Henrik Meinander ja Perttu Pölönen: Jos historia on hukassa, katoaa myös tulevaisuus

Tiedon luo -podcastin vieraina ovat tällä kertaa Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander ja futuristi, keksijä ja säveltäjä Perttu Pölönen. Jaksossa syvennytään työn murrokseen ja tulevaisuuteen sekä siihen, millaista osaamista tulevaisuuden työelämässä tarvitaan. Minkä suhteen me voisimme olla parempia ja pelottomampia? Miten varmistetaan, että työtä riittää tulevaisuudessakin kaikille? Entä kannattaako nykymaailmassa olla generalisti vai spesialisti? Jaksossa pohditaan myös inhimillisyyden roolia teknologisten muutosten vastapainona ja kuullaan lukuisia jakson aiheeseen kytkeytyviä historiallisia esimerkkitarinoita.

Valtionhallinnon välikommenteista vastaavat Valtiokonttorin Talous, tieto ja työelämä -toimialan johtaja Lasse Skog ja työelämän kehittämisen parissa Valtiokonttorissa työskentelevä Liisa Virolainen. Lasse kertoo kommentissaan tarinan Keniasta ja sen pääosassa ovat niukoin resurssein tehdyt innovaatiot. Liisa puolestaan pohtii sitä, miten työn murros näyttäytyy valtionhallinnon ja toisaalta yksilön näkökulmasta. Tervetuloa kuuntelemaan Valtiokonttorin Tiedon luo -podcastia!

What is Tiedon luo?

Valtiokonttorin Tiedon luo -podcastissa Henni Purtonen johdattaa kuuntelijat pohtimaan tulevaisuuden työelämää, luovuutta sekä dataan ja algoritmeihin liittyviä ajattelun vinoumia, hallinnonalojen välistä yhteistyötä ja erilaisia vastuukysymyksiä. Jokaisessa jaksossa vieraiden kokemukset ja havainnot maailmasta kehystävät jotakin ajankohtaista yhteiskuntaan tai työelämään liittyvää aihetta. Henni juttelee vieraiden kanssa myös rohkeudesta, tulevaisuudesta ja johtamisesta.

I Statskontorets tvåspråkiga Tiedon luo -podcast tar Henni lyssnarna med på en resa där man utforskar framtiden för arbete, kreativitet samt snedvridningar av tänkandet gällande data och algoritmer, interaktion mellan förvaltningsområden och olika slags ansvarsfrågor. I varje avsnitt bidrar gästernas erfarenheter och observationer av världen till att rama in ett visst ämne med anknytning till samhället eller arbetslivet. Med gästerna pratar Henni också om mod, framtid och ledarskap.

Tiedon luo -podcast, vieraina Henrik Meinander ja Perttu Pölönen
Aiheet:

1. Yhteiskunnalliset muutokset historiallisesta näkökulmasta ja tulevaisuuden
ennakointi – 00:56
2. Hyvinvointiyhteiskunta ja sen tulevaisuus – 11:06
3. Yritysten menestymisen mahdollistajat, edellytykset ja vaatimukset – 19:49
4. Tarina maailmalta: innovaatioita niukoilla resursseilla – 26:02
5. Miten saadaan kaikki pysymään muutosten tahdissa mukana ja mitä taitoja
jatkossa vaaditaan? – 40:42
6. Työn murros valtionhallinnossa ja työn murroksen vaikutukset yksilön
identiteetille – 49:52
7. Osaaminen, taidot ja niiden tunnistaminen – 61:16
8. Onnistuminen oikeissa asioissa ja menneestä oppiminen – 75:45
9. Henrikin ja Pertun näkemys työn tulevaisuudesta – 86:00

Tiedon luo -podcast, vieraana Perttu Pölönen ja Henrik Meinander
Litterointi

Tiedon luo. Keskustelua tulevaisuuden työelämästä ja johtamisesta. Ajankohtaisten ilmiöiden äärelle kuulijat johdattaa Henni Purtonen.

Henni Purtonen: Työn murroksen keskellä tarvitaan uudenlaista ajattelua. Mä uskon vahvasti, että tulevaisuuden suuntaan voidaan vaikuttaa valintojen kautta. Tulevaisuus ei tapahdu, se tehdään. Tässä podcast-jaksossa me ei maalata kauhukuvia työn loppumisesta, vaan me pohditaan sitä, miten työ tulee muuttumaan ja millaisesta osaamisesta tulevaisuuden työelämässä olisi hyötyä. Miten yhteiskunnalliset muutokset on heijastuneet työhön? Keneen me luotetaan tulevaisuuden muuttuvassa maailmassa? Tervetuloa Tiedon luo -podcastiin filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander ja keksijä, säveltäjä, futuristi ja yrittäjä Perttu Pölönen.

Henrik Meinander: Kiitos.

Perttu Pölönen: Kiitos paljon.

Henni: Nyt on jo pitkään puhuttu yhteiskunnallisesta muutoksesta ja yhä nopeammasta innovointitahdista ja näiden kahden vaikutuksesta työelämään ja työhön. Henrik, miten käynnissä oleva työn murros suhteutuu aiempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka on johtanut merkittäviin työelämän murroksiin?

Henrik: Kyllä siinä on aika monta yhtäläisyyttä. Se mikä yhdistää niitä on se, että kun monta innovaatiota on yhdistynyt, niin on tapahtunut muutoksia koko elämäntavassa. Siis ei vaan siinä, miten ruokaa tuotetaan vaan myöskin siinä, miten kommunikoidaan. Silloin on suuret muutokset tapahtunut. On tietenkin aina helpompi sanoa jälkeen päin, milloin ne on tapahtunut. Eli silloin kun siirryttiin maan viljelykseen tai teollistuminen alkoi, tai nyt tämä digitalisaatio, josta on vaikea sanoa missä vaiheessa todella sen suuret vaikuttimet alkaa muuttaa meidän elämää. Onko se juuri nyt vai onko se jo tapahtunut? Ehkä turvallisempi on arvailla, että kymmenen vuoden sisällä.

Henni: Minkälaisia esimerkkejä nostaisit historiallisesta näkökulmasta, miten me voitaisiin nykypäivän kehitystä peilata erityisen hyvin?

Henrik: Historioitsijat on vähän varovaisia sen suhteen, että emme voi ennustaa tulevaisuutta historian avulla, mutta voimme korostaa sitä, että muutokset useimmiten ovat olleet toisenlaisia, kuin on kuviteltu. Science fictionissa tätä tehdään koko ajan ja keksijät ja erityisesti tulevaisuuden tutkijat pohtivat sitä. Kiinnostavaa siinä tietenkin on, kuinka paljon arvataan tai ennakoidaan pieleen. Voi sanoa, että lyhyellä tähtäimellä se ei tapahdu, mutta pitkällä tähtäimellä pieleen meneminen on aika selvää. Mun mielestä yksi esimerkki siitä on väestönkasvu. Vielä 50 vuotta sitten oli kauhuskenaario sen suhteen, miten väestö tulee kasvamaan ja miten kaikki sitten ihmiskunnassa räjähtää. Viimeiset ennusteet, jotka pohjautuu minun mielestä aika hyviin faktoihin, ennustavat, että vuonna 2060 maailman väestö alkaa laskemaan. Sillä tulee olemaan todella suuria vaikutuksia.

Henni: Kun puhutaan tulevaisuuden ennakoinnista, niin Perttu, minkälaiseen tulevaisuuden työelämään me ollaan tällä hetkellä matkalla?

Perttu: Joo, vallankumouksia on aikaisemmin tapahtunut työssä myös, ja se että nyt tapahtuu uudestaan ei ole sinänsä uutta. Mutta ehkä se nopeus on erilaista kuin mitä on aikaisemmin ollut. Eli tosiaan kun meillä oli maanviljelysvallankumous, teknologia kehittyi ja korvasi ihmistä ja sen työtä, aika siirtyi ja koko yhteiskunta siirtyi teolliseen aikaan. Kun se teknologia taas kehittyi, niin se korvasi sitä tehdastyöntekijää, ja siirryttiin tähän digitaaliseen tai informaatioaikaan. Nyt kun teknologia tulee jälleen korvaamaan ihmistä, nyt tekoäly ja robotiikka ja analytiikka, niin me tullaan siirtymään eteenpäin. Se kysymys on ehkä enemmän, että mitä sellaista me tullaan nyt tekemään, mitä teknologia ei pysty tulevaisuudessa tekemään. Me ollaan menty navetasta tehtaisiin ja tehtaista toimistoihin. On aina ollut vaikea nähdä, että mitä seuraavaksi ja mikä se uusi työympäristö on. Mutta en mä sanoisi, että me sinne toimistoihin tullaan jäämään. Koska monesti kun eläinten suhteen puhutaan lajityypillisestä käyttäytymisestä, niin eihän se meille ihmisillekään ole luontaista, että me naputellaan konetta siellä monta tuntia putkeen. Vaan jos kone pystyy tekemään tollaiset asiat hyvin, kone on rationaalinen, analyyttinen, tehokas ja looginen. Niin se puskee meidät ihmiset kohti inhimillisiä taitoja. Eli mikä meillä on sellaista, mitä koneilla ei ole. No, meillä on kyky soveltaa ihan eri tavalla, meillä on kyky tulkita, antaa asioille merkityksiä. Me voidaan kattoa silmiin, koskettaa olalle, me voidaan tulkita kehonkieltä. Mä luulen, että tämmöiset inhimilliset ominaisuudet tulee korostumaan. Että mitä teknologisemmaksi ja digitaalisemmaksi me tullaan tästä menemään, niin se tarvitsee vastapainon. Sitä inhimillisemmäksi mä uskon, että me tullaan menemään. Tai ainakin meidän pitäisi mennä. Ja on vaikea sanoa sitä aikajännettä. Että käykö näin ja milloin käy. Mutta mä näen, että se työntekijän arvo on oikeastaan aina ollut se, että mitä sulta saa, mitä vaihtoehdoilta ei saa. Eli mitä sellaista sulla on tänä päivänä, mitä Googlesta ei saa. Google tietää ja sanoo helposti faktat ja tiedot, sillä on paljon enemmän tietoa kuin kenellekään meistä, mutta sillä ei ole ymmärrystä. Sillä ei ole käsitystä oikeasta ja väärästä. Tavallaan me ollaan juuri niin arvokkaita, kuin mikä on se tieto, mitä meillä on antaa eteenpäin. Eli nyt pitää miettiä, minkälaista tietoa me halutaan haalia. Mä sanoisin, että inhimilliset kyvyt ja inhimillinen tieto, sydämen sivistys, niin sen varaan mä rakentaisin työelämää.

Henni: Eli sä oot puhunut tästä inhimillisestä vallankumouksesta, joka on sitten ehkä tää seuraava suuri muutos meidän yhteiskunnassa.

Perttu: Niin, no futuristeilla on tapana maalailla ja puhua kaikesta vallankumouksena. Että ei sitä ehkä ihan, mä en tiedä, voi verrata aikaisempiin. Mutta ajatus on se, että keskityttäisiin enemmän siihen, mikä erottaa meidät koneista, koska se osaaminen tuskin koskaan menee hukkaan.
Henni: No jos me katsotaan vähän pidemmälle tulevaisuuteen, puhutaan vaikka kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden aikajänteestä ja mietitään sitä kehitystä ohjaavia tekijöitä. Niin mitkä on sellaisia heikkoja signaaleja, joita meidän kannattaisi just nyt lähteä seuraamaan?

