Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]
Kai Korpi: Moi vaan ja tervetuloa Pelivieras-podcastin pariin. Tämä on siis Porin kaupunginkirjaston oma podcast, jossa paneudutaan peleihin ja pelimaailmaan erilaisten vieraiden kanssa. Minä olen Korven Kaitsu ja toimin kulttuurisen nuorisotyön koordinaattorina täällä pääkirjaston puolella. Tänään meillä vieraana on Pöllökarhuista Olli Helin. Tervetuloa.
Olli Helin: Kiitos nyt vaan.
Kai: Lähdetään Olli ihan silleen perinteisellä kysymyksillä liikkeelle, että kuka olet?
Olli: Jaa, kuka mä olen. En mä ole kukaan tärkeä. Olen Olli Helin, olen Porin lautapeliseura Pöllökarhujen roolipelivastaava nyt ollut ja todellakin hallituksen roolipelivastaava. Mä olen aika aktiivisesti nyt vajaat pari vuotta vetänyt kaikenlaisia roolipelejä Pöllökarhujen nimissä tavallaan.
Kai: Miten sä luonnehtisit itseäsi pelaajana? Millä alustoilla pelaat? Minkälaisia pelejä tykkäät pelata ja niin edelleen?
Olli: No siis pelaajana mä aikoinaan olin paljon vahvemmin konsolipuolen ja virtuaalipuolen pelaaja, mutta sitä kun vanhaksi kolmekymppiseksi oikein tulee, niin sitä on nyt enimmäkseen siirtynyt kaikenlaisiin pöytäpeleihin. Korttipelien kautta olen siirtynyt myöskin kaikenlaisiin figupeleihin. Peliharrastus on pysynyt ihan nuoruuden... 12-vuotiaana sain Pleikka kakkosen. Siitä asti on peliharrastus säilynyt kyllä mukana, mutta se vaan oudosti tuppaa muuttaa muotoansa tässä ajan varrella.
Kai: Eli PS2:sta on tavallaan sun matka pelien maailmaan lähtenyt?
Olli: Kyllä, kyllä. Siis oli mulla kavereita, jotka oli läheisessä naapurustossa tai lähikujilla, olen tuolta Isosannan lähiöstä. Tunsin joitakin, joilla oli Nintendo 64, joilla he hakkasi Banjo-Kazooieta ja kaikkea muuta vastaavaa. Sitten toisella kaverilla oli PlayStation 1, mutta ihan ensimmäinen konsoli, minkä mä olen itse saanut omistukseeni, on ollut juuri Pleikka kakkonen.
Kai: Mikä sillä Pleikka kakkosella oli se the peli, mitä tuli jauhettua?
Olli: The peli. Nyt on kyllä semmoinen kysymys, että nyt pitää mennä aikakausipohjalta, mutta ensimmäinen peli, mitä mä sillä pelasin, oli Dragon Ball Budokai 2. Sen jälkeen aika vahvasti siirryin Need for Speediin ja mun tällä hetkellä suurimpaan rakkauteen eli Most Wantediin. Sitä kautta sitten kaikki Ratchet & Clankit ja Jak and Daxterit pelasin. Niissä tuli formatiivisimmat muistot. En tiedä, onko kyseessä eniten niihin aikaa käytettynä. Sitten jossakin vaiheessa Suomessa julkaistiin tämä niin legendaarinen kuin se onkin Guitar Hero 3. Sitä ja Rock Bandia ja näitä kaikkia tuli hakattua oikeastaan kaveriporukallakin, kunnes niistä tavallaan sitten se tuulikin takaa poistui ja siirtyivät aikaan toiseen. Sen jälkeen siirryin sitten Pleikka kolmoseen muutamaa vuotta jälkijunassa, koska mun Pleikka kakkonen yllättävää kyllä vielä 2008, ei siinä ollut mitään ongelmaa.
Kai: Jos se on hyvä, niin miksi lopettaa?
Olli: No sepä juuri. Ainoa vaan, kun ajan kelkassa jää tavallaan rannalle, niin sen huomaa jossakin kohtaa, kun yhtäkkiä kaikki uudet pelit, mitkä tulee, niin sun pitää ostaa uusi konsoli. Ai jaa, kiva.
Kai: Joo, se on aina sellainen pienimuotoinen järkytys, että mitä, eikö näitä tulekaan enää tälle nykyiselle tai mun omistamalle alustalle.
Olli: Kyllä.
Kai: Sitten pitää alkaa ynnäilemään, että kuinka paljon se uusi laite maksaa.
Olli: Näinpä näin.
Kai: Ja sitten kun siitä pääsee, elämä jatkuu taas normaaliin tapaan. Eli konsolipeleistä on lähdetty liikkeelle. Missä vaiheessa sitten roolipelit tuli mukaan kuvioihin?
Olli: Hassua kyllä roolipelit on tullut mukaan kuvioihin aika myöhäisessä vaiheessa. Ensimmäiset roolipelikokemukset, jotka mä olen saanut, jotka on ollut roolipelejä, on ollut Porissa semmoinen liike kuin Pelikrypta. Siellä omistaja järjesti aina joskus ja jolloinkin tällaisia erilaisia hei, tule kokeilemaan roolipelejä -kokemuksia. Niihin mä sitten päädyin tai olin vapaana ja omistaja kysyi, että tuletko sä mukaan. Mä sanoin, että no joo. Ensimmäisen kerran kun roolipelejä pelasin, mä huomasin, että hei, mä voin tässä aika vahvasti käyttää mun teatterinuoritaustaa, koska olin ollut Anniksella noin vuoden oikeastaan. En kauhean kauaa, mutta mulla oli pieni kokemus teatteriin, niin mä tavallaan tietyssä määrin vähän ymmärsin jo hyvin nopeasti, että mitä siinä haetaan takaa. Mutta sanoisin, että siitä eteenpäin ja tästäkin on... Herran jumala, alkaa kohta olemaan kymmenen vuotta. Viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana roolipeleissä erityisesti mä olen ruvennut paljon aktiivisemmaksi, ja se tuli siitä, kun Pöllökarhuilla haluttiin ja tarvittiin vetäjää. Mä olin kaverilta saanut tämmöisen yhden pikkupelin, jota mä sitten vedin porukalle. Sitten kun mä vedin sen pikkupelin, niin sen jälkeen se vaan tavallaan jäi ja semmoisesta Mouse Guard -pikkupelistä siirryin ihan tähän Dungeons & Dragonsin uusimpaan eli vitosedikkaan.
