The Legend of Zelda – maailman fantastisin pelisarja

Kirjaston suippokorvat Mari ja Tuomas puhuvat tällä kertaa eräistä maailman parhaista konsolipeleistä. Nintendon kymmenien osien mittaiseksi kasvanut The Legend of Zelda -saaga on valloittanut pelaajien sydämet sukupolvesta toiseen. Mikä on sarjan salaisuus? Mistä aloittaa, ja onko järjestyksellä ylipäätään väliä? Entä mitä pelata Zeldojen jälkeen tai niiden sijaan? Varoitus: Jakso saattaa sisältää fanitusta.

Jakson tekstiversio saatavilla noin viikon kuluttua julkaisusta.

What is Porin kirjasto esittää?

Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.

[vauhdikasta elektronista musiikkia, musiikki vaimenee taustalle]

Tuomas: Terrrvehdys, ehkä jollain kahdeksalla r-kirjaimella tällä kertaa. Ja tervetuloa Porin kirjaston podcastin äärelle. Luvassa on jälleen kerran Pelinurkkaus, eli asiaa konsolipeleistä ja niiden vierestä. Meillä on paikalla jo tuttu kaksikko joillekin, eli kirjastonhoitaja Tuomas, hei, sekä Mari.

Mari: Hei. [naurahduksia, musiikki vaimenee] En tiedä pitikö esittäytyä, mutta ääh, mennään asiaan.

Tuomas: Aina on hyvä esittäytyä aluksi. Mutta mä olen hyvin innoissani tästä tämänpäiväisestä jaksosta, koska se käsittelee pelisarjaa, joka on meille varmaan kummallekin tuttu ja rakas.

Mari: Joo. Vanhempi kuin kumpikaan meistä. Ja sulle vielä rakkaampi kuin mulle. Eli joku saattoi jo nimestä hoksata, että Zelda.

Tuomas: Kyllä. The Legend of Zelda, Nintendon lahja ihmiskunnalle. Tämähän on tosiaan pelisarja, joka sukupolvesta toiseen tekee ihmisistä Nintendo-faneja. Niin siinä aina vaan käy. Tässä vaiheessa varmaan jo kolmanteen sukupolveen, koska tämä on melkein 40-vuotisella historialla varustettu sarja, johon kuuluu reilut parikymmentä osaa. Varmaan reilu kolmekymmentä, jos lasketaan mukaan kaikki uusintajulkaisut ja sen sellaiset. Ja me aiottiin käydä tämä läpi vissiin jossain tunnissa, maks [naurahduksia].

Mari: Joo, katotaan. Eli käydään ihan, lähdetään sieltä jostain ruohonjuuritasolta, että mistä on kyse. Mutta katsotaan mitä lopulta tulee. Mutta jutellaan vähän, että mikä siinä sarjassa viehättää. Ehkä vähän aikajanaa, myyntilukuja, mistä kannattaa aloittaa ja mitä Zeldan jälkeen.

Tuomas: Niinpä. Mä luulen, että tätä meidän podcastia kuuntelee varmaan paljon myös pelaajia, joille Zelda saattaa olla hyvinkin tuttu ennestään. Että heille on sitten luvassa vanhojen muistelua, ja oikeita ja vääriä mielipiteitä [pieni naurahdus] epäilemättä. Mutta vaikka nämä ei olisi tuttuja teille ollenkaan, niin kuulkaa, tämä toimii samalla tämmöisenä pelivinkkinä, että tiedätte ainakin mistä olette jääneet paitsi. Ja tosiaan ehkä päästään siihenkin, että mistä tähän sarjaan tutustuminen kannattaisi aloittaa.

Mari: Kyllä. Tai vähintään unilääke sitten, jos on aivan liian tuttua, niin sitten voi nukahtaa tähän ehkä.

Tuomas: Niin [naurahtaa]. Katsotaan mihin tämä menee [naurahduksia]. Mutta joo, pitäisikö tähän ihan ensi alkuun näille justiin meidän mahdollisille ummikkokuuntelijoille jotenkin tiivistää, että mistä Zeldassa on-

Mari: Mikä on Zelda.

