MY Studio - Mikroyrittäjän podcast

Resilienssi eli muutoskyky on yksi yrittäjän tärkeimmistä kyvyistä muuttuvassa liiketoimintaympäristössä. Yksilön resilienssi ei ole synnynnäinen ominaisuus vaan sitä voi vahvistaa ja kehittää. Podcast-jaksossa väitöskirjatutkija Santeri Halosen vieraana on yrittäjä ja työnohjaaja, työyhteisösovittelija ja kouluttaja Tiina Kiiski. Tiina jakaa omia kokemuksiaan yrittäjänä haastavien tilanteiden kohtaamisesta ja vinkkejä niistä selviämiseen ja oman resilienssin vahvistamiseen.

Creators & Guests

Host
Kerttu Saalasti Institute
@UniOuluKSI Kerttu Saalasti Institute – international research institute providing evidence-based knowledge and education on micro-enterprises.

What is MY Studio - Mikroyrittäjän podcast?

MY Studio (Mikroyrittäjän studio) avaa uusia näkökulmia yrittäjyyteen,
osaamisen kehittämiseen ja yrityksen johtamiseen. MY Studio -podcasteissa
ääneen pääsevät yrittäjät, tutkijat, yrityspalvelutoimijat sekä muut elinkeinoelämän vaikuttajat.
Podcastit ovat osa mikroyrittäjyyden verkko-opintojen oppimateriaaleja, jotka tuotetaan
suomalaisten mikroyritysten kasvun ja kilpailukyvyn vahvistamiseksi.

[äänite alkaa]

Santeri Halonen [00:00:00]: Tuleeko sulle mieleen sun yrittäjäpolulta jotakin erityisen haastavaa tilannetta? Mitä tapahtui ja miten selvisit siitä?

Tiina Kiiski [00:00:08]: Enemmänkin näen haasteeni siinä, että mun loikka sivutoimisesta yrittäjästä päätoimiseksi yrittäjäksi tapahtui supernopeasti, eli keskellä koronapandemiaa ja ihan hullulla tavalla. Ajoitus oli ehkä minulle siinä tilanteessa hyvä, mutta ehkä liian nopea. Mulla oli aika naiivit odotukset siitä, mitä se yrittäjyys oikeasti kaikkinensa on. Mitään yksittäistä ei ole tapahtunut, mitään katastrofia eikä mitään sellaista, mutta lähinnä se, että odotukset ovat olleet erilaiset, mitä se realismi on, olla päätoiminen yrittäjä 25 vuoden palkkatyösuhteen jälkeen, ja se totaalinen työyhteisöstä putoaminen yksinyrittäjäksi, niin se on ehkä se sellainen, mikä liittyisi mielestäni aika paljonkin omaan resilienssikokemukseeni, tai on ainakin haastanut sitä kovasti. Sitä olen joutunut paljon työstämään.

[00:01:26]: My Studio - Mikroyrittäjän podcast. Ratkaisuja yrittäjän arkeen.

Santeri Halonen [00:01:33]: Tervetuloa jälleen My Studio-podcastin pariin. Nimeni on Santeri Halonen. Tänään podcastissa vieraana on meillä yrittäjä, työnohjaaja, työyhteisösovittelija ja myös kouluttaja Tiina Kiiski. Tällä kertaa keskustellaan ajankohtaisesta aiheesta, yrittäjän resilienssi. Tervetuloa mukaan. Hieno juttu, Tiina, kun saatiin sinut vieraaksi tänne. Voisin aluksi kysäistä sinulta sellaista, kuka sinä olet ja mistä yrityksestä tulet. Mua kiinnostaisi tietää, mikä sai sut aloittamaan yrittäjänä.

Tiina Kiiski [00:02:09]: Olen Tiina Kiiski. Minä tulen erityispedagogiikan maailmasta. Olen tehnyt 25 vuotta ensin palkkatyötä erilaisissa erityisopetuksen hommissa ja välillä tehnyt yliopistomaailmassa tutkimus-kehittämistyötä. Varmaan neljä vuotta vierähti siellä ja sitten palasin taas erkkahommiin. Sivutoimisena yrittäjänä kouluttauduin ensin työnohjaajaksi, ratkaisukeskeiseksi sellaiseksi. Tein siinä samalla sitä Niilomäki-instituutissa. Olenkohan siellä nyt 13. vuotta, teen sivutoimisena aikuiskouluttajana työtä. Sitten mulla oli erityisopettajan työ. Eli olin jossakin kohtaa sellaisessa tilanteessa, että mulla on kolme työtä ja hukun töihin. Ajatus oli, että jostain täytyy luopua, kun ikääkin tulee koko ajan lisää. Ei se tästä kevyemmäksi tule muuttumaan. Se oli ehkä se koronapandemia. Olin vielä vuoden verran koulutyössä koronapandemian alussa. Siinä alkoi tipahtelemaan asiakkaita niin paljon työnohjauksen puolelle, että mulle tuli ihan konkreettinen, että nyt täytyy tehdä se päätös ja se loikka, jos meinaan sen tehdä. Olen jo sen ikäinen, että täytän tänä vuonna 50. Tässä kohtaa on hyvä tehdä vielä jotain siirto- ja työelämään suhteen, jos haluaa. Mulla oli työyhteisösovittelijakoulutuskin siinä, pitkä koulutus alla. Ajattelin, että nyt mulla on kolme jalkaa. Mulla on kouluttaminen, työnohjaus ja työyhteisösovittelu, että enköhän mä nyt uskalla tehdä sen loikan. Muistan, että osa ystävistä oli kauhuissaan. Miten sä voit nyt... Kun maailmanlaajuisesti resilienssi oli haastavassa tilanteessa, et oltiin ihan uuden edessä, niin jotkut ihmettelivät, miten mä nyt lähden loikkaamaan, kun olen ikälisien huipputasolla ja tilipussi on varma, että se tulee joka kuukausi samansuuruisena. Sitten vain ajattelin, että jos asiakkaita kerran tähän tahtiin tippuu syliin, täytyy joko lopettaa työnohjaus ja sovittelu ja keskittyä pelkästään pedagogiikan maailmaan ja kouluttamiseen, tai mun täytyy jättää suurin aikasyöppö eli virkatyö pois. Siinä kohtaa ajattelin, että aina pääsen sinne takaisin, jos haluan. Mutta vaikeassa tilanteessa tein mielestäni rohkein ratkaisun. Olen ollut tyytyväinen, että uskallisin sen siinä kohtaa tehdä.