Kai: Onko jotain muita roolipelejä, joita on tullut kokeiltua, vai onko ne nyt pyörinyt näiden kahden ympärillä?
Olli: Kyllä sinänsä kaikenlaista muutakin on tullut kokeiltua. Kaveri tuli tavallaan mun innoittamana mukaan ja rupesi vetämään Call of Cthulhua. Itse olin kokeillut sitä kerran yhden toisen ihmisen kautta. Mä tykkäsin Call of Cthulhussa siitä, että siinä on nokkela hahmon kehittymissysteemi, koska se tulee siitä, että jos sun pitää selvittää, että onnistutko sinä vaikka siirtämään ovea tai ajamaan autoa tai puhumaan toisen pussiin tai neuvottelemaan jostain, niin siinä heitetään aina jotain noppaa. Dungeons & Dragonsissa nämä tapahtuu D20:llä, eli noppa, jossa on 20 sivua. Call of Cthulhussa se systeemi on niin sanottu D100 roll under tai D100-systeemi. D100 tulee siitä, että sulla on kaksi D10:ntä eli kaksi noppaa, jossa on kymmenen sivua, ja toisessa on kymmenykset. Sitten sä heität niitä kahta molempia, ja sun pitää heittää alle sen numeron, missä sun hahmo on tavallaan hyvä. Sä onnistut silloin, kun sä heität D100:sta alle sen luvun, mikä sulla on sun hahmon tavallaan paperissa. Mä tykkäsin siitä. Se oli minusta nokkela siksi, että kun sun hahmosi kehittyy, sun numerot kasvaa sun paperissa, ja se ei tarkoita sitä, että nyt sun pitää yhtäkkiä... Jos sun pitäisi heittää yli, niin jos sun hahmolla olisi isompi numero siinä paperissa, niin siitä tulisi vaikeampaa tavallaan paradoksaalisesti kaikissa taitoheitoissa. Se oli minusta todella nokkela systeemi näin lyhykäisyydessään. Olen muitakin roolipelejä pelannut, mutta ne on aika vahvasti monet Dungeons & Dragonsiin tavallaan alisteisia, sanoisin.
Kai: Joo. Eli onko tavallaan silleen, että jos olet tätä D&D:tä pelannut, niin periaatteessa osaat pelata muita pelejä vai onko se sellainen yleismaailmallinen systeemi, että jos olet pelannut yhtä, niin periaatteessa sulla on jo jonkinlainen ajatus siitä, miten roolipeleissä tavallaan toiminnot menee?
Olli: Siis kyllä ja ei, koska eri pelit tavoittelee eri asioita. Puhutaan 3,5:stä eli D&D 3,5, joka on myöhempi versio Dungeons & Dragonsista, joka oli enimmäkseen klassisempaa tyrmäryömintää. Siinä hyvin paljon siitä mielenkiinnosta tuli siitä, että DM eli pelinjohtaja antoi pelaajille erilaisia ongelmia ja sitten matemaattisella päätöksenteolla ja logiikalla pystyttiin ratkaisemaan erilaisia ongelmia tai voittamaan taistelussa erilaisia monstereita. Mutta ”nykyaikainen” hyvin vahvasti paljon ottaa vaikutteita teatterista ja etenkin improvisaatioteatterista. Joten yleensä jos on joskus mitään roolipeliä pelannut, niin periaatteessa voi mihin tahansa pöytään istua, mutta on joitain taitoja, jotka eivät sovellu ihan suoraan pelistä peliin.
Kai: Okei, eli peleissä on tavallaan semmoisia omia kommervenkkeja, jotka on ehkä hyvä käydä aluksi läpi, jotta se pelaaminen luonnistuu sitten.
Olli: Joo, ja kaikki ei ole ilmeisiä. Täytyy vähän pelata peliä ennen kuin sä tajuat, että näin nämä hommat menee.
Kai: Joo. Sä puhuit tuossa, että teatteritaustaa on. Oliko se tavallaan se, mistä sä sait sen kimmokkeen tai miksi sä olet nyt valinnut roolipelit, vai liittyykö siihen jotain muuta, miksi niitä on sun mielestä kiva pelata?
Olli: Kimmokkeen roolipeleihin mä sain aika vahvasti siitä, että se tuli näistä pelaajaporukoista. Teatterista mä sain hyvin vahvasti ne taidot, joita mä pystyn hyväksikäyttämään sitten eteenpäin, kun olen roolipelejä vetänyt. Teatteri myöskin opetti mulle aika vahvasti tarinankerrontaa, joka on ollut todella tärkeä taito DM-roolissa. Mutta loppujen lopuksi kaikki roolipelit on pelejä, ja sä opit pelejä pelaamaan sillä, että sulla on porukka, jonka kanssa niitä pelata. Enimmäkseen kaikki pelaaminen harrastuksena tulee siitä, että löytää sen oman porukan, joka pystyy omaksumaan sinut tavallaan sun ehdoilla ja sä omaksut kaikki muut heidän ehdoillaan ja sitten pystytte sovussa tavallaan pelaamaan. Se on se kaikista tärkein aspekti ihan kaikessa pelaamisessa. Sitten sen jälkeen eri peleillä on eri tavallaan tarkoitusperiä ja tavoittelevat eri asioita, ja ne joko soveltuu tai sitten ne ei sovellu tai sitten sä omaksut uudet käyttäytymistavat tai sitten sä vaihdat johonkin toiseen peliin.