Perttu: No oikeastaan ehkä mitä me kuultiin jo tästä ikäjakautumasta. Se ei nyt ehkä ole heikko signaali, mutta hyvin varteenotettava asia, että muutaman vuoden päästä puolet maailman väestöstä on syntynyt 2000-luvulla. Kyllähän se laittaa ajattelemaan, että tää meidän ikäjakauma saa varmaan eri asioita nousemaan. Siis sanotaan, että eri asiat korostuu työelämässä ja arjessa. Uudenlaiset arvot, Uudenlaiset asenteet. Ja se ohjaa aika montaakin kehityskulkua, mä uskon. Samalla tavalla, kun ajateltiin, että meillä oli baby boomers, siis nämä 1946-1964 välillä syntyneet. Heitä oli tosi paljon ja sillä hetkellä, kun he pääsi mukaan markkinoille, niin jokainen poliitikko ja yritys tajusi, että jos me halutaan onnistua, meidän pitää kosiskella tätä porukkaa, koska heitä on niin paljon. Ne tavallaan oppi, että meidän sana ja meidän ajattelu on meidän hyppysissä aika pitkälti, että meitä kuunnellaan. Voi olla, että nyt kun meillä tulee toi uusi, nuorempi polvi, joka on jo pari polvea näistä baby boomereista, mitkä ei enää suoranaisesti näy, että ne on samanlaisia. Niin voi olla, että tästä kun mennään 5-10-15 vuotta eteenpäin, niin me huomataan, että hei, puolet maailman väestöstä tulee työelämään vuoden päästä globaalisti. Miltä se näyttää? Mitä siellä muuttuu? Voi olla, että tää on yksi asia, joka tulee todella muuttamaan johtajuutta, arvoja, ja sitä, mistä maksetaan.

Henni: No jos puhutaan vielä näistä heikoista signaaleista, ennustamisesta ja ennakoinnista, niin Henrik, kuinka hyvin tämmöisiä signaaleja on aiemmin osattu ottaa huomioon ja millaisia esimerkkejä historiankirjoihin on jäänyt onnistuneista tai epäonnistuneista tulkinnoista?

Henrik: Joo, näitä heikkoja signaaleja on yritetty löytää tai kuulla varsinkin kriisiaikoina, siis sota-aikoina. Propagandaa ja tiedustelutoimintaa on keskitytty myös oman väestön mielialoihin, eli miten ne kestää sodan tai miten sitten kun siirrytään rauhan tilaan, niin miten työllisyys kehittyy. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi syntyi työttömyyttä ympäri Eurooppaa ja se syvensi sitä ongelmaa ja osittain johti Hitlerin ja Mussolinin valtaan tuloon. Toisen maailmansodan jälkeen sitten voitiin jollain tavalla ennakoida sitä paremmin. Jos ajatellaan esimerkiksi EU:n edeltäjiä, niin siinä ennakoitiin sitä, että jos ei jollain tavalla ratkaista sitä kilpailutilannetta, joka oli olemassa silloin Länsi-Saksan ja Ranskan välillä, niin kielteinen kierre näiden maiden välillä vain jatkuisi. Sehän oli ikään kuin EU:n perusidea ja se on kantanut näihin päiviin saakka. Kyllä EU:ssa koko ajan tätä nyt ennakoidaan. On helppo kritisoida EU:ta, mutta kuinka moni muu maa kuin Iso-Britannia todella haluaa EU:sta pois? Eli he ovat kokeneet sen, että tämä projekti kuitenkin kantaa eteenpäin. Sitten voi sanoa, että kun luotiin pohjoismainen hyvinvointivaltio, niin siinä oli myös paljon tutkimusta taustalla. Voitiin osoittaa, että tulonjaoilla ja tulonsiirroilla on myönteisiä efektejä. Ja sen näkee tänä päivänä pohjoismaisissa yhteiskunnissa. En väitä, että se johtuu yksinomaan siitä suunnittelutyöstä, mutta kyllä sillä oli vaikutusta.

Henni: Varmasti. Sitten jos mietitään hyvinvointivaltiota ja sen tulevaisuutta, niin paljon puhuttu viime vuosina, että onko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta mihin suuntaan menossa ja miten me voidaan säilyttää hyvinvointiyhteiskunta. Millaisia ajatuksia teillä tulee tähän liittyen?

Perttu: Yksi jonkinlainen luonnonlaki varmaan on se, että yleensä mitä parempia meistä tulee, sen varovaisempia meistä tulee. Eli kun tietty taso on saavutettu, niin aletaan varjelemaan sitä hyvää. Mikä on luonnollista, kuka nyt haluaisi menettää sitä hyvää, joka on onnistuttu rakentamaan. Nyt kun maailma kehittyy valtavaa vauhtia ja me ollaan kiinni siinä hyvässä, joka me ollaan onnistuttu rakentamaan muutamassa sukupolvessa. Mehän pärjätään kansainvälisessä vertailussa hienosti. Niin vaarana on se, että me jäädään kiinni liikaa siihen, mikä meille on aikaisemmin toiminut. Ja me ei huomata, että tulevaisuus haastaa itseasiassa aika rakenteellisella tasolla sitä, miten me tehdään työtä, kuka tekee työtä ja missä. Nyt ongelma on se, että jos me liikaa pelätään sitä, että me menetetään se vanha hyvä ja mennään kuoreen, ei uskalleta ottaa riskejä tai kehittää uutta, koska aina sanotaan, että vanha toimi ihan ok. Että miksi tämmöistä muka tarvitaan. Niin se on ehkä vaarana tässä, että jäädään lukkoon niihin meidän sinänsä ihan hyviin systeemeihin. Mutta tuolla jossain muualla vauhti on kovempi ja mennään jopa harppauksilla eteenpäin. Sitähän on nähty paikoissa, joissa on käyty joku kriisi läpi tai lähtenyt takamatkalta, että ne hyppää yli kokonaisia kehitysaskelia. Ja tietyssä mielessä Suomessa on ihan samanlainen tarina, kun miettii mistä me lähdettiin liikkeelle. Niin sehän on ihan uskomaton vauhti, millä me on päästy tähän kun ajatellaan, mistä lähdettiin ihan vaikka 100 vuotta sitten. Kehitysapua otettiin 60-luvun puoleen väliin vastaan. Eli meidän pitää tunnistaa tämä, että se, miten meillä nyt menee, ei ole ehkä meidän ansiota. Vaan niiden polvien ja päätösten ansiota, joita tehtiin vuosikymmeniä sitten. Se miten meillä nyt menee, mehän ei sitä tiedetä itseasiassa. Me tiedetään se ehkä 2040- tai 50-luvulla, että tehtiinkö niitä ratkaisuja, joilla on hyviä efektejä. Tai oltiinko tajuttu kunnolla, että minkä varaan rakennetaan. Se on ehkä mun ainut huoli tässä, olen ehkä joskus sanonutkin, että onko Suomesta tulossa saavutettujen etujen museo. Niin ei pidä jäädä nyt tähän hyvinvointiin jotenkin… Tai sanotaan, että ei anneta sen laiskistaa. Edelleen pitää mennä eteenpäin.

Henrik: Joo, monta viisasta ajatusta siinä. Jos ajatellaan, miten murrokset tai harppaukset on tehty aikaisemmin, niin Suomessa hyvin ratkaiseva harppaus tapahtui 1890-luvusta lähtien ensimmäiseen maailmansotaan. Silloin perustana olevat hyvät tekijät, kuten poliittinen kulttuuri ja kansalaisyhteiskunta myötävaikutti siihen, että talouskasvu oli nopeampi kuin muualla Venäjän valtakunnassa. Ja myös toisen maailmansodan jälkeen. Pitää täysin paikkansa myös mun mielestä, että me olemme luoneet valtion tai yhteiskunnan, jonka ripeä muuttaminen on hyvin vaikeaa. Se liittyy meidän poliittiseen järjestelmään. Olisi helpompi saada muutokset tehtyä, jos meillä olisi diktaattori. Mutta en usko, että kovin moni haluaisi sellaista. Historiallisesti sehän on tapahtunut niin, että Suomessa on otettu mallia Ruotsista. Ja sitten on väitetty, että se on jotain muuta, koska on vähän noloa myöntää, että on otettu Ruotsista mallia. Mutta jossain asioissa on myös nähty, mikä ei toimi Ruotsissa. Mutta voi tietenkin olla, että sekin on liian kapea perspektiivi. Pitäisi ajatella nimenomaan globaalisti. Tai se on minun mielestä täysin välttämätöntä, ja se voi olla suomalaisille suuri haaste, että ajattelee boksin ulkopuolelta. Suomessahan se tapahtui kerran toden teolla, kun Suomi tuli osaksi Venäjän valtakuntaa, joka oli imperiumi. Se tuli yhtäkkiä. Suomalaisista tuli osa valtakuntaa, joka ylettyi Pohjois-Amerikkaan, kun Alaska oli osa meidän imperiumia aina vuoteen 1867. Ja tämä oli sellainen mullistava kokemus, ja poiki paljon hyvää myöskin, joka täytyy muistaa, kun puhutaan Venäjän vallan ajasta. Mutta sitten tietenkin se oli aika jyrkkä ja väkivaltainen se loppu. Joten ei voida myöskään ummistaa silmiä sille, että teknologia on tuottanut myös poliittisia ilmiöitä, jotka on vaikeasti hallittavissa. Eli sosiaaliset mediat ovat nopeuttaneet hyvin paljon kommunikaatiota, mutta kommunikaatio käy epätahdissa lainsäädännön ja yhteiskunnallisen uudistuksen kanssa. Miten tämä ongelma tai haaste ratkaistaan, niin siihen minulla ei ole vastausta.

Henni: Toi on tosi iso kysymys. Miten sä Perttu näet, että millaisia ratkaisuja tässä voisi olla? Tuleeko sulle mieleen jotain? Tää on nyt ihan valtava kysymys, minkä mä heitän sulle.

Perttu: Mä en tiedä, onko mulla ratkaisuja vai enemmänkin jatkanko vain samaa aihetta ja sen pyörittelyä. Mä oon samaa mieltä, että me ei olla kovin ripeitä, tai ainakin voitaisiin olla ripeämpiä. Mutta toisaalta meillä on puitteet sille, että me voitaisiin onnistua, koska meillä on kuitenkin luottamus niin vahva täällä ja me ollaan sopivan pieni. Niin jos me onnistuttaisiin joitain muutosesteitä ja -jarruja vähän hillitsemään, niin voi olla, että me voitaisiin kyllä... Mä en näe, että tämä olisi mahdotonta. On toinen keskustelu miettiä sitä, että onko demokratia ylipäätään liian hidas. Kun katsotaan vaikka tekoälyn kehitystä, niin moni sanoo, että ei Eurooppa tai Amerikka edes pysty pysymään Kiinan mukana, koska siellä päästään ihan vaan nopeammin eteenpäin. Tällä hetkellä Kiinassa on julkisen puolen tekoälyn kehitystä, Jenkeissä taas on yksityisen puolen. Meillä ei tällä hetkellä ole kokemusta siitä, millaista on länsimaisiin arvoihin nojaava julkisen tekoälyn kehitys. Eli kyllä me voitaisiin täällä luoda jotain nopeastikin, mutta enemmän on kyse siitä, että pelottaako meitä se muutos tai ollaanko me huolisamme siitä. Monesti monet jotenkin projisoi sitä huoltaan niihin teknologioihin, sanoo että robotiikka tai tekoäly on huono tai meidän ei pitäisi tehdä näin, tulee työttömyyttä ja näin. Mutta mä nostaisin esiin sen, että harvoin se on se teknologia, jota ihmiset pelkää, vaikka ne projisoi sen siihen. Enemmän se huoli tulee siitä, että jos tämä teknologia edistyy, niin meidän rakenteet ei kestä. Se, että vaikka työ muuttuu, ei siinä ole mitään epäluonnollista, vaan meillä ei ole rakenteita, jotka auttaisi meitä uudelleenkouluttautumaan tai pääsemään eteenpäin. Ja nyt on ehkä se, että ei alettaisi vastustamaan sitä murrosta vääristä syistä ja nähtäisi se teknologia huonona asiana, vaan enemminkin, että miten me mahdollistetaan mahdollisimman joustavasti se, että näistä murroksista huolimatta pysytään mukana. Jos mennään eripuraan ja käydään keskustelua eri tahdissa, lainsäädäntö ei pysy mukana, polarisoidutaan, niin sittenhän peli menetetään. Että jollain tavalla pitää hyödyntää, kun on se luottamus, niin se on aikamoinen voimavara. Eli miten me saataisiin se nyt valjastettua tulevaisuuden rakentamiseksi.

