo. Ne on tämmöisiä pahanilkisiä lintuja, joilla kuljetaan. Se peli näyttää semmoisesta hyvin piirrosmaiselta. Se on kuvattu hieman yläviistosta. Siinä näkee aina paljon sitä ympärillä olevaa maisemaa, mutta toisaalta vain sen alueen, minkä tekijät on halunnutkin, että milloinkin näet. Voi pelata ihan hyvin yksistäänkin, mutta se on paljon hauskempaa vielä, kun on toinen pelaaja. Koska kumpikin ohjaa näitä hanhia, niin mitä kauemmaksi pelaajat menee toisistaan, sitä kauemmas se kamera zoomaan, että kumpikin mahtuu koko ajan samaan aikaan ruutuun. Se on hieman erilainen kokemus kahdestaan pelattuna, mutta siinä on siis nimenomaan tarkoitus vaan varastaa joltain farmarilta avaimet ja päästä jonnekin mestoihin, mihin normaalisti ei pääsisi. Käynnistää joku sadettajat harhautuksen vuoksi ja mitä siinä oli kaikkea heti alussa.

Mari: Joo. Tässä ei ollut kovin monimutkaiset kontrollit. Muistaakseni siinä oli jotain, että pystyt rääkymään hanhena tai just tarttumaan juttuihin. Oliko siinä hyppyäkään?

Tuomas: Ei ollut edes hyppyä, joo. Siipien levittely.

Mari: Niin se.

Tuomas: Ja sitten se just paras ominaisuus, että hanhet voi olla...

Mari: Honk, honk.

Tuomas: Honk, honk [nauraa]. Honk. Sitä on pakko näpyttää koko ajan.

Mari: Todellakin.

Tuomas: Tämä sopii silleen kaikille just sisältönsä puolesta ja kontrolleilta helppo, mutta eihän me tätä loppupeleissä läpi olla pelattu, esimerkiksi me kahdestaan.

Mari: Ei.

Tuomas: Ollaan jonnekin asti menty, mutta kyllä siinä vähän oli semmoisia, että piti oikeasti miettiä, että mitenkä tässä pitää tehdä. Ja jonkun verran englantia pitää varmaan osata ainakin toisen pelaajan sitten, että ymmärtää, mikä tässä on milloinkin tehtävä.

Mari: Joo, siinä voi olla niin spesifejä semmoisia, mitä siinä pitää tehdä, että se on ehkä vaikea sattumalta löytää.

Tuomas: Toisaalta jos mä olisin vaikka joku pieni lapsi, niin mä olisin varmaan vaan kaverin kanssa pyörinyt ympäri sitä ihme puutarhaa siellä vaan honkkaamassa [nauraa].

Mari: Ja se olisi ollut hauskaa.

Tuomas: Joo, vaikka se ei olisikaan niin suorittamista aina. Hei muuten, me mentiin heti aiheeseen, ja niin on ihan hyväkin, mutta jos tällein pitäisi kysyä ensi alkuun, niin kuinka suuri osa sun pelaamista peleistä on moninpelejä?

Mari: Hyvin pieni.

Tuomas: Joo. Enimmäkseen...

Mari: Joo, mä olen yksin pelaaja.

Tuomas: Joo.

Mari: Ja jos pelaan yhdessä, niin mä tykkään semmoisista... Heitetään nyt tähän semmoinen, mitä meillä ei tässä olekaan, koska se ei ole yhdellä laitteella yhdessä pelattava, mutta siis Monster Hunter Stories 2, jossa päätarina pelattiin yksin läpi, mutta pystyi käydä kaverin kanssa sivutehtävillä jotain monstereita hakkaamassa tai näin. Se oli mun mielestä kivaa.

Tuomas: Joo. Mulla tuli kanssa mieleen, että ehkä itse olen kanssa sillä lailla vähän jopa kliseinen kirjastolainen. Kirjastolaisethan olemme introvertteja kaikki ja niin edespäin, mutta varmaan 80 prosenttia kaikista peleistä, mitä pelaan, on yksin pelattavia. Silloin kun on hetki aikaa itselleen, niin sitten käynnistää jotakin. Ne moninpelit, mitä pelaan, ellei se sitten ole joku Mario Kart, ne on näitä yhteistyöpelejä.

Mari: Niin, mä just menisin, että sähän olet kyllä jonkun verran pelannut lapsuuden ystäväsi kanssa, ja teillä on kyllä niin maaginen semmoinen. Te olette niin samalla taajuudella. Se on ehkä yhteispelaamisen parhaita puolia tälleen sivusta katsottuna, että kun on samalla taajuudella, niin ei tarvi edes puhua. Tietää, miten toinen asettuu tässä kohtauksessa ja miten kannattaa suhteuttaa itsensä sitten siihen.

Tuomas: Joo. Se on kieltämättä, kun on jostain yksivuotiaasta asti tuntenut. Ei nyt ihan siitä asti olla pelattu sentään, mutta siitä huolimatta...

Mari: Melkein.

Tuomas: Niin. Monta peliä tulee vuoden aikana pelattua läpi yhteistyönä kuitenkin, niin sitten se on tosiaan semmoista... Välillä aika hyvin tietää, mitä se toinen aikoo puuhata. Sekin on mitä enemmän sitä tekee, niin sitä sujuvammin se sujuu tai sitten kun ei suju, on tärkeää, että on semmoista peliseuraa, kenen seurassa kehtaa myös epäonnistua, eikä ala ärsyttää liikaa. Sen voi ottaa sitten huumorilla [naurahtelee].

Mari: Kyllä. Turvallinen peliseura parasta.

Tuomas: Niinpä. Me täällä edistämme tietysti tällaista ei-toksista pelikulttuuria.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Siksi me annetaan näitä huippuhyviä pelisuosituksia. No niin, nyt kun päästiin tästä niin sanotusta vauvatieristä.

Mari: Ah, my games. No niin [nauravat].

Tuomas: Pysytään vieläkin tämmöisessä aika helposti saavutettavassa. Nimittäin me vähän mietittiin, että miten tämän edes kategorisoisi, mutta meillä on tämmöiset elokuvamaiset juonivetoiset pelit. Tässä ensimmäisenä on mainittu tämmöinen, mikä me ollaan vedetty läpi yhteistyönä nyt tässä ihan viime aikoina, The Quarry, eli niin kuin louhos. Quarry q:lla [nauraa]. Mä edelleen toivon, että joku siellä saattaa googlata, miltä nämä pelit näyttää. Mutta siis tämähän on ihan niin kuin elokuva, jota ohjaat itse tavallaan. Tämä on melkein niin lähellä fotorealismia kuin nykyään pääsee. Siinä on oikeita Hollywood-näyttelijöitä, ainakin TV:stä tuttuja. No, on ne Hollywood-näyttelijöitäkin osa.

Mari: Oli siellä, joo.

Tuomas: Tämä on tämmöinen teinikauhuleffa, missä joukko teinejä kesäleirin jälkeen päättää tehdä syntiä ja sitten asioita tapahtuu ja pelottavat pimeyden voimat alkaa tappaa niitä yksi kerrallaan. Vai tappaako? Se on pelaajan valinnoista kiinni ja reaktioista.

Mari: Kyllä. Tässä välillä oli kiire. Piti reagoida jotenkin tietyllä tavalla, viedä tatti tiettyyn suuntaan. Mutta mun mielestä se oli kyllä toisaalta taas kivaa, kun kerrankin pystyi päättämään, mitä ne hahmot tekee. Paitsi tietyissä kohdissa ei pystynyt. Sitten ei, miksi mä en pysty tässä vaikuttaan tähän.

Tuomas: Joo ja tämähän on nimenomaan varmaan kauhuleffafaneille tai ylipäätään kenelle tahansa, joka on katsonut elokuvia, semmoinen tuttu, että voi ääliöt, miksi te... Justiin kauhuleffahenkilö: Hmm, kukahan siellä moottorisahan kanssa oikein koputtelee ovelle, menenpä yksin katsomaan. Tässä voi sitten yleensä valita jonkun verran, että parempi ottaa se haulikko mukaan tai sitten...

Mari: Piiloudunko, juoksenko.

Tuomas: Joo ja sitten sen huomaa myös, että paineen alla tulee tehtyä huonoja päätöksiä välillä. Joskus siinä saa ihan todella pitkään miettiä, että mitä vastaa vaikka jollekin hahmolle, mutta sitten siinä tulee semmoisia kohtauksia, missä on vaan muutama sekunti aikaa. Siinä alkaa semmoinen aikajana yhtäkkiä vaan sulaa siinä sun silmien edessä, ja tiedät, että nyt täytyy tehdä nimenomaan kirjaimellisesti, että pakene tai taistele tai piiloudu. Ja sitten vaan eletään niiden seurausten kanssa. Näitä on monia samanlaisia kuin tämä The Quarry. Se oli tämä toinen tunnetumpi ja sen saman studio aikaisempi peli Until Dawn, josta on tullut myös uusinta versio. Minun käsittääkseni ne on kaikki aika lailla samanlaisia.

Mari: Joo ja samalta studiolta taisi olla enemmänkin, mutta enpä muista tähän hätää, että mikä on studion nimi tai muiden pelien nimet.

Tuomas: Niin, voi apua. Me ollaan tultu tähän jaksoon vähän enemmän takki auki kuin yleensä.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Mutta tosiaan ne on toisiinsa liittymättömiä nämä osat. Ne on vähän niin kuin yksittäisiä kauhu... Ei nyt voi lyhyttarinoiksikaan kutsua, koska ne on jotain kymmenen tunnin mittaisia tarinoita, mutta jokainen on ihan oma stoorinsa, eri hahmot.

Mari: Joo, mutta ainakin tämä The Quarry, mikä me pelattiin, niin ei lapsille. Siinä oli verta paljon.

Tuomas: Joo, pakkohan sen olla K-18 varmaan.

Mari: No luulisi joo, se oli niin gore.

Tuomas: Joo. Me unohdettiin puhua, että mikä tässä on yhteistyöasiaa. Tosiaan siinä voi kumpikin pelaaja valita omat hahmonsa, mitä aina pelaa. Se peli kertoo sitten, että no niin, annapas ohjain nyt Marille, niin Mari ohjaa tätä hahmoa. Ja sitten näkökulma vaihtuu siinä tarinassa, niin sitten no niin, nyt on Tuomaksen vuoro, ja näin edespäin se vaihtuu. Tuli todettua, että minä olen kyllä se, joka saa hahmonsa siinä helpommin hengiltä [nauraa]. Mä vissiin yritän liian uhkarohkeasti. Mulla ei oikein mennyt niin nappiin kuin sinulla.

Mari: No hei, miten se ajattelee, mikä menee nappiin. Mutta tässä oli tosiaan mun mielestä harvinaista ja hauskaa se, että tosiaan yksi ohjain riittää. Sitä annetaan toiselle. Ei tarvitse edes kummallekin omaa ohjainta. Tämmöisiä on varmaan aika vähän.

Tuomas: Joo, sepä justiin. Tämmöinen vuorotellen toimiva yhteistyöpeli. Tämmöisiähän oli ennen vanhaa. Tai no periaatteessa melkein mistä tahansa pelistä saisi vuorotellen pelattavan, jos vaan päättää, että kentän lopussa vaihtuu kapula, mutta se nyt ei ole mikään virallinen moninpelimoodi. Tässä se oli kivaa, kun siinä pystyi heti pelin alussa vaikka, että no jaa meille satunnaisesti nämä hahmot tai sitten miten haluattekaan, mistä hahmoista tykkäisit pelata. Se on todella silleen monipuolinen ja myös uusinta pelikertoihin kannustavaa. Kun sen on kerran töhöillyt läpi, niin luulisi, että toisella kerralla tulisi tehtyä muutamassa kohtaa eri valintoja.

Mari: Ja toisaalta vaikka me nyt puhutaan kaksin peleistä, niin tässähän voi pelata isommallakin porukalla. Aina antaa vaan seuraavalle sen ohjaimen. Jos teillä on joku kaveriporukan peli-iltama, niin ei muuta kuin tämä mukaan.

Tuomas: Niinpä. Joku ihme mökkimiitti siellä.