Kai: Onko se nimenomaan tuollainen sosiaalinen aspekti tuossa, mikä tuntuu susta kivalta, vai onko se se tarinankerronta ja se maailma, vai onko se hahmonluonti? Mitkä asiat on itsessään siinä pelaamisessa sulle mukavinta, miellyttävintä?
Olli: Mä sanoisin, että mukavinta on se kanssakäyminen, mutta mulle mielenkiintoisinta ja se, mikä antaa mulle vahvimman innon roolipelaamisessa, on se tapa, miten roolipeleissä... Kyse ei ole siitä, että DM vaan sanelee jonkun epäonnistuneen fantasiakirjan juonen pelaajille, ja pelaajat aina rollaavat noppaa aina silloin, kun DM niin sanoo, vaan mulle se kaikista mielenkiintoisin on se, miten mä pystyn antaa jonkinlaista juonenpätkää pelaajille, jonka jälkeen pelaajat antavat siihen oman panoksensa. Sen jälkeen se peli menee ihan omille raiteilleen ja ottaa ihan eri luonteenpiirteet kuin mitä kaikessa muussa tarinankerronnassa, esimerkiksi teatterissa tai elokuvissa tai kirjoissa. Niissä kaikissa se tarina on se tarina, ja sitten sä luet sen tarinan loppuun asti, mutta kun sä roolipelissä rupeat kertomaan tarinaa, sä et voi miettiä sitä loppuun asti, ja pelaajat vaan elää sen tarinan ehdoilla, mikä on ennalta määrätty, vaan sulla on pelaajana ja pelivetäjänäkin hyvin vahvasti annettavaa siihen yhteiseen tarinaan. Se, miten se muodostuu on mulle se kaikista mielenkiintoisin, ja siinä pystyy käyttämään luovuutta niin erilaisella tavalla kuin mitä mä olen tottunut muussa fiktiossa.
Kai: Eli tavallaan siinä sitä tarinaa rakennetaan loppujen lopuksi yhdessä.
Olli: Kyllä, kyllä.
Kai: Ja vaikka siinä on jonkinlainen kehikko alussa, niin kuitenkin loppujen lopuksi se sisältö voi olla melkein mitä vaan.
Olli: Periaatteessa joo, tiettyjen rajojen sisällä tietenkin. Tietyllä tavalla taivas on rajana, mutta kaiken sen taivaan alla, joka tapahtuu ja miten sä pystyt pelinvetäjänä esimerkiksi vaikuttamaan sun pelaajaan tunnetasolla, kun sä kerrot sun tarinaa ja hänen tarinaansa, tavallaan sieltä tulee se kaikista vahvin osa roolipeleistä. Sen kokeminen aina uudestaan saa mut aina tulee takaisin.
Kai: Miten sä itse koet, että kummasta roolista sä tykkäät enemmän? Tässä vähän meinaa muodostua ainakin itselle sellainen mielikuva, ja korjaa mua, jos olen väärässä, mutta sä tykkäät enemmän olla pelinjohtaja kuin pelaaja.
Olli: Joo. Mä tiedostan itsessäni, että mä olen aika vahvasti tarinankertoja. Kyllä mä voin pelata, mutta mun helmasyntini pelaajana on se, että mä yleensä haluan ja rupean dominoimaan sitä mun tarinaani. Sitten kun mä keksin jotain, mihin tämä pelinjohtaja ei ole välttämättä itse heti valmis, niin sitten siinä voi tulla sellaisia, että joko pelinjohtajan täytyy sanoa minulle vaan raa’asti ”nyt ei mennä näin” tai sitten hänen pitää tavallaan viedä mut junnaamaan jollain tavalla, jotta hän saa itselleen aikaa, että hän pystyy keksimään minulle sen ratkaisun, jotta minä voin jatkaa pelaamistani minun tavallani, vaikka olenkin haasteellinen. Mutta se tarinankerronta itsessään on se, joka mua kiehtoo ja toi innoittaa eniten.
Kai: Joo. Jos joku on pohtinut sitä, että roolipelit kiinnostaa... Ja oikeastaan roolipelithän ehkä on nyt tehnyt jonkinlaista ainakin oman näkemykseni mukaan pientä nousua. Esimerkiksi Stranger Things -sarjahan toi aika vahvasti nostetta justiinsa Dungeons & Dragons -roolipeleille ja varmaan on ollut omalta osaltaan vähän antamassa semmoista potkua sille hypejunalle, mikä roolipeleillä on.
Olli: Joo ja sitten myöskin verkossa on tämä Critical Role -sarja.
Kai: Joo.
Olli: On ollut myöskin tosi iso antamaan myötätuulta ja pontta kaikelle roolipelaamiselle.
Kai: Jos joku näiden ja muiden vaikutteiden kautta on alkanut pohtimaan sitä, että hei, tämä olisi aika mielenkiintoista kokeilla, niin mistä kannattaisi lähteä liikkeelle?
Olli: No minun mielipiteeni on, että liityt Pöllökarhujen Discordiin ja otat yhteyttä pöllökarhuihin, että hei, minä olen tällainen roolipelaaja, minä haluaisin löytää itselleni porukan ja mielellään tämän Olli Helinin pöytään haluaisin tulla [Kari nauraa]. Mutta rehellisesti, jos innoittaa roolipelit ja haluat kokeilla, niin ilman muuta ja kynnys on matala. Aina jos löytyy itselleen se porukka, jonka kanssa pelata, niin kaikki on mahdollista. Roolipelaaminen onnistuu matalallakin kynnyksellä, oli sitten kaikki siinä porukassa ummikkoja tai jos siellä on edes yksi, joka on vähän kokenut tai ennen pelannut tai tietää vähän jotain, niin sekin voi viedä jo tietyllä tasolla aika pitkälle. Kaikista tärkein aspekti siinä, että pohtii, että haluaisinko minä roolipelata, minun näkemykseni mukaan kaikissa tärkein on se, että vain alkaa pelaamaan. Sitten se pelaaminen joko on tosi kivaa tai sitten se on tosi ikävää, mutta se, että pelaa on minusta tärkeämpi kuin se, että pohtii, että miten ja missä ja milloin minä nyt sitten.
