Huippu-urheilun ja liike-elämän vastuullisuus – vieraana Sami Itani

Aalto yliopiston työelämäprofessori ja Suomen urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itani kertoo näkemyksiään työelämän vastuullisuudesta. Jaksossa on keskiössä liike-elämä ja huippu-urheilu, joihin Samilla on vahvaa näkemystä entisenä yritysjohtajana ja kansainvälisen tason kymmenottelijana. Jaksossa selviää myös, millaisia haasteita ja epäkohtia Sami on kohdannut urallaan vastuullisuuteen liittyen.

Creators & Guests

Host

Matleena Pietiläinen

Vastuullisen sijoittamisen tutkimusta, kestävyysliikuntaa ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Hyppää matkaan :)

Producer

PodcastoryFi

Kaikkea podcastingista. Konseptisuunnittelusta tekniseen toteutukseen. Tasokas ja viihtyisä studio Helsingin keskustassa.

What is Vastuullisuus työelämässä?

Vastuullisuus asiat ovat tärkeä osa organisaatioiden toimintaa, päätöksentekoa sekä ihmisten jokapäiväistä elämää. Näistä teemoista keskustellaan Vastuullisuus työelämässä podcastissa eri alojen ammattilaisten ja asiantuntijoiden kanssa.

Vastuullisuus työelämässä on osa JYUcast podcasteja ja studiossa vieraiden kanssa keskustelemassa on Matleena Pietiläinen. Matleena viihtyy vastuullisuus teemojen äärellä työssään yliopistonopettajana ja väitöskirjatutkijana. Vapaa-ajalla hän inspiroituu maalaamisesta sekä kestävyysliikunnasta yhdessä perheen ja ystävien kanssa.

Jaksojen tekstivastineet löytyvät Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston sivuilta:
https://www.avoin.jyu.fi/fi/tekstitykset/vastuullisuus-podcastin-jaksojen-tekstitykset

[Matleena Pietiläinen:] Moi ja tervetuloa kuuntelemaan Vastuullisuus työelämässä -podcastia.
Minä olen tosi iloinen, että tähän ensimmäiseen jaksoon olen saanut vieraaksi
tosi mielenkiintoisen henkilön, jonka olen itse asiassa tavannut ihan ensimmäisen
kerran jo vuosia sitten lukioaikana, kun me opiskelimme samassa
Voionmaan urheilulukiossa Jyväskylässä. Tässä jaksossa kuullaan urapolusta,
joka keskittyy huippu-urheiluun ja liike-elämään.
Studioon on saapunut vieraaksi Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja ja Aalto-yliopiston
työelämäprofessori Sami Itani. Lähdetään ottamaan selvää, mitä vastuullisuus
tarkoittaa huippu-urheilussa ja mitä liiketoiminnan vastuullisuus pitää sisällään
entisen yritysjohtajan näkökulmasta tarkasteltuna. Tervetuloa studioon, Sami Itani.

[Sami Itani:] Kiitos tuhannesti kutsustasi, upeata olla täällä Jyväskylässä ennen kaikkea ja tässä podcastissa.
Kiitos, kun sain tulla.

[Matleena Pietiläinen:] Keskitytään tänään sinuun ja sinun asiantuntijuuteesi.
Kerrotko alkuun lyhyesti, kuka on Sami Itani.

[Sami Itani:] Vitsit, minä olen nyt 34-vuotias. Minun pitäisi tähän ikään mennessä tietää, mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä välillä itseäni vielä
tässäkin iässä etsin, kuka minä oikein olen. Sanotaanko, tällä lailla ulospäin
identifioin itseni edelleen aika vahvasti jyväskyläläiseksi, vaikka Suomen
kotipesä on ollut jo kymmenisen vuotta Helsingissä. Sinnehän tämä maa valitettavasti aika monilta
osin valuu. Siinä välissä on tullut urheilujen puolesta asuttua Hollannissa ja opintojen puolesta
Jenkeissä, mutta Helsingissä nykyisin olen. Kyllä se entinen
urheilutausta näkyy myös identiteetissä aika vahvasti. Kyllä minä miellän itseni
jotenkin urheilijaksi, vaikken ole kuuteen vuoteen kilpaurheillut enää enkä ylipäätään liikuntaa juuri
valitettavasti nykyisin harrasta, mutta semmoinen "mindset" on edelleen, että
urheilutausta näkyy, ja se on itselleni tärkeä.
Minä olin siis kymmenottelija aikoinaan, kun urheilin ja kilpaurheilin.
Kymmenottelijathan ovat tyypillisesti generalisteja, että he eivät ole oikein hirveän hyviä missään,
mutta ei ole semmoisia selkeitä heikkouksiakaan. Kyllä minä näen, että minä olen työelämässä
myös monella tapaa generalisti ja hirveän onnekas, että olen saanut työelämäkokemuksia
kerryttää jo tähän ikään mennessä todella erilaisista instituutioista
ja taustoista. En ehkä sielläkään mikään briljantti
spesifi asiantuntija ole missään mutta yleisesti kyllä aika monessa mukana ja monesta kiinnostunut.
Varmaan semmoinen näkyvin rooli itselleni on Suomen
Urheiluliiton puheenjohtajuus, jota nyt olen kolme vuotta kantanut harteillani. Itse asiassa viime viikonloppuna
juuri liittovaltuusto siunasi Itanin pojan seuraavallekin kolmivuotiskaudelle, että se on
kuuden vuoden pätkä siinä hommassa. Sitten taas tuolla korporaatiopuolella
tosi mielenkiintoiset viisi vuotta Adecco Groupissa, joka on globaali
Fortune 500 -yritys, tosi iso yritys. Sain Suomessa ja kansainvälisesti eri tehtävissä toimia
ja Suomessa sitten toimitusjohtajanakin, mutta jokin siinä
kuitenkin kinnasi ehkä henkisellä tasolla vastaan. Lopulta
tein vaikean päätöksensä ja päätin lähteä, en pelkästään Adeccolta vaan ylipäätään
liike-elämästä. Minä ajattelin, että otetaanpas nyt uusi startti ja mietitään, missä ehkä minun
osaamisalueitani ja miksei arvojanikin pystyttäisiin kaikista parhaiten manifestoimaan yhteiskunnalliseksi
hyväksi. Pienen tuumaustauon jälkeen sitten palasin yliopistoon
ja itse asiassa Aalto-yliopistoon. Täällä Jyväskylässä tosiaan perusopinnot tein, ja
Matleenankin kanssa joskus olemme samalla kurssilla olleet. Jatko-opintoja tein Aallossa
ja osan Stanfordissa Jenkeissä. Nyt sitten aloitin Aallossa työelämäprofessorina
ihan tovi sitten.

[Matleena Pietiläinen:] Siinä lyhyesti. Minä en ole ihan varma, olemmekohan me jo
legendaarisessa Voionmaan urheilulukiossa, olemmeko me molemmat olleet siellä...

[Sami Itani:] Kyllä.

[Matleena Pietiläinen:] ...ainakin osan aikaa yhdessä samaan aikaan.

[Sami Itani:] Joo, sielläkin.

[Matleena Pietiläinen:] Sielläkin ovat jo kasvot ensimmäistä kertaa mieleen jääneet.
En ole juuri sen takia ehkä voinut olla välttämättä näkemästä sinun kasvojasi ja hienoa urakehitystä.

[Sami Itani:] Kiitos.

[Matleena Pietiläinen:] Ajoittain tullut vastaan.
Mennään vähän tarkemmin tuohon sinun koulutus- ja urapolkuun.
Hieman sitä jo sivusitkin, mutta jos voit vielä vähän
avata sitä, millainen on sinun koulutustaustasi ja toisaalta sitten
urapolkusi, joka on sinut johdattanut tähän nykyiseen toimenkuvaan Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana
ja Aallon työelämäprosessorina.

[Sami Itani:] Joo, koulutuksen suhteen minun täytyy sanoa, että minä en ole ehkä koskaan vaikkapa peruskoulussa, yläasteella,
lukiossa ollut mitenkään erityisen aktiivinen oppilas.
Enemmän urheilu on ollut se intohimo, ja aika, energia on mennyt siihen. Sitten opinnot ovat enemmän tai vähemmän
siinä vasemmalla kädellä pyörineet mukana ja OK kyllä menneet.
Sitten moni päätyy kauppikseen lukion jälkeen, kun he
haluavat ostaa itselleen lisää aikaa, kun eivät perhana tiedä, mitä sitä haluaisivat tehdä, ja kauppis on aika turvallinen
valinta. Se ei ainakaan sulje ovia niin paljon. Ikään kuin
tällä motiivilla hain kauppikseen, pääsin kauppikseen, ja oikeastaan mitä
pidemmälle opinnot etenivät, sitä enemmän minua alkoivat oikeasti myös kiinnostaa
kaupan alan opinnot ja yhtä lailla myös kaupan alan tutkimus.
Tämä on ehkä itselleni semmoinen poikkeuksellinenkin evoluutio.
Kyllähän 99 prosenttia opiskelijoista, jotka tulevat kauppikseen,
hoitavat tutkinnon pois alta ja menevät liike-elämään tai minne menevätkään, mutta harva jatkaa jatko-opiskelijaksi asti.
Itse graduvaiheessa, joka oli itselleni mielekäs prosessi monella tapaa,
kiitos kauppiksen – JSBE taitaa olla nykyisin – ja Metson myös –
se oli yhteistoimeksianto – Metso Paperin. Graduprosessi
oli tosi mielekäs, ja minä kiinnostuin tutkimisesta. Sitten päätin hakea
jatko-opiskelijaksi, mutta täytyy sanoa ihan käsi sydämellä, että olivat
siinä semmoiset pragmaattisetkin syyt. Kun urheilin ja vielä yleisurheilussa ainakaan minun tasollani
eivät ihan valtavat rahat pyöri, niin tavallaan halusin turvata myös toimeentulon kuitenkin
menemättä päivätyöhön, joka rajoittaisi ammattimaista urheilua. Aalto
pisti erinomaisen tarjouksen, että pääsin tavallaan työntekijäksi opiskelemaan, mikä on
huikea etuoikeus. Sinne sitten menin, ja nelisen vuotta
siinä urheilin ja opiskelin samanaikaisesti. Jo ennen kuin
väittelin, erilaisia tarjouksia tuli, ja jotenkin vähän vahingossakin päädyin sitten tuonne bisnekseen
työelämään. Onnekkaasti yhden kampanjan kautta sain sitten
tavallaan vaikuttavan ensimmäisen roolin työelämässä tai tuolla palkkatyöpuolella
bisneksessä. Siitä se sitten lähti. Viisi vuotta siellä Adeccolla
erilaisissa tehtävissä kansainvälisesti sain olla. Minä en tiedä, kertooko se enemmän
minun levottomuudestani vai työnantajasta, mutta onhan se aika nopea frekvenssi.
Minulla mahtui kuitenkin viiteen vuoteen viisi johtoryhmäroolia. Se on kolme neljä kvartaalia
yhtä hommaa, ja sitten olikin jo uusi haaste opittavana, mutta se on ehkä se tämän ajan
juttu. Joskus ollaan vielä riittävän hölmöjä ottamaan vastaan niitä uusia haasteita.
Semmoinen polku tähän asti.