Santeri Halonen [00:05:27]: Todellakin rohkea loikka lähtee siinä pahimmassa korona-ajassa, kun näytti, että kaikki maailma kaatuu. Hienon ja rohkean liikkeen olet tehnyt. Mainitsit tuossa siitä, että yhtäkkiä kun siirryit yrittäjäksi, kaikki se tuttu ja työympäristö, työkaverit muuttuivat. Yhtäkkiä työyhteisö ei ollutkaan siellä, kun aloitit yksin yrittäjänä. Mainitsit, että tämä oli iso haaste liittyen resilienssiin. Mitä teit siinä tilanteessa? Mistä sait tukea? Miten selvisit?

Tiina Kiiski [00:06:00]: En oikeastaan tiedä, onko selvinnyt kokonaan vielä tässäkään vaiheessa. Olen yrittänyt... Mun tapa on aina etsiä tietoa. Olen tutkimusorientoitunut ihminen muutenkin. Rupesin miettimään sitä, mitkä asiat ovat läheisesti yhteydessä resilienssiin. Jos ajatellaan, että resilienssi on palautumiskykyä haasteista, haastavasta tilanteesta, jonka eteen jouduin, kun yhtäkkiä jäin yksin ilman työyhteisöä, jonka jäsenenä olen 25 vuotta ollut ja vielä sellaisissa tehtävissä, että olen ollut aika monen ihmisen tarpeisiin vastaamassa. Yhtäkkiä tulikin sellainen, että tarvitseeko mua enää kukaan, olenko merkityksellinen. Olen työstänyt tähän päivään asti motivaatioteorian kautta. Eli tämmöinen Deci ja Ryan -parivaljakko, joka on tutkinut vuosikymmeniä ihmisen sisäistä ja ulkoista motivaatiota ja käyttäytymistä. Heillä on tunnettu itsemääräämisteoria siitä, mitkä ovat sisäiseen motivaatioon olennaisesti vaikuttavia tarpeita tai elementtejä. Lähdin miettimään, mitkä tarpeet täyttyvät ja jäävät täyttymättä, kun mulla on sosiaalinen yksinäisyys tai tyhjiö. Deci ja Ryan jäsentää sitä heidän... Eli he ajattelevat niin, että jos ihminen kokee tietynlaista autonomiaa eli kokee, että pystyy vaikuttamaan omaan työhön, niin kuin mä koin alusta asti, että pystyy vaikuttamaan siihen, miten, milloin ja missä, kenen kanssa teen työtä, minkälaisia projekteja otan vastaan ja mitä en, miten teen työtäni ja milloin teen työtäni. Autonomian tarpeet täyttyivät alusta asti. Toinen elementti, jota Deci ja Ryan korostavat, on pystyvyyden tunne. Osaanko ja pystynkö? Onko mulla riittävästi palikoita tehdä, mitä olen yrittäjänä lähtenyt tekemään? Ajattelen, että mulla on sen verran taustalla työvuosia, työkokemusta, verkostoja ja myös pitkiä koulutuksia, olen koko elämäni kouluttautunut, että mulla ei ole pystyvyyden kanssa ollut haastetta missään vaiheessa tätä yrittäjyyttä. Eli pystyn ajattelemaan, että jos mulla on tilanne, johon tarvitsen apua, niin tiedän, mistä sitä lähden hakemaan. Tai jos tarvitsen lisäpätevyyttä, tiedän, mistä sitä haen. Koen olevani osaava tähän nykyiseen työhön. Mutta tämä viimeinen tarve tutkijoilla on sosiaalinen liittymisen tarve, joka on meillä kaikilla yleisinhimillinen tarve. Eli tarve kuulua johonkin, tarve liittyä osaksi merkityksellistä kokonaisuutta. Mietin, mikä on minun kokonaisuuteni, mihin liityn. Olen yrityksen johtaja ja alainen. Mun mielestä vielä tähänkin päivään asti tämä johtaja ja alainen ovat tulleet aika hyvin toimeen. Mutta multa puuttuu yhteisö, jonka merkitys kirkastui mulle ehkä sen jälkeen vasta, kun lähdin koulumaailmasta pois, eli kun mulla ei ollutkaan sitä lähiyhteisöä. Kuinka tärkeitä ovat ne arjen pienet jakamiset. Vaikka tuntuu välillä raskaalta tai jonkun ihmisen kanssa ei ihan sukset mene aina samaan suuntaan, niin miten niitä kuitenkin kaipaa 25 vuoden työrupeaman jälkeen, kun ne otetaan pois? Olen tähän päivään asti työstänyt sitä, millä saisin täytettä liittymisen tarpeeseeni. Eli mihin minä tällä hetkellä voin liittyä. Kaikki asiat, mitä minä tällä hetkellä teen, kouluttaminen, sovittelu, työnohjaus, ovat sellaisia, että olen vain vieraileva asiantuntija jonkun työpaikalla, verkossa tai jossakin paikassa X tai kunnassa Y. Sitten tulen takaisin kotitoimistolle ja teen välillä paljon etänäkin työtä. Se on ehkä ollut mulle jotenkin sellainen, että tänäkin päivänä etsin vielä vastauksia siihen. Mutta olen myös löytänyt siihen keinoja, joitakin jo.

Santeri Halonen [00:11:39]: Okei, tuohan on mielenkiintoinen. Haluatko kertoa niistä lisää?