Kai: Jos otetaan tällainen ummikkohenkilö, joka sanotaan, että on löytänyt Pöllökarhujen Discordin, on löytänyt sieltä Olli Helinin ja on saanut kutsun pöytään ja ensimmäinen peli on tulossa, niin miten ennen sitä elämänsä ensimmäistä roolipeliä olisi hyvä valmistautua? Mitkä olisivat tavallaan ne tipsit ihan ummikolle, joka on tulossa pelaamaan ensimmäistä peliä?
Olli: Siinä mielessä todella mielenkiintoinen kysymys, että kyllä kysymys on hyvin ilmiselvä, mutta mun vastaukseni on se lyhykäisyydessään, että älä preppaa, tule vaan pöytään ja kyllä sinä sen lopulta tajuat, kun sinä pelaat vähän. Mutta siis konkreettisesti itse lähestyisin valmistautumista sillä tasolla, että tietenkin mun kanssa tai pelinjohtajan kanssa yhteistyössä siinä aina luodaan hahmo ennen kuin siihen pöytään astut. Pelinjohtaja yleensä kertoo sen, että mitä hän sun hahmoltasi haluaa, miten sä luot sen hahmon, mitkä on hyviä asioita hänen pöydässään, mitkä on huonoja asioita hänen pöydässään ja miten sitä peliä tulee lähestyä. Ne selvitetään ennen kuin siihen pöytään astuu. Myöskin ennen kuin pöytään astuu, pelinjohtaja myöskin kertoo, että onko pöydässä tilaa. Sitten kun nämä alkuvalmistelut on tehty pelinjohtajan kanssa, niin sitten kun sulla on se sun kuva siitä, että minun hahmoni on tällainen ja se tekee tätä, niin sitten kun sä astut siihen pöytään tai istut siihen pöytään, semmoinen tietynlainen valmius heittäytyä mukaan ja olla tavallaan virran mukana, kun se peli lähtee käyntiin, on se tärkein osa. Kuin se, että sä tiedät, mikä on DC:n ja armor classin ero tai sä tiedät, mikä on THAC0. Kaikista tärkein niiden sijasta on se, että sä olet aidosti mukana siinä pelissä ja sä aidosti ymmärrät sun hahmon ja muiden pelaajien ja sun pelinjohtajan tavoitteet ja halut siinä pelissä. Ja sitten sä olet aidosti siinä pöydässä mukana siinä pelissä, ja sä haluat antaa itsestäsi jotain, ja sulla on niille muillekin ihmisille annettavaa. Eli semmoinen tietynlainen mentaliteetti pitää omaksua ennen kuin siihen pöytään astuu. Kaikki kirjallinen muistinpanojen tekeminen tai pänttääminen on vähemmän tärkeää.
Kai: Eli kaikki tällaiset säännöt, miten mekaniikka toimii, ne selviää helposti siinä pelin aikana.
Olli: Ne selviää, ja jos sinä et tiedä, niin DM kertoo.
Kai: Okei. Kuinka paljon tavallaan ajattelet, että siihen omaan hahmoon on jotenkin hyvä heittäytyä? Pitääkö siellä ihan ruveta näyttelijäksi vai onko siinä jotenkin mahdollisuutta ikään kuin, että se pelaaja ja se hahmo kuitenkin pysyy ikään kuin erillään? Mä tarkoitan tällä sitä, että pitääkö ikään kuin teatterinomaisesti esittää sitä hahmoa vai onko se ok, että sanoo silleen, että no nyt tämä hahmo menisi tuonne noin ja nyt se tekisi tätä ja näin.
Olli: Joo. Siis mä voin pelinjohtajana sanoa, että kyllä mä tykkään siitä, että mun pelaajani ovat kaikki improvisaatiossa hyviä, mutta kun minä vedän roolipeliä, minä en vedä kesäteatteria. Eli se on ihan normaalia ja luontaista, että jos pelaaja sanoo, että okei, tässä on tämä tilanne, mun hahmoni menee tuonne, tekee tuon. Se on jo ihan tarpeeksi hyvä viesti. Siinä mä voin sanoa pelinjohtajana, että okei, sä menet sinne, sä teet tuon, sä menet sinne, tämä tapahtuu ja nyt heitä mulle tämä heitto. Sitten kun sä olet heiton tehnyt, mä kerron sulle enemmän siitä, että mikä on sen lopputulema. Eli jos siinä pystyy ja on valmis näyttelemään ja on halukas näyttelemään, niin enimmäkseen se, mitä mä siinä haen on se, että sä olet aktiivisesti ja tosi innokkaasti mukana sun hahmossasi ja sä haluat antaa vahvan oman panoksen. Se on aina fine. Se, mikä on kaikista pahin tietyllä tavalla myöskin improvisaatioteatterissa, mutta myöskin roolipelaamisessa... Kaikista pahin ei ole se, että joku näyttelee yli. Kaikista pahan pahin on se, että toiminta pysähtyy, kukaan ei tee mitään tai DM sanoo, että bäbä bää tilanne tapahtuu, mitä teette, ja vastaus on viiden ihmisen hiljaisuus. Se on se kaikista pahin. Eli aina ei tarvitse olla äänessä ja hyvin tärkeää on, että annat muidenkin ihmisten olla äänessä, mutta sitten kun sulta halutaan jotain, pelaajan tulee olla valmis antamaan jotain vastineeksi.
Kai: Eli sillä tavalla tietenkin ummikkonakin voi valmistautua, että tämä on kuitenkin peli, jossa ollaan vuorovaikutuksessa.
Olli: Kyllä.
Kai: Ja se tarkoittaa myös sitä, että silloin on hyvä aukaista suunsa silloin tällä ainakin.