Mari: Niin. Siinähän olisikin syksyn mökille tunnelma, kun pelaa tämmöistä kauhupeliä.

Tuomas: Niinpä. Sitten on myös tällainen pieni peli, josta varmaan kukaan ei ole kuullut, nimeltä Baldur's Gate 3, joka me laskettiin hieman tähän elokuvamaiseen juonivetoiseen. Tämähän on yksi viime vuosien isoimmista roolipeleistä, ja tämä on hyvin paljon velkaa männä vuosien pöytäroolipeleille, missä heitetään satakulmaisia noppia ja tehdään syvällisiä valintoja. Pelillä on pituutta kuin Sinuhe egyptiläisellä konsanaan.

Mari: Kyllä. Monia erilaisia loppuja ja paljon valintoja. Tässäkin on kyllä todella hyvännäköinen peli.

Tuomas: Joo, Baldur's Gate on ehtaa miekka ja magia -eskapismia. Siinä on ällistyttävää kyllä, moninpeli. Minun täytyy tunnustaa, että mä en ole pelannut Baldur's Gate 3:a lainkaan. Sä olet pelannut hieman.

Mari: En ole pelannut.

Tuomas: Etkö ole pelannut?

Mari: En ole pelannut vielä. Se on siellä listalla.

Tuomas: Niin, no joo. Siis samahan se on kaikilla. Sitten kun mulle tulee 200 tuntia ylimääräistä aikaa, niin sittenhän mä tämän aloitan totta kai.

Mari: Just näin.

Tuomas: Joo, mutta se moninpeli kuitenkin onnistuu siis siinä mielessä, että kun tässähän kerätään semmoinen iso joukko.

Mari: Semmoinen vähän niin kuin roolipeliporukka.

Tuomas: Niin, semmoinen porukka.

Mari: Juu.

Tuomas: Eri pelaajat ohjaa näitä eri hahmoja vai?

Mari: En tiedä [Tuomas nauraa]. Siirrytään seuraavaan.

Tuomas: Siirrytään seuraavaan.

Mari: Mutta muistakaa Baldur's Gate 3. Hyvä peli.

Tuomas: Joo, anteeksi. Mä olin lisännyt sen tänne, kun mä jotenkin muistelin, että sä olisit pelannut sitä, mutta kato ei näitä aina voi muistaa.

Mari: Hei, nämä missä on boldi, on semmoisia, mitä ei ole testattu moninpelinä.

Tuomas: Aa, boldi. Mitä? Väitätkö sä, että meillä on joku käsikirjoitus täällä? [nauraa] Kuka nämä Tuomaksen läpät käsikirjoittaa? No niin. Puhutaan seuraavaksi tämmöisestä kategoriasta, nimittäin asymmetriset moninpelit, mikä kuulostaa todella hienolta.

Mari: Juu. Mun piti kysyä, että mitä tämä tarkoittaa.

Tuomas: Kas, asymmetrinen tarkoittaa, että kummallakin pelaajalla on vähän erilaiset välineet, millä pelataan. Jos sanotaan vaikka Untiled Goose Game on symmetrinen moninpeli, että kumpikin on ihan samanlaisia hanhia, niin asymmetrisissä taas toinen pelaaja on vähän niin kuin se ykköspääpelaaja ja toinen on siellä takapenkillä tai reppuselässä auttamassa yleensä.

Mari: No niin, eli tässä on niin sanottu pikkuvelimoodi.

Tuomas: Pikkuvelimoodi. Joskus tälle on ollut myös vähän semmoinen seksistisempi nimitys tyttöystävämoodi, mutta me emme tässä podcastissa halua... [naurahtelua]

Mari: Siksi puhumme pikkuveljestä.

Tuomas: Pikkuvelimoodi. Nintendo erityisesti on kunnostautunut tällaisissa moodeissa. Nintendo yleensä suunnittelee pelit silleen, että ne on tarkoitus pelata alusta loppuun yksin tai no riippuu pelistä. Mutta esimerkiksi Super Mario Galaxy on tällainen peli, että ohjaat Marioa, hypit ympäri ämpäri maailmoja, mutta toinen pelaaja voi liittyä seuraan ja kaukosäätimellä osoittaa sinne ruudulle ja ohjata tätä kursoria, millä kerätään tähtösiä, autetaan sitä ykköspelaajaa. Tai ammutaan myös niitä samaisia tähtösiä vihollisiin, niin voi sitten tehdä pääpelaajalle asioista helpompaa.

Mari: Onpa hauskan kuuloinen.

Tuomas: Joo. Tämmöinen moodi on myös Donkey Kong Bananzassa.

Mari: Aa, tässä viime vuoden.

Tuomas: Joo. Yksi Switch 2:n näistä alkuaikojen parhaista peleistä. Siinä kanssa kun se Donkey Kongin selässä keikkuu tämä pikkutyttö Pauline, niin toinen pelaaja voi Paulinen ominaisuudessa avittaa myös Donkey Kongia. Hyvin samaan tyyliin.

Mari: Mitä se tekee siinä se Pauline?

Tuomas: Se on muuten hyvä kysymys. Heitteleeköhän sekin jotain kamaa tyyliin niskaan.

Mari: Okei.

Tuomas: Ainakin Pikmin 4, myös Nintendo on söpö puutarhapeli... No ei se ole ihan puutarhapeli. Sinä ohjataan tämmöisiä minikokoisia avaruusolentopikmineitä. Mutta siinä Pikmin 4:n moodissa se on nimenomaan sitä, että ne heittelee jotain pikkukiviä sitten.

Mari: Joo, niin että se on yleensä joku tämmöinen ykköspelaajaa helpottava.

Tuomas: Joo, kyllä. Ykköspelaaja määrää, mihin mennään, mihin katsotaan. Ja kakkospelaaja on sitten se, joka on siinä silleen I'm helping. Yksi parhaimmista tämmöisistä moodeista on varmaan Kirby and the Forgotten Land, joka on Switchille ilmestynyt vuonna 2022 tasohyppely, missä pelataan pinkillä purkkapallo-Kirbyllä, jolla on kykynä se, että se pystyy ahmaisemaan vihollisia ja saamaan niiden voimat itselleen. Jos Kirby nielaisee jonkun keihäsvihollisen, niin sitten itse pystytään heittämään keihäitä tai sylkemään tulta ja muututaan piikikkääksi tai mitä milloinkin.

Mari: Joo.

Tuomas: Tässä tämä toinen pelaaja ei ole ihan niin avuton, vaan kakkospelaaja ottaa tämmöisen Waddle Dee -nimisen hahmon [nauraa]. Se toimii semmoisena varamiespalvelusta soitettuna kesähessuna siinä ympärillä ja pystyy just heittelemään jotain keihäitä ja hyppimään ja taistelemaan ihan, keräämään juttuja.

Mari: Joo. Mähän olen pelannut tässä Kirby and the Forgotten Landissa sitä vähän niin kuin kakkospelaajaa, ja mun mielestä se oli kyllä silti kivaa. Se peli on niin tosi kaunis, ja siinä kuitenkin pystyy hyppelemään siinä mukana ja just olemaan taistelussa mukana. Siinä on vähän enemmän ehkä tehtävää kuin esimerkiksi tässä Super Mario Galaxyssa. Se oli kakkospelaajallekin kyllä ihan kiva, ja sitten taas kun esimerkiksi minä en ole kovin hyvä pelaamaan, niin se peli etenee, kun se ykköspelaaja osaa pelata. Kakkospelaaja on vähän enemmänkin kuin hengessä mukana, mutta peli etenee ja se ei ole minun taidoistani kiinni. Sinänsä kiva.

Tuomas: On joo. Arvostelussa sitä on valitettu justiin, että harmi, kun kakkospelaaja ei saa niitä samoja kopiointikykyjä kuin Kirby. Se tuntuu tosiaan, että ollaan se ei-päähenkilö, vaan toiseksi tärkein henkilö siinä, mutta toisaalta on siinä paljon enemmän tekemistä kuin justiin vaikka näissä Super Mario Galaxyissa ja tällaisissa. Mun mielestä se oli ainakin ihan mukava elämys, ja se tosiaan teki siitä pelistä helpomman ihan selvästi. Se ei mitenkään ole silleen, että ai nyt teillä on kaksi pelaajaa, että kaikki viholliset kestää kaksi kertaa enemmän osumaa ja bossit, vaan se oikeasti on hyvä lisä myös. Jos vaikka ei ole niin kauhean kokenut Kirby-pelaaja ja tulisi vaikeuksia jossakin tuommoisessa vastuksessa, niin ei mitään, kaveri vaan kylään ja ohjain käteen ja se on sitten taas hieman helpompaa. Minusta oli vielä sutjakkaampaa toisella kerralla sen pelaaminen, kun pelasin sen sinun seurassa.

Mari: Joo.

Tuomas: Anteeksi, mä selailen täällä papereita. Joo.

Mari: Joo. Menemmekö sitten taas vähän aikuisempiin peleihin?

Tuomas: Selvä. Viimeinkin.

Mari: Eli räiskintään, ammuskelua.

Tuomas: [syvällä äänellä] Yeah. Piu, piu, piu.

Mari: Ja ihan uusi peli, uusi vanha peli. Halo Campaign Evolved.

Tuomas: Joo. Halohan on yksi tämmöinen... [lausuu kuten englanniksi lausutaan] Halo.

Mari: Ja [lausuu kuten englanniksi lausutaan] Evolved. Tulipa hienoa lausumista täältä. Joo, jatka.

Tuomas: [naurahtelee] Halo on aina ollut konsoliräiskintöjen kulmakivi. Se ensimmäinen Halo täytti 25 vuotta, ja sen takia siitä tehtiin nyt tällainen uusi, entistä ehompi versio sitten, joka ilmestyi Xboxin lisäksi PlayStation 5:lle.

Mari: Whaat? Halo Pleikkarille?

Tuomas: Niin. Mä viimeksi tänään hypistelin tuolla Halo Campaign Evolvedin Pleikka 5 -versioita ja mietin, että pitkälle on tultu ja tämä tuntuu jotenkin väärältä.

Mari: [naurahtaa] Ja luetteloinnissa ihmiset vain ihmetteli, että mitähän se Tuomas tuolla nyt touhuaa.

Tuomas: Niinpä, joo. No, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä uutta. Mä olen kuin Klonkku sormuksen perässä. [matkii Klonkkua] My precious [nauravat]. Mutta joo, monesti jos ihmiset pelaa näitä räiskintäpelejä päivästä toiseen, niin nehän hakkaa sitä moninpeliä toisiaan vastaan, koska tietenkin se on jännää kilpailullisesti koittaa ampua toisia päähän ja katsoa kumpi on parempi siinä. Mutta Halossa on aina ollut alusta saakka ajatuksena se, että sen pystyy jakamaan kaverin kanssa sen ruudun ja pelaamaan tämän tarinamoodin yhdessä siinä missä yksinkin. Mitä Halosta nyt sanoisi. Se on 2500-luvulle sijoittuva militaristinen räiskintäpeli, jossa alienit uhkaa hävittää ihmiset, mutta ihmiset taistelee takaisin.

Mari: Mun pitää nyt muuten heti kysyä, koska meidän rajaus täällä oli, että sama sohva, yksi laite, niin pystyykö Haloa pelaamaan kanssa tosiaan yhdeltä laitteelta yhdessä?

Tuomas: Pystyy, joo.

Mari: Okei.

Tuomas: Se on kaikissa Halo-peleissä ollut aikanaan. Sitten Halo 5:stä eteenpäin... Mä muistan, mä olin todella, todella vihainen siitä, että Halo 5:stä eteenpäin sitä ei enää pystynyt tekemään samalla laitteella.

Mari: Ah.

Tuomas: Joo, mutta nyt se on tuotu tähän takaisin, mutta se on aivan hirveiden kommervenkkien takana.

Mari: Ah, tietysti. Nykyaika.