[Matleena Pietiläinen:] Sitten oikeastaan tuli mieleen tämmöinen, kun sinulla kuitenkin nämä kaksi teemaa
hyvin vahvasti ovat läsnä jokapäiväisessä työssä, tämä urheilu ja liike-elämä, niin millaisia
työtehtäviä sinun tyypilliseen työpäivääsi tai työviikkoosi sisältyy?

[Sami Itani:] No, riippuu ihan hirveästi, mistä on kyse ja mikä määritellään työksi.
Jos puhutaan puritaanisesti vain siitä palkkatyöstä, niin siinäkin toki bisneksen puolella
päivät olivat hyvin erilaisia. Jos nyt tällä hetkellä mietitään
akateemikkona, työelämäprofessorina, niin mitä tuolla yliopistossa tehdään.
Minulla on siinä yksi kirja-chapter, jota kirjoitan henkilöstöjohtamisesta –
kirjaan tutkimusta toisin sanoen. Sitten ohjailen gradulaisia ja opetan maisteriopiskelijoita
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Sitten minulla on myös
hallinnollisia vastuita jonkin verran, mutta
toisaalta kun olen nyt aika vasta aloittanut, vaikka onkin tuttu instituutio, niin ei
ole ihan mahdottoman täysiä päiviä vielä, että
aika sopiva työkuorma. Katsotaan, miten ne sitten kertyvät. Minä olen itsekin koettanut
opetella tuntemaan omia rajojani ja sanomaan ei.
Sitten tietysti työelämäksi voidaan mieltää myös kaikenlainen sälä, jota tulee luottamustehtävistä.
Ne ovat sitten hyvin tilannekohtaisia, päiväkohtaisia,
kokouskohtaisia. Minäkin olen tosi utelias.
Minun mielestäni on tosi mielenkiintoista, että saan olla vaikkapa osakeyhtiön hallituksessa, saan olla ry:n hallituksessa,
saan olla keskinäisen vakuutusyhtiön hallituksesta, tavallaan hyvin erilaisilla
tavoilla toimivien instituutioiden luottamustehtävissä.
Kyllähän tietysti tuo ry-puoli tai kansalaisjärjestöpuoli
työllistää todella paljon. Se on semmoista intohimotyötä, että tavallaan polttoaine tehdä sitä
tulee jostain muusta purosta kuin kenties palkkatöihin tulee
useinkaan.

[Matleena Pietiläinen:] Jos mennään tähän tämänkin podin tarkoitukseen eli työelämän
vastuullisuuteen, niin mitä työelämän vastuullisuus sinulle merkitsee?

[Sami Itani:] Joo, tosi iso teema, iso, tärkeä kysymys. Minun mielestäni
vastuullisuudessa on hirveän tärkeä huomioida se, minkälaisesta
instituutiosta on kyse, minkälaisesta organisaatiosta on kyse. Tietyllä lailla jotkin kysymykset ovat
universaaleja, mutta toisaalta esimerkiksi kansalaisjärjestön vastuullisuus on
minun mielestäni laaja-alaisempaa, erilaisempaa kuin osakeyhtiö vastuullisuus.
Yhtä kaikki, ensinnäkin se on tärkeätä työelämässä, että
auktoriteetti toimii vastuullisesti niiden
subjektien [kannalta] eli esimerkiksi työnantaja suhteessa työntekijöihin
kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Silloin on hirveän tärkeätä, että
johdetaan ja nähdään ihmiset. Tämä on tietysti tämmöisessä
hektisessä kvartaalitaloudessa ja tehokkuushullussa yhteiskunnassa, jossa me elämme,
vähän valitettavaa, että inhimillisiä ominaisuuksia alistetaan numeraaliseen, loogiseen
analyysiin jopa tietotyössä, jossa se on hirveän vaikeata.
Vielä surullisempaa kenties on se, että usein työntekijät itse suostuvat siihen ja jopa pyrkivät
siihen, että ollaan enemmän tai vähemmän numeroita. Minun mielestäni vastuullisuus on myös
inhimillistä sosiaalista kohtaamista.
Samanaikaisesti on hirveän tärkeätä, että mietitään, että vastuullisuus ei voi olla vain
työntekijöiden tai yhden kohderyhmän, sidosryhmän
huomioimista, vaan kokonaisvaltaisesti varsinkin isojen yhteiskunnallisten
toimijoiden, olivat ne yrityksiä, kansalaisjärjestöjä, julkisesta sektorista puhumattakaan,
täytyy ulottaa kaikkiin mahdollisiin sidosryhmiin vastuullisuus.
Ennen kaikkea yrityselämässä joskus joidenkin sidosryhmien hyvinvointi vaikkapa
vastuullisuuden näkökulmasta voi olla ristiriidassa omistajien tahdon kanssa.
Tässä tullaan mielenkiintoiseen kysymykseen, kumpi sitten voittaa.
Tämä on puhdasta ideologiaa. Se riippuu ihan katsontakannasta, mikä on vaikkapa moraalisesti
oikein. Riippuu valtiosta, mikä on juridisesti oikein.
Tuleeko omistajien edun ja vaikkapa voiton maksimoinnin nousta muun toiminnan yläpuolelle, ja
onko se oikein? Minun mielestäni on väistämätöntä, että
sellaisia sisäänrakennettuja ristiriitoja vaikkapa yritysten omistajien ja heitä
edustavan toimivan johdon ja työntekijöiden ja muiden sidosryhmien, kuten paikallisyhteisöjen tai vaikkapa
ympäristön välillä, on, ja niitä ei pitäisi pyrkiä aktiivisesti sumentamaan vaan tuomaan
eksplisiittisesti esille, että ristiriitoja on, miten me voisimme
yhdessä ratkaista nämä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että suomalainenkin yhteiskunta on mennyt aika dogmaattiseksi,
että yritykset ovat jotenkin pyhiä ja
hyvinvointi mitataan aika pitkälti bruttokansantuotteella. Tämä nyt oli tämmöinen rönsyilevä
avausvastaus. Mennään vain spesifimpään.

[Matleena Pietiläinen:] Joo, tämä on perinteisesti
rakentunut tänne omistajien edun tavoitteluun.
En tiedä, onko siellä ainakin keskustelun kautta jotain pientä liikehdintää
saatu tähän monialaiseen verkkoon, jota tuossa kuvasitkin.