Olli: Kyllä. Aukaista suunsa ja sitten kun on jotain, mitä sä haluat sanoa, se voi olla ihan vaan niin sanottu out of character, eli sä vaan lauot jonkun vitsin, joka on sinusta hauska ja muista pelaajista ehkä hauska tai ei hauska, mutta se, että sä annat muille tilaa ja sitten kun sinulle tila annetaan, sä olet valmis omaksumaan sen ja antamaan sun oman panoksen siihen tarinaan.
Kai: Miten sitten pelinjohtajana, jos joku on jo pelannut vaikka useamman pelinkin ja sitten tulee sellainen ajatus, että ei vitsi, että mä haluaisin kokeilla tuota pelinjohtajan roolia.
Olli: Joo.
Kai: Niin mitkä ne sun vinkit sitä varten olisi?
Olli: Okei. Ensimmäisenä sanon, että kun sä haluat pelinjohtajaksi, sitten pitää päntätä, koska sinun täytyy olla se ei välttämättä sääntöreferenssi, mutta kaikki pelaajat katsovat sinuun ja odottavat, että sinulta löytyy vastaus joka ikiseen kysymykseen, minkä pelaaja ikinä keksii. Vielä en ole löytänyt sellaista toi peliporukkaa, jossa minä olisin aina pystynyt vastaamaan oikein ja tyydyttävästi jokaiseen pelaajan kysymykseen. Enkä usko, että koskaan tulen sellaiseen porukkaan törmäämään, mutta pelinjohtajana sun täytyy tietää, miten sääntömekaniikat toimii, miten toiminnat tapahtuu, ja sitten sun pitää olla se kaikki muu maailma niille pelaajille. Eli pelinjohtajana sun tärkein tehtävä on luoda raamit sille, että sun pelaajat pystyy a) pelaamaan ja se pelaaminen on mielekästä ja b) sä luot sen maailman niille pelaajille, jossa on kaikkia mielenkiintoisia ja kivoja ja hassuja ja tunteita herättäviä asioita. Eli pelinjohtajalla on suuri vastuu pelaajien suhteen. Kaikkea ei tarvitse tietää ensyklopedisella tarkkuudella, mutta se, mikä on hyvin tärkeää omaksua, on se, että kun pelinjohtajana sä teet jonkun päätöksen, se sitten pitää, ja sun pitää olla rehti ja tasapuolinen itseäsi suhtaan ja pelaajia suhtaan. Mutta pelinjohtajana aina joskus sä voit vähän huijata sun pelaajia sillä tavoin, että... Mitään ei pidä tehdä vilpillisesti, ja pelinjohtajana sä et saa tehdä sitä, että sä luot ansoja pelaajille, joihin he sitten astuvat ja hahaa, nyt minä isken sinulle luun kurkkuun. Se ei ole se rooli, vaan kaikkea ei tarvitse kertoa, eikä pelinjohtajana todellakaan kaikkea pidä kertoa pelaajille, vaan osa sitä sen sun maailman, jonka sä luot, mielekkyyttä on se tietynlainen mysteeri, että pelaaja ei aina tiedä, mitä tuon nurkan takana on. Mutta pelinjohtajana sä tiedät, joten sun täytyy toimia toisaalta tasapuolisesti, mutta toisaalta sun täytyy pitää tietynlaiset narut ja tietynlainen informaatio itselläsi.
Kai: Aika paljon tästä tulee sellainen fiilis, että pelinjohtajana sä joudut aika hyvin tasapainottelemaan sen kanssa...
Olli: Kyllä.
Kai: ...ja myöskin lukemaan sitä porukkaa siinä tilanteessa, kun he pelaa.
Olli: Joo.
Kai: Ja jotenkin ajattelen, että myöskin miettiä, että okei, tämä on tällainen porukka, niin ehkä vähän niin kuin miettiä, että miten mä johdatan tätä eteenpäin.
Olli: Kyllä.
Kai: Joo. Mua jotenkin hirveästi itseä kiehtoo tämä ajatus siitä, että roolipeleissä ei ole mitään sellaista teatterin tai elokuvan muotoista käsikirjoitusta, että kohtaus tapahtuu kohtaus kohtaukselta ja se on hyvin ennalta määritelty.
Olli: Joo.
Kai: Tavallaan se antaa tilaa tälle improvisaatiolle ja myöskin tämmöiselle, että luodaan yhdessä sitä tarinaa ja näin edelleen. Se on hyvin mielenkiintoinen aspekti tässä. Kun puhutaan tästä pelaamisen elävöittämisestä, eli roolipeleissähän se perusjuttuhan on tämä pen and paper eli kynä ja paperi...
Olli: Joo.
Kai: ...ja sitten ne nopat, joita heitellään.
Olli: Jep.
Kai: Onko se semmoinen asia, mikä riittää sulle vai tykkääkö sä vaikka esimerkiksi jotenkin elävöittää musiikilla tai laittaa karttoja esille tai jotain muuta. Mä olen törmännyt somessa paljon tämmöisiin hienoihin pelipöytiin, jossa on keskellä jonkinlainen videoruutu ja siihen laitetaan kuvat sitten ja jossa on vähän animointia ja sitten näytetään, että sä olet täällä ja tuo on tuolla ja tästä voi liikkua näin ja näin ja näin.
Olli: Kaikki, millä sä itse haluat tai pystyt elävöittämään sun pelikokemusta, on aina kiva. Miniatyyrit on kivoja, kartat on kivoja. Kartat helpottaa erityisesti taisteluita eli kombattia aika vahvasti. Tämä tulee mun tietynlaisesta antitekno-oligarkki, minä olen luddiitti, pitäkää tunkkinne -mentaliteetista. Eli lyhykäisyydessään kaikista tarpeellisin ja välttämättömin aspekti roolipelaamisessa ei ole se materia, ei ole ne kartat. Musiikkia voi olla. Se ei ole välttämätön. Miniatyyrit voi olla. Se ei ole välttämätön. Kaikista tarpeellisin ja välttämättömin asia roolipelatessa on se, että sinä itse olet pelaajana siinä pelaamisessa mukana. Kaikki muu sen jälkeen on tietyllä tasolla toissijaista. Vaikkakin yleisesti sitä mukaa, kun roolipelaamista harrastaa, en tiedä miksi, mutta siinä tapahtuu tietynlainen noppien lisääntymis- tai multiplikaatioefekti. Elikkä minulla on yksi noppasetti, sitten minulla on toinen, sitten minulla on viisi, sitten minulla on arkku, joka on täynnä noppia. Ja jos joku kysyy, että mistä nämä ilmestyivät, sinä et pysty antamaan kovin konkreettista tai selkeää vastausta [naurua].