Tuomas: Siis tämä on oikeasti niin nykyaikajuttu, ettet pääse yli. Siis jos esimerkiksi nyt ostaa tämä, että jee, Halo on PlayStation 5:lla ja asetat pelilevyyn sinne sisään ja otat kaksi ohjainta valmiiksi, niin ensinnäkin sillä Pleikkarilla pitää yhdistää sinun oma PlayStation Network -tunnus Microsoft-tunnukseen. Koska se on Microsoftin julkaisema peli, niin sun pitää yhdistää tämä, että no niin, teepä Microsoft-tunnus ja linkitä nämä yhteen. Silleen, että ah no niin jes. Tässä on mennyt jotain kymmenen minuuttia, niin annat kaverille ohjaimen. Ohjain päälle, menet sinne co-op-moodiin. Kakkospelaajalla pitää myös olla Microsoft-tunnus ja pitää olla kirjautuneena sisään.

Mari: Oma?

Tuomas: Joo. Vaikka pelasitte omassa olohuoneessa vain te kaksi tätä tarinaa...

Mari: Juu, niin kummallakin pitää olla omat tilit.

Tuomas: Joo, ei voi vaan liittyä silleen vieraana vierastilalla siihen mukaan.

Mari: Ah, sattuu.

Tuomas: Siis se on niin älytöntä. Tietokoneversiossa ei muuten pysty edes jakamaan sitä ruutua. Tietenkin tietokoneella nyt oletuksena ihmiset pelaa vain yksin, mutta eihän sitä tiedä, jos joku vaikka haluaisi pistää pari ohjainta kiinni pönttöön ja pelata. Sekään ei ole mahdollista siinä edes ilman modeja.

Mari: Onpa erikoista.

Tuomas: On. Harmi, mutta siis tämä Campaign Evolved itsessään, joka on siis aivan uunituore versio, niin se on minun mielestä kyllä todella hieno tapa pelata tuo ensimmäinen Halo. Siinä on tosi hyvä tarina, monipuolinen, vaihteleva ja nyt on entistä enemmän kaikkia hienoja aseita, mitä tuotiin vasta myöhemmissä peleissä. Niitä on tuotu tähän. Etenkin se pelin loppupuoli, joka oli aikaisemmin hieman hutiloidun oloinen, niin sitä on parannettu. Meillä oli kaverin kanssa tosi hauskaa. Tosin hän pelasi Oulusta käsiin, ja minä tältä Porista onlinen puolella, mutta mitä olen kuullut ja mitä olen aikaisempia Haloja pelannut siis kaikkia jaetulla ruudulla hänen kanssaan, niin uskoisin, että toimii kuin junan vessa.

Mari: Aivan. Sä olet siis pelannut tietysti sitä alkuperäistä ensimmäistäkin, niin oliko tässä uudessa jotain nykyajan helpotuksia? Oliko se helpompi kuin se alkuperäinen?

Tuomas: Oli se varmaan ihan jo sillä, että pelihahmo pystyy esimerkiksi juoksemaan, sprinttaamaan oikein kovaa ja se, että on enemmän niitä kaikkia aseita, mitä alkuperäisestä ei löytynyt lainkaan. On siinä enemmän välineitä vihollisten hoitamiseen. Ne on koittanut kompensoida sitä sillä, että niitä vihollisia on aivan hillittömät määrät. Sieltä tulee siis niin tolkuttomasti lössiä, ettei mitään raja. Eihän se alkuperäinen Xbox olisi edes jaksanut pyörittää semmoisia määriä hahmoja ja näin.

Mari: Aivan.

Tuomas: Se tuntuu tosi turboahdetulta. Me justiin kaverin kanssa välillä naurettiin, että se tuntuu melkein niin kuin pelaisi jotain Doomia.

Mari: Aivan, joo.

Tuomas: Niin paljon sitä meininkiä. Mä ainakin itse tykkäsin, mutta ihmiset on ollut vähän jakautuneita. Tässä on just näitä nykyajan tämmöisiä ärsyttävyyksiä ehkä hieman, mutta se itse se ydinpeli siellä, niin en mä ymmärrä, että mitä ihmiset siitä valittaa.

Mari: Joo.

Tuomas: Jos ette halua kuuttakymppiä pistää siihen, niin lainatkaa kirjastosta.

Mari: Ja hei, ei välttämättä tarvii edes lainaa. Voitte tulla pelihuoneeseen pelaamaan. Siellä on Pleikka 5:lle kohta. Ei ihan nyt just tällä äänityshetkellä, mutta siihen mennessä ehkä, kun tämä tulee ulos [naurahtelee].

Tuomas: Niin.

Mari: Mutta hei, haluatko kertoa vielä toiseltakin räiskinnästä eli Gears?

Tuomas: Ai niin joo, Gears of War on myös alun perin hyvin Xbox-sarja. Se Gears of War Reloaded ilmestyi myös PlayStation 5:lle, mutta tänä syksynä, kun tätä äänitetään 2026 syksyllä, niin tulee tämä Gears of War E-Day...

Mari: Ai, siinä tulee taas uusi.

Tuomas: Joo, tulee. Siitä edellisestä on kyllä aika monta vuotta.

Mari: Ai, okei.

Tuomas: Joo.

Mari: Mulla ei ole ajantajua.

Tuomas: Niin. Nykyään vaan pelien tekemisissä kestää ihan kauhean kauan. Tämä on kanssa semmoinen sarja, missä jokaista pelikampanjaa pystyy pelaamaan jaetulla ruudulla kaverin kanssa, ja nämä vastaan onkin ihania. Nämä on pikkuisen erilaisia, että kuvattu hahmon selän takaa. Tämä on just semmoista todella sen ajan eli jotain 2006–2010 aikavälin tämmöistä hardcore pelaamismeininkiä. Ne kaikki hahmottavat semmoisia hulluja, kiiltävämuskelisia, kiroilevia avaruussotilaita.

Mari: Eli onko tämä vähän niin kuin miesten voimafantasia?

Tuomas: Tämä on todella sitä just. Siis niiden jätkien hauikset on paksumpia kuin naisten vyötäröt siinä pelissä. Tämä on sitä aikaa. Ne on kyllä hieman tuonut myöhemmissä Gears of Wareissa sitä hahmodesignia ehkä vähän semmoiseksi... No miten se sanottaisiin. Semmoiseksi nykyaikaisemmaksi, että siellä kaikki päähenkilöt ei ensinnäkään ole miehiä, ja niihin on tuotu vähän värejä myös lisää. Ne alkuperäiset oli todella semmoisia ruskeita ja harmaita, kun siinä universumissa on ollut niin vuosikymmenten ajan tämmöinen sota ja kaikkea [naurua]. Mä nostelen täällä laseja, mitä te ette näe siellä kotisohvilla. Mutta joo, Gears of Warit, ihan kaikki, niissä kampanjat voi pelata kaksinpelinä kaverin kanssa. Se on just sitä, että edetään, seurataan juonta, taistellaan, ja se on entistä mukavampaa kaverin kanssa.

Mari: Sanoisitko, että jos tykkää Halosta, niin tykkää Gears of Warista tai toisinpäin?

Tuomas: Joo, kyllä mä sanoisin, että näissä on aika paljon samaa yleisöä ainakin, koska ne on niin Xbox-painotteisia tosiaan. Musta tuntuu, että kaikkihan mun kaverit pelaa Haloa ja Gearsia, mutta ei välttämättä. Tämä on kuitenkin paljon raskaampi liikkumiseltaan ja se, että se on kuvattu sieltä hahmon takaa, tekee siitä erilaisen. Ja hurjan verinen. Se unohtuikin sanoa, että Halossa enimmäkseen ammutaan niitä alieneita ja tämmöistä. Se on semmoista laserit lentää ja ei niin semmoista veristä mättöä. On sekin jotain K16, mutta Gearsit on aina ollut erittäin K18. Siinähän se tavaramerkkiase, mitä ne käyttää, on tämmöinen rynnäkkökivääri, missä on pistimen sijaan moottorisaha [nauravat].

Mari: Vau.

Tuomas: Joo. Iloista justiin kaverin kanssa, kun on viimeinen vihollinen enää jäljellä, niin B-nappi pohjaan juostaan vrumm, vrumm, vrummmm ja kilpaillaan, että kumpi pääsee viimeistelemään viimeisen vastustajan.

Mari: Mahtavaa.

Tuomas: Kaikki videopelit eivät ole järjetöntä tappamista, mutta hyvä, että jotkut on [naurahtelevat].

Mari: Ja siitä seuraaviin näillä sanoilla. Toimintaseikkailuja, johon muun muassa laskimme esim. kaikki Lego-pelit.

Tuomas: Mitä Lego-pelejä sä olet pelannut?

Mari: Mä en ole pelannut mitään muuta kuin Star Warseja.

Tuomas: Joo. No mutta sehän on se tärkein.

Mari: Sepä justiinsa. Se on kyllä semmoinen, jossa on minulle liikaa. Siinä on hirveästi kerättävä, mutta siis tietysti näissäkin on semmoisia, mitkä on tavallaan omiaan. Eikö se Lego City ole semmoinen? Perustuuko se johonkin?

Tuomas: No se just ei perustu.

Mari: Niin, kun mä just mietin sitä, että näissä on tosi paljon, kun on Horizoniin, on Taru sormusten herrasta. Meinasin sanoa Lotri. Ja just Star Warsiin.

Tuomas: Jurassic Parkiin, Batmaniin.

Mari: Joo, että paljon tämmöisiä, mitkä perustuu johonkin. Käydään vissiin se tarina ihan siinä pelin kautta läpi.

Tuomas: Joo.

Mari: Juu. Silleen lapsiystävällisesti. Nämähän taitaa olla K7, veikkaisin.

Tuomas: Joo, mahtaa olla enintään K7-pelejä tai sitä luokkaa just. Mä erityisesti tykkään niistä vanhoista Lego Star Warseista. Niin vanhoista, että niitä ei meillä täällä kirjastossa harmi kyllä ole. Se oli siihen aikaan niin hyvä juttu, koska jos mietitään, että tämä peli perustuu johonkin lasten leluihin, niin nehän yleensä on semmoisia ihan häijyjä rahastuksia, että ei ne ole mitään, mitä vaikka aikuisena jaksaisi pelata. Mutta Lego-peleillä on semmoinen tasaisen suorittajan maine, että ne on oikein mukavia pikkuhyppelyitä, missä kerätään miljoona asiaa. Se on vielä entistä hauskempaa sitten, kun sen jakaa toisen ihmisen kanssa.

Mari: Joo ja ainakin muistaakseni se Star Wars on hauska.

Tuomas: Joo.

Mari: Siitä on tehty semmoinen lapsellinen koominen. Sekin on mun mielestä ihan hauskaa, että se ei ole semmoinen vakava peli ollenkaan. Sä vain höpsöilet siellä menemään, ja jos höpsöilet yhdessä, niin mikä se on hauskempaa.

Tuomas: Joo. Mun pitää vähän kritisoida näitä uusia Legoja. Sori, mä olen tämmöinen vanha...

Mari: Mitä lasketaan uusiin Legoihin?

Tuomas: No sanotaan kaikki, mikä on tullut vuoden 2015 jälkeen [nauraa].

Mari: Okei. Uusi yli kymmenen vuotta vanha.

Tuomas: Hei, come on. Minä olen parrakas mies, ja minä haluan nyt valittaa lastenpeleistä.

Mari: Okei, no valitapa sitten.

Tuomas: Näissä ihan alkuperäisissä Lego Star Warseissa ne hahmot ei puhunut mitään. Ne esitti nämä Lego-hahmot silleen pantomiimina huonot versiot näistä tai tahallaan kököt versiot Star Warsin juonesta. Ne tuli [ääntelehtii] ja sitten Darth Vader poimii jostain etutaskusta jonkun valokuvan, missä Darth Vader pitää pikku baby Lukea sylissä. Vauvakuvat esiin silleen hei, mä olen sun isä. Se ei sanonut sitä, vaan se vaan näytti, ja sitten tuli huumori siitä.

Mari: Aika hauska.

Tuomas: Joo.

Mari: Näissä uusissa ne ottaa vaan suoraan niistä elokuvista näitä laineja ja sitten ne Lego-hahmot duppaa ne. Ne musta tuntuu jotenkin ylituotetuilta, kun siinä on se ääninäyttely ja kaikki. Mutta veikkaisin, että jos nyt tässä pistettäisiin jonkun nykyajan lapsen eteen tämä minun nostalgisoima ja sitten nämä uudet Lego-pelit, niin varmaan ne uudet Lego-pelit on vetävämpiä. Minusta ne todella ovelilla tavoilla näissä vanhoissa Lego Indiana Jonesissa ja tämmöisissäkin toi sen tarinan.