Tiina Kiiski [00:11:46]: Joo, eli varsinaisesti en hirveästi saanut sellaisia... Tietysti TE-keskus auttoi minua paperiasioihin silloin kun lähdin yrittäjäksi, niin starttirahat ja paperiasiat saatiin kuntoon. Sain oman kaupungin yritysten kehittämisyhtiöstä, Keulinkista, paljon käytännön tietoa. Sitten olen onnistunut pääsemään kahteen minulle ilmaiseen hankkeeseen, joista toinen on Toleranssi-hanke eli pienyrittäjien valmennushanke. Sile on varmaan pitempikin nimi, jonka osaat ehkä paremmin kertoa kuin minä. Mutta siinä kuitenkin annetaan pienyrittäjille välineitä, tukee omaa työhyvinvointia, palautumista ja nimenomaan yrittäjän resilienssiä. Toisaalta pääsin mukaan lyhyempään hankkeeseen, jossa tarjottiin pienyrittäjille muutama ilmainen työnohjauskerta. Olikohan niitä kuusi kertaa? Sitten päätin, että kun ne työnohjauskerrat loppuivat, niin perustin meistä osallistujista yksinyrittäjien vertaisryhmän. Me ollaan kokoonnuttu verkon yli kerran kuussa suunnilleen ja jaettu niitä yksinyrittäjyyteen liittyviä tyhjyyden ja yksinäisyyden kokemuksia ja sitä, että saataisiin täytettyä liittymisen tarvetta, vaikka tehdään kukin vähän erityyppistä työtä. On meillä kyllä siinä muitakin työnohjaajia, ja se on aika pieni se ryhmä. Mutta olen hakenut tämmöisestä apua. Olen myös itse käynyt työkykyjohtamisen koulutusohjelman, jonka kautta perustin myös yhden pienen vertaisryhmän, jossa pohditaan nimenomaan pienyrittäjyyttä työhyvinvoinnin näkökulmasta. Eli olen yrittänyt olla itse myös aktiivinen. En lamaannut siihen, että minulta hävisi kaikki yhteisöt ympäriltä, vaan olen lähtenyt etsimään ratkaisukeskeisesti, koska olen sen genren edustaja, niin yritän toimia myös itse niin. Sitä kautta on löytynyt jotain, mutta täytyy myöntää, että se on edelleen se mun akilleenkantapää, jonka kanssa teen resilienssiin liittyen eniten työtä tällä hetkellä. Kyllä välillä on todella yksinäisiä päiviä, ja sitten on taas välillä todella sosiaalisia päiviä ja hyviä vertaisjakamisen paikkoja. Mutta tällaisista verkostoista ja verkostojen muodostumisista, niin niistä olen löytänyt tuohon... Jos peilataan tähän itsemääräämisteoriaan, hyvinvointiin, resilienssiin ja sisäiseen motivaatioon, niin niitä työkaluja ja ratkaisuja.

Santeri Halonen [00:15:17]: Tämä on tosi hienoa, että puhut tuosta, koska tutkimuksessahan näemme, että resilienssin kannalta sosiaaliset verkostot, ihmissuhteet ja myös asiantuntija- tai kollegaverkostot, työyhteisö, ovat resilienssin kannalta oleellisen tärkeitä. Juuri tuo, mitä sanoit siitä, että oma aktiivisuus lähteä etsimään niitä, ettei jää tilanteen uhriksi, vaan lähtee, koska aina on mahdollisuuksia, osaa pyytää apua. Tutkimuksenkin näkökulmasta ne ovat todella oleellisia asioita resilienssiin liittyen. Tuli mieleen, kun sanoit, että aloitit myös tällaisen... tai teillä on pieni vertaisryhmä, että lähtee tekemään jotain toisille toisten avuksi. Sekin on tutkimuksessa havaittu ja nähty, että sekin vaikuttaa omaan selviytymiseen, oman muutoskyvykkyyden toimimiseen ja siihen, että saa energiaa siitä, että auttaa muita. Mutta korona-aikana, kun olen paljon yrittäjien kanssa jutellut, niin moni havahtui siihen, että kun jäätiin kotiin, ja työyhteisöjen yhteydet, mitä oli, niin niitä yhtäkkiä ei ollutkaan. Se oli silloin erittäin iso monelle. Mutta varmaan se viesti, mitä sanoitkin, että lähtee rohkeasti liikkeelle ja etsii niitä verkostoja, mitä voisi olla. Onko muita vinkkejä, mitä voisi olla yrittäjille, jotka ehkä kamppailevat saman haasteen kanssa? Tuossahan paljon kyllä tulikin.

Tiina Kiiski [00:16:53]: Joo. Sitten on toinen, mikä tulee ihan tuolta kognitiivis-behavioristisesta käyttäytymistiedemaailmasta, ja muistan vanhan... En muista, kenen tekemä tutkimus, mutta muistan vain sen tutkimustuloksen. Että ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa voimakkaammin käsitys siitä, miten asioiden tulisi mennä, kuin se, miten ne asiat ikään kuin todellisuudessa menevät. Eli tavallaan se käsitys siitä, mitä odotan, miten mun yrittäjyyden pitäisi mennä tai mitä tavoitteita pitäisi saavuttaa missäkin asioissa, ja minkä verran verkostoja tai asiakkaita pitäisi olla missäkin vaiheessa, vaikuttaa paljon enemmän myös mun resilienssin kokemukseen kuin se, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ja ajattelen, että mihin voin vaikuttaa... Eli voin vaikuttaa juuri käsitykseen siitä, miten niiden asioiden kuuluisi olla. Olen työstänyt sitä sillä lailla, että olen yrittänyt hahmottaa niitä asioita, mihin voin oikeasti vaikuttaa, eli missä voin olla aktiivinen toimija. Ja toisaalta, mitkä ovat asioita, mihin en voi vaikuttaa. Minulla on esim. yrittäjyyden aikana tullut krooninen sairaus, joka on ollut yksi ennakoimaton tekijä, eli semmoinen, mikä koettelee minun resilienssiä, ja mihin en pystynyt varautumaan silloin, kun loikkasin yrittäjäksi. Olen ajatellut myös sitä, että se käsitys, että mitä ajattelen siitä sairaudesta tai sen sairauden kanssa... että miten opin sen sairauden kanssa elämään ja mitoittamaan myös ne omat voimavarat vähän uudella tavalla... En ehkä ihan samalla tavalla pysty tekemään ihan yhtä hulluna töitä, mitä olen joskus aikaisemmin tehnyt, eikä se ole mielestäni edes enää järkevääkään. Mutta joka tapauksessa se käsitys vaikuttaa siihen, miten voin. Sillä lailla ajattelen, että kohtuuttomat odotukset ja tavoitteet oman yrittäjyyden suhteen kannattaisi ainakin kyseenalaistaa. Onko nämä kohtuullisia, realistisia tällä aikavälillä? Vai onko nämä nyt silleen, että tavoittelen kuuta taivaalta? Sitä kautta olen hirveän paljon työskennellyt tämmöisen sanan kanssa kuin armollisuus, joka on varmaan yksi resilienssin elementeistäkin. Meidän pitää hyväksyä se, että elämässä tapahtuu asioita, tapahtuu hyviä asioita, tapahtuu huonoja ja pahoja asioita, tulee välillä kärsimystä niin palkkatyöläisille kuin yrittäjillekin. Sen armollisuuden kautta saadaan ikään kuin väljyyttä siihen omaan tekemiseen ja myöskin siihen, että pystyy pudottamaan niitä kohtuuttomia odotuksia jonkinlaiselle kohtuulliselle tasolle tai sille tasolle, mihin minä tällä hetkellä pystyn minun voimavaroilla vastaamaan. Eli jotenkin yksi tärkeä opetus, mikä minulle on tullut, on se, että pysähdy ja tunnista omat voimavarasi. Se on hirveän helppo sanoa toiselle, että hei, oletko miettinyt, miten jaksat, kannattaisiko sinun vähän hidastaa tai kannattaisiko sinun ottaa enemmän aikaa itselle, kuin sitten toteuttaa sitä samaa.