Tuomas: Niin, mikä on Zelda, kuka se on. Mistä sitä voi ostaa [naurahduksia]. Ja mainos [naurahduksia]. Mutta siis Zeldahan on tämmöinen Nintendon toimintaseikkailusarja, joka sijoittuu Hyrulen fantasiamaailmaan. Joka on tämmöinen ikuiseen keskiaikaan jämähtänyt maailma. Ja näin pelien aikajana käsittää kymmeniätuhansia vuosia. Se on vähän epämääräistä. Jotkut pelit liittyy toisiinsa hyvinkin suoraan ja suurin osa varsin löyhästi.

Mari: Joo. Pelaajalla on yleensä siinä pelattavana hahmona sellainen mykkä tonttu Link [naurahduksia]. Hei älä naura, niin se menee.

Tuomas: Sillä on tonttulakki kieltämättä. Ja semmoinen Peter Panin-

Mari: Suipot korvat.

Tuomas: Niin, kyllä.

Mari: Yleensä.

Tuomas: Joo. Ja tämmönen, mikä, tunikako se on se hieno sana...

Mari: Juu.

Tuomas: ...tämmöiselle miehen minihameelle [naurahduksia].

Mari: Joo. No niin. Ja tämä Link yleensä pelastaa prinsessa Zeldan tai valtakunnan. Tai päivän.

Tuomas: Nimenomaan joo. Eli näissä peleissä, vaikka ne käsitteleekin tällein tuhansien vuosien ajanjaksoa oletettavasti, niin niissä pyörii paljon samannimisiä hahmoja. Eli tämä Link ei aina pelistä toiseen ole sama sankari, vaan pikemminkin tähän Hyrulen valtakuntaan aina syntyy uusi Link, joka syystä tai toisesta pukeutuu tähän vihreään nuttuunsa ja lähtee sitten pelastamaan valtakuntaa ja mahdollisesti prinsessa Zeldaa, jonka mukaan tämä sarja on nimetty.

Mari: Siis mä olen aina kuvitellut, että se on sama Link.

Tuomas: Ei kai se-

Mari: Nonni.

Tuomas: No se on taas näitä, että onko se uudelleensyntynyt sama sankari vai onko se vaan-

Mari: Aivan.

Tuomas: Joissakin peleissä se tuntuu olevan vaan, että hei sä olet ainoa sopivan ikäinen muksu, sä olet nyt Link [naurahtaa]. Ja tämä Linkin nimihän tulee siis siitä, että se toimii ikään kuin linkkinä pelaajan ja pelin välillä. Että pelaajan on tarkoitus samaistua tähän nuoreen poikaan sitten. Ja Link on tämän vuoksi myöskin mykkä, että hän ei puhu ollenkaan.

Mari: Joo. Mä heti lähden taas sivupoluille. Kun mä eilen luin IGN:n sivuilta, että uusimassa Zelda-pelissä Echoes of Wisdom, jossa ei pelata Linkillä, niin siinä ne oli sillein, että hei voisiko Link nyt puhua, kun se ei ole se pelattava hahmo.

Tuomas: Aa, niin.

Mari: Sitten ne oli testannut sitä ja todennut, että ei. Link ei puhu.

Tuomas: [naurahtaa] Mitä se edes sanoisi.

Mari: Nimenomaan. Ne oli, että mitä se sanoisi. Ja kukaan ei oikein osannut sanoa, että mitä se sanoisi, kun se on aina ollut mykkä. Eli Link ei vieläkään puhu.

Tuomas: Well excuse me princess. Tässä pitää tietää 80-luvun Zelda-animaatiosarja. Mutta tosiaan Link on yleensä mykkä, että se enintään huutelee semmoisia ”hip, hap, hip”. Ja tämä on yksi semmoinen tehokeino, mistä me itse asiassa ei silloin edellisessä jaksossa puhuttukaan, jossa me käsiteltiin siis tarinankerrontaa peleissä. Mutta tämmöinen mykkä päähenkilöhän on itse asiassa just klassikkotehokeino siihen, että siinä ei tule sitä eroa pelaajan ja hahmon välille, koska pelaaja voi itse mielessään kuvitella, mitä sankari milloinkin vastaisi näihin tilanteisiin.