Mari: Joo. Nyt kun mä rupesin miettimään, niin hitsi, tuohan olisi kiva.

Tuomas: Joo.

Mari: Että se on tuommoisena pantomiimina. Tuntuisi, että se olisi helpompi, että siihen ei tarvi mitään puhetta, tekstityksiä ja tämmöisiä miettiä. Se olisi vaan sitä animaatiota siellä valmiina joka kielellä.

Tuomas: Joo. Ne on halunnut viedä eteenpäin sitäkin sarjaa totta kai.

Mari: Totta kai, joo.

Tuomas: Niissä monesti käydään niitä elokuvien juonia. Niistähän on helppo keksiä niitä kenttiä tai sitten Batmanissa taitaa olla ihan omat stoorinsa, koska ne vaan ottaa sieltä ympäri Batman-universumia kaiken, mistä tykkää. Niissä vanhoissa peleissä niin kummankin pelaajan piti pysyä samalla ruudulla. Ne ei saanut mennä liian kauaksi toisistaan. Minun mielestä näissä uusissa Lego-peleissä on kuitenkin aika kekseliästä se, että jos pelaajat eksyy liian kauas toisistaan, toinen menee vaikka toiselle käytävälle ja toinen toiselle, niin sitten se ruutu jakautuu. Siihen keskelle tulee semmoinen viiva, ja kumpikin näkee vähän kapeamman kaistaleen, mutta näkee sen oman mestansa.

Mari: Se on kyllä oikeasti aika hyvä, että periaatteessa jos olette lähekkäin, olette samalla, mutta kumpikin saa myös sen oman. Tosi hyvä ratkaisu, kyllä.

Tuomas: On, joo. Mä joskus muistan, kun mä lapsena nimenomaan olisin halunnut joihinkin peleihin tuon, mutta se oli varmaan siihen aikaan teknisesti niin vaikea, että sen ajan laitteet ei joko pystynyt siihen tai sitten devaajat ei ollut vaan saanut sitä toimimaan tarpeeksi saumattomasti, mutta noissa Lego-peleissä se nimenomaan toimii. Hypätäänkö seuraaviin vai halutaanko me puhua split screenista vai tästä samalla ruudulla pelaamisesta? Mä voin räntätä vähän myöhemmin tästä.

Mari: Okei.

Tuomas: Mä ränttään myöhemmin [naurahtelevat].

Mari: Pelien jälkeen seuraa räntti.

Tuomas: Niin. Ihmiset saa nyt nauttia näistä meidän pelisuosituksista, toivottavasti nauttia. Ottaa sieltä vinkkejä ylös. Kirjoittaa jollain kuulakärkikynällä johonkin Post-It-lapulle, niin kuin me kirjastolaiset tehdään vanhanaikaisina ihmisinä.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Hei, seuraavaksi mä haluan puhua Reanimalista.

Mari: Juu. Peli, joka ei ollenkaan sovi lapsille sitten.

Tuomas: Joo. Reanimal ilmestyi 2026 keväällä, ja mä en olisi sitä itse edes huomannutkaan. Se on ruotsalaisen studion tekemä voisi sanoa kauhupeli, jonka voi pelata yhteistyönä kuitenkin. Sama studio on tehnyt Little Nightmares -pelejä aikaisemmin.

Mari: Juu, ykkösen ja kakkosen. Ei kolmatta.

Tuomas: Aivan. Little Nightmares III:ssa on eri tekijätiimi, ja alkuperäinen tekijätiimi siirtyy tekemään Reanimalin. Mutta joo, onneksi mä nyt sitten kuuntelin sinun suosituksia tästä. Sä oikeastaan löit mulle pelin käteen, että pelaa [nauravat].

Mari: Pelaa tuo, tykkäät kuitenkin.

Tuomas: Niin. Kaverisi on tulossa kylään, niin pelatkaa tämä. Meinasin sanoa Little Nightmaresissa. Tässä Reanimalissa on tyttö ja poika, jotka herää jostakin. Siinä alussa mennään jollain veneellä jossain. Se on synkkää maisemaa. Ehkä se on jossain tuonpuoleisessa. Ei siellä juuri ketään muita näy. Sitten siellä mennään yhä syvemmälle pimeyden ytimeen ja joudutaan pelottavien olentojen jahtaamaksi kenties.

Mari: Mitään ei selitetä. Toisaalta tämmöiset pelit on tosi mielenkiintoisia, että mitään ei selitetä. Asioita vaan tapahtuu.

Tuomas: Joo, todellakin. Tämä näyttää monesti, kun tämän pelin pysäyttää tai siinä vaan pysähtyy katsomaan silleen, että tämä näyttää aina joltakin todella häiriintyneeltä maalaukselta tai joltain. Ne maisemat on siinä todella painajaismaisia ja hämyisiä ja erikoisia. Tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Vaikka siinä olisi kaveri vieressä jotakin naureskelemassa omille vitseilleen korvan juuressa, siitä huolimatta tuli semmoisia paniikkitilanteita ja sitten vaan semmoista yleensä, että vaikka mitään ei tapahtuisikaan, niin siinä odottaa, että kohta tapahtuu jotain jännittävää. Todella tykkäsin siitä. Tämä on aika simppeli pelata. Kamera seuraa justiin kauempaa, ja juostaan ympäriinsä. Tässä voi ehkä hyppiä ja liukua ja tarttua esineisiin.

Mari: Joo.

Tuomas: Ihan vähäsen huidotaan ehkä jollakin sorkkaraudalla välillä, mutta tässä ei juurikaan taistella, vaan enemmän just paetaan, koska kaikki siellä on melkein voimakkaampaa kuin nämä pikkupoika ja -tyttö.

Mari: Aivopähkinöitä. Oliko siinä semmoinen järvi, missä oli vähän niin kuin eksymisen vaaraa. Muuten aika selkeä.

Tuomas: [nauraa] Joo. Ainakin kun minä ja mun kaveri, kaksi toheloa siellä ruorissa, niin me kyllä eksyttiin semmoisella maailman pienimmällä järvelläkin siinä pelissä ihan huolella. Mutta yleensä ottaen se on aika selkeä ja nimenomaan ilman, että siihen tulee mitään tekstiä: ”Hei, sinun täytyy mennä tuonne saarelle tai tuonne rannalle. Luulen, että painamalla A:ta voin hypätä.” Se peli ei tosiaan kerro juuri mitään, mutta se osaa viestiä sen omalla kielellään just, että okei, saavuit tähän huoneeseen, tässä yhdessä vessakopissa valot välkkyy, että ehkä täällä on jotain, mitä pitää löytää. Se on nimenomaan niin hieno sekä pelisuunnittelultaan että taidetyyliltä ja kaikelta.

Mari: Niin, mä just meinasin sanoa, että se on kyllä omanlaisensa taideteos, että siitä syksyn pimeäneviin iltoihin Reanimal.

Tuomas: Ainakin pari iltaa, joo. Se on ehkä neljän tai viiden tunnin peli, ainakin kun tosiaan niin kuin aikaisemmin mainitsit, mä ja se mun kaveri... Terkkuja vaan OP:lle. Ollaan OP:n kanssa sen verran hyvin hitsattu parivaljakko, että meni ihan leikiten se peli, vaikka kuoltiin koko ajan, mutta se ei haittaa. Se kuuluu siihen peliin. Se on kauhupeli. Sinä tehdään erehdys ja sitten opitaan ja sitten erehdytään taas, mutta sen jälkeen se ehkä menee.

Mari: Jep. Oliko meillä viimeinen poiminta näihin toimintaseikkailuihin Marvel Ultimate Alliance 3?

Tuomas: Aa joo. Tämähän me ollaan pelattu yhdessä joskus.

Mari: Joskus.

Tuomas: Joo. Siitä on monta vuotta.

Mari: On. Siinä oli supersankareita [naurahtelee].

Tuomas: Joo, kyllä. Eli roolipeli, missä naputellaan hyökkäyksiä ja tuhotaan hirveä määrä vihollisia, mitä tulee. Mennään näissä Marvel-maailmasta tutuissa maisemissa, että no niin, nyt ollaan Wakandassa ja nyt ollaan jossain Odinin mailla Asgardissa. Enemmän tai vähemmän tehdään sitä samaa hakkaamista, ja sitten hahmo kehittyy ja saadaan voimakkaampia iskuja.

Mari: Juu. Tässä on ihan hillitön hahmokaarti niissä supersankareissa, ja vihollisetkin on näistä Marvelin sarjakuvista, leffoista tuttuja. Tämä oli kyllä kanssa aika toimintapläjäys.

Tuomas: Joo. Nämä on vähän semmoisia pelejä, että niitä on kiva pelata, aika menee nopeasti, mutta niistä on vaikea jälkikäteen muistaa mitään yksittäisiä kohtia, koska ne on suoraan sanottuna vähän semmoista samanlaista tekemistä, että siellä mäiskitään. Sitten on välillä mahtavaa, kun kaverin kanssa onnistuu tekemään jotain yhteisyökkäyksiä, että heität jonkun Kapteeni Amerikan kilven siellä ja samaan aikaan toinen käyttää joku Venomin mönjävoimat, ja numerot lentelee ja bam boom babam. Ketjureaktiot tapahtuu ruudulla. Tämä Marvel Ultimate Alliance 3 on saatavilla Nintendo Switchille. Pari aikaisempaa on jo sen verran vanhoja pelejä, että niihin voi olla vähän vaikeampi päästä käsiksi. Paitsi ehkä sitten jollain tietokoneella mahdollisesti.

Mari: Juu.

Tuomas: Nämä on tämmöisiä niin sanottuja Diablo-klooneja.

Mari: Joo. Jos et halua Marvel-supersankareita ruudullesi, niin sitten Diablo.

Tuomas: Mm. Me ei harmin kyllä keretty nyt pelata Diabloa, mutta sehän on jo 90-luvulla alkanut toimintamättösarja, missä nimenomaan klik, klik, klik, klik, klik, klik ja lössit vihollisia kuolee. Diablo III ainakin on ihan klassikko tai tämä Diablo III: Reaper of Souls, joka on saatavilla PlayStation 4:lle, Xbox Onelle. Se on ilmeisesti aivan todella hyvä jopa neljälle pelaajalle samalla koneella pelattavissa.

Mari: Okei.

Tuomas: Siitä puuttuu tämä Marvel-fanipalvelu, mutta toisaalta siinä on tämä koukuttava kama-aspekti. Eli aina kun tuhoaa niitä lössejä ja isoja pomovihollisia, niin sitten saat paremman kaman, ja sitten sillä paremmalla kamalla on helppo voittaa taas entistä vaikeampia vihollislössejä. Kaava toistuu. Se on hyvin koukuttavaa.

Mari: Joo ja tarina etenee siinä sivussa.

Tuomas: Jep. Mutta Diablo IV:ssä... Mun piti itse asiassa tulostaa tämä, koska mä en voinut uskoa, miten tämäkään on totta, että miten ne voi Diablon tunaroida. Mutta tosiaan Diablo III:ssa pystyi jopa neljä pelaajaa samalla koneella.

Mari: Joo.

Tuomas: Se oli vain, että kapulat käteen ja pelaatte. Mutta tässä Diablo IV:ssä, jos vaikka Pleikka 5:lla pelaat sitä, niin pitää tosiaan yhdistää toinen ohjain ja tarvii kirjautua toisen pelaajan myös omalla PlayStation-tunnuksellaan, ja sun pitää linkata nämä tunnukset battle.net-accountiin. Eli toisin sanoen jälleen tämmöistä joidenkin saatanan... [nauraa]

Mari: Piip.

Tuomas: Piip. Tunnusten kanssa säheltämistä ja yhdistelemistä ihan vain, että pääset kaverin kanssa pelaamaan.

Mari: Se on kyllä uskomatonta tässä nykypelaamisessa, että miksi se on... Ei tietysti kaikissa tietenkään, mutta joissakin tehty vaikeaksi. Miksi se ei voi olla vaan, että ota kapula, liity peliin, pelataan.