Henni: Tähän liittyen mä oon miettinyt myös sitä, että kun Suomi on pieni ja avoin kansantalous ja me ollaan opittu vuosien saatossa, että leipä täytyy hakea markkinoilta ja suomalaiset yritykset kilpailee markkinoilla ja niillä on hyvä tuottavuus, järkevää taloudenhallintaa ja liiketoimintasuunnitelmia. Meillä on Suomessa osaava ja koulutettu väestö, niin miten yritykset voi menestyä tulevaisuudessa ja mitä niiltä vaaditaan, että ne pystyvät edelleen kilpailemaan näillä kovilla globaaleilla markkinoilla?

Perttu: Mä heitän itseasiassa pallon lainsäätäjille. Koska se, mitä talous ja yritykset tarvitsee, on talentti. Eiks niin. Eli ketkä koodaa, ketkä tekee. Mutta miten me saadaan ne tänne? Se on ehkä enemmän regulaatiokysymys. Jos katsotaan maailmalla paikkoja, kuten Uusi-Seelanti. Siellä on lentoliikennelait vähän joustavampia, eli sinne on helppo mennä kehittämään droneja. Monet yritykset on mennyt sinne, koska siellä voi kokeilla. Singapore on paikka mihin monet yrittäjät on hakeutunut, koska siellä on nopeampaa ja joustavampaa päästä eteenpäin. Se nähdään yrittäjäystävällisenä paikkana. Niin nämä on omalla lainsäädännöllään luoneet tilan, joka magneetin tavalla pakottaa talenttia menemään, että hei, täällä me voidaan tehdä. Niin sen sijaan, että me nyt Suomessa yritettäisiin kaikin eri keinoin haalia mistä me löydetään se talentti, niin miten me voitaisiin luoda sellainen ympäristö, että täällä voi kokeilla ja tehdä. Niin, että ne tekoäly-yrittäjät ja automaattisen liikenteen kehittäjät tulisivat tänne meille kehittämään sitä. Se on enemmänkin lainsäädäntökysymys, että jotta yritykset voi täällä toimia, niin onko se mahdollista heille? Mä en ole tarkistanut tätä tietoa, mutta kuulin, että seitsemän kymmenestä nopeimmin kasvaneesta yrityksestä Piilaaksossa ei olisi voinut tapahtua Suomessa meidän lainsäädännöllä. Siis Uberista lähtien. Niin se on ehkä, että miten me luodaan sellaiset puitteet, että täällä voi sitä tulevaisuutta rakentaa mahdollisimman hyvin.

Henni: Tällä hetkellä liiketoimintaympäristö ei varmasti ole ihanteellinen start upien kannalta ja varmasti paljon on lainsäädännöllistä ja muita rakenteita, joita pystyttäisiin uudistamaan. Meidän pitäisi kysyä niiltä ihmisiltä ja start upeilta, että mitä meidän pitäisi tehdä ja miten me voitaisiin muuttaa sitä lainsäädäntöä paremmaksi.

Henrik: Joo, jos taas otetaan historiasta esimerkkejä, niin vasta 1860-luvulla tapulipakon purkaminen johti esimerkiksi Pohjanmaalla hyvin nopeaan kehitykseen ja 1860-luvulla myöskin kun saatiin tämä liike-elämässä aikaiseksi, kun säätyeduskunta alkoi kokoontumaan uudestaan. Nämä ihan selvästi vaikutti, siis ymmärrettiin, että jotta Suomi pystyisi pärjäämään maailmanmarkkinoilla, jotain pitää tehdä. Silloin saatiin nopeasti asioita etenemään. Täytyy muistaa, että kyllä Suomessa lainsäädännössä oltiin ripeitä 1990-luvulla. Tietenkin jotkut ovat korostaneet sitä, että se lisäsi eriarvoisuutta. Esimerkiksi verouudistukset johti siihen. Eli täytyy muistaa, että kun tehdään yhteiskunnallisia muutoksia, jotka muuttavat yhteiskunnan rakenteita, kaikki eivät voi voittaa siinä. Se on myönnettävä. Silloin poliittiset päätökset vaikuttavat monen ihmisen elämään myös kielteisesti. Demokratiassa tämähän on se haaste, että vaikka nähtäisiin että yhteiskunnan taloudellinen kehitys ja modernisaatio voittaisi näillä uudistuksilla, niin on ehkä 10-20% väestöstä joka ei lyhyellä tähtäimellä, tai edes oman työelämänsä aikana siitä hyödy. Miten heille myydään tämä uudistus? Se mikä oli musta hyvä idea, että luodaan sellainen yhteiskunta, jossa on suotuisat olosuhteet. Suomen teollistuminenhan alkoi pitkälti siitä, että oli puita ja vesistöjä, ja markkinoita Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Ja sitten tuli Norjasta ja Ruotsista ja myöskin Suomessa oli näitä, jotka sijoitti tehtaisiin. Tämä sitten yhdistyi siihen, että samalla rakennettiin rautateitä, niin nopeasti alkoi tapahtumaan. Tietenkin Venäjän merkitys, ainakin historiallisesti jos puhutaan, on äärimmäisen tärkeä. Venäjä markkinana ja Venäjän markkinat kun vetävät, ja Venäjä modernisoituu, niin Suomi on siinä aivan vieressä. Ja Suomen stabiili lähtökohta lähteä mukaan tähän Venäjän huimaan kehitykseen, jos se on lähteäkseen.

Henni: Eli periaatteessa Venäjää usein pidetään uhkana, mutta se voi myös olla katalyytti muutoksen kannalta? Eli Venäjän kautta heijastuu nämä muutosvaikutukset nopeammin?

Henrik: Niin ja tietenkin tällä hetkellä Venäjä on hankalaa partneri eikä voida selvästi nähdä mitä tapahtuu. Minun arvio on kuitenkin se, että ei Venäjä kovin suuri sotilaallinen uhka Euroopalle ole, vaan sellainen voima, joka pyrkii pirstaloimaan EU:ta, ja se on tietenkin ongelmallista. Mutta tämä kehitys voi muuttua, ei se mikään mahdottomuus ole. En usko, että Venäjästä koskaan demokratia tulee, mutta ei Kiinastakaan koskaan tule demokratiaa, ja sen kanssa on eletty.
Henni: Mennään seuraavaksi kuuntelemaan Valtiokonttorin Talous, tieto ja työelämä -toimialan johtajan Lasse Skogin tarina maailmalta siitä, miten niukoilla resursseilla tehdään innovaatioita.

Lasse Skog: Minulla oli muutama vuosi sitten tilaisuus käydä Afrikassa, tarkemmin Keniassa, erään valmennusohjelman yhteydessä. Ideana oli viedä meidät valtionhallinnon johtajia muutamasta maasta uudenlaiseen ympäristöön, jossa innovaatiotoiminta on aktiivista ja kuitenkin hyvin erilaista kuin mihin me ollaan totuttu. Me oltiin muutaman päivän ajan Nairobissa, ja kaikkialla missä kävimmekin, näkyi vahvasti mobiilimaksaminen. Kyseessä oli M-pesa-niminen palvelu. Tuo palvelu on laajasti käytössä Itä-Afrikassa, siellä on tapahtunut nopea siirtymä käteistaloudesta mobiilimaksamiseen. Keniassakin melko harvoilla nimittäin on ylipäätään pankkitili, luotto- tai maksukortista puhumattakaan. Suurimmalla osalla on kuitenkin puhelin ja tili teleoperaattorilla. Niitä resursseja tässä innovaatiossa sitten hyödynnettiinkin. Maksaminen oli selkeätä: myyjällä oli oma yksilöllinen numero, joka naputeltiin sovellukseen sekä rahamäärä. Viesti maksusta tuli nopeasti myyjälle ja ostajalle. M-pesa muistutti jonkin verran meillä nyt jo yleistä MobilePay-palvelua, ollen selvästi simppelimpi, mutta kuitenkin toimi hyvin. Tämä oli esimerkki innovaatiosta, joka toteutettu hyvin niukoin resurssein. Tuloksena lähes sama toiminnallisuus, kuin esimerkiksi MobilePayssa tässä tapauksessa. Nairobi näyttikin olevan useiden ulkomaisten yhtiöiden kehityslabrana. Herääkin kysymys, miten Eurooppa pärjää tulevaisuudessa, vaikka meillä runsaat resurssit vielä onkin?

Henni: Noniin, tässä kuultiin tarina maailmalta. Minkälaisia ajatuksia teillä tuli tähän liittyen?

Perttu: Voin allekirjoittaa. Jotenkin kuulosti tutulta, mä olin itsekin kanssa Nairobissa just ennen koronaa. Juttelin yhden start up hubin johtajan kanssa siellä, ja kyselin ihan vaan että millaisia yrityksiä ja yrittäjiä siellä on. Hän mainitsi muutaman ja kertoi, että aamupäivällä tapasi yrittäjän, joka on rakentanut dronen omassa autotallissaan, mutta se on vähän isompi versio, koska hän voi lentää sillä itse. Sitten oli toinen nuori yrittäjä, joka oli insinööri ja rakentanut uuden katuskootterin. Hän on liikuntarajoitteinen, joten hän oli rakentanut sellaisen, johon kaikki pääsee helpommin kyytiin ja se on menossa massatuotantoon. Johtaja kertoi mulle näitä esimerkkejä ja siinä kuunnellessa mietin samoja ajatuksia, että täällä Nairobin syrjäalueilla autotalleissa on tämmöisiä pelle pelottomia, jotka keksii aivan uskomattomia juttuja. Meillä Suomessa on aika paljon paremmat lähtökohdat, mutta onko meillä tämmöisiä pelle elottomia, tai missä ne on? Että toisaalta kukaan ei meitä pakota eikä puske. Menetetäänkö me siinä jotain luovuutta, jotain uusia innovaatioita? Se jäi mulle mieleen ja mä tunnistan kyllä hyvin, että siellä Nairobissa on todella sellaisen kehittyvän maan energiaa, jota on vaikea kuvailla meille, että siellä tosiaan mennään ja tehdään. Kun olin Myanmarissa ystävän kanssa perustamassa firmaa, niin sen huomasi aika hyvin, että varsinkin kun me oltiin koulutuskentällä ja siellä on armeija kontrolloinut koulutusta ja on huono lähtötaso, niin hyvin monet toimijat oli tosia avoimia uusille ideoille. Kun lähtötaso on huono, niin uudet ideat on potentiaalisesti kehitysaskelia. Ja siellä oli kokeilulabra, oli tosi helppo mennä ja kokeilla asioita, ja me tehtiin virtuaalitodellisuusopetusta ja lisätyn todellisuuden oppimateriaaleja ja vaikka mitä. Jotkut onnistui, jotkut ei. Mutta sitten varmasti sinne osuu pari timanttia, vaikka sitten se mobiilimaksaminen. Ja sitten se ottaa tuulta alleen ja kas kummaa, me katsotaan täällä hoo moilasena, että näin sen voi tehdä myös. Niin kyllä mä uskon todella, että kannattaa pitää silmät ja korvat auki, että mitä tuolta kehittyvistä maista tulee.