Mari: Niin aivan. Kun siihen kuitenkin on, ainakin just tuossa Breath of the Wild:issa on animaatio siihen, että se ikään kuin puhuu...

Tuomas: Niin.

Mari: ...mutta se ei sano mitään. Ja sitten se on varmaan just semmoinen, että nyt jokainen kuvittelee eri tavalla mitä se sanoo ja miten sanoo.

Tuomas: Mm-m.

Mari: Joo.

Tuomas: Joitakin pelaajia toi häiritsee tosi paljon.

Mari: Okei.

Tuomas: Mutta musta se on aina Zeldoissa tehty ihan hyvin. Vaikka onhan se tietenkin huikeaa, että kaikki aina toistaa kaiken ”yritätkö sanoa minulle, että Zelda on vaarassa”. Mutta joo, tosiaan tämä prinsessa Zelda on tämmöinen, edustaa magiaa ja viisautta sitten, jos tämä Link edustaa tämmöistä urheutta ja muuta sankarillista. Niin, Linkinhän on muuten näissä vanhemmissa Zelda-peleissä pystynyt aina nimeämään itse myöskin.

Mari: Aijaa.

Tuomas: Että se on vaan kaanonnimi.

Mari: Oho.

Tuomas: Joo. Niin sä et ole varmaan, sitten mä olisin jo kysynyt, että nimeätkö sä yleensä Linkin, mutta et sä ole tainnut pelata niin vanhoja Zelda-pelejä välttämättä?

Mari: En. Mä aloitin tässä Switch-kaudella vasta.

Tuomas: Joo. Nykyään kun siihen on lisätty siihen sarjaan ääninäyttely, niin sitten ne kaikki kutsuu sitä vaan Linkiksi. Mutta se oli noissa vanhemmissa hauskaa, kun sen pystyi vaikka nimeämään, että Tuomas tai Pasi tai jotain mautonta.

Mari: Okei. Koska en tiennyt tuota, niin tuntuisi väärältä antaa Linkille nimeksi, en mä tiedä, Matti. Anteeksi kaikki Matit, ei mulla ole mitään Mattia vastaan, mutta että se vaan ei, se [naurahtaa] tuntuu väärältä.

Tuomas: Niin [naurahtaa]. Joo. Ja sitten tässä sarjassa vielä näitä yleisiä Zelda-pelien tämmöisiä tunnusmerkkejä on myös pahis Ganon tai Ganondorf, joka on sitten tällainen ikiaikainen uudelleensyntyvä paha. Ganondorf on tämmöinen varkaiden kuningas kuin missäkin Aladdin kolmosessa [naurahtaa].

Mari: Aivan. Ja oliko tässäkin, että sen ulkomuoto saattaa vaihdella semmoisesta ihmismäisestä johonkin possuun?

Tuomas: Joo, niin nimenomaan. Tämä Ganon-muoto sitten on yleensä tämmöinen perinteinen possudemoni. Mutta nämä on oikeastaan ne kolme hahmoa, jotka löytyy melkeinpä Zelda-pelistä kuin Zelda-pelistä sijoittuu ne sitten mihin aikaan tai aikajanaan tahansa. Mennään tuohon sotkuun vähän myöhemmin. Mutta joo, tämä tosiaan tämä Zeldojen aikajana on kyllä semmoinen rakettispagetti, että siitä ei kukaan ota selvää. Ja ehkä tässä tekijätkin on ajatellut, kun ne on tätä tehnyt, että se on ikään kuin semmoinen, ne on vaan tehnyt pelin kerrallaan. Jokainen peli on tämmöinen itsenäinen teos. Ja se on ikään kuin tämmöinen legenda, jota vaan kerrotaan. Että siellä toistuu nimiä, sitä ei tarvitse ajatella liian pitkälle. Mutta tietenkin fanit miettii sen ihan liian pitkälle. Ja ne on obsessoituneita siihen, että miten nämä sopii yhteen.