[Sami Itani:] Niin, se on totta. Tietysti monesti Suomessakin sanotaan, että no, mutta kun se meidän
lainsäädäntömmekin määrittää, että yritysten tehtävä on maksimoida voitot omistajille, mutta itse asiassa
ei se niin mene. Siellä lukee hyvin selkeästi, että yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajille.
On hirveän iso ero, pyritäänkö maksimoimaan tai lähes
maksimoimaan voittoa vai pyritäänkö tuottamaan kohtuullista voittoa.
Aika usein se ero näkyy hyvin selkeästi vaikkapa työntekijöille mutta muillekin sidosryhmille nimenomaan vastuullisuuskysymyksissä.
Yritykset, joita kuitenkin säännellään, auditoidaan globaalistikin, niin kyllähän sinne harmaalle alueelle jäävät nimenomaan ne asiat,
joita ei haluta viestiä ulospäin edes sijoittajille, jotka nimenomaan ovat sitä
voiton maksimoinnin mahdollistamista, tyyliin vaikkapa verotukseen liittyvät kysymykset.
Sitten taas tämä, että ei meidän tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin historiallisesti.
Vielä 50-luvulla tai 40-luvulla, 30-luvulla New Dealin aikaan Yhdysvalloissa,
joka on tänä päivänä semmoinen kapitalistinen paratiisi monelle,
ensinnäkin veroaste oli paljon korkeampi kuin Euroopassa. Tuloveroasteen verotus oli ihan erilaista,
mutta myös ideologia ylipäätään oli tämmöinen niin sanottu keynesiläinen, että
yritysten tehtävä on tuottaa maltillisesti voittoa, koska maksimaalinen voitto
on ristiriidassa sidosryhmien hyvinvoinnin kanssa. Sitten tuli
60-luku, 70-luku ja Chicagon koulukunta ja Milton Friedman ja kumppanit,
jotka sitten alkoivat perustella, että yritysten tehtävä on nimenomaan maksimoida
voittoa ja että se on myös moraalisesti oikein ja se on yhteiskunnalle oikein ja hyväksi.
Tämä on vasta pari sukupolvea sitten tapahtunut, ja minusta tuntuu, että mekin, vaikka olemme kauppiksesta tulleet
ja työelämään siirtyneet, emme tiedä mitään muuta maailmaa. Me otamme ikään
kuin annettuna sen, että yritysten tehtävä on toimia niin kuin ne toimivat
ilman, että me kyseenalaistamme sitä, että sen ei tarvitse olla näin. Monesti puhutaan vaikkapa näistä yhteiskunnallisista,
globaaleista ongelmista, oli se sitten ilmastonmuutosta tai
sukupuuttoja eläimillä tai ympäristöongelmia muuten tai mielenterveysongelmia, että
ovat baby boomerit ja X:t, joita pitää syyttää siitä, mutta kyllä minä joskus funtsin, että kyllä me milleniaalit
olemme ihan yhtä pahoja. Omassakin kuplassani, vaikka yritetään
olla kovin tietoisia ja itsekin yritän olla, niin kyllä loppujen lopuksi tietynlainen tuottavuus, raha,
teknologia, onnellisuus dominoivat sitä keskustelua, mikä itsessään ei olisi
ongelma, ellei viitekehys, jossa tämä keskustelu tapahtuu, ole nimenomaan "performance".
Kyllä me Y:t tai milleniaalitkin joudumme oman lastimme kantamaan.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä, se on peiliin katsomisen paikka. Minä en tiedä, onko ehkä ihan pikkuisen
jossain määrin, en tiedä, onko se sitten seuraavissa sukupolvissa, ehkä pientä muutosta
näkyvissä. Ainakin näitä asioita tuodaan ehkä keskustelussa vahvemmin
esiin. Sitten on toisaalta tämmöisiä megatrendejä, vastuullinen sijoittaminen, jotka
ainakin herättävät ajatuksia...

[Sami Itani:] Kyllä.

[Matleena Pietiläinen:] ...ovatko nämä vallitsevat rakenteet juuri
niitä, joiden kautta kannattaa yritystoimintaa katsoa ja muuta.

[Sami Itani:] Joo, ehdottomasti.
Tietysti tänä päivänä pystytään aika hyvin sekä pragmaattisesti perustelemaan vastuullinen liiketoiminta.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä.

[Sami Pietiläinen:] Sen monella toimialalla odotetaan olevan kannattavampaa taloudellisesti kuin perinteisten etabloituneiden tapojen toimia.

[Matleena Pietiläinen:] Joo, ja siis täytyy vielä palata tuohon kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin käsitteeseen. Se on taas sellainen
asia, joka on henkilökohtaisesti minulle hirmu merkityksellinen.
Olen sitä aihetta jonkin verran opiskellut. Tähän vain tuli mieleen tämmöinen, kun monesti juuri puhutaan vaikkapa työhyvinvoinnista, onko
tarpeen erottaa työhyvinvointi vai voitaisiinko vain puhua hyvinvoinnista
ja nimenomaan katsoa sitä tämän kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kautta.

[Sami Itani:] Aivan, niin, se on vaikea kysymys. Tietysti siinä on se, että jos puhutaan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista,
niin silloin se menee vielä enemmän yksilön omalle vastuulle tietyllä lailla myös käsitteellisesti,
kun "työhyvinvoinnissa" on hyvin eksplisiittinen myös se, että työnantajalla lienee jokin vastuu.
Tämä on tärkeä kysymys. On sinänsä tänä päivänä työelämässä aika paradoksaalista, että
työelämästähän on riisuttu tunteet pitkälti pois. Varsinkin
tietynlaisissa rooleissa, johtorooleissa Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa on
vahvuuden merkki ja luotettavuuden merkki, että sinä pystyt kontrolloimaan tunteitasi.
Ehkä se on hyvä asia tai huono asia, en tiedä, mutta minä uskon, että se myös vaikuttaa
aika paljon siihen, miten paljon työssä on semmoista implisiittistä
ahdistusta, että sinä et edes tiedä oikein, miksi sinusta mahdollisesti tuntuu pahalta.
Minä uskon, että tapa riisua niitä tunteita, että ne eivät kuulu työpaikalle, koska ne eivät edistä
tuottavuutta, on iso osa kenties tätä ongelmaa.
En ole ollenkaan omalla vahvuusalueellani.
Sitten taas, jos ulotetaan hyvinvointi kokonaisuudeksi, niin tietyllä lailla työelämässä, varsinkin tietotyössä se työ on tänä päivänä
ennen kaikkea henkinen tila, ja siitä on monen hyvin vaikea päästä irti. Saattaa olla, että laitteet ja kulttuuri työpaikoilla edellyttävät
ja mahdollistavat sen, että sinä olet koko ajan henkisesti "on-call".
Tietysti juridiikka seuraa aina perässä. Nyt on Ranskassa oltu etulinjassa EU:ssa – ja nyt taisi olla ihan vasta viime viikolla Portugalissa – ja linjattu työnantajan oikeutta edellyttää vaikkapa puhelimeen vastaamista illalla ja näin poispäin.
Minä itse asuin Piilaaksossa, ja minun mielestä siellä se on viety äärimmäisyyksiin.
Jos katsotaan näitä Piilaakson isoja huippuarvokkaita ja haluttuja työnantajia vaikkapa Googlen pääkonttorilla, kun pääsin käymään yhden tuttavani luona siellä, niin
minusta tuntui, että Google – siis varmasti hieno vastuullinen yritys, en kritisoi yritystä. Sinnehän halutaan kyllä, ja he maksavat hyvää liksaa,
mutta kyllähän he tietyllä tavalla kaappaavat sen työntekijän subjektin.
Se mahdollistetaan myös hyvin tehokkaasti. Siellä on 24/7 ilmaista ruokaa joka ikisestä maailman keittiöstä tarjolla ja siellä on liukumäet ja pöytätennikset ja beach volleyt ja kaikki mahdolliset vapaa-ajanviettojutut työpaikalla, ja sinä pystyt majoittumaan siellä työpaikalla.
Tietyllä lailla se työelämän ja muun elämän välinen raja on totaalisen hämärtynyt, ja kyllähän se on aika pelottavakin skenaario. Toki siellä ihmiset tekevät omasta tahdostaan, ja
heitä kompensoidaan siitä hyvin, mutta samanaikaisesti kulttuuri on vielä sellainen, että
me olemme kaikki yhtä. Toimitusjohtaja tulee hupparissa, että hei, what´s up, heittää "high five", mutta ei se ole niin. Vaikka hän näyttää samalta
ja käyttäytyy samoin kuin sinä, niin kyllähän hänellä on aivan erilaiset insentiivit tehdä sitä työtä vaikka 24/7 kuin vaikkapa peruskoodarilla on
huolimatta siitä perusliksasta. Sitten kun ihmisen sosiaalinen viitekehys on usein se työyhteisö ja se oma identiteetti on rakentunut hyvin pitkälti
silloin sen työssä suoriutumisen ympärille, niin kyllä minä olen huolissani, miten ihmiset ja me ja vaikkapa meidän lapsemme jaksavat tässä, jos tähän ei tule radikaaliakin muutosta.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä. Jäi vielä mieleen tuo, kun mainitsit nuo tunteet, niin en minä ainakaan itse ajattele, että voidaan, kun astutaan työpaikan ovista sisään, kytkeä ikään kuin tunteet pois päältä, ja kun taas lähdetään, voidaan
kytkeä ne takaisin päälle. Onhan se tosi huolestuttavaa, jos joudutaan tekemään linjauksia sen suhteen – aina elämään kuuluu niitä
hankalia aikoja ja hyviä aikoja –, jos sinun pitää miettiä sitä, uskallatko sinä vaikkapa työyhteisössä tuoda jotain asiaa esille. Totta kai voi muista syistä jokainen sitä
miettiä, haluaako tuoda esiin, mutta jos se on pelko siitä, että se herättää jonkin tunteen sinussa siellä työyhteisössä, niin ollaan aika väärään suuntaan menossa.

[Sami Itani:] Niinpä, toki on työntekijöitä, jotka hyvin selkeästi haluavat pitää sen yksityiselämänsä kaukana työpaikalta ja kokevat, että tunteet kuuluvat nimenomaan sinne yksityiselämän "sphereen",
mutta sitten, jos ei haluta, sille on aika vähän tilaa. Tämä on vähän kuin urheilussa: valmentaja, joka valmentaa pelkkää urheilijaa versus, että hän valmentaa
ihmistä, joka myös urheilee, niin siinä on kaksi aivan erilaista valmennusfilosofiaa samoin kuin työelämässä. Minä olen itse ollut onnekas: kaikki esimiehet,
jotka minulle ovat sattuneet, ovat inhimillisesti olleet myös arvokkaita tukia minulle ja ovat kohdanneet minut kaikkine heikkouksineni –
niitä on paljon – ja puutteineni kuitenkin tosi arvostavasti, lämpimästi ja kunnioittavasti. En minä ole kyynistynyt siihen, etteikö sekin olisi mahdollista, mutta tiedän, että
olen ollut onnekas, kun ei ole kaikilla samalla lailla ollut.

[Matleena Pietiläinen:] Kerro nyt yksi heikkous, kun mainitsit, että niitä on paljon.