Henni: Niin, ollaanko me sitten Suomessa liian hitaita ja mietitäänkö me liikaa, että me ei uskalleta tehdä niitä rohkeita päätöksiä tai lähteä kokeilemaan reippaasti, koska ajatellaan, että meillä on liikaa menetettävää myöskin? Että seurataanko me liikaa mitä esimerkiksi Ruotsissa tehdään tai mitä muu Eurooppa tekee, ja lähdetäänkö me sitten vasta kokeilemaan, että okei, nää on tehnyt jo, nyt meidän on turvallista lähteä yrittämään?

Henrik: Joo, se on niin kuin aiemminkin todettiin, että kun on saavutettu tietty elintaso ja turvallisuus, niin se ei sillä tavalla inspiroi tai pakota muutoksiin. Mutta kyllä ympäristö vaikuttaa ja suomalaiset matkustaa, no nyt ei koronan takia matkusta, mutta tulevaisuudessa taas jollain tavalla ja ehkä eri tavalla kuin aikaisemmin ja ehkä nähdään jopa enemmän kuin aikaisemmin. Koko se matkustamisen tapa ehkä muuttuu ja voi vaikuttaa meidän tapaan katsoa itseämme ja yhteiskuntaamme myönteisesti. Juuri sillä tapaa, että nämä innovaatiot voisivat olla. Mutta palaan vielä siihen, mistä puhuttiin aikaisemmin, että nämä innovaatiot voivat koskea juuri sitä tapaa, miten me järjestämme elämän täällä Suomessa ja kehitetään juuri näitä meidän vahvuuksia. Kun on ollut näitä eri mittauksia siitä, missä ihmiset ovat kaikkein onnellisimpia ja monen meidän yllätykseksi meidän pitäisi olla kaikkein onnellisimpia. En väitä, että se olisi väärä tieto, mutta se pitäisi analysoida tarkemmin, että otamme aika monta asiaa itsestään selvinä, ja nämä on ne asiat, joita pitäisi kehittää. Nyt jos ajatellaan esimerkiksi tätä etätyöskentelyä, niin Suomessahan tilanne on parempi kuin monessa muussa maassa, kun meidän aluepolitiikka on turvannut sen että meidän infrastruktuuri myöskin periferiassa on hyvä. Jos ilmastonmuutos jatkuu, mikä on hyvin todennäköistä, niin monta asiaa tietenkin tulee myöskin vaikeammaksi, mutta myös helpommaksi Suomessa. Ja silloin toimivat alueet voiva olla Suomelle vahvuus. Silloin tämä koko aluepoliittinen keskusteluhan tulee muuttumaan aika jyrkästi. Ja tämä taas sitten voi edesauttaa sitä, että tänne muuttaa innovatiivisia ihmisiä, jotka ovat tuottavia. Se, että tulee uusia kulttuurivaikutuksia, niin sekin stimuloi yhteiskunnallista muutosta.

Perttu: Mä jäin miettimään vielä ajoitusta, koska sehän on lopulta se tärkein asia. Vaikka olisi hyväkin innovaatio, niin pitää olla oikeaan aikaan liikkeellä. Ja ehkä kun puhuttiin tästä, että on katsottu Ruotsia ja mitä siellä tehdään, niin ehkä tämä on se, missä me voitaisiin petrata. Yleensä se, kuka ensimmäisenä tekee, niin ei se välttämättä pärjää tai onnistu, koska se vähän niin kuin raivaa tietä. Ei me voida olettaa, että ekalla yrittämällä osutaan kultasuoneen. Mutta nopea kakkonen monesti, joka oppii sen ekan virheistä, niin se tekee asiat vähän paremmin ja pärjää hyvin. Mutta tosiaan se ongelma joka meillä on ollut täällä on se, että me ollaan hitaita vitosia. Koska me halutaan, että Ruotsissa on tehty se, onko kokeiltu, onko meillä benchmarkia. Sitten kun se on turvallista, varmaa ja jopa itsestään selvää, niin sitten mekin ollaan saatu se tarvittava rohkeus, että okei, tehdään vaan. Niin se, että voitaisiko tätä haastaa, voitaisiko me olla vähän aikaisemmin liikkeellä vai pitääkö aina odottaa. Niin se on ehkä yksi. Tuli myös toinen ajatus mieleen, kun puhuttiin onnellisuudesta ja tutkimuksista, että onko se näin vai ei. Niin nythän oli viimeisimmässä kuluttajabarometrissa asiaa kulutustottumuksista, vastuullisuudesta ja kestävyydestä, niin nyt kaivan takaraivostani ja toivottavasti muistan oikein. Siinä oli otettu aikajänteeltä 1995-2021, ja 2021 huhtikuussa muutama kuukausi sitten suomalaisilla kotitalouksilla on ollut eniten varaa koskaan käytettävänä ylimääräistä. Tietenkin varmaan koronan myötä, mutta kun on tutkittu myös hyvinvoinnin ja onnellisuuden korrelaatiota, niin mehän tiedetään, että tietyn pisteen jälkeen talouskasvu ei välttämättä enää tee meistä onnellisempaa. Nyt on havaittavissa ehkä se, että me ollaan menty tosiaan eteenpäin, kasvettu, talous on mennyt pitkään eteenpäin ja meillä on ollut tosiaan eniten rahaa pitkään aikaan. Mutta onko se tullut päätökseensä? Että jos me nyt edelleen mennään talousvetoisesti, niin tuleeko se merkityksellisyys ja onnellisuus enää mukana? Koska tuntuu siltä, että meillä on tyhjiö, aukko, meidän pitää pyrkiä täyttämään se jollain, että elämästä puuttuu sisältöä tai merkityksellisyyttä. Niin musta voidaan kysyä, että onko talouskasvu antanut meille sen, mitä sillä oli annettavana ja pitääkö nyt löytää jo parempia mittareita? Onko se BKT tosiaan se, millä me katsotaan, ollaanko me onnellisia vai ei. Kyllähän me ihmiset kehitetään sitä, mihin me löydetään mittari. Ja jos me halutaan mennä kohti sitä inhimillistä maailmaa, mistä puhuttiin, niin meidän pitää löytää mittareita, jotka pystyy jollain tavalla realisoimaan niitä elämän tärkeimpiä asioita. Merkityksellisyyttä, mielekkyyttä, että ei käy niin, että hei me ollaan onnellisempia, mutta ei tunnu siltä. Eli vähän mietin tätä, että millä me oikeasti arvioidaan meidän onnistumista.

Henni: Joo tää onnistumisen ja onnellisuuden mittaaminen onkin kiinnostava. Miten mitata jotain sellaista, joka perustuu tosi vahvasti ihmisten, kansalaisten kokemuksiin. Mut varmasti siihen liittyy just se yhteiskunnallinen ympäristö. Kansalaisten luottamus viranomaiseen, alhainen korruptio, turvallinen ja puhdas ympäristö, riittävä sosiaaliturva.

Henrik: Niin, jos puhutaan vielä siitä onnellisuudesta liittyen siihen, niin minun tulkinta näistä eri mittauksista on se, että tärkeä syy siihen on, että Suomi on suhteellisesti tasa-arvoisempi maa kuin melkein mikään muu maa. Tietysti, Suomi on luokkayhteiskunta, mutta se on tosiasia. Toki ihmisillä on eri paljon omaisuutta ja koulutusta, ja mammonaa, mutta jos verrataan muihin yhteiskuntiin, jo kun verrataan Ruotsiin, niin ero on hyvin merkittävä. Eli tämmöisiä pääomakeskittymiä ei ollenkaan ole niin paljon Suomessa kuin muualla. Semmoista todella karmaisevaa köyhyyttä ei myöskään ole Suomessa niin paljon kuin esimerkiksi Venäjällä. Tämä on mun mielestä se pääselitys sille, että suomalaiset näissä mittauksissa, jotka eivät koske yksinomaan BKT:ta, vaan on olemassa myös muita. Vaikka eivät välttämättä sitä edes tienneet, että on mitattu, niin on päädytty siihen. Itse sanoisin, että olisi hyvin olennaista Suomelle löytää keinoja millä saadaan työvoimaa liikkumaan paremmin. Tietenkin tämä aluepolitiikka on osaltaan hidastanut sitä, sitä ei voi kieltää. Mutta se on toisaalta tuottanut juuri sitä tyytyväisyyden tunnetta, että on kuitenkin hyvät oltavat jossain Suomessa, jota ei voisi olla, jos kaikki muuttaisi Helsinkiin.

Henni: Tähän aluepolitiikkaan jatkokysymyksenä. Mikä valtionhallinnon asiantuntijoiden rooli on siinä, että sen tulevaisuuden ennakoinnin kautta pystyttäisiin hyödyntämään tietoa entistä paremmin ja pystyttäisiin tekemään parempia päätöksiä analysoidun tiedon pohjalta ja osattaisiin löytää vahvuuksia ehkä keskenäänkin ristiriitaisista näkemyksistä?

Henrik: Joo, sitähän tutkitaan koko ajan. Aina perustetaan uusia työryhmiä, jotka selvittävät, miten saataisiin työvoimaa liikkumaan ja miten saataisiin ihmisiä kouluttautumaan uusiin ammatteihin. Eli kyllä tämmöisiä pyrkimyksiä koko ajan on. Mutta kyllä se kuitenkin on näin, että ulkoiset tekijät, siis maailmantalous, nyt ei tällä hetkellä niin paljon, mutta muutoin Suomen historiassa on ollut geopolitiikka. Itse kun olen analysoinut Suomen demokratian kansanvallan kehitystä, niin olen korostanut sitä, että ne asiat, jotka tapahtuvat Suomessa, ovat vain osittain seurausta siitä, mitä me teemme täällä. Aika vähänkin. Tietenkin se voi johtaa fatalismiin, että odotetaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Mutta enemmänkin se on juuri näin, että jos reagoidaan sopivassa tilanteessa, siis esimerkiksi se, että Suomi sai todella hyviä kauppasopimuksia EFTA:n ja EEC:n kanssa. Niin kyllä mulla on tunne, että elämme juuri tällä hetkellä semmoista tilannetta, jossa on monta innovaatiota, jotka ovat jo kehittyneet ja syntyneet, ja niiden yhteisvaikutus nopeuttaa monta yhteiskunnallista muutosta, joissa kuitenkin Suomella on hyvät mahdollisuudet pärjätä.

Henni: Miten me pidetään huoli, ettei yhteiskunnassa kukaan putoa vauhdista pois? Puhuttiin aiemmin siitä, että muutosvauhti on entistä nopeampaa tällä hetkellä, eikä varmasti maailma tuu enää muuttumaan näin hitaasti, miten muutos on nyt tapahtumassa. Mutta sisällöt muuttuvat, osaamisen tarpeet muuttuvat, myöskin työmarkkinoiden rakenteet uudistuu, niin mieleen tulee se, että pysyykö kaikki tulevaisuuden työelämässä mukana?