Mari: Missä löytyy viittaus mihinkin.

Tuomas: Niinpä. Joo.

Mari: No niin, mä lähden tässäkin nyt sitten taas heti, että onko sillä... Niin no kun oikeastihan sillä ei ole väliä, että miten ne linkittyy toisiinsa. Kun mä väittäisin, että Zelda-peleissä yksi viehätys on siinä, miten erilaisia ne on keskenään. Että joo, siellä on niitä, on toimintaseikkailua, on aivopähkinöitä, on roolipelielementtejä, tasohyppelyä. Mutta ne on keskenään tosi erilaisia.

Tuomas: Joo, ne on kyllä. Siis Zelda-pelit tosiaan, niille on ehkä yhteistä semmoinen vähän sadunhohtoinen tai tarunhohtoinen tunnelma sitten. Mutta siis jos katsoo kuvia, että miltä Zelda-pelit näyttää, niin nehän eroaa kuin yö ja päivä. Yhdellä vilkaisulla pystyy yleensä tunnistamaan, että mikä Zelda-peli on milloinkin kyseessä. Että jo ihan ulkonäkönsä ja sen puolesta, että miltä ne kuulostaa musiikillisesti, niin niillä on todella tämmöinen tunnistettava persoonallisuus jokaisella pelillä. Ja sen takia myös on ikuinen kiistanaihe, että mikä Zelda-peli on kenenkin suosikki. Koska nämä lähtökohtaisesti kaikki, Zelda-pelit on aina ollut tämmöisiä Nintendon parhaiten suunniteltuja pelejä. Että huonoimmatkin Zeldat on oikeasti ihan sikahyviä. Ja sitten se edes top vitosen valitseminen tässä sarjassa on äärimmäisen vaikeaa just siksi. Mutta se aina, munkin [suosikki] Zelda-peli sattuu olemaan aina se, että mitä milloinkin pelaan, siltä se tuntuu [pieni naurahdus]. Että mulla on semmoinen ehkä kolme, neljä semmoista omaa suosikkia, mitkä on vaan niin loistavia. Ja jokainen on niin erilainen, että niiden vertaileminen jopa sarjan sisällä tuntuu sitten ihan pöhköltä.

Mari: Joo.

Tuomas: Joo. Mä ajattelin tässä muuten, tästä Zeldan viehätyksestä kun puhutaan nytten, niin tosiaan käydään tämmöinen pikku historiakierros, jos sulle käy?

Mari: Juu, anna palaa.

Tuomas: Joo. Sä et oo varmaan pelannut Zelda ykköstä koskaan?

Mari: En ole en.

Tuomas: Joo. Mutta sä tiedät miltä se näyttää [naurahtaa]?

Mari: Joo, mulla on mielikuva.

Tuomas: Joo. Eli siis Zelda ykkönenhän ilmestyi vuonna 1986. Miljoona vuotta sitten. Tai melkein 40 vuotta sitten. Ja tässä tosiaan Zelda ykkösessä oli siis ideana, että se oli vähän niin kuin tämmöinen sisarpeli Super Mariolle. Että kun Super Mariossa mennään vasemmalta oikealle ja hypitään vihollisten päälle, niin tämä Zelda oli sitten täysin toisenlainen, että se on kuvattu tällein yläilmoista käsin ja siinä päästään sitten tutkimaan Hyrulen valtakuntaa ihan suhteellisen vapaasti. Ja tämän tunnetun myytin mukaan tämä perustuu japanilaisen kehittäjäguru Shigeru Miyamoton lapsuusmuistoihin, kun hän pyöri jossain Japanin metsissä ja löysi sieltä luolia ja muuta tällaista.

Mari: Ai.

Tuomas: Ja sitten päätti siirtää tämän pelimuotoon.

Mari: Mahtavaa.