[Sami Itani:] No, siis työelämän kontekstissa – mikähän voisi olla? – varmaan se on heikkous, että minä olen syystä tai toisesta aika mustavalkoinen tietyissä arvokysymyksissä.
Joku voisi sanoa, että eihän se ole huono asia, mutta kyllä se on huono asia, koska eiväthän minun arvon ole sen parempia kuin muiden arvot, vaikka ne ovat joskus eriäviä.
Semmoista joustavuutta pitäisi olla enemmän. Se ei tarkoita, jos minä olen erimielinen, että minä en pystyisi ymmärtämään tai kunnioittamaan toisten arvoja, mutta siinä vaiheessa, jos itsellä on
valtaa vaikuttaa toimintaan, jostain ihmeen syystä ne omat arvot ovat sitten ne, joiden mukaan manifestoidaan sitä toimintaa.
Olisiko se ollut Winston Churchill – jos et sinä tiedä, kuka on, niin sano, että Winston Churchill –,
joka on sanonut, että kaikki, jotka eivät ole nuorena radikaaleja ja vanhana konservatiiveja, ovat tyhmiä.
Ehkä tämä on vain tämmöinen luonnollinen evoluutio, että vielä olen sen verran nuori, että olen vähän mustavalkoinen joissain jutuissa.

[Matleena Pietiläinen:] Ehkä sitten jossain määrin myös inhimillistä...

[Sami Itani:] No, toki.

[Matleena Pietiläinen:] ...peilata omien arvojen kautta. Hypätään tuonne huippu-urheilun maailmaan. Mitä se vastuullisuus tarkoittaa huippu-urheilussa ja urheilussa ylipäätään?

[Sami Itani:] Se tarkoittaa tosi montaa asiaa. Tämä on hirveän laaja kysymys. Tavallaan urheilussakin on niin monenlaisia toimijoita.
Kansalaisjärjestöissä minun mielestäni on aivan eri vaatimukset. Siinä on aivan eri vaatimukset, toimitaanko kaupallisessa puhtaassa huippu-urheilussa vai toimitaanko vaikkapa hyvin matalan
kynnyksen lasten ja nuorten ruohonjuuritason liikunnassa, mitä se vastuullisuus on.
Sitten, toimitaanko paikallisessa kontekstissa, seurassa, kansallisessa kontekstissa, vaikkapa lajiliitossa tai globaalissa kontekstissa. Urheilussa ehkä
kaiken kaikkiaan, jos nyt mietitään ja aloitetaan globaalista, niin vastuullisuuskysymyksiä ei ole otettu riittävän ajoissa riittävän vahvasti huomioon. Minä olen aika vahvasti
tätä mieltä, ja vaikkapa PwC:n syksyn 2021 tuoreimmassa raportissa, Globus Sports -raportissakin korostetaan sitä, globaalit urheilujohtajatkin ovat sitä mieltä, että me emme ole tehneet riittävästi ja
meidän pitää olla paljon vastuullisempia. Se on myös kaupallisesti matalalla roikkuva hedelmä. Minun mielestäni on tosi tärkeätä, että erotetaan pragmaattiset syyt – sehän on järkevää olla vastuullinen, ollaan sitten yritys
tai kansalaisjärjestö – mutta myös normatiiviset syyt. Minun mielestäni vaikkapa urheilussa, mietitään Urheiluliittoa: meidän toiminnassamme on joka
viikko lähes 100000 ihmistä tavalla tai toisella mukana, ja siellä on paljon varsinkin lapsia ja nuoria, jotka eivät kenties tule kohdatuiksi tai nähdyiksi tai saa hyväksyntää
muualla elämässä, vaikkapa koulussa tai kenties kaveripiirissä. Joillakin saattaa olla kotonakin isoja ongelmia, mutta siellä urheilukentässä se emansipoituu ja ollaan omia
itsejä – ihan valtava vastuu sillä seuratoimijalla tarjota turvallinen, psyykkisesti, fyysisesti turvallinen ympäristö tälle nuorelle olla ihan olemisen takia ja myös kokea tuntevansa paitsi
hyväksyntää [myös] vaikutusta. Minun mielestäni varsinkin korona-aika on osoittanut, miten paljon ihmiset tarvitsevat tunnetta siitä, että he pystyvät vaikuttaa jonkin yhteisön toimintaan.
Kyllähän kansalaisjärjestöt ja seurat ennen kaikkea sitä työtä tekevät.
On paljon tämmöisiä arvosyitäkin, miksi urheilussa pitää ottaa vastuullisuus tosissaan. Jos mietitään teemoja, niin ympäristövastuussa ollaan aika retuperällä globaalilla tasolla.
Sitten meillä on sosiaalinen vastuu eli yhteiskunnallisen hyvän, "just societyn" mahdollistaminen, ja omien jäsenten hyvinvoinnin ja sosiaalisten oikeuksien turvaamisen suhteen ei
olla hirveän vahvoilla. Sitten on "good governance". Jos mietitään vaikkapa korporaatiomaailmaa, niin hyvä hallinto on enemmän tai vähemmän oletusarvo.
Siihen ei ehkä samalla lailla kiinnity semmoista vastuullisuuspuolta kuin urheilussa, ja siihen on ihan vissi syy, josta hirveän harvoin puhutaan julkisessa
keskustelussa. Jos mietitään globaaleja kansalaisjärjestöjä, vaikkapa Kansanvälistä Olympiakomiteaa tai FIFA-kattojärjestöä jalkapallossa tai World Athletics -yleisurheilukattojärjestöä,
niin heillähän ei ole minkäänlaista ulkopuolista auditointia. Jos mietitään vaikkapa jotain globaalia suuryritystä, vaikka eivät nekään pyhiä ole,
niin kyllä niilläkin on aika perhanan tiukka ulkoinen auditointi ja tietynlaiset läpinäkyvyyden vaatimukset siinä, mutta globaaleilla kansalaisjärjestöillä ei ole mitään.
Ne ovat tietyllä lailla ylikansallisten lakien yläpuolella, varsinkin, jos niillä ei ole vaikkapa valtiollisia rahoittajia. Sitten urheilussahan tietysti, kun
se on niin iso bisnes myös, jossa näillä kansalaisjärjestöillä on täysi monopoli, niin esimerkiksi Olympiakomitea kansainvälisesti ei tarvitse ulkoista rahaa, kun se omistaa olympiarenkaat.
Se pystyy itse generoimaan sitä liikevaihtoa tai FIFA ja näin poispäin.
Se on tämän "good governancen" kannalta ihan täysin sellainen villi länsi.
Siitä voisin joskus kirjoittaa kirjan jos kaksikin. En sen takia, että haluaisin aiheuttaa ongelmia urheilulle vaan nimenomaan siksi, että näistä täytyy puhua ja niihin täytyy
puuttua, jotta tämä arvokas toiminta, jota urheilujärjestöt tekevät, kestää seuraavan vuosikymmenen muutospaineen.

[Matleena Pietiläinen:] Eikös tässä joitain muutoksia tehty tähän? Oliko se juuri hevosten hoidosta, kohtelusta – jäikö se ratsastus pois siitä viisiottelusta?

[Sami Itani:] Joo, siis nimenomaan. Itse asiassa koko 100-vuotias urheilumuoto, varmasti hieno ja hyvä urheilumuoto kaikkine ongelmineenkin – kaikissa lajeissa on ongelmia. Kansallinen kattojärjestö,
kansainvälinen viisiottelujärjestö joutui tämän ulkoisen paineen vuoksi tekemään päätöksen, että Pariisin olympialaisissa vielä on hepat, joilla
ratsastetaan, mutta jatkossa on fillarit, ja se on käytännössä aivan eri laji. Toisin sanoen tämän yhden kohun takia, joka tuli nimenomaan vastuullisuuskysymyksistä, urheilumuoto kuoli pois alta.
No, mikä estää, ettei niin voisi käydä muillekin urheilumuodoille, ihan sama, kuinka etabloitunut laji on kyseessä?

[Matleena Pietiläinen:] Jos ihan lyhyesti vielä annat pari esimerkkiä, mitä vastuullisuus tarkoittaa sitten, jos katsotaan sitä kansallisella tasolla ja ihan seuratasolla paikallisesti.