Perttu: Se on mun huoli myös, koska me nähdään jo nyt sitä polarisoitumista selkeästi korkeapalkkaisiin ja matalapalkkaisiin töihin. Ylipäätään se, että työelämä tulee sirpaloitumaan, tulee olemaan keikkatyöläisyyttä ja mikroyrittäjyyttä, niin se ei ainakaan muhun vielä luo hirveästi turvaa. Edelleen samat tietyt asiat on arvossa, vakaus ja turva. Ja se kysymys kuuluu, miten me onnistutaan pitämään kaikki mukana. Uudelleenkouluttamisella on aika iso hinta, ja on aika helppoa sanoa, että hei tämä maksaa eikä tämmöisiä rahoja löydy. Mutta jos me jätetään kouluttamatta, niin se tulee vielä kalliimmaksi. Se vaihtoehtoinen kustannus pitäisi välillä oppia näkemään. Mitä tulee, jos me ei tehdä. Kyllä tää vaatii satsauksia. Teknologia ylipäätään on luonteeltaan sellainen, että se aluksi luo eriarvoisuutta. Eli se on ymmärrettävää, että joillain on ja joillain ei ole. Mitä nopeammin teknologia kehittyy, niin sitä enemmän se repii sitä tilannetta hetkellisesti ainakin. Kun jotkut pääsee nettiin, jotkut ei, joillain on uudet laitteet, toisilla ei. Ne saa ihan valtavaa hyötyä uusista mahdollisuuksista. Miten me onnistutaan mahdollisimman nopeasti demokratisoimaan se, että kaikki pääsee osaksi. Että ei käy niin, että ne hyväosaiset, jotka jo valmiiksi ymmärtää ja on tässä pelissä mukana, saa vielä enemmän hyötyä ja kaikki muut putoaa kelkasta. Kyllä tää on musta yksi niistä suurimmista haasteista meillä, että saadaan jokainen sopeutumaan siihen uuteen toimenkuvaan tai ympäristöön, jos se kerran on niin erilainen, kuin nyt puhutaan. Eihän me tosiaan tiedetä, mutta tällä hetkellä ne skenaariot, mitä on, niin tuntuu ainakin, että mieluummin nyt pitää toimia, kuin liian myöhään.
Henni: Ja varmasti paljon uusia taitoja edellytetään myös tulevaisuuden työntekijöiltä. Mutta kannattaako tulevaisuudessa olla enemmän generalisti vai spesialisti?

Perttu: Molempia tarvitaan, mutta riskianalyysin näkökulmasta mä tekisin monia eri asioita. Koska kävi mitä hyvänsä, mulla on aina jotain annettavaa, osaamista tai kokemusta, minkä voin näyttää, että tämä on relevanttia. Jos mä haluan olla spesialisti, ja siinä ei ole mitään väärää, sanotaan että erikoistun tiettyyn tarkkaan tehtävään, käytän 15 vuotta koulutusta siihen. Niin se tarkoittaa vaan sitä, että silloin on kaikki munat samassa korissa. Jos jotain käy, siis onnettomuus tai ammatille käy jotain, teknologia tulee ja muuttaa sitä, niin se on aika iso uhraus ajallisesti, mikä on annettu. Mistä ei yhtäkkiä olekaan niin paljon hyötyä. Joten siinä mielessä mä uskon, että monipuolisuus on hyväksi. Ja pitää muistaa, että kun aikaisemmin vertailtiin ihmistä ja konetta, niin poikkitieteellisyys ja -taiteellisuus on edelleen meille tosi iso etu. Tutkija Howard Gardnerin mukaan meillä on kahdeksan eri älykkyyden lajia: matemaattinen, musikaalinen, kielellinen ja niin edelleen. Kone pystyy olemaan yhdessä tai toisessa hyvä, voidaan luoda algoritmeja ja se voi olla tosi tehokas, se lukee ja laskee paremmin kuin ihminen, on monella tapaa jopa parempi. Mutta se ei voi siirtyä domainista toiseen samalla tavalla, eli se ei ole tunteva ja kokeva ihminen, joka yhdessä samaan aikaan hyödyntää näitä eri älykkyyksiään. Niin siinä mielessä mä uskon, että se monipuolinen käyttö, että sä osaat lähestyä asioita eri näkökulmista. Me tullaan varmaan kaikki olemaan sellaisia luovia ongelmanratkaisijoita tulevaisuudessa, niin siihen auttaa, että on vähän kokemusta sieltä sun täältä. Jos mä olisin vastuussa, niin mä laittaisin kaikki opiskelemaan vähän koodaamista, vähän historiaa ja vähän lakia, taidetta ja niin edelleen. En sen takia, että mä näen, että näitä ammattilaisia tarvittaisiin nyt lisää, vaan koska jokainen niistä lähestyy ongelmia vähän eri tavalla. Koodari pilkkoo sen ongelman eri osiin ja lähtee ratkaisemaan sitä, lakimies tulkitsee tekstiä, taiteilija miettii eksistentiaalisia asioita ja motivaatiota. Yrittäjä näkee bisnesmahdollisuuksia. Ymmärrätte pointin. Mä uskon siihen, että rönsyily on hyvä juttu ja monen asian tekeminen tukee toistaan.

Henni: Ja ehkä tulevaisuudessa tarvitaan aika paljon kykyä omaksua uusia asioita ja osata hallita ja löytää sitä substanssia ja käyttää sitä tietoa ehkä aiempaa monipuolisemmin myöskin.

Henrik: Joo, jos mä ajattelen tätä samaa kysymystä tieteen ja historian näkökulmasta, niin siinä usein on hyvä yhdistelmä se, että on erikoistunut johonkin alaan, mutta pystyy nostamaan siitä katsettaan ja tarkkailla ja ymmärtää muuta tutkimusta ja siitä vetää yleisempiä johtopäätöksiä. Se on aika tavallista esimerkiksi historian tutkijoilla, että ensin väittelee jostain hyvin spesifistä aiheesta ja sitten syystä tai toisesta lähtee kirjoittamaan laajemmista asioista. Silloin ei ole enää kysymys siitä, että tekisi semmoista perustutkimusta, mutta pystyy ikään kuin ymmärtää miten se on tehty. Ja näkee ne piirteet ja tutkimustulokset, tulkinnat, joilla on yleisempää merkitystä. Minun kokemus yliopisto-opettajana ja tutkijana on se, että ne opiskelijat jotka toisaalta ovat hyvin kiinnostuneita jostain tietystä teemasta ja kirjoittavat siitä pro gradun tai väitöskirjan, ja sitten siirtyvät jollekin ihan toiselle alalle ja ehkä sitten vasta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua toteavat, että oli hyvä asia, että tutkin jotain, mikä ei seuraavat vuodet tuntunut ollenkaan olennaiselta. Mutta ne opetti minua tutkimaan ja selvittämään asioita hyvin monesta näkökulmasta. Sen vuoksi esimerkiksi humanisteilla on tulevaisuudessa hyvin tärkeä tehtävä yhteiskunnassa, koska heille koulutetaan yhteiskunnallista ja ajallista kolmiulotteisuutta. Ja sillä tarkoitan sitä, että ymmärretään, että kannamme kokoajan mielessämme menneisyyttä ja tulevaisuutta, että meidän ajatukset kokoajan liikkuvat tämän aika-akselin välissä ja vain lyhyen sekunnin jäämme nykyhetkeen. Ja tämän muistaminen on tärkeää.

Henni: Myöskin kriittinen ajattelu, jota kaikki koulutus jollain tavalla opettaa, ehkä sen merkitys tulee korostumaan myös. Että osaa kyseenalaistaa niitä päätöksiä ja osaa ajatella myös itse ajatella asioista.

Perttu: Ja osaa nimenomaan miettiä, että se nykyinen ratkaisu tai se nykyinen tapa tehdä asioita, niin mihin sen aikaiseen tarpeeseen tämä ratkaisu luotiin. Eli osaa nähdä mistä tämä kumpuaa ja mikä on se tausta sille, että on helpompi ymmärtää, onko vaikka koulu tänä päivänä sellaisena kuin se on, niin palveleeko se meitä. Näkee sen, että pyritäänkö me nykypäivänä ratkaisemaan eri ongelmia tällä yhdellä työkalulla, vaikka se työkalu luotiin eri asiaan. Ja se mun mielestä auttaa paljon siinä, että onko meillä systeemi- tai rakenteellisen tason heikkouksia, mitkä pitäisi korjata.

Henni: Kuunnellaan seuraavaksi valtionhallinnon Työelämän kehittämisen parissa työskentelevän kehityspäällikkö Liisa Virolaisen ajatuksia työn muutoksesta ja merkityksestä, miltä se tulevaisuuden työ näyttää Liisan näkökulmasta.

Liisa Virolainen: Työn murros kohtaa valtionhallintoa kahtalaisesti. Me ollaan samanlaisen työn murroksen äärellä kuin muutkin, ja toisaalta valmistelemassa sitä, että yhteiskunnan rakenteet toimii myös tulevaisuudessa. Muutosta viitoittaa paitsi tämä meneillään oleva neljäs teollinen vallankumous, niin myös julkiselle sektorille osoitetut tavoitteet, joita tulee hallitusohjelmista aina. Ja sitten tästä tuoreesta julkisen hallinnon strategiasta. Tavoitteeksi on asetettu nyt, että meillä on maailman paras julkinen hallinto, joka on eri liittymäpintojen sisällä ja välillä hyvin vuorovaikutteinen, tekee siis yhteistyötä, toimii ilmiölähtöisesti, on poikkihallinnollisesti yhteistyökykyinen sekä ennakoi ja on resilientti. Sen pitää hyödyntää digitaalisen teknologisen kehityksen erilaisia mahdollisuuksia, mahdollistaa jatkuva oppiminen sekä omille työntekijöilleen, että tietenkin sitten se, että mitkä ne rakenteet on siinä yhteiskunnassa yleensä. Ja tähän liittyy sitten johtamisen uudistaminen, ja tavoite olla kilpailukykyinen työnantaja. Ja tosiaan katsoa ja tarkastella erinäisiä esimerkiksi verotukseen liittyviä tai sosiaaliturvaan, koko sosiaaliturvajärjestelmään, liittyviä rakenteita niin, että me olemme jatkossakin hyvinvoinnin etunenässä.

Henni: Entä minkälaisia muutosvoimia muuttuva työympäristö ja työn murros heijastaa sitten yksilöihin ja identiteetteihin?

Liisa: Työ on varsinkin meidän pohjoismaisessa ja pohjoiseurooppalaisessa yhteiskunnassa hyvin merkittävä osa aikuisen ihmisen identiteettiä. Sitä kautta tulee ainakin osa, ja ehkä isokin osa, meidän merkityksen ja tärkeyden tunteestamme. Että olemme osa jotain itseämme isompaa. Ja se on ehkä linkittynyt tähän asti semmoisiin pitkiin jatkuviin työuriin. Mutta jatkossa kun joudumme ehkä enemmän ja enemmän, en tiedä kuinka monta kertaa minä enää tämän ikäisenä, mutta esimerkiksi sinun ikäisesi, joutuvat rakentamaan identiteettiä uudelleen opiskelemalla kokonaan uusia ammatteja ja jatkokouluttamaan itseään, ja tavallaan luopumaan jostain vanhasta ja sitten menemällä kohti jotain uutta. Kyllähän se haastaa sitten sitä, että mikä minä olen, mikä minä olen tässä yhteiskunnassa. Mikä on minun roolini, mikä minä haluan olla.

Henni: Tässä me kuultiin, miten osaamisen pitää myöskin mukautua siihen työmarkkinoiden murrokseen ja uusiin vaatimuksiin. Myös jos mietitään digitalisaatiota ja datan hyödyntämistä ja verkostoituvaa liiketoimintaa, niin ne tulee varmasti vielä vauhdittamaan paljon yhteiskunnan kehitystä tulevaisuudesta. Mutta millaisia ajatuksia teille tuli Liisan kommentin pohjalta?