Tuomas: Niin. Jos se on totta. Nintendo oikeasti tekee aina tosi salamyhkäisesti näitä pelejä ja sitten ne vaan tykkää heittää etenkin jotain tämmöisiä Shigeru Miyamoto -legendoja aina sitten. Ja niitä toistetaan niin paljon, että ne on totta. Mutta minäkin toistan tämän, joten nyt se on totta.

Mari: Kyllä. Joo.

Tuomas: Ja se on ihan super kunnianhimoinen siis tämmöiseksi pikselimössöpeliksi just. Että tämä oli ensimmäinen konsolipeli, missä pystyi, muistaakseni ensimmäinen konsolipeli, jossa pystyi tallentamaan. Mikä on nykyään ilmiselvää, että kun pelin jättää kesken, niin sen voi tallentaa ja jatkaa siitä, mihin jäi. Mutta tuohon aikaan siis se oli ihan valtava semmoinen tavallaan statementti, että sä et pysty pelaamaan tätä peliä yhdeltä istumalta, tämä on niin iso.

Mari: Okei. Nyt jos tiedät, tai suurin piirtein, minkä mittainen vaikka tuntimäärältä se on se ensimmäinen peli? Suurin piirtein.

Tuomas: No siis jos ei olisi läpipeluuopasta, niin sitä ei pääse läpi.

Mari: Okei [naurahduksia].

Tuomas: Se on sitä aikaa, että siinä ei ole mitään tutoriaaleja tai tämmöistä. Mutta sanoisin, että jos tietää mitä tekee, niin ehkä kymmenisen tuntia, kymmenen, kaksikymmentä. Se on aika vaikea peli.

Mari: Joo. Sillein keskivertona. Toki jotkut speedrunnaajat varmaan vetää jollain kikoilla sen puoleen tuntiin tai jotain.

Tuomas: Joo, varmaan justiin ilman miekkaa tuntiin tai muuta vastaavaa.

Mari: Joo.

Tuomas: Että tavallaan heti alusta saakka, niin tämä toi sen yhden Zelda-pelien parhaimman puolen, no yksi parhaista puolista on tietenkin musiikki, mutta toinen on sitten justiin tämä tutkimisen ja löytämisen riemu, mikä näihin aina liittyy. Mutta se on muuten siis niin alkeellinen, että ei voi välttämättä Zelda ykköstä suositella muuten kuin että jos oikein välttämättä haluaa tehdä tämmöisen kulttuuriteon.

Mari: Okei.

Tuomas: Mutta tällein. No joo, Zelda kakkosesta ei tarvitse varmaan puhua, se oli semmoinen tosi omituinen jatko-osa.

Mari: Okei.

Tuomas: Mutta se on ainoa Zeldan jatko-osa, jossa on jatko-osan numero. Sen jälkeen ne vaan luopu siitä [naurahtaa].

Mari: Okei. ”Ei tää toimi, joo mennään vaan”.

Tuomas: Ei edes yritetä. Mutta sitten mä haluaisin vaan lyhyesti puhua, vuonna -92 ilmestyi A Link to the Past. Ja tämä on yksi tämmöinen pelihistoriaan kuuluva tosi klassikko, joka keksi tämän kuuluisan Zelda-kaavan viimeinkin ihan kunnolla.

Mari: Okei.

Tuomas: Eli kun sä aikaisemmin puhuit just, että ne on toimintaseikkailua, missä saadaan näitä esineitä ja käydään luolastoja läpi, niin A Link to the Past oli tämä, joka hioi sen huippuunsa. Zelda-peleissä yleensä liikutaan maailmankartalla täällä Hyrulessa. Ja sitten tehtävänä on mennä tämmöisiin luolastoihin. Ja sitten astellaan luolastoon sisään, siellä on lukittuja ovia, pahoja vihollisia. Etsitään avaimia ja sitten siellä tulee tämmöinen, luolan puolivälissä jonkinlainen välipomotaistelu. Joka sitten piestään, se pahis. Ja palkinnoksi saadaan uusi esine.

Mari: Vou.