Tuomas: Niin. Mitä järkeä? Mitä te teette joku Activision Blizzard sillä tiedolla, että mikä on mun sähköpostiosoite ja tälleen, jos mä haluan kaveri kanssa pelata. Tuo tuntuu jotenkin niin älyvapaalta.

Mari: Se on kyllä. Harmi suunta.

Tuomas: On, mutta en ole pelannut Diablo IV:ä yhtään. Minun käsittääkseni se on kyllä vieläkin tuo sama ongelma. Ainakin julkkarin aikaa se oli semmoinen, että no kiitos kun pilasitte tuonkin [naurahtelee].

Mari: Juu.

Tuomas: Ilmeisesti se on muuten kyllä ihan hyvä peli.

Mari: Joo, että jos kestää sen alun tilien luonnin ja tämmöisen, niin sitten pääsee hyvään peliin käsiksi.

Tuomas: Niinpä. Mä haluaisin ehkä hieman puhua beat 'em upeista.

Mari: Puhupas. Kerropas ensin vähemmän pelaajille, mikä on beat 'em up.

Tuomas: No beat 'em up -pelit on semmoisia, missä kuljet vasemmalta oikealle yleensä ja mäiskit muun muassa kaikki.

Mari: Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Tuomas: Joo, tämä on tämmöistä hyvin perinteistä. Beat 'em up -pelit oli kaikkein suosituimmillaan joskus sanotaan kasarin lopussa ja 90-luvun alussa ja nimenomaan kolikkopelihalleissa. Eli aikana, milloin me ei vielä pystytty pelaamista silleen harrastamaan varsin, jos mitään. Mutta ajatuksena se, että menet pelihalliin, siellä on joku tämmöinen hyvännäköinen Turtles-peli. Pistät kolikon sisään ja sitten valitset, millä kilpparilla pelaat, ja hakkaat jalkaklaanilaisia. Sitten kun ne voittaa sut, pistät lisää kolikkoa sisään masiinaan. Mikäs sen yksinkertaisempaa. Nämä beat 'em up -pelit elää vähän niin kuin uutta tulemistaan. Kolikkopelihallit tietenkin katosi aikanaan, mutta ihmisillä on nostalgiaa niihin ja se on semmoista mukavaa aivotonta mättöä erityisesti kavereiden kanssa.

Mari: Juu.

Tuomas: Kaikki on jaettuna parempaa paitsi pitsa. No pitsakin voi olla parempaa jaettuna, mutta mä haluan syödä kokonaisen pitsan.

Mari: Mainitsit tämän Turtlesit, niin onko niissä yleensä sitten joku tämmöinen fanipalvelu?

Tuomas: Aika lailla.

Mari: Joo.

Tuomas: Aikaisemmin mainittiin tuo Marvel Ultimate Alliance, joka oli enemmän roolipeli. Toinen tämmöinen on Marvel Cosmic Invasion, joka ilmestyi vuonna 2025. Se näyttää siltä niin kuin se olisi ilmestynyt jotain 1997 ehkä. Se on tämmöistä valitset Hämähäkkimiehen tai mikä muu hahmo vain melkein. Siinä on justiin näitä Iron Mania ja Kapteeni Amerikkaa ja sitten jotain tosi hämäriä.

Mari: Wolverine.

Tuomas: Joo. Jotain tosi hämäriäkin on semmoisia, mistä mä en oikeasti edes tiennyt, vaikka Marvelista väitän jotain tietäväni. Sitten se on nimenomaan se sama juttu kuin Marvel Ultimate Alliance 3:ssakin, että se on nimenomaan ne tutut maisemat ja tutut hahmot. Enimmäkseen se on sitä samaa mättämistä sitten kuitenkin. Sä jouduit ikävä kyllä katsomaan tätä, kun me pelattiin [naurahtelee].

Mari: Se oli itse asiassa ihan viihdyttävää katsottavaa.

Tuomas: Okei.

Mari: Vaikka sanoit, että se näyttää siltä niin kuin se olisi vuodelta 97, niin kyllä se on semmoinen nykypikselipeli. Aika kaunis kuitenkin katsella.

Tuomas: On. Justiin ne hahmojen piirrosmaiset animaatiot siinä. Se on todella sillä lailla koukuttavaa sitten, että siinä kombomittarit kilisee ja muuta. Se on semmoista oikein vanhan ajan videopelaamista.

Mari: Se on viehättävän nostalginen, vaikka en ole semmoisia hirveästi pelannutkaan, mutta siinä on jotenkin se semmoinen nostalginen tuntu.

Tuomas: Jep. Näitä samanlaisia saman tekijätiimin Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge... Vitsi, että on vaikea sanoa. Turtles.

Mari: Sano toi kymmenen kertaa nopeasti.

Tuomas: Niinpä. Turtles-peli justiin niiden klassikko Turtles beat 'em upien hengessä. Pian on tulossa myös He-Man and the Masters of the Universe: Dragon Pearl of Destruction [nauraa]. Onko nämä vähän tämmöisiä pikkupoikien pelejä?

Mari: Mä luulen, että nämä on henkisten lasten pelejä, kun näissä taitaa kuitenkin olla joku ikäraja, vaikka näistä nyt ei hirveästi verta lennä. Ainakaan muistaakseni siinä Marvelissa.

Tuomas: Niin.

Mari: Mutta näillä ehkä puhutellaan tämmöistä nostalgian nälkäistä.

Tuomas: Joo. Ta tätä ihan samaa genreä on myös tämä Scott Pilgrim vs. the World, mikä tämä peli nyt oli, joka vastikään julkaistiin uudestaan.

Mari: Joo.

Tuomas: Se löytyy meiltä myös kirjaston valikoimasta. Mutta ei näistä beat ’em upeista... Ne on oikeasti selitetty pelattavuutensa kannalta, että menet vain ruudusta toiseen ja mäiskit vihollisia, kunnes ne häviää ja sitten jatkat eteenpäin. Ehkä se on semmoista ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä, että sitä on vaan kiva tehdä.

Mari: Ja toisaalta se on semmoista kivaa helppoa. Oliko siinä Marvelissa, että ne hahmot kehittyivät ihan itse? Sulla ei ollut mitään kykypuuta, mistä sun pitää valita, että laitatko nyt hyökkäykseen vai puolustukseen vai... Ne vain kehittyi pelin edessä.

Tuomas: Siinä sai vissiin valita.

Mari: Okei.

Tuomas: kyllä siinä pystyy jotain itsekin, jos halusi säätää, mutta se on vähän, että jos on vaikka monta kaveria... Pelaat neljän kaverin kesken jotain Marvel Ultimate Alliancea, niin voin kuvitella vain sitä, kun 20 minuuttia ollaan jossain valikoissa, kun jotkut miettii, että pitäisikö mun laittaa tämä, millä mä saan 5 prosenttia nopeamman seitin Spider-Manille tai jotain muuta. Näissä on se hyvä puoli just, ettei tarvitse miettiä semmoista. Homma jatkuu ja...

Mari: Jep.

Tuomas: Niin, homma jatkuu koko ajan.

Mari: Jep. Helppoa ja kivaa paitsi, että onko.

Tuomas: Niin [nauraa]. Mun mielestä on.

Mari: Seuraavaan kategoriaan. Eli vähän ehkä eri sävyinen, kun muuten tässä on ollut tämmöisiä... No, miten sen nyt sanoisi. Mennään party-peleihin eli ihan vaan tämmöiseen pidetään hauskaa.

Tuomas: Joo. Mikäs siinä. Let's get this party started [nauraa]. Overcooked on ainakin tämmöinen ehdoton, mitä mä aina suosittelen ihmisille, jotka miettii, että mitä sitä pelaisi vaikka lasten tai kavereiden kanssa. Tämä voisi melkein mennä siihen ekaan kategoriaan, että on hyvin helppo aloittaa, mutta Overcooked menee vaikeaksi.

Mari: Se menee tosi vaikeaksi.

Tuomas: Tämä on siis kokkaus tai sanotaan ravintolan keittiö ei simulaattori, mutta tämä on peli, joka sijoittuu ravintolan keittiöön. Tarkoituksena on tehdä tilausten mukaan ihmisille ruokia.

Mari: Kyllä. Kuulostaa helpolta, mutta sitten kun niitä tilauksia vaan tulee ja tulee ja pitäisi keretä tiskata ja sinne hamppariin laittaa leivät ja salaatti ja pihvit, ja ne pihvit pitää paistaa, ja nyt tuolla joku kiehuu yli.

Tuomas: Niin. Sitten saat ne kaikki kasattua, ja sitten tajuaa, että ei ole lautasia. Siinä kyllä alkaa nousta arvostus ravintolatyöntekijöitä kohtaa ehdottomasti, kun tätä pelaa.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Myös mahdollisuus neljän pelaajan juttuihin, mutta onnistuu kahdestaankin. Se on ehkä vähemmän sähläämistä kahdella pelaajalla.

Mari: Jos mietitään sinne alkuun niihin Snipperclipsiin ja Untitled Goose Gameen, niin niihin verrattuna tämä Overcooked on semmoinen kaverisuhde testissä ehkä.

Tuomas: Joo [naurahtelevat].

Mari: Tietyllä tavalla monopoliin verrattavissa, että sitten kun tulee se kiire ja stressi, niin miten siinä toiselle sitten sanotaan. Mikset sä ollut tuolla?

Tuomas: Niin. Voitko nyt tiskata? [naurahtelevat] Taas tämä keskustelu [nauraa]. Mä käytin koiraa viimeksi. No niin [nauravat]. Toivottavasti ei ihan niin rankkaa, mutta joo, pitää valita seuransa. Jos tätä pelaa väärässä mielentilassa väärässä seurassa, se voi mennä liian stressaavaksi. Enhän mä ole mitään Overcookedia tai Overcooked 2:sta päässyt läpi koskaan. Sitten kun se alkaa mennä turhan vaikeaksi, se vaan jää itsellä kesken tällein suoraan sanottuna.

Mari: Juu. Mutta hei, jos et halua kokata, niin sitten voit muuttaa. Samojen tekijöiden muistaakseni peli, tällainen kuin Moving Out. En ole itse pelannut, mutta oletan, että se on ihan yhtä kaaosta kuin tämä toinenkin.

Tuomas: Joo. Se on hienoa, että tehdään yhdestä maailman stressaavimmista asioista, eli muuttamisesta, kiva party-peli. Vau, mitä todellisuuspakoa. Saan kantaa sohvaa, joka ei mahdu hissiin [naurahtelevat].

Mari: Kyllä. Kuulostaa hyvältä. Tuleeko sitten sinun suosikkigenre eli tasohyppelyt?

Tuomas: Joo, totta kai. Aikaisemmin jo hieman sivuttiin näitä, koska Nintendosta puhuttiin asymmetrisistä moninpeleistä, mutta Nintendo on myös hyvin, sanotaan, ansioitunut siinä, että ne tekee näitä ihan tavallisia tasohyppelyitä, jotka on mahdollista pelata porukalla läpi. Näistä yksi mun omista suosikeista on Super Mario Wonder, joka ilmestyi muutama vuosi sitten 2023. Tämä on aivan klassisista klassisin Mario, mikä etenee vasemmalta oikealle. Hypitään esteiden yli, käytetään erilaisia power upeja. Tämä on kaikista kaunein ja näyttävin näistä perinteisistä Mario-peleistä tämä Super Mario Bros. Wonder.

Mari: Onko tämä nyt uusin Mario-tasohyppely?

Tuomas: Kyllä se taitaa olla muuten tämän jakson tekohetkellä uusin. Niilläkin on tahti hieman hidastunut. Ne julkaisi uudestaan Super Mario Galaxyn ja Galaxy 2:n, mutta ne nyt on ihan sellaisenaan tuotu melkein. Vanhoja pelejä. Mitäpä tästä Wonderista muuta sanoisi kuin, että jos ette ole pelannut, niin pelatkaa. Se on meillä myös varmaan täällä pelihuoneessa. Olisiko testattavissa?

Mari: En muista.