Perttu: Vajaa sata vuotta sitten ennustettiin jo, että kun teknologia kehittyy niin kehittyneet maat, kuten Iso-Britannia tai Yhdysvallat voi siirtyä lyhyempään työviikkoon. Sanotaan, että 15 tuntia. He näki, että tämä on luonnollinen kehitys, sillä teknologia vie kehittyessään meiltä työtunteja ja meidän aika vapautuu. Näinhän ei ole käynyt, vaan oikeastaan päinvastoin. Digitalisaatio on tehnyt meistä vaan kiireisempiä ja yleinen intressihän on vain luoda lisää työtä. Tässähän on ristiriita, että minne se työ sitten luodaan, kerta koko ajan teknologia vähentää sitä työn määrää. Ja voisi sanoa, että paljon luodaan sellaisia töitä, jotka ei ole yhteiskunnan pyörittämisen kannalta kriittisiä. Semmoisia töitä, missä kukaan ei huomaisi, jos et olisi päivään tai viikkoon töissä. Tämä ei ole näiden työntekijöiden vika, vaan systeemi on vienyt meitä tähän suuntaan. En sano, että joku yhteistyöhankekoordinaattorikehittäjä, mikä se onkaan, niin se on turha, en halua hyökätä ketään kohtaan. Vaan meinaan sitä, että voitaisiinko me pärjätä ilman ja tehdä lyhyempää työviikkoa. Toisaalta ne ammatit, jotka on täysin kriittisiä yhteiskunnan pyörittämisen kannalta, niin monesti me arvostetaan niitä jo palkoissakin vähemmän. Kun mietitään kätilöitä, roskakuskeja, konttityöntekijöitä tai varhaiskasvattajia, niin me ei pärjättäisi päivääkään ilman heitä. On aika provosoivaa sanoa, että mitä tärkeämpi työ on, sitä vähemmän se näkyy BKT:ssa. Ja se laittoi miettimään. Mutta kysymys kuuluu, muuttuuko työ, vai pidetäänkö me itsemme kiireisenä tulevaisuudessakin, mutta se työ ei tunnu merkitykselliseltä. Se tuntuu siltä, että mä vaan nyt ylläpidän jotain systeemiä, mutta se ei muuta mitään. Eli voi olla, että työn merkitys muuttuu.

Henni: Toi on musta tosi kiinnostava esimerkki. Henrik, millaisia ajatuksia sulla tulee?

Henrik: Joo, se on olennainen kysymys, kun ajatellaan miten kulttuurit muuttuvat. On toimintaa, joka liittyvät siihen, että saadaan ruokaa pöytään, lämpöä taloon ja valoa kattoon. Mutta sitten kaikissa yhteiskunnissa, joissa energiaa jää yli muuhun, niin kulttuurin, tieteen ja uskonnon merkitys korostuu. Tänä päivänä me kutsumme niitä uskonnoksi, tieteeksi ja taiteeksi, mutta mitä se on tulevaisuudessa. Varmaan syntyy innovatiivista toimintaa, joka hyödyntää teknologiaa ja on sen kanssa jollain tavalla vuorovaikutuksessa, mutta sehän on se, mikä kuitenkin luo sitä ja vie minun mielestä ihmiskuntaa eteenpäin nämä toiminnat, joita kantaa se yhteiskunta jossa nämä perustoiminnat tapahtuu. Monet näistä toiminnoista, joita mainitsin, on olennaista varhaiskasvatuksessa, jossa yhteiskunnan selkäranka kasvaa. Se mitä sitten yliopistoissa tehdään, ei voitaisi tehdä, jos varhaiskasvatus jostain syystä epäonnistuu tai on eriarvoista. Globaalisti puhuttuna suomalainen varhaiskasvatus, ja pohjoismainen varmaan yleisemminkin, on ihan poikkeuksellinen, jos katsotaan jo ihan Eurooppaa. Sitä kehittämällä, tai uskon siihen, että se voi olla yksi hyvin tärkeä vetonaula Pohjoismaille tai varsinkin Suomelle, siis meidän koulutusjärjestelmämme. Meidän koulutusjärjestelmämme on kuitenkin hyvin demokraattinen, kuin Ruotsin, ehkä maailman demokraattisin.

Perttu: Toi on kiinnostava ajatus, että vaikka just varhaiskasvatus, mutta myös muut esimerkit, mitä tässä oli, että se on työtä, mikä mahdollistaa kaiken muun työn. Se on jännä, miten me ei olla ehkä kuitenkaan nähty sitä arvoa, että jos meillä ei olisi näitä työntekijöitä, niin meillä ei olisi mitään muutakaan työtä kellään.

Henni: Ehkä sen arvon näkee sitten, kun se otetaan pois. Sitten sen todellisuuden huomaa, että se realisoituu sitten. Mä oon itse paljon miettinyt tätä palkkauksen epäsuhtaa, miten tärkeää työtä esimerkiksi sairaaloissa tehdään, myös varhaiskasvatus ja muut. Mitä me voitaisi tehdä sille? He, ketkä valitsee nämä alat, kokee sen tosi merkityksellisenä ja se on kutsumusammatti monelle. Mutta sitten kuitenkin tuntuu pahalta katsoa sitä palkkausta, kun se laahaa monella tämmöisellä alalla tosi jäljessä verrattuna moniin muihin aloihin.

Perttu: Mä kuulin kerran lauseen, joka jäi mieleen. Se meni näin, että valtio, joka katsoo vain numeroita, ei tiedä mitä haluaa. Mä joskus lähdin miettimään sitä, että pitäisikö meidän pyrkiä erottamaan paremmuus ja tehokkuus toisistaan. Joskushan ne menee käsi kädessä, mutta ei aina. Ja varsinkin digitaalisessa ajassa me monesti perustellaan, että me voidaan optimoida tällä uudella sovelluksella, voidaan tehostaa tai säästää tässä ja tässä asiassa paljon. Mutta jos siitä ei tule parempi, niin kannattaako se tehdä? Eli kyllä me nyt voitaisiin jo kirjastot, kaupat ja pankit tehdä tosi tehokkaiksi ja koneet voisi laittaa pyörittämään. Ei me tarvita ihmisiä kauppaan. Tämä olisi hyvinkin tehtävissä roboteilla ja niin edespäin. Mutta tulisiko niistä parempia, niin ei. Me halutaan sinne ihmisiä, jotka katsoo meitä silmiin. Niin ehkä näillä aloilla myös pitäisi nähdä se, että ne asiat joita me tehdään, niin tuleeko niistä parempia, vai tuleeko niistä vain tehokkaampia. Pidetään huoli, että me autetaan niitä eikä vain pyritä puristamaan lisää. En osaa tän paremmin muotoilla, mutta se on johtajuushaaste lopulta, että me halutaan arvostaa ja näyttää se kuinka tärkeää työtä ne tekee.

Henrik: Juuri tämä, miten tulevaisuudessa työelämä on, niin yksi konkreettinen kysymys, josta eri yhteisöissä ja organisaatioissa olen päässyt keskustelemaan on se, miten paljon tämä nyt korona-aikana käyttöönotettu etätyö tulee tästä edespäin jäämään pysyväksi ilmiöksi. Silloin tulee vastaan juuri tämä, että kuinka paljon kestämme itseämme ja omaa kotiamme, ja kuinka paljon meidän ei vaan työhyvinvoinnin vaan psyykkisen hyvinvoinnin kannalta toimiminen jossain työpaikalla on olennaista, ja miten tätä tullaan säätelemään. Todennäköisesti eri työnantajilla tulevat kokeilemaan tätä, että miten tässä pitäisi edetä. Nyt on paljon konttoreita ja työtiloja seissyt tyhjänä ja tosiasia on, että monilla työpaikoilla ne seisoi jonkin verran tyhjinä jo ennen tätä korona-aikaa. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että kyse ei ole vain tehokkuudesta, vaan myös siitä, että miten ihmiset kestävät ja miten he ovat innovatiivisia siinä uudessa olotilassa. Kestää varmaan viisi vuotta tai pidempäänkin, tai voi olla, että etätyön sääntely tulee olemaan suurin muutos.
Henni: Tästä me päästäänkin aika osuvasti sitten miettimään yksilön merkitystä tässä työkulttuurin muutoksessa ja työelämän murroksessa. Perttu, sä oot kirjoittanut kirjan tulevaisuuden identiteeteistä. Siinä oli mun mielestä kiinnostava ajatus mistä puhuitkin omien vahvuuksien tunnistamisen ja ymmärtämisen yhteydessä, että meidän pitäisi verrata itseämme koneeseen, ja miettiä, että mitä lisäarvoa me voidaan tuoda sen oman osaamisen kautta, ja että se lisäarvoa tuottava osaaminen on jotain, mitä ei voi selvittää googlaamalla. Miten identiteetin ja minäkuvan pitää muuttua, kun tulevaisuus muuttaa työelämää?

Perttu: No ainakin me tarvitaan joustavuutta ja siitä liikkuvuudesta puhuttiinkin jo. Jos on niin, että meidän pitää vaihtaa työpaikkaa, tai muuttaa toiseen paikkaan tai ottaa toinen positio vastaan, niin me ollaan aika vastahakoisia, jos me ollaan identiteetin tasolla jo ankkuroiduttu johonkin yhteen ideaan. Että minä olen tällainen. Ja silloin kun se on näin, niin kaikki muutos on hirveän henkilökohtaista, tuntuu, että se on hyökkäys sitä vastaan, kuka sinä olet. Olisi hyvä jollain tavalla pystyä erottamaan itsensä ja se työ, että se ei ole sama asia. Sä et ole sun titteli. Liikkuvuutta me tarvitaan enemmän ja siihen auttaa paremmat sanat, siis sanavarasto. Että me ei nähtäisi itseämme työn kautta, vaan esimerkiksi taitojen kautta. Sehän on yksi mun ajatus ja ehdotus, että puhutaan itsestämme sanoilla, kuten kirkastaja, selkiyttäjä, mahdollistaja tai innostaja. Ihan vaan, koska se tuo enemmän esille sen, mikä on sun osaamista. Jos me nähtäis itsemme tällä tavalla, niin ehkä me oltaisi myös avoimempia, että hei, kirkastajahan voi tehdä monenlaisia hommia. Se voi olla opettaja, konsultti, valmentaja. Että mennään ja tehdään. Mutta mä uskon, että se lähtee siitä, että me opitaan tuntemaan itsemme ja sanoitetaan itsemme vähän monipuolisemmin. Että ei olla lukossa siinä, että tässä sitä ollaan ja muuta en voi tehdä. Vaan monissa eri ammateissa tarvitaan samoja taitoja, joten ei kannata katsoa vain sitä tutkintodiplomia ja mitä siellä lukee, vaan että missä mä oon hyvä. Koska lopulta sä et oo tutkinnot, tittelit, eikä ne meitä pelasta, vaan taidot ihan puhtaasti. Osaaminen. Eli onko siellä koulussa opittu. Mitä pystyt tekemään. Käännetään se katse siitä tittelistä vähän lähemmäs sitä, missä sä oot hyvä.

Henni: Jos taitojen kautta mietitään, niin kysyisin teiltä molemmilta, että minkälaiset taitonimikkeet te antaisitte itsellenne?