Kai: Eli onko siinä sitten sellainen vaara, että se pelaaminen alkaakin menemään tavallaan tämä tarpeisto edellä?
Olli: Se on yksi vaara, ja se on enimmäkseen minusta somen vaara vähemmän kuin sen pelaamisen vaara. Koska jos somessa törmää kaikkeen kivaan ja mielenkiintoiseen ja hienoon, niin totta kai se alkaa innostaa ja se luo semmoista, että hei, mäkin haluun tuon ja ai, ai, olenko mä tarpeeksi hyvä, jos mulla ei ole tuota. Minun vastaukseni on tietynlainen kreikkalainen filosofia, rehtiä ihmistä ei ole olemassakaan. Eli kaikki se, mikä on välinettä tai tavaraa, on aina tosi kivaa ja hienoa, mutta kukaan, joka oikeasti, aidosti haluaa erityisesti roolipelata ensisijaisesti pystyy siihen vanhempiensa kellarissa parin kolmen kaverin kanssa. Likainen hahmolappu ja yksi noppasetti tai puolikas, jota sä lainaat kavereilta. Mun sisäinen punkmies sanoo, että keskityt siihen olennaiseen. Se on mun henkilökohtainen mentaliteetti ja filosofia roolipelaamisessa. Mulla itselläni on tosi paljon välineitä tai tarvikkeita, mutta mä tiedostan, mikä niiden funktio on ja milloin ne on hyviä, mutta ne ei ole mulle välttämättömiä.
Kai: Eli loppujen lopuksi tavallaan se oma mielikuvitus on ehkä kaikista tärkein elävöittäjä tässä roolipelaamisessa.
Olli: On, kaikista tärkein.
Kai: Kaikki muu tuommoinen lisähärpäke voi näyttää kivalta, ja se antaa vaan lisää siihen, mutta se ei ole koskaan tavallaan se, että sulla pitäisi ensin olla se videotykki ja ostetut kartat ja animaatiot ja ääniefektit ja musiikit ja tunnelmavalot, että se homma onnistuu.
Olli: Kyllä.
Kai: Niin kuin tuossa jo hyvin kuvasit, se on se porukka ja sitten ne sotkuset hahmolaput, joista se kaikki lähtee sitten.
Olli: Kyllä.
Kai: Ja kaikella muulla voi vähän ehostaa sitten, jos haluaa. Olen aika lailla ummikko näissä peleissä, mutta tällä hetkellä on Warhammerin fantasiapeli menossa, ja sitä pelataan verkon välityksellä. Olikohan tämä Foundry, kun tämä nyt oli tämä pelialusta.
Olli: Joo, Foundry VTT on mulle tuttu alusta.
Kai: Joo. Siinä kyllä aika hyvin pelijohtaja sitten sanoo, kun siinä on pelejä pelattu ja kun on tullut näitä toimintakohtauksia, joissa ollaan jouduttu taistelemaan örrimörrien kanssa, niin mun mielestä hän on aika hyvin sanonut, että älkää ajatelko tätä videopelinä. Eli vaikka tavallaan se sun hahmon kuvake pystyy liikkumaan siinä alustalla tai kartalla, niin sitä pitäisi kuitenkin ajatella niin, että tässä voi tehdä muutakin kuin vaan liikkua ja sitten tapella. Käyttää sitä mielikuvitusta, miten muuten se hahmo voisi toimia. Se on ollut jotenkin aika avaava kohta itselle vähän niin kuin, että niin, tämä ei ole videopeliä, tämä on jotain juurikin sellaista, mitä tässä yhdessä rakennetaan.
Kai: Minä en nyt pelaa Baldur's Gate 3:a, mun pitää oikeasti osallistua tähän pelitoimintaan.
Kai: Joo. Ei ole selkeätä reittiä, mitä pitkin mennään, vaan tässä reagoidaan siihen, mitä tapahtuu koko ajan ja koetetaan yhdessä selviytyä tilanteesta.
Olli: Kyllä.
Kai: Mulla itsellä on vähän ollut aina ennakkoluuloja roolipelien suhteen. Onko sulle tullut vastaan sellaisia? Onko jotain stereotypioita tai tämmöistä, mitä roolipeleistä nähdään, että jotkut ihmiset on vaikkapa olleet silleen, että no en ikinä kyllä pelaa, kun se on semmoista? Mutta ehkä silmät ovat avautuneet, kun ovat pöytään istuneet.
Olli: Tietenkin joka ikisellä ihmisellä on luultavasti omat ennakkoluulonsa ja näin päin pois, ja ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella tai marjat ovat aina happamia, kun niihin ei yletä itse. On paljon puhetta yleisesti, jota pystyy seuraamaan netissä tai voi kuulla, jossa on kaikenlaisia ennakkoluuloja ja stereotypioita roolipelaajista. Mä tiedostan, että se on jollakin tasolla olemassa jossain, mutta se ei ole koskaan konkretisoitunut mulle itselleni sillä tavalla, että mä ymmärtäisin, miksi sen pitäisi johtaa minun ajattelutapaani tai miten se nyt yleisesti eroaa tästä ”minä intoilen näitä minun pikkufiguurejani ja minä olen kellarissa makaava ja piileskelevä menninkäinen, joka ei käy suihkussa ja sanoo ihmeellisiä asioita ja ei pysty sosiaalisesti ottamaan kontaktia”. Tämän perus arkkityypin ulkopuolella mulla itselläni ei ole mitään käsitystä näistä ennakkoluuloista. Kun mun pöytääni astuu joku pelaaja, mä yritän mahdollisimman ennakkoluulottomasti ottaa hänet vastaan. Sitten vasta kun hän pelaa, minä voin kategorisoida hänet erilaisiin arkityyppeihin, mutta ennen kuin mä tiedän, millainen joku ihminen on... ai jos hän haluaa tulla mun pöytääni, minä otan hänet vastaan. Se on tietynlainen semmoinen ennakkoluuloton muiden omaksuminen ja tietynlainen valmius hyväksyä toinen ihminen hänen omilla ehdoillaan, joka mulle itselleni on sellainen aspekti, joka vahvasti ajaa mun käyttäytymistä. Siksi mulle nämä ennakkoluulot, stereotypiat, karikatyyrit... Mä en itse pane niille kauheasti painoa, koska mä en vaan itse niitä koe, koska mä en niitä hae.