Tuomas: En muista. Pitäisi ainakin olla, jos ei. Voi olla enintään neljä pelaajaa, mutta kahdella pelaajalla se on hauskinta, koska on enemmän tilaa liikkua. Silloin kun on neljä pelaajaa, se on enemmän sähellystä. Sanotaan, että Wonder on yksinpelinä ihan mainio, mutta sitten jos on useampi pelaaja, niin Super Mario 3D World. Tälle tulee kaksi peukkua pystyyn ainakin, koska mulla ei ole enempää käsiä [naurahtelua]. Super Mario 3D World on vähän niin kuin tämä aikaisemmin puhuttu Kirby and the Forgotten Land. Tässä päästään liikkumaan myös syvyyssuunnassa. Ne kentät on kolmiulotteisia esteratoja. Ne on vähän vaikeampia ehkä aloittelevalle pelaajalle, mutta sanoisin, että ehdottomasti sen arvoinen. Tässä ei kuitenkaan tarvitse miettiä mitään kameran kääntelyitä tai mitään sellaista. Tämä on aika suoraviivaista etenemistä, ja pelaajat mahtuu aina samalle ruudulle. Mitä sä olet mieltä 3D Worldista?

Mari: Öö, kröhömm.

Tuomas: [kimeällä äänellä] ”Tykkään siitä tosi paljon”.

Mari: Just näin.

Tuomas: Hyvä mielipide [nauravat].

Mari: No kun tasohyppelyt ei sitten taas ehkä ole ihan se mun juttu, mutta tämä oli ihan tosi hauskaa porukalla pelata. Meitä oli kolme siinä pelaamassa silloin, kun minä tätä pelasin. Se kyllä siis taas auttaa etenemään, kun se ei ole siitä välttämättä kiinni, että miten minä siellä hyppelen. Mä voin vähän niin kuin tulla mukana siinä, jos toiset suorittaa ne vaikeammat osuudet. Siinä mielessä, että jos joku kuuntelija on niin kuin minä vähän heikompi pelaaja, niin tässä voi vähän niin kuin tulla siivellä sen pelin läpi.

Tuomas: Joo. Tässähän oli se, että pystyy itse asiassa muuttumaan vissiin milloin vaan tämmöiseksi kuplaksi, ainakin jos jäi ruudun ulkopuolelle. Jos muut pelaajat vahingossa menivät jo liian pitkälle eteenpäin, niin sitten se taakse jäänyt pelaaja, tulee saippuakuplan mukana takaisin meininkeihin. Se oli mun mielestä aika hyvä mekaniikka tässä. Tosiaan niin kuin sanoit, yksi pelaaja ei ole... Ei sillä, että olisit ollut riippakivenä siinä, mutta ei voi ollakaan riippakivenä mitenkään, jos joku ei ole niin hyvä pelaamaan tai toisaalta, jos joku on semmoinen kauhean hutiloija ja pikajuoksija, niin sekään ei yksin sabotoi muiden peliä siinä välttämättä. Mutta se on ihan kaaosta tämä 3D World. Siinä on myös vähän kilpailuaspektia.

Mari: Juu. Siinä taisi joka kentän jälkeen tulla semmoinen, että kuka sai eniten pisteitä.

Tuomas: Joo. Sitten siinä taas näkee, että jotkut, jotka on kilpailun haluisempia, saattaa ehkä haluta kerätä niistä kentistä kuitenkin ne parhaat pisteet, että voi saada tämän symbolisen kruunun päähänsä, millä ei ole mitään väliä, mutta silti sillä on väliä. Mä todella tykkään tuosta Super Mario 3D World + Bowser's Fury, taitaa olla tämän Switch-version nimi.

Mari: Juu.

Tuomas: Koska Nintendo rakastaa liian pitkiä nimiä, joissa on merkki plus [naurahtelevat]. Tasohyppelyt. Mennään nyt Mariosta eteenpäin. Unravel Two. Tätä me ollaan testattu pelaa tämmöisillä lankaolennoilla.

Mari: Joo. Oliko tämäkin jonkun ruotsalaisten tekemä?

Tuomas: Ruotsalaiset vaan osaa.

Mari: Joo. Tässä oli kanssa semmoinen kiva, että ei ihan hirveästi selitellä mitä on tapahtunut, mutta te olette semmoisia lankaotuksia ja siinä kuitenkin tarina etenee. Se on vähän semmoinen tulkinnanvarainen, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Siinä oli kanssa semmoisia aivopähkinöitä.

Tuomas: Joo. Tämä on tosi hienon näköinen se peli. Se näyttä niin kuin se olisi kuvattu jollain oikealla kameralla läheltä, että nämä olisi semmoisia hyvin pieniä langasta virkattuja... Ei ne ole ihan virkattuja. Ne on vain semmoisia lanka...

Mari: Lankaotuksia. Se oli aika hyvä.

Tuomas: Joo, lankaotus on virallinen termi. Siinä myös hyödynnetään sitten, että ne voi heittää sen langanpätkän kiinni vaikka johonkin ja sitten flengailla menemään siinä vasemmalle ja oikealle.

Mari: Joo.

Tuomas: Tämä on myös sivuttain etenevä peli, että siinä mielessä ehkä helpommin hahmotettava vähemmän pelaaville, ja ikärajaakaan ei...

Mari: Mun tekisi mieli sanoa seitsemän, mutta saatan olla väärässä.

Tuomas: Joo. Minun muistaakseni tässä ei ole ainakaan mitään semmoista taistelua varsin, mitä tarvitsisi tehdä tai muuta. Hypitään vaan menemään. Tunnelma on kyllä semmoinen vähän surumielinen.

Mari: Oli joo ja vähän semmoinen synkkä.

Tuomas: Joo. Pitäisi pelata vielä eteenpäin. Unravel Two on saatavilla paljon muullekin kuin Nintendolle. Löytyy Pleikkarille ja Xboxille kyllä. Minä tämmöisenä vanhana patuna haluan myös mainita Rayman Legends, joka ilmestyi alun perin 2013. Wii U:lle. RIP. Kukaan ei muista tätä laitetta [naurahtelevat] paitsi minä. Sitten myöhemmin se tuotiin kyllä ihan jokaiselle muullekin laitteelle. Mutta Rayman, tämä ranskalainen Marion tappaja niin sanotusti. Ei nyt sentään.

Mari: Ei nyt sentään, mutta Marion kaveri.

Tuomas: Joo. Pelaamiseen ikoni ollut jo 30 vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Sitä pystyy pelaamaan myös yhdestä neljään pelaajaa. Mukana on myös minipelejä, jotka on hulvattomia, jos joskus tulee semmoinen ähky siitä varsinaisesta seikkailemisesta. Peli näyttää siltä niin kuin se olisi liikkuvaa konseptitaidetta. Se on todella piirrostyyli.

Mari: Se on kyllä tosi kivannäköinen. Eikö tämäkin ollut semmoinen sivulta kuvattu ja edetään vasemmalta oikealle?

Tuomas: Kyllä aika lailla. Joka suuntaan nimenomaan.

Mari: Niin. Ylös, alas.

Tuomas: Joo. Tämä on tosi villi. Oliko tämä vähän sekava välillä?

Mari: No ainakin semmoista... Mikä se sana on? Ei välttämättä sekava, mutta semmoinen hyper. Tämä oli ehkä vähän semmoinen energisempi kuin Mario.

Tuomas: Niin. Silleen niin kuin Mario olisi juonut liikaa kahvia.

Mari: Vähän semmoinen, joo. Mutta hyvällä tavalla.

Tuomas: Jeps. Muistaakseni me pelattiin tätä joskus kolmestaan, ja siinä oli vähän se justiin, että minä ja OP oltiin pelattu tämä peli jotain kaksi ja puoli kertaa läpi ja otettiin sut siihen mukaan [naurahtelee]. Ei välttämättä ollut paras. No, tulet vaan. Helppo. Hypit tuosta. Seinähyppy, joo, joo, whatever. Mutta joo, Rayman Legends. Siitä tulee nyt tänä vuonna 2026 Rayman Ligins. Mä en osaa puhua [nauravat]. Englannin lausuminen on tänään vaikea. Rayman Legends.

Mari: Pitää suomalaistaa [lausuu niin kuin sanat kirjoitetaan] Rayman Legends.

Tuomas: Rayman Legends Retold. Pitäkää mielessä. Se harmi kyllä hylkää sen piirrostyylin. Se näyttää kolmiulotteisemmalta. Varmaan koska on vaan tarvinnut jotenkin painottaa, että tämä on ihan uudelleen tehty versio tästä alkuperäisestä. Tämä ei ole vain sama peli sadannen kerran.

Mari: Mm, että nyt on ihan uutta.

Tuomas: Joo. Mä käsitin, että ne on todella tehnyt se vähän alusta alkaen uusiksi, tietenkin varmasti alkuperäistä kunnioittaen.

Mari: Muistanko mä ihan vääriin siitä trailerista, että tämä ei ollut enää sivulta päin?

Tuomas: Minun mielestä se on sivultapäin kuvattu, mutta se näyttää paljon kolmiulotteisemmalta.

Mari: Joo.

Tuomas: Ne hahmot on tämmöisiä ihan semmoisia kuin pomppaisivat ruudusta ulos konsanaan 3d:tä. Ihmiset ei siitä varsinaisesti tykkää. Mulla ei vielä ole mielipidettä suuntaan tai toiseen. Jos se on edes 80 prossaa yhtä hyvä kuin alkuperäinen, niin se on yksi parhaimmista...

Mari: Se on tarpeeksi hyvä.

Tuomas: On, ehdottomasti. Siinä on semmoista eurooppalaista sarjakuvapiirros... Jotenkin semmoista hyvää vibaa. Vähän niin kuin joku Asterix ja Obelix, tiedätkö?

Mari: Joo.

Tuomas: Semmoisia ylilyötyjä ilmeitä ja semmoista. Se ei ole niin japanilainen tai niin amerikkalainen kuin suuri osa peleistä, mitä itsellä tulee pelattua.

Mari: Joo. Tasohyppelyt oli tosiaan vähän matalamman ikärajan pelejä, mitä meillä tässä oli, mutta sitten mennään taas vähän vaikeampaan.

Tuomas: Joo. Me ollaan säästetty melkein parhaat loppuun.

Mari: Luonnollisesti.

Tuomas: Joo. Viimeinen kategoria, mitä olette kenties suuresti odottanut, jos tiedätte peleistä paljon.

Mari: Joku on jo kirjoittanut, miksi te ette ole maininneet.

Tuomas: Niin [naurahtelevat]. Sitten on tämmöiset pelit, jotka on aivan kokonaan yhteistyön varassa, esimerkiksi It Takes Two. Pelin nimikin kertoo, että tähän tarvitsee kaksi.

Mari: Kyllä. Taas ruotsalaista käsialaa.

Tuomas: Niinpä. Tämä muutama vuosi sitten ilmestyessään voitti joitain vuoden peli -palkintoja ihan heittämällä. Tämä oli suuri yllättäjä silloin, vaikka ei ollutkaan studion aivan ensimmäinen peli. Tässä pelataan siis tämmöisellä avioeron partaalla olevalla pariskunnalla. Mies ja nainen ja sitten niillä on kouluikäinen lapsi. Sitten lapsi tekee viattoman toivomuksen, että kunpa vanhempani eivät tappelisi. Sitten nämä vanhemmat muuttuu tämmöisiksi ihme lapsen nukeiksi ja joutuu suorittamaan erilaisia yhteistyötä vaativia haasteita palatakseen takaisin entiselleen.

Mari: Tämä oli kyllä sillä lailla hassu peli, että tässä oli monta peliä yhdessä. Siinä vaihteli se tavallaan, että mitä genreä... Siinä oli tasohyppelyä, ja oli semmoinen sivulta päin kuvattu taistelukohtauskin.

Tuomas: Joo.

Mari: Hyvin sillä lailla erikoinen, että oli turboahdettu niin sanotusti.