Tiina Kiiski [00:21:00]: Siinä kohtaa yrittäjyyttä, kun olet ikään kuin luomassa asiakaspohjaa ja olet vallankin siinä alussa, että oli vielä vähän pakko tarttua kaikkiin niihin tehtäviin, mitä sinulle tuli. Ei voinut vielä sanoa, että en ota tätä asiakasta tai tätä proggista, vaan siinä otettiin kaikki ne, mitä sitten vain sattui tulemaan. Nyt on jo siinä vaiheessa, että pystyy itse ainakin toistaiseksi... En tiedä mitä vuoden päästä, mutta tässä kohtaa pystyn itse jo päättämään ja rajaamaan ja sillä tavalla vaikuttaan ehkä sitten siihen resilienssiin. Ajattelen myöskin niin, että jos me ymmärretään... Sä varmaan kohta, en tiedä, haluatko kertoa tarkemmin teoreettisemmin siitä, mitä resilienssi tutkijan näkökulmasta on. Mutta mä yksinkertaistan sen, että se on vain jonkinlaista palautumiskykyä haasteista tai muutostilanteista ja sellaista mielen ketteryyttä ja joustavuutta. Että jos kuvitellaan, että minä putoan kuoppaan jonkun asian suhteen vaikka tässä yrittäjyydessä, niin jos minulla vähän on resilienssiä, niin mä en ehkä putoa niin syvälle sinne kuoppaan. Tai sitten voi olla, että mä putoan vain joka toiseen kuoppaan, että minä en ihan kaikkiin kuoppiin enää putoakaan. Minä olen ainakin itse joutunut tekemään muutoksia sekä ajatuksen että tunne-elämän puolella, mutta myös toiminnan puolella, jotta minun kokonaisresilienssi ihan ihmisenä, ihan tämmöisenä inhimillisenä ihmisenä, äitinä, vaimona, ystävänä, mutta myös yrittäjänä, kehittyisi. Eli minä näen, että resilienssi on kuitenkin sellainen kehittyvä taito. Jos sinä haluat sitä kehittää, niin sinä pystyt resilienssiä kyllä monellakin tapaa viemään eteenpäin. Mutta silloin se edellyttää sitä, että mun täytyy tehdä muutoksia siihen, miten olen ehkä ennen ajatellut, ajatella vähän eri tavalla ja tehdä asioita eri tavalla. Kaikista vaikeinta on vaikuttaa niihin tunteisiin, koska tunteet ovat ne, mitkä tulevat ja menevät, ja meidän on vain hyväksyttävä, että on välillä huonoja päiviä ja välillä parempia päiviä. Kyllä se resilienssi jossakin vaiheessa vaikuttaa myös niihin tunteisiin, mutta itse koen, että nopeiten resilienssiään voi kasvattaa sillä tavalla, että vaikuttaa niihin ajatuksiin ja siihen toimintaan ja myöskin pysähtyy omien tunteiden äärelle kuuntelemaan, että mites minulla nyt tänään menee, mitäs minulla jäi tästä työpäivästä päällimmäiseksi käteen, vai menikö minä niin tukka putkella, että en huomannut ajan kulua tai huomannut itseäni huomioida tämän päivän aikana ollenkaan, vallankin kun työ on toisten tarpeisiin vastaamista. Se on ihmissuhdetyötä ja haastavaa ihmissuhdetyötä, että puhutaan vaikeista asioista, ihmisten välisistä konflikteista, haastavasta työkäyttäytymisestä tai ylipäätänsä työssä koetuista, iloista tietenkin, mutta myös niistä hankalista asioista. Se on tosi tärkeää, että itse peilaa omaa jaksamista kolmella eri tasolla, ajatus, tunne, toiminta. Mitä mulla niillä elementeillä ja saroilla on menossa milloinkin.

Santeri Halonen [00:25:19]: Kyllä.

Tiina Kiiski [00:25:21]: Välillä onnistun paremmin, välillä menee tosi huonosti. Vaikka on kuinka sitä tietoa, ei se aina siirry itsekään käytäntöön, tai on helpompi ohjata toisia vahvistamaan. Jos ajattelen työnohjausta, yksi työnohjauksen tavoite on vahvistaa ihmisen tai työyhteisön resilienssiä. Mutta sitten se, että ei se aina onnistu omalle kohdalle. Siinä voi ajatella, että joskus suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Itse tulee välillä vähän samanlainen fiilis.

