Hyvän toivon kappeli

Kristittynä vaeltaminen on elämistä nykyhetkessä, askelen kerrallaan ottamista Kristuksen kanssa. Usko ei ole oikeassa olemista, vaan avoimuutta elämän mysteerin edessä. Kristus on maailman valo, koska hän tuntee ihmisen elämän pohjaan saakka. Katsomalla häntä voin nähdä maailmassa toivoa sielläkin, missä toivoa ei ole. 

What is Hyvän toivon kappeli?

Elämänmakuisia podcasteja Jätkäsaaresta, Hyvän toivon kappelin yhteisöstä.

Saarna Hyvän toivon kappelissa 18.8.2024, Joh. 9:1–7, 39–41

Johdanto
Yksi vahva muistoni valosta liittyy abikevääseen. Silloin lähdin kerran tarkistamaan hiihtäen pöllönpönttöjä. Toivoin, että helmipöllö kurkistaisi pöntön suulta. Helmipöllöä ei näkynyt, mutta päivä oli upea. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kantohanget kimmelsivät. Kotiin palatessa tunsin kuitenkin jotain outoa. Näköni alkoi hämärtyä. Lopulta tajusin, mistä oli kyse: olin katsellut liikaa kirkasta valoa ilman aurinkolaseja. Kärsin lumisokeudesta.
Myös päivän syvä ja vertauskuvallinen evankeliumi puhuu näkemisestä. Sokeana syntynyt mies muuttuu näkeväksi, kun Jeesus koskettaa häntä. Millä tavalla Jeesus voi avata meidän silmämme näkemään? Tästä mieleeni nousee kaksi kuvaa: sumu ja kirkkaus.
I Sumussa kulkiessa näen vain yhden askeleen kerrallaan
Aloitan sumusta. Olen usein kokenut sumun puhuttelevana hengellisenä olotilana. Yksi tällainen kokemus on Ranskasta, Taizén ekumeenisesta luostariyhteisöstä. Olin siellä kerran marraskuussa. Palatessani eräänä iltana kävelyltä Taizén kukkulan ylle laskeutui sankka sumu. Näin oikeasti vain yhden askelen verran eteenpäin. Sumun läpi kirkonkellot alkoivat soida. Lähdin niitä kohti. Tunsin, että otan sen yhden askelen Jumalan kanssa.
Evankeliumissa Jeesus sanoo fariseuksille: “Te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.” Kristittynä vaeltaminen ja ihmisenä eläminen on sen tunnustamista, että en näe. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Aluksikin sitä, että en hallitse elämää. On toki tärkeää, että voin vaikuttaa omaan elämääni ja maailmaan ympärilläni. Tulevaa täytyy suunnitella, ja erilaisiin vaihtoehtoihin täytyy varautua.
Elämä ei kuitenkaan tapahdu tulevaisuudessa vaan nykyhetkessä. Tulevaan varautuminen muuttuu helposti varmisteluksi, täydellisuuden tavoitteluksi ja peloksi. Voin elää elämää vain askel kerrallaan. Niin kuin Jeesus sanoo, kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Taizén yhteisössä on koskettava ajatus elämästä luottamuksen pyhiinvaelluksena. Voin joka päivä lähteä pyhiinvaellukselle. En näe pitkälle tulevaan, mutta seuraavan askelen näen. Voin ottaa sen Jumalan kanssa. Voin antaa Jumalan kantaa ja luottaa siihen, että Jumala on kanssani kaikessa. Kristus kulkee sumussa rinnallani.
Jeesus sanoo: “Te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.” Kristittynä vaeltaminen on sen tunnustamista, että en näe. Usko ei tarkoita sitä, että löytäisin vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Elämä jää aina salaisuudeksi. Jumala jää aina salaisuudeksi. Sanani ja käsitteeni jäävät aina vajaiksi. Ne eivät riitä tavoittamaan Jumalan syvyyttä, leveyttä ja korkeutta.
Usko ei ole oikeassa olemista, vaan suostumista siihen, että en tiedä kaikkea. Se on myös sen tunnustamista, että voin olla väärässä. Usko on avoimena olemista, se on ihmettelyä ja uteliaisuutta. Evankeliumissa Jeesus arvostelee fariseuksia juuri sen vuoksi, että he väittivät tietävänsä kaiken. Oikeassa olemisellaan he myös painoivat toisia alas. Usko ei aseta toisille eikä itselle raskaita taakkoja, vaan vapauttaa niistä.
Usko ei tarkoita sitä, että tulisin ihmisenä valmiiksi. Päinvastoin. Usko on sen tunnustamista, että olen keskeneräinen. Olen matkallani vasta alussa. Jokaisen päivän aloitan armon kerjäläisenä. Olemme kaikki keskeneräisiä.
II Kristus tuntee koko ihmisyyden ja siksi hän on maailman valo
Sumun jälkeen siirryn kohti kirkkautta. Jeesus sanoo: “Minä olen maailman valo.” Jumalan valo on niin kirkasta, että en pysty katselemaan sitä suoraan. En kestä sitä suunnatonta kirkkautta, joka Jumalasta loistaa, niin kuin en kestänyt kantohankien kirkkautta ilman aurinkolaseja. En voi katsella Jumalaa suoraan, vaan minun täytyy ikään kuin panna aurinkolasit silmilleni.
Jumalan suuruus ja kirkkaus jää minulle käsittämättömäksi. Jumala ei anna suoraa vastausta, kun pohdin elämän salaisuutta tai käsittämätöntä kärsimystä. Jumala on Jumala, minä olen ihminen.
Voin kuitenkin kokea Jumalan läsnäoloa ja vaikutusta maailmassa ja elämässäni. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Käsittämättömän kirkas aurinko otti ihmisen muodon. Jumala laskeutui elämään, tuntemaan ja kokemaan, mitä on olla ihminen. Jeesus tunsi pohjaan saakka ihmisyyden ilon. Hän söi ja joi, nauroi ja tanssi. Samalla hän pohjaan asti tunsi hädän, epäreiluuden ja kuoleman. Juuri siksi hän on maailman valo. Jumala tuntee sen, mitä on olla ihminen. Kristuksen läpi Jumala tulee lähelle, jakaa koko elämäni kanssani.
Kristuksen läpi voin nähdä maailman uudessa valossa. Usko avaa silmäni näkemään maailmassa tyhjyyden sijaan merkitystä, vihan sijaan rakkautta, toivottomuuden sijaan valoa. Niin kuin Psalmissa 139 sanotaan: “Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.”
Lopuksi palaan vielä yhteen muistoon valosta. Se liittyy nuorten aikuisten hiljaisuuden päivään täällä Jätkäsaaressa. Vaelsimme hiljaisuudessa Saukonpaaden rantaan. Katselimme merelle, jonne oli laskeutunut sankka sumu. Näkyvyyttä oli vain parikymmentä metriä. Silti pystyin tuntemaan meren. Pystyin tuntemaan avaran maiseman. Näin, miten aurinko kuulsi sumun läpi.
Sumun keskelläkin ja pilvisenä päivänä aurinko on olemassa. Vaikka en aina pystyisi tuntemaan Jumalan läsnäoloa, Jumala silti on.