Tuomas: Niin kuin vaikka jousipyssy tai vastaava. Ja sitten esineitä käytetään ratkomaan loput luolaston ongelmat ja tapetaan bossi. Link saa sydämen ja sitten siirrytään takaisin sinne –, eli lisää elinvoimaa-

Mari: Just meinasin täsmentää, joo.

Tuomas: Joo, ei revitä vihollisen sydäntä irti. Nämä ei ole niin väkivaltaisia pelejä yleensä. Ja sitten palataan sinne Hyrulen keskusmaailmaan, jossa tämä uusi esine sitten laitetaan hyötykäyttöön ja sillä saadaan taas jotain kivaa matkalla seuraavaan luolastoon.

Mari: Se on kyllä toimiva kaava. Ja siis jotenkin yllättävän, jo siis kolmannessa pelissä, yllättävän aikaisin kuitenkin hoksasivat, että tämä on se, mikä toimii ja saa nyt toistua.

Tuomas: Niinpä, joo. Että siinä ensimmäisessä Zeldassa oli kanssa ne luolastot, mutta se oli oikeastaan vaan just sitä, että mentiin ja tapettiin vihollisia ja kerättiin avaimia. Että tässä tuotiin mukaan justiin tämä koko ajan kasvava esinearsenaali, joka on mun mielestä mahtavaa. Että just Link saa jousipyssyn, millä voi ampua kauemmas tai tarttumakoukkua, mitä näitä on.

Mari: Onko ne esineet sitten, onko ne suurin piirtein samoja pelistä toiseen vai onko, että joka pelissä tulee joku uusi aivan randomesine?

Tuomas: Joo, kyllä siinä on ne klassikot. Että kyllä ihmiset suuttuisi, jos jossain Zelda-pelissä ei tulisi just sitä jousipyssyä tai muuta. Mutta yleensä sitten näissä on aina joku uusi esine, joka saattaa olla pelin nimessä. Esimerkiksi just Ocarina of Time, joka... [naurahtaa]

Mari: Aivan.

Tuomas: Tai näitä vastaavia. Että sitten saadaan tällaisia erikoisempia. Tai Majora’s Mask, jossa tehtävänä on vaan koko ajan vaihtaa, siinä kerätään kymmeniä erilaisia naamioita, jotka antaa Linkille aina erilaisia voimia ja muuta.

Mari: Okei, siistiä.

Tuomas: Joo, siis näissä on tosi paljon vaihtelua, nimenomaan tässä esinearsenaalissa, mitä saadaan käyttöön. Mutta joo, ei käydä jokaista Zelda-peliä läpi, meillä ei ole siihen aikaa.

Mari: Joo.

Tuomas: Mutta Zelda on siitä mielenkiintoinen pelisarja, että se on keksinyt itsensä uudestaan monta kertaa. Ja justiin tämä äsken mainittu Ocarina of Time on semmoinen, että se on pelimaailman Citizen Kane. Tai joku, en mä tiedä, Edvin Laineen Tuntematon sotilas. Että se on vaan kehuttu ihan kyllästymiseen saakka. Vielä 26 vuotta julkkarin jälkeen, niin sillä on korkein arvostelukeskiarvo millekään pelille.

Mari: Joo. Oho. Siis mitä?

Tuomas: Joo. Se on. Että jos te ootte ikinä miettinyt, että millä pelillä on korkeimmat arvosanat ikinä, niin se on The Legend of Zelda: Ocarina of Time, joka julkaistiin vuonna -98.

Mari: Ja millä laitteella tätä voi pelata?

Tuomas: Nintendo 64:llä alun perin. Eli ensimmäisiä näitä kolmiulotteisia pelejä. Tämä heitti Zelda-sarjan 3D-aikaan tavalla, joka oli sitten niin edellä aikaansa, että siitä ei ole vieläkään monet päässyt yli.

Mari: Okei.