Santeri Halonen [00:25:52]: Kyllä se on myös varmaan aika turhauttavaa, että periaatteessa se on se tieto, mitä pitäisi tehdä. Mutta just se, että siinä tilanteessa, kun on se haastava tilanne tai vaikeus tai mikä muu vain, väsymys, että oikeasti se kokemuksen kautta saatu resilienssi, mikä sieltä selkäytimestä tulee, että se saa aktivoitua ja pystyy aktivoitumaan, koska se tieto itsessään ei vielä muuta oloa tai riitä. Tuossa oli hauska, kun me niin intouduttiin keskustelemaan tuossa, ja päästiin heti aiheeseen sisälle, kun kysyit tuosta, että mitä tutkimuksen näkökulmasta resilienssi on ja mitä se tarkoittaa. Siis puhutaan muutosjoustavuudesta, muutoskyvystä. Muutoskyky on aika yleisesti käytetty. Käytännössähän puhutaan yksilön organisaation tai alueen kyvystä sopeutua, selviytyä ja ennakoida myös muutoksia ja joustavuudesta toimia haastavissa tilanteissa ja palautumista sieltä sen vaikean tilanteen jälkeen. Tuossa oli tosi hyvä, kun sanoit siitä, tai nostitkin jo sen esiin, että hyvä uutinen kaikille on se, että sitä muutoskykyä, muutosjoustavuutta, resilienssiä... Se ei ole mikään syntymässä saatu ominaisuus tai että se ei muutu eikä kehity, vaan nimenomaan se kehittyy ja sitä pystyy vahvistamaan, sen eteen pystyy tekemään töitä. Paljon tutkimuksessa nousee se esiin, että vaikeat, haastavat tilanteet, kokemuksesta oppiminen vahvistaa resilienssiä. Sitten on muut osa-alueet, joilla sitä pystyy edistämään, mutta sen elämän koulun kautta. Sitä ei oppikirjoista opita, vaan haastavien tilanteiden kautta. Musta oli tosi hyvä, kun sanoit rehellisyydestä ja sitten siitä pysähtymisestä, vähän ajatuksella, että pysähdy ennen kuin on pakko pysähtyä. Itselleen rehellisenä olemisesta, mihin pystyy, mihin jaksaa. Se realistinen kuva siitä. Tai mitä olet mieltä? Resilienssissä, ainakin tutkimuksen näkökulmasta, paljon asioihin suhtautuminen, mahdollisuuksien näkeminen ja se ns. mindset on se, mikä tekee ihmisestä muutosten edessä joustavamman. Juuri se positiivinen ja hyvä suhtautuminen asioihin auttaa ja vahvistaa resilienssiä. Se on sitä resilienssiä. Miten näet tämän näkökulman tai olet itse kokenut?

Tiina Kiiski [00:28:29]: Kyllä mä allekirjoitan sen, mutta samalla totean myös, että se ei ole aina helppoa. Mulla on itselläni jotain kokemuksia, jotka ovat auttaneet mua. Silloin, kun koen, että olen syvällä kuopassa tai ehkä kuilun reunalla, että putoanko sinne syvälle haasteeseen. Tai ehkä myös siinä, että resilienssi ei ole pelkästään sitä, että putoaa johonkin kuoppaan, vaan se on se, kuinka nopeasti pääsee kuopasta takaisin ylös. Se on myös sitä, ei vain putoamista, vaan sinne toiseen suuntaankin menemistä, että kuinka sieltä tullaan ylös. Ajattelen, että hirveän tärkeää ihmiselle yleensäkin, mutta myös yrittäjille, olisi luoda sellaisia... Ensimmäiseksi ajattelen, että mulla on ollut tärkeää oppimisen paikka... Mä olen lyhentänyt aikajännettä. Puhutaan, että me voidaan elää joko menneessä, nykyhetkessä tai tulevassa. Jos me lähdetään liikaa märehtimään menneitä ja miettimään, mitä siellä on jäänyt tekemättä tai mitä olisi voinut tehdä paremmin, niin siinä on aina riski, että resilienssi kärsi, tai pahimmillaan voin masentua, jos jään liikaa menneeseen. Jos taas mun karkaa liikaa tulevaan, eli se aikaikkuna venyy vaikka kahden kuukauden tai puolen vuoden päähän ja alkaa tulla kauhuskenaarioita... Että nyt tuli tällainen takapakki, että tämä johtaa varmaan seuraavaan takapakkiin ja sitä seuraavaan. Eli sekin voi olla yhtä lamauttava, ja siinä pahimmillaan voidaan mennä ahdistuksen puolelle. Alkaakin ahdistaa oma yrittäjyys ja tulevaisuus. Olen joutunut tekemään myöskin sen aikaikkunan kanssa paljon työtä, että miten palautan itseäni ehkä enemmänkin tulevaisuudesta. Mulla on tapana ehkä enemmän... Selviydyn hyvin niistä, mitä on jäänyt taakse ja mitkä ovat menneet. Mutta ehkä mun mieli on tyypillisesti semmoinen, että se karkaa enemmän miettiä mahdollisia uhkia tai semmoisia, mitä voisin ennakoida tai pienentää omilla teoilla tässä hetkessä, ja kun aina en voi. Niin aattelen, että mun resilienssin vahvistumisen kannalta on tärkeää se, että palautan itseäni aina tähän hetkeen. Vähän sillä tyylillä, että yksi asiakas kerrallaan tai yksi työnohjaussessio kerrallaan, yksi sovittelu kerrallaan. Yksi päivä kerrallaan. Se ei poista sitä, etteikö minulla voisi olla viiden vuoden visio yrittäjyydestäni valmiina mietittynä. Mutta tarkoitan sitä arjen ajattelua ja arjen mielen mindsettiä, mikä minulla on mielen päällä, että osaisin kohdata yhden asiakkaan, ajatuksen ja haasteen aina kerrallaan. Se on ollut mulle... Se aikaikkunan nykyhetkeen tuominen... Jos ajattelisin, mitä soisin kaikille yrittäjille, niin vinkiksi... Tai en tiedä, toimiiko tämä kaikilla, mutta haluaisin, että kaikilla olisi omat itselle turvallisen tutut palautumisrutiinit, oman kehon tarpeita kuunnellen. Eli sen verran jokainen pysähtyisi kuulostelemaan, mitä mielessäni menee, miltä kehossani tuntuu, onko palautuminen työpäivästä tänään hirveä hikilenkki, maratooni, pyörälenkki vai onko se pilatesta vai onko se paremminkin, että keho kaipaa hidasta venyttelyä tai että ajan kierrokset alas ennen nukkumaanmenoa. Mulla toimii se, että olen suhteellisen kurinalainen iltaisin. Musta on tullut aika itsekäskin. Tämä elämänvaihe mahdollistaa sen, kun ei ole enää pieniä lapsia eikä siinä palkkatyössä tai kun on se yksi työ vähemmän. Niin mulla jää aikaa iltaisin sillä tavalla, että ihan itsekkäästi otan... Sanotaan, että puolestatoista tunnista kahteen tuntiin on mun ilta-aikaa, rauhoittumisaikaa. Ei piippaavia laitteita, ei telkkaria, vaan enemmänkin sellaista, että joo, voin joskus kuunnella äänikirjaa tai jotakin instrumentaalimusiikkia, rauhoittavaa, mutta se on mun henkinen aika itselle. Se voi olla meditatiivinenkin, että voin tehdä hengitysharjoituksia, meditoida tai ajatella muuten, vaikka jopa hengellisiäkin asioita. Mutta se on mun omaa aikaa ja sitä aikaa, mitä minä ajattelen, että mistä seuraa hyvää minun läheisimmille ihmisille, kun otan sen ajan itselleni. Olen läsnä myös enemmän minun läheisille, jos osaan olla joka päivä läsnä omalle itselleni. Tämä on mun selviytymiskeino haastavista tilanteista.