[Sami Itani:] Joo, no, mitä se vastuullisuus voisi tarkoittaa? Jos minä aloitan vaikkapa Urheiluliitosta, missä me olemme minun mielestäni onnistuneet. On paljon asioita, joissa me emme ole vielä onnistuneet tai jotka ovat työn
alla, mutta esimerkiksi tämä "good governance", jos aloitetaan tästä hyvästä hallinnosta, niin me olemme olleet ensimmäinen lajiliitto, joka – hetkinen, siitä on nyt 2,5 vuotta – teki vaikkapa hallituksen
pöytäkirjoista täysin julkisia. Ei varmaan kukaan ole seurannutkaan sen jälkeen. Minä en ymmärrä.
Emme me ole yrityksiä, että meillä olisi mitään liikesalaisuuksia. Totta kai juridiset, vaikkapa HR-kysymykset pistetään B-pöytäkirjaan, jota ei julkaista, mutta täysi läpinäkyvyys siellä minun mielestäni on tärkeätä. Se on tärkeätä myös siksi, ettei
ensinnäkään urheilujärjestöjä mielletä kovin läpinäkyviksi. Sitä ne eivät myöskään välttämättä ole, mutta iso osa rahoituksesta kattojärjestöillä tulee veronmaksajien taskusta.
Tietyllä lailla meillähän on myös tämmöinen, ei moraalinen vaan ihan periaatteellinen velvollisuus olla läpinäkyviä, niin kuin julkisella sektorilla ollaan.
Toinen muutos, joka minun mielestäni on myös vastuullisuutta – se on myös parempaa johtamista ja parempia päätöksiä mahdollistava –, niin me olimme tietääkseni jälleen kerran
ensimmäinen lajiliitto, joka runnoi läpi sukupuolikiintiöt kaikkiin päätöksentekoelimiin.
On hassua, että puhutaan, että ollaan järjestödemokratiassa, mutta sitten loppujen lopuksi minä ainakin olettaisin, että jos meillä on järjestödemokratia, niin sitten jäsenten näköisiä päätöksentekijöitä
olisi enemmän. Yleisurheiluhan on hyvin naisvaltainen urheilumuoto. Oli kyse valmentajista, vapaaehtoisista, urheilijoista, niin yli kaksi kolmasosaa on naisia tai tyttöjä,
mutta päätöksentekijöissä on ollut 80–20 se suhdeluku.
On ollut pitkään ihan vilpitön halu muuttaa sitä minun edeltäjilläni, ihan vilpitön halu, mutta mitään ei ole tapahtunut käytännössä.
On itse asiassa mennyt vain huonompaan se suhdeluku, joten tämmöistä tietynlaista rakenteellista väkivaltaa tarvitaan myös välillä, vaikka eivät nämä kiintiöt sellaisenaan ole ongelmattomia tai kaikkien mielestä
OK. Minun mielestäni on hirveän tärkeätä, että jos ei muu toimi, niin sitten ajetaan niitäkin läpi myös vastuullisuuden näkökulmasta, jotta pystytään kohta huomaamaan,
että ei esimerkiksi hyvä johtaminen ole sukupuolikysymys.
Tietysti vastuullisuutta on hirveän monenlaista. Minä henkilökohtaisesti koen, että ympäristökysymykset ovat todella tärkeitä, mutta ehkä urheilussa ja
nimenomaan kansalaisjärjestötoiminnassa meidän mahdollisuutemme vaikuttaa positiivisesti yhteiskunnassa korostuu ennen kaikkea sosiaalisessa vastuussa ja sosiaalisissa kysymyksissä,
miten pystytään mahdollistamaan ihmisten, lasten ja nuorten, kaikkien toimijoiden hyvinvointia ja turvallisuutta. Tietysti tämä etenee koko ajan.
On erilaisia vastuullisuusohjelmia ja pillinvihellyskanavia ja näin poispäin. Ne kehittyvät, ja ennen kaikkea se kulttuuri kehittyy. Ei enää suojella, kun piirit ovat pieniä, jos jossain on jokin
orastavakin keissi, että se tukahdutetaan, että ei siinä mitään.
Se muuttuu nopeasti. Varmaan tämä sosiaalinen vastuu on kuitenkin sitten tärkein ulottuvuus, ja se "good governance" on sitten sisäisessä vastuussa ihan todella tärkeä puoli urheilujärjestöissä.

[Matleena Pietiläinen:] Kuvasit tuossa tämän muutoksen jäyhyyttä, niin mitkä ovat ne juurisyyt tälle? Miksi se on niin jäyhää? Ovatko siinä ne vanhat hallintorakenteet, vai?

[Sami Itani:] Niin, on varmasti sitäkin, ja minä olen huomannut, että rakenteellisia uudistuksia on tosi vaikeata viedä läpi, mikä on osittain myös minun viestintätaitojani vika
tai niiden puutteiden vika. Minä koen, että olen tullut tavallaan puskista ja ulkopuolelta eikä ole järjestökokemusta ja pitkää polkua, toisin kuin tyypillisesti
on vuosikymmenten polku, jolla päädytään liittovaltuustoon tai hallitukseen tai näin poispäin.
Kun minä olen puhunut muutostarpeesta, minä en ole kenties osannut riittävästi ilmaista, että se ei tarkoita, että minä en arvostaisi tai kunnioittaisi vanhoja tapoja toimia, mutta minä en koe, että ne ovat parhaita mahdollisia tapoja toimia
enää tänä päivänä. Ilman muuta rakenteetkin ovat hankalia, ja kun ihmisillä on niin hirveä intohimo kansalaisjärjestössä siihen toimintaan, että sinä olet todennäköisesti muksusta asti ollut mukana sen lajin piirissä, sinun vanhempasikin
ovat varmaan olleet, sinun lapsesikin tulevat olemaan tai ovat siinä, sinun ystäväsi ovat, se on niin iso osa sinun identiteettiäsi etenkin, kun puhutaan pääsääntöisesti vapaaehtoistoiminnasta,
niin sinulla on intohimoa. Se on hirveän iso polttoaine ja mahtava asia ja aika iso kontrasti vaikkapa yrityselämään, joka on vähän kliinisempää.
Samanaikaisesti ikään kuin kynnys pitäytyä omissa mielipiteissä ja kritisoida muiden mielipiteitä on myös paljon matalampi, ja se on yksi tekijä, joka
estää myös sitä muutosta. Kyllä nämä jossain määrin liikkuvat, mutta hitaasti, ja toki sitä pitää ymmärtääkin. Vaikka on oma tämmöinen ehkä sukupolvinäkemyskin mutta myös henkilökohtainen levottomuus
ja turhautuneisuus joskus, niin ei se ole sen järjestön vika, että siellä on vähän jäyhää tai että meillä on seurojen yläpuolella neljä kerrosta luottamusjohtoa. Minä en pysty tajuamaan, miksi. 70-luvulla se oli varmaan ihan perusteltua, mutta nykyisin ei ole
koko tai teknologia tai mikään puoltamassa, että pitäisi olla neljä kerrosta, mutta niin niitä vain on ja muutokset eivät mene läpi.
Se on myös kulttuuri, että se on tapa toimia.
Diskuteerataan eri porukoissa ja pyöritellään kavereiden kanssa näitä asioita, ennen kuin sitten tehdään muutoksia.

[Matleena Pietiläinen:] Tuli mieleen vain: ovatko tunteet enemmän mukana täällä urheilumaailmassa...

[Sami Itani:] Ovat.

[Matleena Pietiläinen:] ...kun verrattiin tuossa äsken?

[Sami Itani:] Ovat ehdottomasti. Kyllä sen muistan itsekin, että urheilijana huolimatta, mikä taso on ollut, kun se on ollut niin hirveän tärkeätä emotionaalisesti, iso osa elämää, identiteetin yksi
peruspilareita, niin jos sinä onnistunut, se euforia, joka siitä tulee, tai jos sinä epäonnistunut, niin se surun alho, johon sinä uppoat, niin se tunnespektri, jota olen joutunut jo lapsena käsittelemään tai
teininä, kun olen alkanut aktiivisesti urheilla ja kilpailla, niin se on niin paljon laajempi kuin sittemmin vaikkapa työelämässä, jolloin tunteidenhallintakin on tavallaan helpompaa, kun on
siellä urheilussa sitä treenattu. Ja sen ei tarvitse olla urheilu. Sehän voi olla mitä tahansa, joka on sinulle hyvin kokonaisvaltaisesti tärkeätä. Se voi olla vaikkapa pianonsoitto tai
vapaaehtoistyö SPR:llä tai ihan mikä tahansa juttu, mutta sinä olet täysillä heittäytynyt siihen huolimatta siitä, onko se vaikkapa taloudellisesti järkevää vai ei.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä. Sitten, jos vaikkapa puhutaan junioritason toiminnasta, jos vaikkapa kaksi veljestä pelaa jääkiekkoa, niin kyllä monesti isät ovat siellä vaihtoaitiossa koutsin
fläppitaululle piirtämässä ja äidit ovat siellä kisakahviossa myymässä mokkapaloja, että se vetää koko perheen siihen...

[Sami Itani:] Aivan, ehdottomasti.

[Matleena Pietiläinen:] ...ja sitä kautta lisää ihmisiä. Oikeastaan, sinulla on toki jo pitkältä ajalta näkemystä huippu-urheilusta ja urheilusta, ja kun tämä vastuullisuus
on tullut siihen mukaan, niin onko se tullut siihen pikkuhiljaa vai onko se tullut sinun omien havaintojesi kautta, että sinä olet ehkä nähnyt joitain epäkohtia ja sitä kautta
kiinnostunut näistä kysymyksistä? Miten se on tullut osaksi tätä?

[Sami Itani:] Kyllä se on, se on tietysti aina ollut itselleni tärkeätä, mutta ehkä olen alkanut ymmärtää konkreettisesti, mitä voisi olla vastuullisuus, nyt kokemuksen kautta.
Siinä missä aikaisemmin minä olen nähnyt vastuullisuuden hirveän vahvasti arvokysymyksenä, niin ehkä nykyisin minä osaan sitä tuoda enemmän myös tämmöisenä pragmaattisena kysymyksenä sen sijaan, että se olisi arvokysymys,
että se on vain järkevää, jolloin se on myös helpompi perustella erilaisille yleisöille.
Sillä lailla pieni evoluutio on ollut itselläni vastuullisuuskysymyksen käsitteellistämisessä viime vuosien aikana.
Ilman muuta myös varsinkin tässä kansainvälisessä kontekstissa kun olen nähnyt ja päässyt toimintaa seuraamaan, niin on se vähän ehkä jopa ollut surullistakin ja myös
arvokasta siinä määrin, että tiedän paremmin, mutta joo.

[Matleena Pietiläinen:] Onko sinulla tästä jokin esimerkki, joka ei ehkä ole tullut aikaisemmin esiin, jokin epäkohta, joka saa sinut surulliseksi, tai sitten toisaalta jokin, joka saa sinut iloiseksi, että on tapahtunut
huomattavaa kehitystä tai jotain tämmöistä, jonka haluaisit jakaa?