Henrik: Mä huomasin, kun tietenkin itserakkaana katsoin Wikipediaa, että miksi ne kutsuu minua siellä, niin ne kutsuu minua myöskin journalistiksi, koska kirjoitin pitkään kolumneja Hufvudstadsbladetiin ja muihin lehtiin, nyt olen sen lopettanut. Mutta tänäkin aamuna kirjoitin pitkän jutun päivälehteen. Joten se, että olen kirjoittanut aikakauslehdille hyvin spesifejä tieteellisiä artikkeleja, tai yleisteoksia, tai niiden välimuotoja, niin olen aika vahvasti leimautunut. Että se on tämmöinen ammattisairaus. Niin, että koen, että olen ikään kuin vastuussa teoistani vain silloin, kun kirjoitan. Siis se, että nyt puhun tässä, niin se on mukavaa ja tietenkin pyrin sanomaan asiat niin hyvin, täsmällisesti ja viisaasti kuin mahdollista, mutta se ei ole niin vastuullista toimintaa, kuin kirjoittaminen. Ja siinä mielessä se on varmaankin totta minun kohdalla, tämmöinen ammattivamma, jonka olen saanut ammatistani. Mutta sitten toisaalta se helpottaa minua puhumaan näistäkin asioista eetterissä.

Perttu: Mä mietin, että koska mä tunnistan tota ihan samaa, että puhe antaa anteeksi ja puhumalla sä voit hyödyntää äänenpainoja ja muita. Tekstissä ajatuksen pitää välittyä ja sen pitää olla paljon kirkkaampaa ja sen näkee, kun laittaa jonkun toisen lukemaan mun tekstiä, että aukot, jotka mun omassa päässä täyttyy, kun mä puhun tai luen tätä, niin eihän toinen sitä tajua samalla tavalla. Se todella haastaa enemmän kuin kirjoittaminen, mä tunnistan ton. Mutta mä aloin vaan miettimään, että mistä se tulee, koska onko esimerkiksi niin, että kun me ollaan totuttu koulussa lukemaan. Me otetaan se jotenkin vahvemmin, tai kun opettaja esiintyy luokan edessä, niin se on totuuden torvi tietyssä mielessä. Mutta kun me luetaan, vaikka netissä jotain, niin me ollaan paljon vapaampia kritisoimaan ja kommentoimaan. Me katsotaan ihan eri silmällä sitä, kun me ei olla ehkä totuttu siihen, että opettajaa voisi lähteä haastamaan. Että on kyllä eroja, että mikä domain on, että miten me luetaan ja kirjoitetaan, miten me otetaan se vastaan. Toi on kiinnostava ajatus. Mutta mikä se mun oma ammatti-identiteetti tai titteli, mikä ikinä lie. Varmaankin värittäjä tai maustaja, mä tykkään siitä ajatuksesta, että yritän jollain tavalla luoda harmaan sävyjä, tuoda eri näkökulmia, nyansseja johonkin aiheeseen. Niin se on mun mielipuuhaa. Se tapahtuu välillä puhumalla, välillä kirjoittamalla, mutta se, että tuon jonkun oman mausteeni, niin se on mun mielipuuhaa.
Henni: Kuinka iso merkitys sen oman osaamisen ja idean myymisen taidolla on toisaalta tiedemaailmassa ja toisaalta ehkä yrittäjänä?

Perttu: Varmaan tulevaisuudessa yhä enemmän, kun ajattelen, että meillä tulee olemaan muutama miljardi ihmistä lisää netissä muutaman vuoden päästä. Ainakin 5-10 vuoden päästä. Mikä tarkoittaa, että potentiaalisesti on aika monta uutta kilpailijaa ja muuta ihmistä, jotka pyrkii tekemään samaa työtä kuin sinä. Ja myös ehkä tarjoutuu tekemään sen etänä tai nopeammin ja halvemmin. Niin siinä maailmassa se vastuu on eri tavalla meidän harteilla, eli ei voi olettaa, että kun kerran pääsee työpaikkaan niin tässä ollaan 30 vuotta. Vaan pitää pystyä tuomaan esille sitä, että mitä pystyn tekemään, pitää osata myydä ja se on toinen keskustelu miettiä, että onko se hyvä vai huono juttu että tämmöinen yrittäjämäinen toiminta ehkä yleistyy palkkatöissäkin. Mutta en mä sanoisi, että siitä on mitään haittaa. Mulla ehkä omassa elämässäni yksi merkittävimpiä asioita, tai mikä on auttanut mua eteenpäin, on ollut se, että mä oon pystynyt kertomaan tai selittämään mun ideoita tai keksintöjä tai ajatuksia, tai saamaan muut innostumaan. Eka se oli se mun sävelkellokeksintö, mä sain ihmisiä mukaani siinä. Tai sitten se oli joku tulevaisuusluento tai -kirja. Mutta se, että osaa tai pystyy välittämään jonkun ajatuksen ja saamaan muut innostumaan, niin kyllä se olisi ihan hyvä meille kaikille, että keskitytään siihen enemmän. Vaikka olisi Einsteinin aivot, mutta kukaan ei tajua, niin eihän siitä ole mitään hyötyä. Pitää pystyä myymään.

Henrik: Joo, mä luulen että varsinkin Suomelle se on hyvä. Kun meillä on kuitenkin hyviä tuotteita ja koulutettua väkeä, se että me pystymme myöskin kansainvälisesti korostamaan sitä, että meillä on jotain annettavaa. Että usein kun verrataan suomalaisia, tanskalaisia tai norjalaisia, niin sanotaan, että emme ole yhtä taitavia korostamaan meidän taitoja. Se liittyy osaltaan siihen, että kuulumme pieneen kielialueeseen, mutta toisaalta suomalaiset puhuvat erinomaisen hyvin nykyään englantia, joka tulee kuitenkin olemaan se, vaikka mandariini tietenkin puskee päälle, niin tulee olemaan keskeinen kieli, jota käytetään myös EU:ssa. Siinä mielessä olen luottavainen. Tietenkin voisi ajatella, että yliopistoissakin korostetaan, että opiskelijoita innostetaan pitämään esitelmiä ja tiimitöitä, ehkä yliopistomaailmassa vähemmän kuin ammattikorkeakouluissa. Siellä ollaan selvästi edellä näissä asioissa. Mutta siinä mielessä luulisin kyllä, että Suomi tulee olemaan yksi voittajia tässä kehityksessä, koska olemme kuitenkin aika vikkeliä käyttämään näitä, ehkä en henkilökohtaisesti, mutta yleisesti ottaen näitä uusia medioita.

Henni: Henrik, sä olet tehnyt pitkän uran tutkijana ja olet kirjoittanut lukuisia kirjoja myöskin kolumneja, ja myöskin journalistisia tekstejä. Mutta miten tutkimusmaailma on muuttunut sun uran aikana? Onko siitä tieteen tekemisestä tullut kilpajuoksua?

Henrik: Täytyy korostaa, että tieteen tekeminen aina on ollut kilpailua, että jos aikaisemmin puhuttiin viroista. Silloin oli kilpailutilanne, kyllä minäkin olen ollut näissä mukana. Niille, ketkä tieteeseen lähtee ja on mukana, niin ne ovat tottuneita tähän. Tietenkin välillä jotkut voivat siitä valittaa ja se stressaa, mutta se myöskin vie tiedettä eteenpäin. Yleisesti ottaen voi sanoa, että kehitys on ollut myös yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä se, että kansainvälisiin aikakauslehtiin artikkelien kirjoittaminen, niiden arvo tai merkitys näissä toimien täyttämisessä on korostunut. Itse kuulun siihen dinosaurussukupolveen, joka vielä on siinä mielessä etuoikeutettu, että on saanut kirjoittaa kokonaisia kirjoja. Kirjan kirjoittaminen on vähän kuin sinfonian säveltäminen, silloin voi eri osioita saada mahtumaan siihen ja kehittää kokonaisten stoorin, vaikka se perustuu faktoihin. Kyllä siinä on tapahtunut monta asiaa ja tietenkin tiedeyhteisöissä on tullut monta uutta kategoriaa, siis ne jotka johtavat kokonaisia tutkimusohjelmia ja ne, jotka taas on enemmän hallinnon piirissä. Mutta se, mikä on muuttumatonta, ja se on mielestäni hyvä, on se, että yliopistoissa sen tärkein tehtävä on kouluttaa nuoria yhteiskuntaa varten ja se tapahtuu ennen kaikkea siinä, että opetetaan opiskelijoita oman tieteen alan tai alojen taidoissa ja se tapahtuu seminaareissa ja myöskin luentojen avulla. Se on minun mielestäni muuttunut hyvinkin vähän mun akateemisen uran aikana.

Perttu: Niin, jos miettii mitä tahansa muuta alaa, ja vaikka mitä 50 vuodessa on tapahtunut ja kehittynyt, ja sitten miettii koulua. Niin aika monella muulla alalla on nähty paljonkin muutosta ja murrosta, mutta koulu on pysynyt suurin piirtein samana. Koululla tarkoitan yleisesti koko koulutuslaitosta. Se on ehkä yksi haastamisen paikka, että miksi ja miksi ei. Kyllä se on ollut kiinnostavaa ajatella, että tänä päivänä maailma on auki siinä, että me ei olla koskaan oltu, jos katsotaan opiskelijan näkökulmasta, näin itsenäisiä tai jopa vapaita ja riippumattomia opetusinstituutioista, kuin mitä nyt ollaan, kun netistä voi opiskella. Siellä Myanmarissa kun oon ollut, oon monesti miettinyt sitä, että kun paikalliset nuorukaiset saisi tosi hyvää ja laadukasta opetusta netin välityksellä, ne voisi käydä Jenkeistä vaikka kursseja. Mutta kun ne paikalliset työnantajat Myanmarissa haluaa paikallisen koulututkinnon, koska muuten et pääse. Eikä se nettikoulu tarjoa sellaista validia paperia sulle, niin ne nuorukaiset menee sitten sinne paikalliseen kouluun. Joka Myanmarissa esimerkiksi on vähän kehnompi, siis ihan suoraan sanottuna. Opettajat menee vähän aiheen ohi ja eivät ole motivoituneita, on vanhaa pedagogiikkaa ja suhtkoht sinne päin. Mutta kun tarpeeksi pitkään kuuntelee sitä huonoakin opettajaa, niin se riittää ja hei, sä pääset työelämään sillä. Niin kyllähän jokainen haluaisi, työnantaja ainakin luulisi, että mitä parempia työntekijöitä sieltä… Että tavallaan validoinnin näkökulmasta tuntuu hölmöltä, että miksi ne ei käytä jo tätä mahdollisuutta, mikä meillä on. Että ei sun tarvitse olla enää siihen sun omaan kylään tai kaupunkiin enää sidottu. Niin voi olla, että jotain tapahtuu, että miten me sitten pystytään osoittamaan meidän osaaminen ja uudelleen kouluttaminen, että millaisilla todistuksilla päästään eteenpäin. Mutta ihan vain havaintona tuli mieleen, että olisiko tämä se muutos, mikä sitten kouluun ja työelämään liittyen tapahtuu, kun se ei vielä ole tapahtunut.

Henni: Mahdollisesti tulevaisuudessa saadaan todistaa tätäkin muutosta. Mutta Perttu, haluaisin kysyä vielä tästä, kun sä olet sanonut, että ehkä epäonnistumista suurempi pelko on onnistua väärissä asioissa. Kertoisitko tästä ajatuksesta lisää?