Tiina Kiiski [00:34:21]: Tietysti paljon voi tehdä miettimällä myös menneisyyttä. Ei se aina tarkoita, että mietimme menneisyyttä, että se olisi vain huono asia. Sieltä voi poimia ajatuksia, että miten olen aikaisemmin selvinnyt haastavista tilanteista. Jos minulla on nyt tietynlainen haaste, niin mulla on voinut olla ei välttämättä samanlainen haaste, mutta tunnetasolla saanut aikaan samanlaisia reaktioita. Voin palauttaa sieltä sellaisia elementtejä, että mikä minua on ennen auttanut. Toisaalta se, mihin huomio kiinnittyy, niin se aina kasvaa. Sehän me tiedetään, että jos se on pelkästään huonoissa, silloin ne huonot kasvavat. Jos yrittää löytää niitä... Ajattelisin tässä resilienssin rinnalla sellaista käsitettä, mitä on tutkittu paljon, kuin toivo tai toiveikkuus. Eli miten itse pystyt toiveikkuutta vaalimaan, vaikka olisi yrittäjänä sellainen kohta, että kalenteri olisi melkein tyhjä, että asiakkaita ei näy missään, tai rahakirstun pohjalla on muutama kolikko. Mitkä ovat asioita, jotka puhuvat sen puolesta, että tämänkin vaiheen yli jotenkin päästään? Ja kyllä minä sanon, että vielä tähän kaikille toivoisin, että tulisi rohkeutta pyytää apua ja vastaanottaa sitä apua silloin, kun on sen avun tarpeessa. Olen joutunut pyytämään monenlaista apua tämän oman yrittäjyyteni aikana, ja olen myös vastaanottanut sitä eri tavalla kuin joskus nuorena. Sitä ajatteli ehkä olevansa niin kaikkivoipainen, että kyllä tästä itse selvitään, mennään vaan läpi. Mutta olen huomannut, että se ei ole välttämättä viisain tapa, eikä se ole... Se on ehkä kuluttavin tapa. Siinä kyllä oppii, mutta ehkä kantapään kautta. Apua kannattaa pyytää tarpeeksi ajoissa, ja sitä kannattaa vastaanottaa. Kuten äsken jossakin kohtaa sanoit, että myös resilienssitutkimuksen näkökulmasta on joskus avun antaminen toisille... Vaikka sinulla olisi itsellä asiat vähän rempallaan tai huonosti, jos voit jossakin kohtaa jeesata jotain, on se yrittäjäkollega tai kuka tahansa, niin se voi yllättävällä tavalla jeesata sua itseäsi. Tämäkin on vähän kaksiteräinen miekka. Jos voimat ovat ihan riekaleina ja olet ihan rikki poikki puhki, niin viikon tai ajanjakson aikana ei kannata miettiä, ketä kaikkia kymmentä henkilöä sä nyt rupeat itse jeesaamaan. Vaan siinäkin se, että ensin jeesaa itseään, ja kun vähävoimia tulee enemmän, niin pystyy myös paljon antamaan viisaudesta... Ja ehkä sitä toiveikkuutta juuri niille muille, jotka voivat painia samanlaisten tai erilaisten haasteiden kanssa, mutta kuitenkin ihmisinä tämän maailman realiteettien keskellä.

Santeri Halonen [00:37:55]: Tämä on todella hienoa kuulla. Tutkijan näkökulmasta, kun näitä on lukenut ja tutkimuksia on käynyt paljon läpi, niin miten laaja ja monipuolinen työkalupakki toimia niissä tilanteissa ja vahvistaa, käyttää ja hyödyntää sitä resilienssiä, mikä sinulla on. Se on suoraan melkein kuin omasta tutkimuspaperista ja tutkimuksesta. Löytyy todella paljon, mitä mainitsit toisten auttamisesta ja juuri noin asiat, oman ajan ottaminen, oma hyvinvointi, monet teemat, mitä nostit. Tuosta olisin halunnut kysyä, kun mainitsit siitä, että olet ihan tietoisesti alkanut sitä aikaa itsellesi, joka sitten myös vaikuttaa sen, että olet enemmän läsnä, jaksat paremmin töissä läheisille... Niin voisin olettaa, että siitä on varmaan muodostunut arvokas, hieno hetki päivään ja sitä ei varmaan halua jättää välistä. Siihen liittyy seuraava kysymys, mikä minua rupesi kiinnostamaan, että oletko huomannut tai voiko sen huomata, miten oma resilienssi vahvistuu? Vai onko se vähän semmoinen, mitä minä ehkä itsestäni selkeästi huomaan, vai oletko huomannut resilienssin kehittymistä tai vahvistumista?