[Sami Itani:] No, mikä saisi minut iloiseksi? Otetaan vaikkapa tämmöinen ihmisenkokoinen esimerkki. Nyströmin Jade saa minut iloiseksi. Hän saa minut iloiseksi;
yleisurheilussa on yksilöitä ja urheilijoita, jotka meidän lajimmekin sisällä uskaltavat tulla tämmöisessä hyvin heteronormatiivisessa ympäristössä
omana itsenään ulos ja olla ylpeitä siitä. Minusta se on hirveän arvostettavaa ja hienoa varsinkin tietäen tasan tarkkaan, miten paljon erilaisten vähemmistöjen tai seksuaalivähemmistöjen
suhteen on haasteita urheilussa kautta linjan. Minä olen tosi ylpeä, että tulee toisaalta yksilöitä, jotka pystyvät olemaan rohkeita edelläkävijöitä, mutta
myös ylpeä siitä, että instituutiona vähän mennään eteenpäin. Vaikka se ei ole yksilön vastuulla koskaan, niin kyllä ne esimerkit ovat arvokkaita. Vaikkapa Suomen Urheiluliitto,
minusta on hassua, että viime keväänä minulta kysyttiin, voimmeko me mennä Prideen yhteistyökumppaniksi, instituutiokumppaniksi. Minä olin, että mitä ihmettä, emmekö me ole jo, että totta kai mennään,
eihän tässä ole mitään kysymystä. Sitten minä kuulin, että tätä on vuosikausia yritetty saada läpi. Minä en ole kuullut koko asiasta, mutta se ei vain onnistunut.
Minä ajattelin, että mitä ihmettä, eihän tämä ole mitään poliittista. On 2020, tämä on monimuotoisuutta.
Siitä tulikin yllättävän paljon, vaikka minun mielestäni kyse on aika itsestään selvästä asiasta, vaikkapa yhteisön sisältä erilaista vihapostia.
Kyllä vaikkapa juuri seksuaalivähemmistöjen kysymykset ovat asia, joka samalla vie surulliseksi, kun huomaan, että niin paljon on tehtävää, mutta samalla myös ilahduttaa, kun huomaan, että
tapahtuu muutos tai tulee yksilöitä, jotka nimenomaan tämän lajin piirissä kokevat, että pystyvät olemaan omia itsejään.

[Matleena Pietiläinen:] Se on tärkeää. Entäs, jos mietitään globaalisti, tuleeko sinulle sieltä puolelta mieleen jotain isoa tekijää, joka olisi jäänyt merkittävänä mieleen? Tai mikä niistä?

[Sami Itani:] Niin. No, varmasti positiivisia esimerkkejä on tosi paljon, mutta tietysti helpommin jäävät mieleen negatiiviset esimerkit. Minusta on makeeta, että meillä on
globaalisti urheiluseuroja esimerkiksi, jotka ovat ottaneet tosi selkeästi tämmöisen yhteiskuntavastuukulman. Meiltä löytyy Konferenssiliigasta vaikkapa brittiläinen jalkapallojoukkue,
joka on "carbon neutral" täysin ja näin poispäin. On semmoisia hyviäkin esimerkkejä siellä, mutta... No, ehkä se on hyvä muutos, positiivinen muutos viime vuonna 2020: ennen kaikkea
Black Lives Matter -liikkeen kautta alkoi kasvaa urheilussa, että urheilijat alkoivat hyvin eksplisiittisesti ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Urheilijathan on perinteisesti
julkisessa keskustelussa alistettu vain viihdemannekiineiksi.
Yhtäkkiä heillä onkin ääni yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ottamatta kantaa, mikä se yhteiskunnallinen kysymys on tai mikä se mielipide on, minusta on hirveän tärkeätä, että urheilijat ovat nyt enemmän ja
enemmän ennen kaikkea kansainvälisesti – toivottavasti kohta myös Suomessa – ottaneet kantaa vaikkapa rasismiin tai mielenterveysongelmiin tai seksuaalivähemmistökysymyksiin ja näin poispäin.
Tämmöinen muutos on tapahtunut aika nopeasti nyt ihan parin vuoden aikana, ja sitä tietysti osaltaan sosiaalinen mediakin mahdollistaa ja kiihdyttää, mutta se on tosi terve
ja tärkeä muutos, ja minä toivon, että se rantautuu isosti Suomeenkin.
Se ei tietenkään tarkoita, että urheilijan täytyisi ottaa kantaa, mutta jos urheilija haluaa ja kokee, että on jotain tärkeätä, joka on tunnolla, ja on oma tunnettuus ja henkilöbrändi, jolla pystyttäisiin hyödyntämään tämän tärkeän asian
edistämistä, koetaan, että on semmoinen ilmapiiri ja ympäristö, että hän saa sanoa.
Tämä muuttuu hiljalleen, ja se on iso ja tärkeä ja positiivinen asia.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä. Miten nämä vastuullisuusasiat näkyvät sinun päivittäisissä työtehtävissäsi, jos puhutaan tästä urheilupuolesta?

[Sami Itani:] No, luottamusjohdossa en ole operatiivinen työntekijä. En euroakaan saa kompensaatiota tai näin poispäin, että en minä päivätyötä tee urheilun parissa.
En niin paljon tunteja käytä kuin vaikkapa toimitusjohtajana käyttäisin, mutta – mites se nyt päivittäin näkyy? – ehkä semmoinen konkreettinen esimerkki: kyllähän minä kohtaan kaikki, jotka
tulevat polulla vastaan. Jos minuun on joku yleisurheiluyhteisöstä yhteyksissä, niin on aivan varmaa, että minä vastaan heti, kun ehdin, ja minä koen, että sellainen tietynlainen kohtaaminenkin on itsessään vastuullista.
Aika paljon käyn eri ympäristöissä luennoimassa vastuullisuudesta, toki ennen kaikkea urheilun ulkopuolella. Itse asiassa tänäänkin kävin täällä Jyväskylässä luennoimassa vastuullisuudesta ja urheilujärjestöjen vastuullisuudesta myös.
Vaikkapa tämmöinen vastuullisuusstrategia, jota meilläkin on toki jo luotu, mutta nyt päivitetään isommin, niin kyllä minä olen ottanut sen henkilökohtaisesti Urheiluliitossa.
Minä olen ikään kuin siinä se omistaja, vedän sitä työtä.
Kyllä monenlaisessa olen mukana.

[Matleena Pietiläinen:] Tuli vielä mieleen: miten sitten henkilöt, jotka kuluttavat urheilussa penkkejä, miten tämmöinen urheilun kuluttaja voi vaikuttaa urheilun vastuullisuuteen myönteisesti?

[Sami Itani:] Ensinnäkin yksi tapa vaikuttaa on liittyä urheilutoimintaan mukaan itse ja olla se positiivinen voima sieltä sisältäpäin eikä pelkästään kuluttajan näkökulmasta, mutta totta kai kuluttajana niin kuin kaikessa
muussakin toiminnassa pystytään niillä omilla valinnoilla vaikuttamaan.

Minun mielestäni on hirveän tärkeää kuitenkin, jos kuluttaja tekee valintoja, mikä on vastuullista tai mikä ei, sen suhteen korostaa, että hyvin usein vaikkapa urheilusirkus, jos se toimii vastuuttomasti, ei ole urheilijoiden vika, koska heillä ei ole minkäänlaista
valtaa päätöksenteossa kansainvälisellä tasolla. Se on tärkeä muistaa, ja minusta olisi hirveän tärkeätä, että urheilijat järjestäytyvät, niin kuin nyt ovat alkaneet järjestäytyä myös täällä Suomessa.
Se on tosi tärkeätä. Varmasti se, jos huomataan vastuullisuuden suhteen epäkohtia, niin niitä tuodaan eteenpäin tietoisuuteen myös. Minun mielestäni se on tosi tärkeätä. Samoin myös meitä urheilupomoja
ilman muuta pitää tarkastella ja meidän tapojamme johtaa ja meidän päätöksiämme aivan yhtä kriittisesti kuin poliitikkojenkin päätöksiä ja tapaa johtaa sen takia, että me olemme organisaatioissa,
jotka pyörivät myös veronmaksajien rahoilla. Piste.

[Matleena Pietiläinen:] Miten yksittäiset urheilijat, voivatko he vaikkapa sponsorin valintaan, jos siellä on omaan arvomaailmaan epäsuhtaisesti kuuluvia yrityksiä, niin pystyykö urheilija sanomaan
tähän oman sanansa?

[Sami Itani:] Totta kai, ja tiedänkin paljon urheilijoita, joilla on tosi johdonmukainen linja. Tietysti urheilijoita, joilla on varaa valita, ei valitettavasti Suomessa ole ihan liikaa, mutta minusta on hienoa, että urheilijat
enemmän ja enemmän miettivät näitä kysymyksiä eivätkä ihan kenen tahansa euroja ota vastaan, jos eivät koe, että se on omien arvojen mukaista. Samoin myös järjestötasolla,
että lähtökohtaisesti hallitus ei puutu yksittäisiin yhteistyökumppanuusneuvotteluihin, mutta olen minä ainakin kerran käyttänyt hyvin selkeästi veto-oikeutta, että tässä me emme ole mukana.

[Matleena Pietiläinen:] Joo.

[Sami Itani:] Ilman muuta myös instituutiot toimivat samoin.

[Matleena Pietiläinen:] Hypätään sitten tänne liike-elämän puolelle ja tarkastellaan liike-elämän vastuullisuutta. Mitä ajatuksia tämä yritystoiminnan ja liike-elämän vastuullisuus
sinussa herättää? Näetkö joitain tiettyjä osa-alueita, joita se pitää sisällään?