Perttu: Joo. No se on aika selvää, että tänä päivänä me mennään kovaa vauhtia eteenpäin. Ja hyvä niin. Ja voi olla, että joku päivä me taputellaan toisiamme selkään, että kyllä muuten onnistuttiin, ja hyvä me. Mutta sitten huomataan, että me onnistuttiin ihan väärissä asioissa. Tiedättekö, isot ongelmat jätettiin jälkeemme. Maapallon tila, globaalit eksistentiaaliset ongelmat. Onnistuttiinko me väärissä asioissa? Se kalvaa varmaan eniten. Että me käytettiin kaikki tämä aika ja effortti, meni vähän ei nyt hukkaan, mutta miten me ei tajuttu? Se on mulle ollut sellainen ylipäätään elämän ohje. Koska mä tiedän, että jos mä teen jotain, niin se on tärkeää, se kestää sen, että välillä menee huonosti. Mutta paljon pahempaa olisi huomata joku päivä, että kylläpä muuten menestyin, mutta ei sillä ollut mitään väliä. Niin se on ehkä tänä päivänä mulla myös sellainen, että pidetäänhän huoli siitä, että pyritään onnistumaan oikeissa asioissa.

Henni: Onko aina helppo tunnistaa, mitä ne oikeat asiat on?

Perttu: No ei.

Henni: Jos näkee myöhemmin sitten, että ei vitsi, olisi pitänyt kuitenkin silloin kymmenen vuotta sitten valita toisin.

Perttu: Niin ja siis varmasti aina tullaan olemaan myös eri mielisiä siitä, että missä pitäisi onnistua. Ja mäkin ajattelen, että mä en sinänsä kadu oikeastaan mitään mitä mä oon tehnyt elämässä, mikä voi kuulostaa, että mitäs tämä nyt tarkoittaa. Mä meinaan sillä sitä, että aina kun mä oon jotain tehnyt, se on sillä teon hetkellä käynyt järkeen. Eiks vaan. Mä en ois tehnyt sitä, jos mä en olisi halunnut niin, se on ollut luonnollista. Totta kai mä oon vasta jälkikäteen tajunnut, että toi oli virhe, ei olisi kannattanut tehdä. Mä ajattelen sen takia, että mä en kadu sitä, mitä mä oon tehnyt, vaan mä kadun sitä, mitä mä oon ajatellut. Koska vääristä haluista tulee vääriä päätöksiä. Ehkä se on just tänä päivänä, että millainen yhteiskunta me halutaan. Minkälainen maailma me halutaan. Hyvin harva puhuu siitä, että mikä on yhteiskunnan end-game, se lopputulos. Onko se, että me eletään ikuisesti tai mennään muille planeetoille. Mutta tavallaan, mihin me ollaan… Mä en tiedä miksi tästä ei keskustella, että mikä on se meidän loppupäämäärä, mihin me ollaan menossa. Ja, että mitä me halutaan. Mutta ehkä se just, että kävi miten kävi, niin ei kaduta. Ei jäädä siihen koukkuun, että meni aika paljon aikaa hukkaan ja voi ei, sitten vain surkutellaan. Vaan että no, tästä on opittava se, että me haluttiin vääriä asioita. Nyt me opittiin, että mitä meidän kannattaa haluta ja sitten tulevaisuudessa tehdään sitä, mitä me halutaan.

Henni: Eli virheet on tärkeitä opettajia myöskin? Vai pitäisikö puhua ylipäätään ollenkaan virheistä?

Perttu: Niin, joko me onnistutaan tai me opitaan. Mä ajattelen, että vuosiin en ole tehnyt virheitä siinä mielessä, koska yrittäjänä se on aika konkreettista, että se on hyvä, että se tulee aikaisemmin kuin myöhemmin esille, että saat mahdollisuuden parantaa sun tuotetta tai palvelua tai mikä se onkaan. Niin siinä mielessä ei kannata missään nimessä heittää hyvää virhettä tai kriisiä hukkaan, koska se on mahdollisuus. Mutta joo, tärkeintä on vaan lähinnä reflektoida sitä, että kun tiedetään, että tehdään jotain arvokasta, niin uskalletaan olla rohkeita. Kun löytää jotain tarpeeksi tärkeää, niin sen riskin ottaminen on yleensä sen arvoista. Mä joskus olen kysynyt ystäviltäni, että mitä sä tekisit, jos et voisi epäonnistua. Mikä on siis kunnianhimo, eiks vaan. Eli jos sä tiedät, että sä tuut onnistumaan, niin mikä se on. Mutta jos mä kysyn, että mitä sä tuut tekemään, vaikka sä tiedät, että tuut epäonnistumaan. Sehän kertoo intohimosta. Että mikä on sen arvoista, vaikka tiedät, että tuut olemaan epätäydellinen siinä. Niin ehkä tämä on semmoinen, että mitä meidän kannattaa yrittää, vaikka me ei siinä onnistuttaisikaan. Virheitä tulee, mutta se on silti sen arvoista.

Henrik: Voisi sanoa jotenkin, että tieteiskirjallisuudessa sitähän pohditaan, että mihin tämä meidän teknologia vie meidät yhteiskuntana, ja sitten on olemassa dystopioita. Eli se, mitä voidaan ehkä jos katsotaan Kiinaa, että onko tunnistamisteknologia edistysaskel ihmiskunnassa, onko se sellainen, joka vie meidät yhteiskuntaan, joka on aika erilainen kuin tänä päivänä. Kyllä mun mielestä käydään koko ajan sellaista keskustelua. Myöskin politiikassa, vaikka nyt oli kunnallisvaalit vähän aikaa sitten, puhuttiin hyvin paljon konkreettisista asioista, niin kyllä välillä nostettiin esiin nämä asiat siitä, että mikä on se merkityksellinen ja tärkeä, oikea tie. Tietenkin tämä on asia, jota pohditaan hyvin paljon uskonnoissa. Vaikka en itse ole uskonnollinen henkilö, niin tietenkin haluan sitä korostaa, että se on se ydinkysymys kaikissa uskonnoissa. Aika pitkään väitettiin tai uskottiin, että uskontojen aika on ohi. Mutta on voitu osoittaa, että näin ei todellakaan ole. Ja voi olla asioita, joita me emme tänä päivänä ymmärrä uskonnoiksi, mutta se usko tieteeseen on yksi uskonnon muoto voisi sanoa. Siis tämä ylikorostettu usko siihen, että tieteellä on vastaus kaikkeen. Joka on aika monella länsimaiselle tyypillistä. Siinä mun mielestä kannattaisi myöskin muistaa näiden muiden kokemuksien ja arvojen merkitys, joita on uskonnoissa.

Perttu: Ja mun mielestä nimenomaisesti uskonnot ja mytologiat ja vanhat tarinat, tarut, meidän perintö, meidän tausta, sehän on ikkuna siihen, mikä on ollut tärkeää ennen. Ja jos joku ajatus, huoli, asia on kestänyt tuhansia vuosia ja se on aina ollut keskeistä meille, niin eiköhän se kestä seuraavat 10 tai 20 vuotta. Eli tavallaan se että me ei tutkittaisi näitä asioita, olisi silkkaa tyhmyyttä, koska siellä on ihan korvaamaton mahdollisuus nähdä, minkälaisia me ihmiset ollaan. Tulevaisuuteen katsovana ihmisenä, niin sieltähän se vastaus löytyy. Että mikä on niin keskeistä, että se ei tule katoamaan, mikä on niin tärkeää että se ei muutu. Kaikki puhuu koko ajan siitä, mikä muuttuu, mikä on erilaista, mutta mikä ei muutu? Se on paljon kiinnostavampaa.

Henni: Minkälaisia asioita sä nostaisit esimerkkeinä? Mitkä on sellaisia muuttumattomia asioita?

Perttu: No kohtaaminen. Myötätunto. Rakkaus. Siis, ne on ne asiat, jotka lopulta tuo meidän elämään mielekkyyttä. Jos puhutaan yrityskontekstissa, niin halpa hinta. Ei se tule koskaan muuttumaan. Ihminen tuskin tulee koskaan kärsivälliseksi. Me halutaan asioita nopeasti ja heti. Me tykätään valinnoista. Me tullaan varmaan aina tykkäämään, että yhdestä paikasta saa kaikki. Ja on kaikki maailman vaihtoehdot edessä.

Henni: Eli sellainen helppous myöskin?

Perttu: Hyvässä ja huonossa, mutta kannattaa tutkia sitä, mikä ei tuu muuttumaan, niin silloin löytää jotain, mikä on keskeistä.

Henni: Henrik, mikä on historian tutkimuksen merkitys tulevaisuudessa?

Henrik: No voi sanoa, että jos katsotaan historian tutkimusta niin kuin minä sen ymmärrän, niin se on tutkimusta, joka perustuu luotettaviin lähteisiin ja pyrkimys siihen, että kuvataan sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä niin oikeudenmukaisesti ja totuudenmukaisesti kuin on mahdollista. Ja sillä on arvoa yhteiskunnassa, koska silloin voidaan myöskin määritellä tai arvioida mitä on tehty väärin tai oikein. Haluan vielä korostaa, että historiaa ei voida lukea kuin keittokirjaa, kuitenkin siitä on paljon, jota voidaan oppia. Myöskin Suomen historiassa on näitä, esimerkiksi miten Suomessa käyty sota 1918 ja miten jälkeen päin sitten saatiin syvät haavat ja arvet parannettua, niin se on kyllä ollut asia, jota kannattaa muistaa. Jotta voidaan välttää se. Jos ajatellaan yksilöä, niin yksilö tarvitsee muistoja, ja se koko meidän ymmärrys ympäristöstä perustuu muistoihin. Emme voi ymmärtää mitään ympäristössä, ellei se jollain tavalla kytkeydy siihen, mitä olemme nähneet tai mitä muistamme. Ilman sitä olemme kasviksia. Ja tämä myöskin vaikuttaa siihen, miten näemme tulevaisuutta. Emme voi nähdä tulevaisuutta millään muulla tavalla, kuin näiden muistojen tai kokemuksien perusteella. Ja sen vuoksi olen monta kertaa korostanut sitä, että tulevaisuuden tutkimus käyttää samoja lähteitä kuin historian tutkimus.

Henni: Nyt kun molemmat mietitte teidän omia kokemuksia, ajatuksia ja niiden kautta katsotte sitä kuvitteellista kristallipalloa. Niin minkälainen työn tulevaisuus sieltä näkyy?

Perttu: Mä ainakin toivon, että se on inhimillinen ja se on kunnioittava ja arvostava. Eikä lyhytaikainen ja säntäilevä. Eli me uskotaan ihmisen potentiaaliin oppia, kehittyä ja me satsataan häneen. Ja sitä kautta me pyritään antamaan hänelle ympäristö, missä hän kokee oman työnsä merkitykselliseksi. Tuskin kukaan meistä on omistautunut tai sitoutunut, jos ei tunne, että on tärkeä elementti tässä tiimissä tai yhteisössä. Se tulee olemaan varmaan haaste, että jokaiselle löydetään omaa osaamista vastaavaa työtä, joka koetaan merkitykselliseksi. Mutta mä uskon, että me ihmiset ollaan tosi sopeutuvia. Eli kyllä mä uskon, että työelämä on inhimillinen tulevaisuudessa.

Henrik: Joo, se on hyvin sanottu. Sitten voi lisätä myös, että voi olla, että tulevaisuudessa tämä käsite työ tulee epämääräisemmäksi tai ei tarkoita enää niin paljon, kun ihmisellä on erilaisia toimintoja, joista saadaan ne krediitit, joilla voidaan ostaa ruokaa ja asunto ja millä voidaan matkustaa. Mutta sitä ehkä ei enää kuvata työksi, vaan joksikin muuksi, siis panokseksi yhteiskunnassa ja yhteiskunta sen ehkä arvioi sitten uudella tavalla. Se, että tehdään kotitöitä tai autetaan ystäviä. En tarkoita sillä, että jonkun pitäisi mitata kaikkea tätä, mutta voi olla, että tulevaisuudessa teknologia ja kaikki tämä johtaa siihen, että meidän ymmärrys siitä, mikä työ on, on aika erilaista kuin nykyään.