Kai: Joo. Tuo on kyllä vähän ehkä semmoinen arkkityyppi näistä pelaajista, mitä sä tuossa kuvasit. Sitten itsellä on... Oikeastaan se on jo kumottukin tässä, mutta on tullut tämä, että sun pitäisi tietää säännöt ja sun pitäisi olla jo valmiiksi siinä maailmassa mukana, vaikka sä et ole yhtään peliä vielä pelannutkaan. Se on yksi toinen.
Olli: Joo.
Kai: Tässä kyllä puheen aikana ja sun tarinoinnin aikana hyvin vahvasti muotoutuu se kuva siitä, että on paljon kiinni pelinjohtajasta, millainen se peli tulee sitten olemaan, ja se, mitä pelinjohtaja itse haluaa siltä peliltä ja pelaajalta.
Olli: Joo.
Kai: Hirveän hyvä, jos tässä on tämmöinen se hahmo vaikka luodaan ennen sitä peliä sen pelinjohtajan kanssa, jolloin siinä ehkä vähän niin kuin pelaajakin saa jo kiinni sen, että okei, mikä tämä pöydän asenne ikään kuin on ja onko tämä jotain sellaista ehkä, mihin mä haluan lähteä mukaan.
Olli: Joo, joo.
Kai: Joskus kauan, kauan sitten, kun on niitä ensimmäisiä pelejä pelannut, niin vaikka varmasti kaverit ovat tarkoittaneet hyvää, mutta se on mennyt se pelaaminen siihen, että kun hahmo on luotu, niin se on vähän niin kuin jo valmiiksi ajateltu, että millainen se hahmo on.
Olli: Joo.
Kai: Ja kun peli alkaa ja peli tehdään, tavallaan muut kertoo, mitä minä teen.
Olli: Joo, joo.
Kai: Eli tavallaan se, että saako tehdä itse valintoja ja miten se tavallaan sitten toimii niissä tilanteissa, että onko mulla mahdollisuus oikeasti päättää sitä, miten se hahmo pelaa tai miten se toimii. Versus se, että onko se vähän niin kuin ajateltu, että no me tarvitaan nyt vaikka yksi tämmöisen hahmon tähän peliin, ja sulla ei ole mitään tekemistä lauantai-iltaisin, niin tule sinä pelaamaan tähän ja...
Olli: Joo. Tule tähän pöytään, olet cleric, hiilaat ihmisiä, se on fine.
Kai: Niin. Kun me sanotaan, niin heität noppia [nauraa].
Olli: Joo, juuri näin. Tuossa tulee yksi toinen aspekti, joka on mun näkemyksessä kaikista tärkein. Se voidaan kiteyttää aika vahvasti tällaiseen aksioomaan eli lauseeseen, joka on, että huono pelinjohtaja voi selviytyä hyvässä peliporukassa, mutta ei ole olemassa niin hyvää pelinjohtajaa, joka voisi pelastaa huonon peliporukan. Elikkä pelinjohtajalla on hyvin vahva rooli ja vastuu ja tietyllä tavalla pystyy vaikuttamaan siihen peliin sillä omalla päätöksenteollaan, ja pelinjohtajan yksi vastuita on myöskin se, että hän ei sanele muille ihmisille sitä, mitä he tekevät, koska todella tärkeää on, että pelaajat tekevät omia ratkaisujaan, ja pelinjohtajan täytyy pakottaa pelaajat tekemään omia ratkaisuja. Mutta hyvin paljon ja kaikissa tärkein on se, että sulla on hyvä peliporukka, koska jos sun peliporukka luo skismaa sosiaalisella tasolla, joko yksi pelaaja on sellainen, joka ei muihin ihmisiin oikein uppoa tai tekee jotain ärsyttäviä asioita, niin sitä ei pelinjohtaja voi pelastaa. Pelinjohtaja voi taistella sitä vastaan ja tietyllä tavalla yrittää vääntää rautakangesta sille toiselle pelaajalle, että hei, tee nämä asiat näin, äläkä tee tätä, mitä sinä teet, joka aiheuttaa muille ongelmia tai skismaa tai papapapaa. Eli se, että sä löydät hyvän peliporukan, jossa on semmoisia ihmisiä, jotka ei ole välttämättä sun kavereita, mutta ajattelee samalla tavalla kuin sinä ja antaa sulle tilaa ja sä pystyt antaa heille tilaa ja ymmärtää heitä, se on se kaikista tärkein. Kun sä löydät hyvän peliporukan, sitten voidaan pelata vaikka räsypokkaa, eikä sillä ole sinänsä väliä, mitä pelinjohtaja sieltä toi screeninsä takaa sanelee, koska meillä on ihan hauskaa muutenkin. Joo, joo, joo, hölise sä siellä, kyllä me tässä nyt tehdään, mitä tykätään [naurua].
Kai: Eli loppujen lopuksi, jos ei ole porukkaa, niin joutuu vähän testaamaan eri pöytiä, että löytyy se oma.
Olli: Kyllä.
Kai: Ja tämä nyt ei sinänsä ole ollenkaan huono asia.
Olli: Ei.