[Sami Itani:] Yrityselämän ja liiketoiminnan vastuullisuus, no, niin kuin oikeastaan tuossa introssa alkuun kerroin, on tärkeätä, että pystytään
ottamaan kaikki sidosryhmät huomioon eikä korosteta sitä omistajien asemaa. Ylipäätään päätöksenteossa tai yritysten toimissa minusta on hirveän tärkeätä, että se omistaminen ja omistajien vastuu
myös nousisi esiin. Aika usein ajatellaan, että se iso paha toimitusjohtaja tai johtoryhmä tai operatiivinen organisaatio ei tee oikein asioita, mutta kyllähän ne tekevät oikein, jos
hallitus niin linjaa. Jokaisessa yrityksessä omistajat valitsevat hallituksen edustamaan omistajien intressejä, ja hallitus asettaa ne keskeiset strategiset tavoitteet hyvin usein ja korostuvasti myös vastuullisuuskysymyksiin.
Toimiva organisaatio sitten enemmän tai vähemmän kiltisti pyrkii vain toteuttamaan niitä omistajien toiveita.
Siinä määrin omistaminen on myös hirveän tärkeätä. Tässäkin tulee taas iso ero, että aika paljon tuntuu, että meidän sukupolvemme on innostunut sijoittamiseen.
On ihan eri asia olla sijoittaja kuin omistaja. Se on filosofisesti myös eri asia. Minä koen, että omistaja ja omistaminen on paljon kokonaisvaltaisempaa ja pitkäjänteisempää. Siinä
mietitään myös sidosryhmiä. Sitten taas sijoittaminen on semmoista pikavoittojen hakemista, jossa kaikki inhimillinen alistetaan numeroiksi. Kunhan tulee tiliä, niin sitten pistetään lihoiksi.
Minun mielestäni meidän sukupolvemme myös, milleniaalien, pitäisi siirtyä sijoittamisesta enemmän omistamiseen ja vaikkapa hyvinkin pieniä määriä yrityksestä omistaa, niin kuin moni meistä omistaakin tietysti, mutta noin
filosofisesti, ja tehdä valintoja, minkälaisia ihmisiä me haluamme hallitukseen piensijoittajina tai pienomistajinakin tai minkälaisia yrityksiä me ylipäätään haluamme omistaa ja olla eksplisiittisiä sen
suhteen, että tuommoisessa me emme halua olla mukana, me emme pistä eurojamme. Esimerkiksi tämmöiset välikäsi-instituutiot, vaikkapa pankit, jos me olemme jonkin pankin asiakkaita, niin
painostetaan niitä perustamaan vaikkapa enemmän rahastoja, jotka keskittyvät hyvin vastuulliseen toimialaan tai vastuullisiin toimijoihin. Se vastuullisuus voi olla tietysti ympäristövastuullisuutta, sosiaalista
vastuullisuutta, mutta se voi olla myös taloudellista vastuullisuutta. Tässä tullaan taas tähän ideologiseen "battleen", onko taloudellinen vastuullisuus sitä, että tuotetaan mahdollisimman paljon pääomaa, vai onko taloudellinen
vastuullisuus sitä, että rajoitetaan sitä pääoman tuottoa, että tuotetaan vain maltillisesti varallisuutta. Tämmöisessä keskustelussa pitäisi meidänkin
pienomistajien ja meidän sukupolvemme olla aktiivisemmin mukana.
Tämmöistä nyt tässä tulee mieleen.

[Matleena Pietiläinen:] Mitkä ovat sinun vinkkisi tämmöiseen aktiiviseen mukanaoloon, miten se on mahdollista? Jos tuolla nuoret kauppatieteilijät, tai olivat millä alalla vain, toivoisivat
tämmöisiä maallisuuksia, niin mitä aloitteita kannattaisi mahdollisesti tehdä?

[Sami Itani:] No, joo, onhan siis valtava määrä erilaisia toimijoita ja järjestöjä, jotka tätä mahdollistavat, tai opiskelijajärjestöjä myös, jotka ajavat myös tämmöisiä
poliittisia, ideologisia asioita. Se on ilman muuta yksi kanava.
Totta kai tänä päivänä kaikki ihmiset ovat tavallaan medioita itsessään, paitsi minä. Minulla ei ole mitään somea, ei edes WhatsAppia. Minä en ole media. Minä en ole ollenkaan arvokas noille
yrityksille, jotka yrittävät kaupata tuotteita.
Myös sitä omaa sosiaalisen median presenssiä voidaan hyödyntää, jos niin halutaan tai on omaa verkostoa muutenkin, ja ylipäätään tavan kuluttajina ja tallaajina annetaan
aktiivisesti, ei pelkästään kulutuskäyttäytymisellä vaan ihan viestimällä erilaisille yrityksille palautetta, mitä minä toivon kuluttajana. Monesti
yritys kyllä mielellään palvelee asiakasta, jossa se vaan tietää sen asiakkaan tarpeet, mutta aika harva asiakas on niin aktiivinen, että kertoo,
miten minua voitaisiin palvella paremmin, mikä minua kiinnostaa oikeasti vaikkapa uusien palvelujen tai tuotteiden muodossa. Ihan semmoinen aktiivisuus sinne yritystenkin suuntaan, että eivät ne
yritykset ole mitään pahoja toimijoita, vaan ne mielellään tekevät parempaa bisnestä vastuullisemmin. Ne tarvitsevat siihen myös asiakkailta apua.

[Matleena Pietiläinen:] Kyllä. Hypätään vielä takaisin tuonne isoon kuvaan. Ovatko ylipäätään nämä vastuullisuusasiat suomalaisessa liike-elämässä
ja yritystoiminnassa mielestäsi riittävällä tasolla?

[Sami Itani:] Eivät varmasti riittävällä tasolla, eivät missään nimessä. On tosi paljon tehtävää, mutta kyllä minä näkisin, että suomalainen yritysjohtaminen, niin paljon kuin Suomessa johtamista parjataankin,
on, by the way, aika universaali ilmiö. Missään maassa, jossa on sananvapaus, ei pidetä oman maan johtamistapoja hyvänä, mutta kyllä minun mielestäni suomalainen yritysjohtaminen on kuitenkin keskimäärin aika korkean
integriteetin toimintaan, ja siinä on myös luottamusta. Toki meidän yhteiskuntamme muutenkin nojautuu hirveän paljon luottamukseen, mikä on hieno asia
ja toivottavasti pysyy tulevaisuudessakin, vaikka me polarisoidumme eri mittareilla. Iso polku on kuljettavana minun mielestäni tuolla sosiaalisella puolella nimenomaan ja vaikkapa siinä, kun
sidosryhmät monimuotoistuvat Suomessa, ja jos mietitään vaikkapa asiakkaita yrityksellä tai henkilöstöä yrityksellä, niin onhan se aika paljon monimuotoisempi porukka
syksyllä 2021 kuin se oli 90-luvulla.
Tässä sosiaalisessa puolessa ja eritaustaisten ihmisten huomioimisessa ja tämmöisten tiedostamattomien ennakkoluulojen, "conscious bias", tiedostamisessa meillä on aika paljon tekemistä.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa tietysti monimuotoisuutta on paljon lähtökohtaisesti ollut – on muodostunut hyvin heterogeenisistä kansoista se valtio loppujen lopuksi –, ollaan pidemmällä.
Sitten taas Suomessa – voi olla, että me olemme tämmöisiä insinööriputkiaivoja – tämä ympäristöpuoli on minun mielestäni pidemmällä kuin diversity inclusion -tyylinen
vastuullisuus, mutta sielläkin toki on tehtävää.

[Matleena Pietiläinen:] Entäs tämmöiset hallintotapaan tai hyvään hallintaan liittyvät kysymykset, miten sinä näet tämän Suomi–Jenkki-asetelman?

[Sami Itani:] En ehkä osaa kansallisvaltioiden välillä tehdä eroa. Suomessakin toki on erilaisia kulttuureja eri toimialojen välillä, ja tiedän toimialoja, joissa ehkä vähän enemmän vilkkuvat
punaisella semmoiset hiljaiset toimintatavat. Toki niistä aina välillä julkisuudessakin saadaan lukea.

[Matleena Pietiläinen:] Annatko jonkin esimerkin.

[Sami Itani:] Minä en mielelläni haluaisi pinpointata...

[Matleena Pietiläinen:] Okei, älä.

[Sami Itani:] ...mitään tiettyä toimialaa tai yritystä, mutta toki keskimäärin minun mielestäni Suomessa yritykset toimivat vastuullisesti nimenomaan hallinnon ja läpinäkyvyyden
suhteen. Tietysti meillä luotetaan instituutioihin, meillä maksetaan veroja mieluummin kuin monessa muussa maassa. Miksi niitä maksetaan? No, ei siksi, että me haluamme omista rahoistamme
eroon, vaan me uskomme, että se raha menee yleishyödylliseen käyttöön, niin kuin se pääsääntöisesti meneekin, mikä on ihan päinvastainen tilanne [kuin] maissa, joissa on vaikkapa enemmän korruptiota hallinnossa.
Miksei Suomessakin voi olla, mutta se ei ilmene samalla lailla kuin jossain muualla.
En minä ole ihan hirveän huolissani siitä, että me olisimme ainakaan missään kassin pohjalla vastuullisuuden ja tämmöisen "good governancen" suhteen.

[Matleena Pietiläinen:] Tuossa vähän jo viittasitkin noihin haasteisiin, mutta mitkä asiat sinä näet suurimmiksi haasteiksi meillä Suomessa tähän vastuullisuuteen liittyen liike-elämässä?