Tiina Kiiski [00:39:09]: En tiedä, mitä sanoisin, jos olisin ollut tutkimuksen kohteena ja olisi jatkuvasti mitattu viimeiset pari vuotta, että mitä se näyttäisi tutkimuksissa, mutta... Välillä tulee niitä ankeuspäiviä, että tuntuu, että poljen näissä samoissa asioissa kuin olen aina ennenkin polkenut, että en pääse eteenpäin ollenkaan. Mutta jos ajattelen nyt viimeistä kahta vuotta ja mietin vaikka omaa terveyshaastetta ja palkkatyöstä pois hyppäämistä ja epävarmuutta, joka liittyy aina tähän yrittäjyyteen ja se, onko asiakkaita seuraavana syksynä vai ei ja tuleeko rahaa säännöllisesti vai ei. Niin nämä, mitä olen itse tehnyt pitkäjänteisesti, ovat olleet juuri nämä minun tietyt iltarutiinit ja nämä rauhoittumis- ja palautumisrutiinit ja aikaikkunan lyhentämiset. Ehkä olisin noin puolitoista vuotta suunnilleen tehnyt läsnäolo- tai mindfulness-harjoituksia ja hengitysharjoituksia, joista en enää tässä kohtaa luopuisi. Ne tuntui tervalta ensimmäiset 2-3, jopa 4 kuukautta. Tuntui, että ei näistä mulle ole apua. Joku muu hiffaa heti kahdessa viikossa näin ja niillä alkaa heti... Zen-mielentila tippuu taivaasta niiden päälle. Ajattelin, että ei tästä tule mitään. Oikeastaan mulla oli elämäntilanne, että oli vähän pakkokin tehdä sitä. Tein sitä tosi sitkeästi. Jossain kohtaa siitä tuli sellainen... Niin kuin me tiedetään, että jos tehdään jotain pitempiaikaista elämäntapamuutosta, niin se ei tapahdu viikossa eikä kahdessa. Siihen tarvitaan vähintään puoli vuotta ja ylläpitopaihe, onko se puolestatoista vuodesta kahteen vuoteen, jonka jälkeen vasta voidaan todeta, että nyt on tullut pysyvämpi elämäntapamuutos. Ajattelisin, että tämä on mun pysyvämpi elämäntapamuutos, josta on minulle sillä lailla hyötyä, että pystyn työssäkin käyttämään työkaluja, joita itselleni joka päivä tai joka ilta käytän. Olen huomannut, että jos joudun tiukkaan tilanteeseen työelämässä, nimenomaan työelämän puolella, että se on ehkä vaikeampi soveltaa omaan siviilielämään, mutta varsinkin työelämän puolella mindfulness- ja hengitysharjoittelusta on hirveän paljon hyötyä, koska olen myös ammatissa, jossa monesti minua testataan. Mua saatetaan kovasti yrittää provosoida, vaikka sovittelutilanteissa tai joskus jossain koulutuksissakin. Kouluttelen sen tyyppisistä teemoista, jotka ovat jo niin iholle meneviä ja hankalia ihmisille, että joskus kouluttajanakin saa provokatiivisen ryöpyn. Näissä tilanteissa ehkä näkyy, että oma resilienssi on siinä kasvanut. Mutta se, että saisin sen näkymään hienosti minun 24-7 ja toimimaan vielä siviilielämän puolellakin kaikissa haasteissa, ja esimerkiksi tässä mun terveysasiassa, joka on ollut puolitoista vuotta framilla enemmän, on selkeästi prosessissa oleva juttu. Mutta sanoisin, että se on mua pitänyt kasassa. Siksi kannustan kaikkia, että tunnista oma tarve tarpeeksi ajoissa ja lähden tekemään tarpeelle jotakin, joka sopii sun mielelle ja keholle. Jos et keksi sitä itse, pyydä apua.

Santeri Halonen [00:43:54]: Todella hyviä vinkkejä. Tosi arvokas se, että kun olet käynyt niitä läpi, että on oma kokemuskosketuspinta siihen, niin jakaa käytännön keinoja. Rohkaisevaa se, että vaikka ei tutkimusdataa näyttää numeerisesti olekaan, että se on kehittynyt, mutta kuitenkin ajatus ja tuntuma siitä, että se on vahvistunut, varmasti rohkaisee muita. Tämä olisi tuplakysymys. Mulla on yksi väittämä, ja sen jälkeen, jos haluat kiteyttää... Sä kerroitkin jo paljon vinkeistä. Mutta se väittämä on se, että tutkimuksen mukaan... Tämä oli tosi mielenkiintoinen, löysin tämän yhdestä tutkimuspaperista... Sosiaaliset verkostot ja yrittäjän tunneresilienssi ovat kaksi tärkeintä yrityksen menestystä määrittävää tekijää. Mitä olet mieltä tästä? Toinen kysymys on, että yrittäjät, jotka tällä hetkellä ovat tilanteessa tai tilanteissa, jotka vaativat vahvaa resilienssiä, niin mikä olisi vielä toivon tai rohkaisun sana tai vinkki heille, jotka ovat haastavassa resilienssiä vaativassa tilanteessa?