Tuomas: On. Tämä on todella härö peli. Se pelistudio ei ole kauhean iso minun käsittääkseni. Vitsi, kun olisin muistanut pistää ylös, että ketä nämä tekijät oli aina. Pitäisi kyllä muistaa jo tässä vaiheessa. Että miten tämä on mennyt läpi just. Siellä jossakin kohtaa taistellaan jonkun oravan kanssa lentävän lentokoneen päällä, ja sitten siitä vaan mennään sulavasti seuraavaan seikkaluun. Siinä taistellaan maagista pölynimuria vastaan.

Mari: Norsuko se oli se kaikille traumaattinen?

Tuomas: Joo. Jos ette tiedä tästä pelistä mitään, niin älkää googlatko It Takes Two elephant, koska järkytytte. Se on parempi järkyttyä sitten reaaliajassa, kun tätä pelaa kaverin kanssa. Tämä on nimenomaan semmoinen peli, että vaikka tätä pelaisi samalla sohvalla tai eri puolilla maapalloa, siitä huolimatta se ruutu on koko ajan jaettu. Siinä on tarkoituskin, että näet koko ajan, mitä toinen pelaaja tekee. Monet näistä pelin pulmista vaatii myös sitä, että pystyy tekemään kaverin kanssa samanaikaisesti jotain, että hei, nyt minä pistän tähän putkeen tämän pallon tulemaan ja sun pitää sitten tähdätä sillä toisessa päässä, että se lentää oikeaan suuntaan ja mitä milloinkin. Tässä vaihtuu se pelityyli... No ei nyt 5 minuutin välein, mutta sanotaan, 15 minuutin välein aina tehdään jotain ihan uutta.

Mari: Kyllä ja sen takia mä sanoisin, että tämä ei ole aloittelijan peli. Se on aika vaikea. Mutta toki, jos toinen on pelaaja ja kärsivällinen, että auttaa, että näin teet ja malttaa odottaa, että toinen selviää tasohyppelyistä [naurahtaa], niin toki. Mutta on haastava, kun se vaihtuu niin tiuhaan tosiaan se, että miten pelataan.

Tuomas: On ja tämä peli on pitkä tai se tuntuu myös pitkältä just sen takia, kun siinä on miljoona vaihetta. Mihinkään ei jäädä jumittamaan pitkäksi aikaa. Sitten tulee semmoinen, että vieläkö tämä jatkuu ja vielä jatkuu. Se on kyllä oikein ihastuttava peli, sanoisin. Mä vasta kuulin tämmöistä kritiikkiä tätä peliä ja seuraavaksi tulossa olevaa peliä kohtaan, että nämä It Takes Twon tyyliset on vähän pinnallisia mekaniikoiltaan.

Mari: Aijaa.

Tuomas: Joo, että ne ei olisi joidenkin makuun tarpeeksi syvällisiä. Ne tuntuu vähän kertakäyttöisiltä. Mutta minun mielestä tämmöisessä, jos sä teet jotain asiaa justiin varttitunnin, 20 minuuttia, niin eikö se ole siinä tärkeintä se, että sen oppii nopeasti. Ja sitten ne kuitenkin keksii minun mielestä, että miten niitä sovelletaan. Ensin opetellaan, että voit ampua tällä naulapyssyllä, ja sitten ymmärrät, että voit tarttua niihin nauloihin ja heittää itsestä tällein.

Mari: Juu.

Tuomas: Ja sitten sitä käyttää entistä monipuolisemmin koko ajan. Sitten kun ne on kaikki kokeiltu, siirrytään seuraavaan. Mikä järki siinä olisi, että jotkut ampumismekaniikat olisi niin kuin jossain Halossa [naurahtaa].

Mari: Niin, kun se on kuitenkin niin lyhyt aika siinä pelin sisällä, mihin sitä tarvitsee.

Tuomas: Ei siinä ole aikaa opetella. Se ei ole mikään, että pelaat kymmeniä tunteja tätä.

Mari: Jep. Heitän tässä pelien välissä, kun googlasin. It Takes Two ja seuraava Split Fiction ovat Hazelight Studiosin pelejä.

Tuomas: Hazelight Studios, joo. Pitää muistaa jatkossa, koska Split Fiction on yksi mun lempparipeleistä.

Mari: No niin. Haluatko nyt sitten taas kertoa yhdestä lempipeleistäsi? Split Fiction.

Tuomas: Joo. Moneskohan kerta tämä on, kun mä jauhan tästä pelistä. Mutta joo, Split Fiction. Pelihahmot on tällä kertaa kaksi kirjailijaa. Toinen kirjoittaa fantasiaa, toinen scifiä. Ne joutuu tämmöiseen isoon plagiointimasiinaan, joka yrittää varastaa niiden mielikuvituksen tuotokset, ja joutuu seikkailemaan toistensa mielikuvitusmaailmoissa. Tässä sitten revitään ilo irti kaikista genrekirjallisuuden kliseistä ja muistakin.

Mari: Just meinasin, että tässä vissiin toistui kanssa se sama, että on pelillisesti paljon erilaista siinä yhdessä pelissä taas niin kuin tuossa It Takes Twossa, mutta ilmeisesti myös nämä kirjalliset jutut, että niillekin nauretaan.

Tuomas: Joo tai isketään silmään, sanotaan.

Mari: Okei. Nauretaan hyväntahtoisesti.

Tuomas: Kyllä. Se on vähän semmoista, tiedätkö, well that just happened, suoraan sanottuna välillä se dialogi. Nämä ei ole juonellisesti maailman parhaimpia pelejä. Se juoni on hyvä tekosyy, miten päästään paikasta toiseen. Se varsinainen tarina tulee siinä, kun toisen ihmisen kanssa kokee ne kohdat ja sekoilee ja nauraa ja keksii ja onnistuu. Varsinaiset taustajuonet näissä ei ole niin... Paitsi Split Fictionissa vähän jo... Ei mitään spoilereita, ei huolta. Sanon vain, että lopussa on jo semmoisia kohtia, mitkä oikeasti tuntukin vähän, että oho tässähän on jotain...

Mari: Yllättivätkö?

Tuomas: Yllätti, joo.

Mari: Okei.

Tuomas: Mä aluksi en ollut varma, mitä mä ajattelisin niistä kahdesta päähenkilöstä, kun ne oli vähän semmoisia... Just tiedät, semmoista nokkelaa dialogia.

Mari: Juu, semmoista vähän mukahauskaa.

Tuomas: Niin. Ne vähän naljailee toisilleen. Jaa, et sitten keksinyt mitään kliseisempää juttua kuin lohikäärmeet ja velhot. Semmoista, mutta sitten niistä paljastuu, että ne on vähän enemmän kuin vain karikatyyrejä.

Mari: Okei ja sitten taas tämmöinen ihana kirjastoon sopiva peli.

Tuomas: Todellakin, joo. Me halutaan kirjaston podcastissa mainostaa aina Split Fictionia. Sanotaan yleisenä havaintona, että ihmiset ei ole ihan niin paljon välttämättä pitänyt Split Fictionista kuin It Takes Twosta.

Mari: Ai jaa. Mä luulin, että se on suositumpi.

Tuomas: Joo, ei. Monet on sanonut just, että ei tuntunut niin hyvältä It Takes Twon jälkeen. Se voi olla kanssa kumpaa pelaa ekana. No mä pelasin It Takes Twota ekana. Makuasioita.

Mari: Makuasioita tietysti, joo.

Tuomas: Mä sanoisin, että jos aloitat pelaamaan, niin pelaa ensin It Takes Two, koska tämä Split Fiction on vaikeampi ja pelimäisempi. Tässä on kohtia, missä juostaan just vaikka seinää pitkin ja samaan aikaan ammutaan ja koitetaan katsoa, mitä kaveri tekee omalla ruudullaan samaan aikaa.

Mari: Huh.

Tuomas: Tämä ei ole mikään helppo peli. Siinä tulee epäonnistuttua paljon, mutta jälleen se epäonnistuminenkaan ei vie kauas taaksepäin.

Mari: Pakko mainita näistä se, mikä on ehkä mainittu jo jossain aikaisemmassa jaksossa, mikä on mun mielestä todella hienoa. Juu, me puhutaan nyt näistä, mitä pystyy pelaamaan yhdeltä sohvalta, mutta jos sä pelaat onlinessa jonkun kanssa, niin oliko näin, että ei tarvi kummankin ostaa peliä? Riittää, kun yksi on ostanut pelin ja pystyy jakamaan sen toiselle. Vau, kiitos. Mahtavaa nykyaikana.

Tuomas: Joo, tämä oli muuten tuossa Reanimalissa ja on Split Fictionissa, It Takes Twossa. Voi ladata tämmöisen Friend Passin, mikä on aivan loistava juttu, koska tämä peli leviää niin kuin virus sen takia vaan, että ne on niin hauskoja kaikki nämä edellä mainitut kolme. Justiin, että yksi pelaaja ostaa sen tai vaikka lainaa kirjastosta, ja toisen tarvii vaan sitten kotona ladata tämä Friend Pass ja se pääsee mukaan ilmaiseksi. Jos se on tosi hauskaa, niin kuin nämä on, niin monella on käynyt sitten silleen, että no minäpä ostan tämän itse ja pelaan jonkun toisen kaverin kanssa ja voin pelata tätä toista hahmoa sitten vuorostaan. Se on taas vähän erilaista.

Mari: Juu ja siis toimii.

Tuomas: Mm.

Mari: Jotta tämä ei menisi aivan ruotsalaisten hehkuttamiseksi, niin puhutaan ennakkoon pelistä, joka on vasta tulossa, joka näyttää aivan mielettömän hyvältä ysärianimelta. Semmoinen peli kuin Orbitals.

Tuomas: Joo, tämä kannattaa ehdottomasti, jos on taas siellä Googlen äärellä ja kukapa ei olisi, jos on puhelin taskussa. Orbitals on just semmoista 70–80-luvun animea, minkä mä kuvittelin, että se tyyli on jo kadonnut. Nykyään kaikki on semmoisia... Vitsi, mä kuulostan vanhalta ukolta. Animen tyyli on erilainen nykyään. Ne on enemmän semmoisia chibi-pallopäitä, vielä enemmän geometrisia hahmoja ja tosi pitkälle vietyjä designeja. Tässä on taas ihania kasarikulmakarvoja ja pulisonkeja ja ties mitä. Näyttää niin kuin se olisi käsin piirretty, vaikka tämä on pelattava liikkuva videopeli.

Mari: Kyllä. Näyttää pelillisesti hyvin samanlaiselta kuin nämä It Takes Two ja Split Fiction. Siellä kumpikin tekee omilla hahmoilla omia juttujaan, mutta aivan mielettömän hyvän näköinen avaruusseikkailu, josta ei varmaan sen enempää osata vinkata muuta kuin, että laittakaa nimi mieleen tai pelatkaa, kun se on ehkä ilmestynyt, kun kuuntelette tämän.

Tuomas: Niin. Onko se syyskuussa 26?

Mari: Syyskuussa 26, joo.

Tuomas: Joo.

Mari: Mainitaan tässä nyt tämäkin, että kun Pleikkari sanoi, että heiltä ei jossain vaiheessa enää tule fyysisiä pelejä, niin Orbitalsin tekijät oli silleen, että no tämä tulee fyysisenä. Eli pääsemme hommaamaan sen kirjastoon. Jee!

Tuomas: Joo. Sanotaan, että tällä kirjastossa me ei oltu aivan mahdottoman iloisia tästä Sonyn paljastuksesta, että vuoden 29 alusta asti... Ei kun, oliko se 28 alusta asti?

Mari: 28 ehkä joo.

Tuomas: 28 alusta asti ei enää tule näitä fyysisiä pelejä. He on menossa kohti kokonaan digitaalista tulevaisuutta, jossa et varsinaisesti omista mitään.

Mari: Joo. Sanotaanko näin, että närkästyin vähän kun luin, olikohan se Ylen joku mielipidekirjoitus, että eihän tämä vaikuta paljon mihinkään. Nyt sinä unohdat kirjastot.

Tuomas: Niinpä [naurahtaa]. Tämä vastareaktiohan tähän on ollut kyllä melkoisen iso muuallakin.

Mari: Juu.

Tuomas: Se tulee kyllä meihin varmasti vaikuttamaan sitten. Sanotaan, että meidän pelibudjetti menee sitten siihen, mitä on saatavilla.

Mari: Jep.