[Sami Itani:] Kyllä minä varmaan lähtisin liikenteeseen siitä, että me pystyisimme paremmin huomioimaan eritaustaisia ihmisiä ja osallistamaan eritaustaisia ihmisiä
yhteiskunnan keskeisissä asemissa ja päätöksenteossa, oli kyse yrityksistä tai muuallakin.
Siinä ei tulla pelkästään – monesti mietitään tämmöisiä kulttuuris-etnisiä taustoja –, vaan ihan vaikkapa eri-ikäisiä ihmisiä otetaan laajemmin mukaan. Nuoria tarvitaan
enemmän päätöksentekoon. Sukupuolikysymykset ovat totta kai: naisia tarvitaan yrityselämässäkin. Jos mietitään listafirmoja Suomessa ja katsellaan toimareita tai puheenjohtajia, niin kyllä me olemme tosi miesvaltaisia,
ja se ei ole hyvä selitys, se ei ole enää ollut pitkään aikaan uskottava selitys, että naiset eivät ole niin kiinnostuneita, saati, että he eivät olisi riittävän päteviä johtamaan,
vaan kyllä siinä on kulttuurisia ja rakenteellisia ongelmia.
No, joo, näitä.

[Matleena Pietiläinen:] Mikä sinun ratkaisusi olisi siihen, että saataisiin naisia enemmän?

[Sami Itani:] Siihen on varmasti paljonkin eri mahdollisuuksia.
Minun mielestäni se on tärkeätä tietysti, että aika moni päätöksentekijä, joka vaikkapa rekrytoi, ei ajattele missään nimessä, jos hän on vaikkapa keski-ikäinen valkoinen mies, että hän syrjii naisia tai haluaisi
syrjiä. Ei taatusti hyvin usein tästä ole kyse, mutta se on tämä mystinen "factor X", jonka takia Matti on kuitenkin Minnaa vähän sopivampi hakija, ja se tulee nimenomaan siitä samaistuttavuudesta.
Se on hyvin inhimillistä, ja meillä kaikilla tapahtuu sitä: Minä pystyn samaistumaan tuohon kandiin enemmän. Minä en osaa sanoa, miksi, mutta sen takia minä luotan häneen.
Tämä pitää sitä kierrettä yllä, että samankaltaiset ihmiset pysyvät samankaltaisissa positioissa. Hyvä tapa olisi lisätä tietoisuutta
ja koulutusta tämmöisistä tiedostamattomista ennakkoluuloista ja -oletuksista, mutta myös vaikkapa rekrytoinneissa ottaa laajemmin mukaan ulkoisia paneeleja tavallaan tai organisaation
sisäisiä mutta rekrytoijasta ulkoisia paneeleja, että siinä on monimuotoinen porukka pohtimassa tämän rekrytoivan esimiehen tai -naisen kanssa niitä valintoja.
Se on tärkeätä. Sitten vaikkapa joistain työpaikkailmoituksista on ihan tutkittua tietoa siitä, että jos organisaatio haluaa vaikkapa naishakijoita, niin
tyypillinen tapa kirjoittaa – ovat jargonia työpaikkailmoitukset.
Kun puhutaan jostain dynaamisuudesta ja käytetään tosi maskuliinisia termejä, jos vähän funtsitaan oikeasti, millä lailla halutaan kuvata sitä työpaikkaa,
saadaan kyllä enemmän myös naisia kiinnostumaan. On monenlaisia eri tapoja eri organisaatioilla.

[Matleena Pietiläinen:] Mielenkiintoisia esimerkkejä. Jos vielä mietitään epäkohtia, niin onko sinulla mielessä jotain yksittäistä tekijää, josta ei ehkä kenties ole vielä ollut niin
paljon julkista keskustelua, mutta jonka sinä haluaisit nostaa esiin?
Mistä asiasta tarvittaisiin vielä enemmän, tai mikä asia vaatisi vielä enemmän huomiota, että sitä saataisiin paremmaksi nimenomaan tätä vastuullisuutta?

[Sami Itani:] Kyllä minä haluaisin laajempaa keskustelua siitä, mikä on yritysten ydintehtävä ja mitä tehdään silloin, jos omistajien ja muiden sidosryhmien välillä on ristiriitoja. Nyt
niistä ristiriidoista ei ihan hirveästi saa puhua ääneen eivätkä poliitikotkaan kovin paljon tuo sitä esille ihan puoluekantaan katsomatta. Minun mielestäni se olisi tärkeätä,
että palattaisiin hetki taaksepäin. Ei tarvitse mihinkään 60-lukuun palata tai 50-lukuun palata, mutta että mietittäisiin egalitaarisemmin, mitä ne yrityksen
vastuut oikeasti ovat taloudellisesti. Totta kai se on tärkeätä, että omistaminen on riski, ja sekin on omalla laillaan työtä, että siitäkin palkitaan, mutta on eri asia,
onko legitiimiä, moraalisesti oikein tai vastuullista, että siitä saadaan palkita ylenpalttisesti, vai riittääkö, että se on vain kohtuullista.

[Matleena Pietiläinen:] Luuletko, tai onko sinulla jotain näkemystä siitä, kyteekö tuolla ikään kuin pommeja tai joitain suurempia epäkohtia suomalaisessa
yhteiskunnassa tai liike-elämässä tähän vastuullisuuteen liittyen, vai olemmeko me kumminkin jokaisella osa-alueella sellaisella kohtuullisella
tasolla, tuolla pinnan alla ei ikään kuin väreile mitään?

[Sami Itani:] Niin, en tiedä, en osaa sanoa. Jos siellä väreileekin jotain tai on paljastumassa, niin sittenhän se toivottavasti paljastuu. Minulla ei ole mitään tämmöistä
"hunchia" siitä, että sieltä jokin iso paha mörkö, jota ei osattaisi ennakoida tai joka ei olisi jo pilkahdellut, tulisi esille, mutta onhan se totta kai mahdollista. En osaa, ei ole niin
laaja-alaista näkemystä kyllä tähän puoleen.

[Matleena Pietiläinen:] Jos nyt joku miettii liiketalouteen liittyviä opintoja tai on muuten kiinnostunut esimerkiksi työelämän vastuullisuudesta, niin mitä vinkkejä sinä voisit
antaa siihen, minkälaista vastuullisuusosaamista vaikkapa tulevaisuuden liike-elämän edustajilta voidaan odottaa tai mitä tarvitaan?

[Sami Itani:] Tosi hyvä kysymys. Minun mielestäni sellaista inhimillistä vastuullisuutta, kuinka kohdata erilaisia ihmisiä. Minun mielestäni se on kaikista vaikeinta vaikkapa esimiestyössä,
se humaani puoli siinä. On kaikista kuormittavinta se sosiaalinen puoli ainakin itselleni – ehkä vähän introverttikin –, mutta se on myös kaikista tärkeintä.
Minä en jotenkin näe liike-elämässä menestymistä tai suoriutumista mitenkään teknisenä performanssina, vaan kyse on ennen kaikkea sosiaalisesta ja emotionaalisesta yksilöstä, joka pärjää. Kyllä minä näkisin, että tämmöinen
monialaisuus ensinnäkin on hirveän arvokasta. Jos sinä olet vaikkapa kauppisopiskelija, niin minä tiedän itse kokemuksesta, että minun mielestäni Jyväskylän kauppis on erityisen hieno kauppis, koska
kynnys yhdistää monialaisuutta omiin opintoihin on siellä matalampi kuin monessa muussa paikassa, ja kyllä tänä päivänä työelämässä vastuullisuuden puolestakin tarvitaan hirveän monialaista osaamista eikä niinkään semmoista funktionaalista, teknistä
yhden alueen erikoisosaamista. Käykää rakkaat kauppislaiset vaikkapa sosiologian kursseilla tai mitä tahansa muutakin opiskelemassa.
Se on ainakin arvokas, hieno lisä ja vinkki minulta.

[Matleena Pietiläinen:] Olisiko sinulla vielä ihan yleisesti tähän loppuun jokin tämmöinen, oli kyse sitten vinkistä tai ohjeesta, mitä jokainen yksilö voisi tehdä vastuullisuuden
edistämiseksi siellä omassa työelämässään?

[Sami Itani:] Ainakin kannattaa ihan joka kohdassa ajatusharjoituksena miettiä, voisinko minä olla itse väärässä. Se on aika hyvä ajatusharjoitus.
Vaikka olisit kuinka varma, että sinä olet oikeassa, funtsi, voisinko sittenkin olla itse väärässä.
Aika usein semmoinen ajatusharjoitus itsessään avartaa omaa ajattelua ja omaa toimintaa. Me kaikki varmasti ajattelemme olevamme vastuullisia ihmisiä työelämässä, mutta loppujen lopuksi, niin kuin allekirjoittanutkin ajattelee, en minä
kuitenkaan ole niin vastuullinen kuin minä luulen olevani. Kyllä se omien ajatusten haastaminen ihan tietoisesti on vaikeata mutta tärkeätä.

[Matleena Pietiläinen:] Kiitos, kun kuuntelit Vastuullisuus työelämässä -podcastia. Tämä podcast kokoaa yhteen eri alojen asiantuntijoita, joiden kanssa keskustelen vastuullisuudesta ja kestävästä kehityksestä työelämässä.
Minä toivon, että tämä podcast antaa teille kuulijoille uusia näkökulmia ja kannustusta työelämän vastuullisuuden kehittämiseksi.
Jos haluat olla etulinjassa edistämässä vastuullisuutta työelämässä, niin kannattaa ottaa myös seuraava jakso haltuun. Olet myös tervetullut kasvattamaan vastuullisuusasiantuntijuuttasi
Jyväskylän yliopiston avoimeen yliopistoon. Vastuullisuus ja kestävä kehitys työelämässä -opintokokonaisuudessa voit opiskella laajasti
ja monitieteellisesti opintojaksoja vastuullisuuteen ja kestävään kehitykseen liittyen.
Voit suorittaa opintoja joustavasti oman aikataulun mukaan. Lisätietoja vastuullisuus työelämässä -moduulista löydät avoimen yliopiston verkkosivuilta.