Tiina Kiiski [00:45:01]: Jännä. En tiedä, oletko sä kuullut... Allekirjoitan tuon kyllä, mutta toisin vielä lisää yhden toisen tutkimustuloksen. Siis Google teki jossakin vaiheessa... Siinä taisi olla yli 10 000 tutkittavaa... Tällainen Aristoteles-tutkimushanke, jossa tutkittiin sitä, mikä erottaa huipputiimit keskivertotiimeistä. Mikä on se erottava tekijä, mistä saadaan poimittua tavallaan jyvät akanoista. Se ei ollut sukupuoli, koulutustausta, työkokemusvuodet, se ei ollut se, kuinka hyvin esimerkiksi johdettiin, vaan se oli työyhteisön, yrityksen tai työyhteisön psykologisen turvallisuuden tunteen taso. Eli tavallaan se, että psykologinen turvallisuus voidaan varmaan määritellä hienomminkin, mutta se, miten minä sen ajattelen arkikielellä, niin se on sitä, että siellä omassa työssäni, työpaikalla, mun ei tarvitse pelätä, että tulisin nolatuksi tai häväistyksi, jos sanon vaikka eriävän mielipiteeni tiimipalaverissa. Mun ei tarvitse pelätä, että kahvipöytäkeskustelussa muut siirtyvät toiseen pöytään, kun tulen sinne seuraavan kerran. Tai että esimies rankaisee minua, antaa mulle ne huonoimmat, kamalimmat työtehtävät, tai lomat siirtyvät, tapahtuu jotain muuta kauheata. Tällaisella tosi isolla datalla tehty Googlen tutkimus päätyi psykologisen turvallisuuden käsitteeseen. Se oli tärkein selittävä, jos puhutaan keskivertotiimistä ja huipputiimistä. Sieltä löytyi psykologinen turvallisuus, joka tietyllä tavalla on yhteydessä, mä näkisin, että linkittyy paljon samoihin asioihin kuin resilienssi. Siinä on paljon samaa. Jos on psykologisesti turvallinen yhteisö, se on myös silloin resilientti yhteisö. Siellä kestetään se, että ollaan erimielisiä, puhutaan, voidaan välillä vaikka riidelläkin asia-asiasta, mutta se ei mene henkilökohtaisuuksiin, eikä pudota ketään henkilökohtaiseen monttuun, josta sua ei auteta ylös. Vaan sellainen yhteisö on resilientti, jossa on psykologisesti turvallista olla. Allekirjoitan tuon väittämäsi, mitä sanoit, mutta lisäisin siihen tämän vielä, koska olen huomannut sen työnohjaajana niin monta kertaa käytännössä, että jos psykologista turvallisuutta ei yhteisössä ole, se näkyy sairaspoissaoloina, kyynisyytenä, se näkyy huonona johtamisena, se näkyy huonona asiakastyytyväisyytenä, ja se näkyy aivovuotona firmasta tai yrityksestä ulospäin.

Santeri Halonen [00:48:34]: Erittäin hyvä lisäys ja näkökulma. Näin se täytyy olla. Mä otan huomioon tämän omassa tutkimuksessa. Mahtavaa. Vielä loppuun... Paljon jo tulikin, mutta lyhyesti vinkit yrittäjille, joka on haastavassa, resilienssiä vaativassa tilanteessa. Tilanteet voivat olla erilaisia, mutta mikä voisi olla ensikäden apu?

Tiina Kiiski [00:49:03]: Ensikäden juttu on, että pysähdy. Mä ajattelen itse aina, että pysähdy. Kuulostele, hengittele hetki. Ja nuku vaikka yön yli. Ota vähän pienesti etäisyyttä, joko nukkumalla yön yli tai tekemällä jonkun, jos on luontevaa tehdä joku mindfulness-harjoitus, niin ota etäisyyttä. Ja lyhennä sitä aikaikkunaa, aikajännettä. Älä mene kovin kauas menneisyyden epäonnistumisiin äläkä tulevaisuuden uhkiin. Tunnista ne elementit, joihin voit itse vaikuttaa tilanteessa. Ja niihin, joihin voit vaikuttaa, keskity niillä vähäisillä energiavaroilla, mitä yleensä on vähemmän, kun on haastava tilanne. Jos se jatkuu pitkään, voimavarat ovat tosi koetuksella. Keskity vain niihin asioihin, joihin pystyt itse oikeasti vaikuttamaan. Ja ajattelisin, että avun vastaanottaminen ja pyytäminen... Eli hyödynnä olemassa olevia verkostoja, ystäviä, läheisiä. Sitten jos tuntuu, että asiat menevät niin isoksi, että ei halua, pysty eikä voi kuormittaa enää läheisiäkään eikä ystäviä, niin hae siihen ammattiapua. Joskus tarjotaan joidenkin hankkeidenkin kautta. Yrittäjät saavat täsmäapuja, mutta tietysti terveydenhuollon ammatti-ihmiset ovat myös niitä, jotka avunpyyntöihin vastaavat. Voi olla, että julkinen terveydenhuolto on niin tukossa, että joutuu hyödyntämään ensin muita väyliä. Mutta etsi apua. Kysy, mistä toiset yrittäjät ovat saaneet apua. Sitten kun saat apua, ole valmis ottamaan sitä apua. On myös tärkeää opetella tunnistamaan omia tarpeita. Mehän voidaan helposti tunnistaa tunteita, että olen vihainen, pelokas, surullinen, innostunut. Mutta tunteiden alla on vielä tarpeet. Se on monesti akilleenkantapää. Yrittäjä, joka takoo 24-7 välillä, ja työtkin voi epätasaisesti jakautua vuoden kierron mukaan, niin omat tarpeet jäävät tunnistamatta. Mitä minä tässä hetkessä oikeasti tarvin? Tarviinko lisää buustia ja kierroksia, vai tarvitsisiko laskea niitä kierroksia? Kun tiedostaa voimavarat, voi olla, että sitten lähtisin menemään toivoon kohti, eli sitten voisi mennä luottavaiseen asenteeseen. Olet selvinnyt tähänkin saakka elämässä erilaisista haasteista. Mitkä asiat puhuisivat sen puolesta, että tulet selviämään jatkossakin? Vaikka nyt oleva haaste saattaa olla laatujaan ensimmäinen, mutta sinulla on olemassa olevia keinoja, niin ne keinot käyttöön ja kaikki se apu, mitä saa muilta ihmisiltä, on ehkä se, mitä voisin sanoa omalla kokemuksella, mikä on minulle toiminut. Se voi olla ikuisuusprojekti, mutta kuitenkin on hyvä pitää mielessä joka päivä.

Santeri Halonen [00:53:02]: Ihan mahtavaa, Tiina. Tässä on keinoja, vinkkejä ja pureskeltavaa, ja todellista apua vaikeisiin resilienssiin vaativiin tilanteisiin. Ihan mahtavaa, kun tulit meille vieraaksi. Ollaan saatu tosi tärkeästä aiheesta keskustella. Hienoa kuulla sun kokemuksia käytännöstä ja myös ammatin puolesta näkökulmia, mitä ollaan keskusteltu ja olet tuonut mukaan. Kiitos paljon, kun olit vieraana.

Tiina Kiiski [00:53:31]: Kiitos, kun sain tulla.

[äänite päättyy]