Tuomas: Hei, tiedätkö mitä muuten?

Mari: Niin.

Tuomas: Sori, olitko sä...

Mari: Ei, kun mä olin vaan, että haluatko sä nyt räntätä, mutta joo.

Tuomas: Vielä ennen kuin mä ränttään, tiedätkö, mä muistin yhden pelin, mikä menisi tuohon asymmetrisiin moninpeleihin kenties.

Mari: Okei.

Tuomas: Nimittäin Pokémon: Let's Go, Pikachu ja Eevee.

Mari: Totta.

Tuomas: Miten me voitiin unohtaa se?

Mari: Se oli liian ilmiselvä ja liian lähellä sydäntä.

Tuomas: Me ollaan feikkifaneja selvästi. Joo hei, tämmöinen vinkki, etenkin jos haluaa vaikka pelata lapsen kanssa jotain, niin Nintendo Switchille on saatavilla Pokémon: Let's Go, Pikachu tai Pokémon: Let's Go, Eevee. Ne on sama peli. Riippuu vaan siitä pelin alussa, että haluatko saada kaveri-pokémoniksesi Pikachun vai tämän Eeveen. Sama peli muuten, mutta hyvä tekosyy kovimmille faneille ostaa se peli kahteen kertaan. Siitä oli jo melkein kymmenen vuotta, kun tämä peli ilmestyi 2017. Tämä on hyvin paljon Pokémon Gon kaltainen. Kerrotaan tämä pokémonin ensimmäisen sukupolven tarina taas. Ne alkuperäiset 151 pokémonia kerätään ja siihen hieman päälle, mutta nyt taisteluiden ulkopuolella heitetään niitä poképalloja sitten...

Mari: Samaan tyyliin kuin siinä puhelinpelissä.

Tuomas: Jep. Oliko tämä semmoinen, että jos tätä pelaa kaksinpelinä, niin kummankin pitää käyttää sitä Nintendon Joy-Con liikeohjausta ja heittää sitä, liikuttaa rannetta? Mä luulen, että se oli ainoa tapa ehkä heittää niitä poképalloja tässä.

Mari: Saattoi olla joo. Pakko kyllä myöntää, että en muista. Mä pelasin tätä kyllä mun siskon kanssa.

Tuomas: Joo. Tässä oli joku semmoinen, että kun heitti samaan aikaan kaverin kanssa ja kumpikin osui hyvin sillä pallolla, niin sitten entistä varmemmin jäi se pokémon kiinni. Se oli ihan reilusti helpompi kahdestaan pelattuna, ja se peli on muutenkin aika helppo [nauraa].

Mari: Juu.

Tuomas: Mä muistan, että OP:n kanssa just pelattiin sitä kahdestaan. Me vaan naurettiin, että tämä on aivan läpsyttelyä. Koska hän on hyvin systemaattinen pelaaja, niin sillä oli varmaan todella hyvin mietitty tiimi siellä, että oli joku pikkuisen ylilevelinen Nidoking ja muita tosi hienoja kolosseja siellä. Sitten kun me kahdestaan vedettiin niitä, että vastustaja lähettää kuusi Magikarpia meitä vastaan [nauravat].

Mari: No kyllähän se sitten tuntuu helpolta, joo.

Tuomas: Joo, joo.

Mari: Mutta onko se pelin vai pelaajan vika?

Tuomas: Niinpä. Se oli ainoastaan se ongelma vain, että naurettiin, että vähän liian helppoa ehkä, mutta siis aivan ihastuttava peli. Asymmetrinen siinä mielessä, että toinen pelaaja vain liikkuu siellä maailmassa.

Mari: Kyllä kumpikin pystyi liikkumaan, mutta se toinen oli vähän niin kuin kummitus, että mikään ei reagoinut siihen muistaakseni.

Tuomas: Niin niin, ikään kuin pelasit semmoisena kummituskaverina.

Mari: Joo.

Tuomas: Se toinen on selvästi se ykköspelaaja, ja toinen on meiningissä mukana, mutta näkymättömänä [nauraa]. Niin, mä halusin vaan loppuun räntätä. Me räntättiin jo vähän Pleikka 5:stä tai Sonyn surkeista valinnoista ja tästä kauheasta dystopiatulevaisuudesta, mihin mennään.

Mari: Joo.

Tuomas: Mutta siis mä haluan puhua justiin näistä samalla koneella pelattavista peleistä, että minkä takia niitä tulee edelleen liian vähän. Joskus ennen vanhaanhan, jos haluttiin pelata kahdestaan, se oli nimenomaan ainoa vaihtoehto. Sanotaan joskus PlayStation 2:n aikaa vielä. Totta kai piti kun teit jonkun autopelin, jonkun Need for Speedin, niin siinä piti olla kahden pelaajan moodi, jolloin ruutu menee keskeltä kahtia ja sitten pelataan innoissaan botteja vastaan tai vaan keskenään. Nykyään meillä on entistä tehokkaammat laitteet, valtavan isot televisiot, siis just verrattuna entisaikaisiin.

Mari: Juu.

Tuomas: Ja sitten entistä harvemmassa pelissä on tätä jaetun ruudun mahdollisuutta. Mä en vaan ymmärrä sitä. Siis tietenkin se vaatii jonkun verran kehitysresursseja, mutta mä luulen, että yleisö olisi siellä.

Mari: Kyllä olisiko, kun niitä tulee niin vähän kuitenkin tosiaan. Herää vain kysymys, että miksi niitä ei tule tämän enempää. Tietysti viekö se niin paljon aikaa se pelin kehittäminen, että kun kuitenkin It Takes Two, Split Fiction on tehnyt rahaa, niin miten sitä ei ole vielä seurannut sitä, että nyt tulee muuten valtavasti tämmöisiä pelejä, koska huomattiin, että tämmöinen myy, ihmiset haluaa pelata tämmöisiä.

Tuomas: Jep. Onkohan siinä sitten vaan, että on niin paljon helpompia konsepteja, mitä kopioida, jos ei ole semmoista kauheata draivia tehdä pelejä. Niin sitten ”no en mä tiiä, tämä on tämmöinen looter shooter”, [naurahtaa] esimerkiksi. Mä vain mietin, että nykyäänhän olisi joku järki näissä, kun meillä on 4K-telkkarit, jotkut 80-tuumaiset. Sen voisi pistää hyvin neljään osaan, ja kaikki näkisi hyvin. Okei, se olisi kauhean raskasta sitten, mutta laittakaa sitä grafiikkaa alaspäin. Ei kukaan huomaa.

Mari: Silmä tottuu kyllä.

Tuomas: Niinpä. Kunhan se on sulava. Se on se tärkein. Jos on joku neljän miljoonan polygonin hahmo siinä. Jos se on vain jotain satatuhatta polygonia, niin et sä sitä huomaa.

Mari: Ei, ei.

Tuomas: Ja se on niin hauskaa siis tämä... Minun nuoruudessa me keräännyttiin aina kavereiden kanssa. Meitä oli neljä. Me pelattiin aina, joskus vastakkain, joskus yhteistyönä, kaikkia tämmöisiä samalla koneella. Nykyään on tietenkin lanittaminen, mutta kellä on varaa tuoda... Jokainen tuo omat telkkarinsa, omat laitteensa. Se on paljon isompi häsläys sitten.

Mari: Juu.

Tuomas: Mä vaan haluaisin, että näitä tulisi enemmän näitä split screen -pelejä.

Mari: Joo, kyllä se helpottaisi semmoisia yhteisiä peli-iltoja, varsinkin jos niitä haluaa viettää samassa tilassa. Toki jos jokainen on omalla tahollaan eri puolilla Suomea tai missäpäin maailmaa nyt onkaan pelaamassa... Mutta jos haluaa nimenomaan pelata porukalla samassa olohuoneessa, niin se olisi hirveän kivaa, kun se olisi helpompaa. Toki me nyt vinkattiin aika yllättävänkin monta peliä.

Tuomas: No joo. Mä ajattelin, että tämmöinen pikainen lyhyt jakso justiin, mutta kas kummaa, asiaa riittää.

Mari: Joo.

Tuomas: Mähän aina simppaan Nintendoa tietenkin, mutta Nintendo on aika hyvin pitänyt tämän aina mielessään, että niillä on ollut tämä party-aspekti. Tämä, että keräännytään samaan paikkaan pelaamaan. Sanotaan, että tässä oli suhteettoman paljon kenties Nintendo-pelejä, mutta oli myös paljon muutakin.

Mari: Oli muutakin, joo. Jotkut on tietysti useammalle laitteellekin.

Tuomas: Joo, joitakin.

Mari: Mutta sitten taas Nintendo on vähän semmoinen perhepelilai... tai semmoinen. Niin ehkä heillä sitten on suhteessa enemmän.

Tuomas: Jep. Se on kyllä ihmeellinen firma just, että ne aina koittaa viedä uusiin hassuihin suuntiin, mutta ne on sitten samalla myös jotenkin niin perinteitä vaalivia.

Mari: Se on hyvä yhdistelmä.

Tuomas: Se on ihan hyvä yhdistelmä.

Mari: Toisaalta uutta, mutta toisaalta myös sopivasti vanhaa.

Tuomas: Joo. Joskus mä olisin aina ottanut sen uuden ja ihmeellisen, mutta nykyään tuntuu [naurahtelee], että hyvä, että joku tekee vielä semmoisia perinteisiä pelejä, mistä mä tykkään.

Mari: Me ollaan niin vanhoja.

Tuomas: Niin. Jos lähettäisiin tuonne digitaaliseen jakeluun, siis indie-puolelle, niin siellähän löytyy paljon sellaista, mitä nyt ei voitu edes mainitakaan.

Mari: Juu. Se unohtui ehkä alussa sanoakin. En tiedä onko se ilmiselvää kirjaston podcastissa, että nämä on tämmöisiä, mitkä löytyy kirjaston valikoimasta. Jätimme pois sellaiset, mitä ei meiltä löydy.

Tuomas: Alright. Ettei mene liian negatiiviseksi myöskään eikä liian pitkäksi tämä jakso, niin eiköhän pistetä se pakettiin. Tämä oli hauskaa. Pelivinkkaaminen kuuluu kirjastolle totta kai siinä, missä minkä tahansa muunkin hyvän sisällön, kulttuurin jakaminen [nauraa].

Mari: Ja hei, jos kuuntelette tätä YouTubessa, niin laittakaa kommentteihin omat suosikit, mitä olette tykännyt pelata yhdessä kavereiden kanssa.

Tuomas: Niinpä, vinkit jakoon.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Ja muistakaahan seurata Porin kaupunginkirjastoa muillakin somekanavilla, joita ovat ainakin Instagram, TikTok.

Mari: Hei, saanko mä mainostaa? Meidän jälkeen tulee taas kirjallisuustiimin vuoro. Kuunnelkaa. Siellä on puhetta trendiasiasta, romantasia, fantasia. Kuunnelkaa.

Tuomas: Niin. Siis mä ainakin aion kuunnella sen. Ehkä mä viimeinkin saan vastauksen tähän kysymykseen, että mitä eroa romantasialla ja romanttisella fantasialla ja fantasiaromansseilla ja... [naurahtelee]

Mari: Joo. Ehkä myös varoitamme heitä etukäteen, että me halutaan sinne semmoiset määritelmät.

Tuomas: Niin, mutta siis oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe ja tosi pinnalla ehdottomasti.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Facebookikin löytyy, jos joku semmoista vielä käyttää.

Mari: Kaikki löytyy.

Tuomas: Niin. Siis me ollaan niin ajan hermolla.

Mari: Se on kirjaston juttu. Me ollaan just niin trendikkäitä.

Tuomas: Joo. Tilatkaa podcast. Aina eri tiimit tekee eri aiheista sisältöä. Kyllä me kirjoistakin tosiaan puhutaan täällä ja varmaan leffoista, mistä lie. Haastatteluja tulee silloin tällöin ja seuraava Pelipaussi myöhemmin syksyllä.

Mari: Jee.

Tuomas: Tämä ei ole todellakaan vuoden viimeinen [naureskelee]. Pitäkää itsenne ihmisinä. Heippa.

Mari: Hei hei.

[vauhdikasta elektronista musiikkia]