Kai: Mä voisin ajatella näin, että Pöllökarhuissa kuitenkin eri pelinvetäjät, kaikki on kuitenkin tällaisia ihan turvallisia tiloja, joihin voi tulla mukaan...
Olli: Joo.
Kai: ... ja vähän haistelemaan ilmaa ja niin edelleen. Ja pelin jälkeen voi sitten vähän pohdiskella sitä, että onko tämä välttämättä se mun paikka.
Olli: Mulla on esimerkkinä mun viimeisimmässä D&D-kampanjassa, jota mä vedin, niin mulla oli yksi tai kaksi pelikertaa, jossa tuli ihminen, jota minä en tuntenut ja kukaan muu pelaajista ei tuntenut, mutta hän oli joskus pelannut D&D:tä ja hän halusi tulla pelaamaan D&D:tä. Meillä oli tavallaan se pelikampanja vähän kesken, mutta mä sanoin hänelle, että hei, istu vaan pöytään, seuraa miten me tässä pelataan, kuuntelet ja katselet, seuraat, mitä ihmiset tekee. Pari sessioita myöhemmin hän tuli siihen kamppikseen kesken kaiken tai oikeastaan uuteen kampanjaan hän tuli pelaajana mukaan.
Kai: Okei. Eli oikeastaan summa summarum: Jos vähänkään kiinnostaa, niin etenkin Porin alueella ottaa ensimmäisenä Pöllökarhujen Discord haltuun.
Olli: Kyllä.
Kai: Ja sitten sinne huutelemaan, että hei, minä haluaisin pelata.
Olli: Joo.
Kai: Ja siitä sitten homma lähtee eteenpäin. Ja vielä painotuksena, että ei ole väliä, onko vasta-alkaja vai kokenut pelaaja. Ihan yhtä lailla samalta viivalta voi tulla huutelemaan peliseuraa.
Olli: Juu, totta kai.
Kai: Joo. Onko nyt roolipeleistä jotain sellaista vielä, mikä on jäänyt tässä sanomatta, minkä haluaisit nostaa vielä esiin?
Olli: No ei nyt tässä kohtaa. Mun puheenvuoroni ovat mielestäni olleet aika hyvin kiteyttäviä mun omasta näkemyksestäni ainakin toistaiseksi. Sen vaan sanon, että roolipeleihin kannattaa ja suosittelen, että ummikkonakin ottaa selvää ja etsii niitä peliporukoita. Etsii sen oman ryhmänsä, jonka kanssa pelata. Minä olen itse paljon iloisempi, jos otetaan yhteyttä Pöllökarhuihin, mutta sen ei tarvitse olla mikään organisaatio. Se voi olla se sun kaveriporukka, ja jollakin on Dungeons & Dragonsin sääntökirja, ja sitten te vaan alatte pelaamaan ja sitten alatte sen jälkeen etsimään muita porukoita.
Kai: Ja jos jollakin ei sitä pelikirjaa ole, niin tässä voi tietenkin vinkata, että kirjastosta voi käydä lainaamassa. Meiltä myös löytyy näitä starter packeja, joita voi lainata ja kaveriporukan kanssa vähän kokeilla, että mites tämä homma oikein toimii.
Olli: Tätä en itse asiassa itse tiennyt. Tämä on äärimmäisen hyvä resurssi [naurua].
Kai: Noniin, hyvä homma. Tuli jotain uutta. Oli hyvä herätä tähän päivään. Hei, aletaan lopettelemaan. Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe ja mielenkiintoista keskustelua, mutta meillä aika tulee vastaan. Meillä jokaisessa jaksossa lopuksi käydään läpi Satakirjastojen pelihaastetta ja on pyydetty, että vieras aina valitsisi sieltä yhden kohdan, mikä jotenkin hänen aivonystyröitään kihelmöi siellä. Miten on, Olli? Minkä kohdan sä sieltä nostaisit esiin?
Olli: Mä itse ehkä nostaisin esiin kohdan 17 pelissä ratkaistaan mysteeri, koska yksi viimeisimpiä PC-pelejä, joita mä olen pelannut, oli Steamissa sellainen peli kuin Return of the Obra Dinn. Tämä oli tämmöinen indie-projekti. Se on yhden ihmisen tekemä peliprojekti, mutta sen pelin keskeinen premissi ja tavallaan koukku oli, että päähahmo on 1800-luvun alun, lopun jossakin siihen aikaan, kun purjelaivat olivat hyvin tärkeitä ja oli tämä East India Company. Siinä pelihahmo on East India Companyn vakuutustarkastaja, ja hän menee isoon monikantiseen purjelaivaan selvittämään, että koko sen laivan miehistö on hävinnyt ja/tai kuollut. Hän saa sinne mennessään mukaansa maagisen taskukellon, joka näyttää kuolleen henkilön viimeiset hetket yhtenä kuvana. Päähahmon tehtävä on selvittää, mitä tapahtui 60:lle miehistön jäsenelle plus parille matkustajalle ja mihin he kuolivat ja miksi.
Kai: Tämähän kuulostaa jo ihan roolipelin premissiltä melkein.
Olli: Melkein kyllä. Se, miksi se mua kiinnosti, oli se, että se oli äärimmäisen hyvä narratiivi ja se oli todella mielenkiintoinen ja tietyllä tasolla se oli takaperin kerrottu mysteeritarina.
Kai: Okei, joo. Nimi onkin tuttu, mutta tämä kyllä alkoi jotenkin kiehtomaan nyt enemmän. Ehkäpä pitää ottaa kokeiluun itse. Olli, kiitos todella paljon vierailusta Pelivieras-podcastissa.
Olli: Kiitos teille.
Kai: Kiitos myös sulle, joka olet kuunnellut tänne loppuun asti. Muistuttelen tässä myös, että Porin kirjastolla on paljon erilaisia podcast-sarjoja. Kannattaa ottaa ne haltuun. Hei, me palataan seuraavassa jaksossa uuden vieraan kanssa. Siihen asti moi, moi.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]