Tuomas: Ocarina of Time on kyllä ihan mahtava peli vieläkin. Vaikka tietenkin jos on tottunut nykyajan peleihin, niin se ei ehkä ole ihan niin suuri seikkailu kuin silloin. Mutta se kuuluu yleissivistykseen. Ja sitä pystyy pelaamaan nyt siis näillä Nintendo Switchilläkin, näillä uusilla laitteilla, jos maksaa sitä korkeampaa kuukausimaksua Nintendo Switch Online...

Mari: Okei.

Tuomas: ...mikä se on se Expansion Pack. Niin siellä pääsee Nintendo 64 -peleihin käsiksi. Mutta joo, se oli semmoinen, että se sarja keräsi ihan hirveenä uutta yleisöä siinä ja todella nosti tämän sillein korkeimpaan prestigeen, mitä sai sitten... Että Nintendo itsekin on pitänyt Ocarina of Timea sitten seuraavat melkein kaksikymmentä vuotta semmoisena, mitä ne aina piti malliesimerkkinä hyvästä Zelda-pelistä.

Mari: Okei, joo.

Tuomas: Joo. Mutta näitä siis on tosiaan. Ja sitten 2000-luvulta eteenpäin, niin tosiaan oma suosikki on sitten The Legend of Zelda: The Wind Waker. Voin jo tässä vaiheessa paljastaa.

Mari: Ai.

Tuomas: Siis näistä tämmöisistä klassisista Zelda-peleistä.

Mari: Aa okei. Mä jo olin sillein, että mitä, eikö se olekaan Tears of the Kingdom.

Tuomas: No kyllä se oikeasti ehkä on Tears of the Kingdom. Mutta se on liian uusi peli, niin mun pitää hakea, tällein nostella täällä laseja ja hakea tämmöistä erikois-

Mari: Aivan, että sä tykkäsit ennen kuin se oli coolia.

Tuomas: Niin.

Mari: Tai jotain.

Tuomas: Jos jotkut kuulijat ei tiedä, että miltä The Legend of Zelda: The Wind Waker näyttää, niin kannattaa googlata. Siis se on ihan tyrmäävän kaunis.

Mari: Siis siitä tulee, eikö se ole se, mistä tulee vähän niin kuin Tove Jansson, muumit pieleen pikkuisen?

Tuomas: Joo, todellakin.

Mari: Semmoinen vähän chibimäinen piirroshahmo, semmoinen tyyli.

Tuomas: Joo. Kyllä joo. Ja ihmiset inhosi sitä silloin, kun se peli tuli. Siis fanit nimenomaan. Tämä oli mun ensimmäinen Zelda-peli, mitä mä ikinä pelasin. Sillein, että olin 11-vuotias ja näin justiin muutaman kuvan, että onpas pirteän näköinen ja hieno piirrosmainen ulkoasu. Mä en tiennyt mitään, mitä internetissä tapahtui, mutta ihmiset oli vihaisia. Koska Ocarina of Time kuitenkin oli tämmöinen just, että se näytti kuitenkin tämmöiseltä perinteiseltä fantasiaseikkailulta.

Mari: Oliko se vakavasti otettavan näköinen?

Tuomas: No oli sen ajan mittapuulla joo. Nykyään se on aika kulmikas ja yksinkertainen.

Mari: Aivan.

Tuomas: Mutta siihen aikaan justiin ihmiset kuvitteli sen, että se on just, ne odotti, että seuraava peli näyttäisi sitten justiin Taru sormusten herralta, Tarulta sormusten herrasta [naurahduksia]. Suomen kieli.

Mari: Suomi on vaikeeta.

Tuomas: Mutta sitten se ei näyttänytkään. Että se oli tosiaan tuommoista yksinkertaista piirrosgrafiikkaa ja hahmot on kauheita pallopäitä. Seikkaillaan valtamerellä eikä tuolla keskellä metsiä. Että se oli semmoinen kulttuurishokki faneille nimenomaan, että miksi tämä edes on Zelda-peli. Mutta sitten aika on näyttänyt, että se on nykyään yksi rakastetuimmista niistä peleistä. Ja se ei ole vanhentunut päivääkään. Se näyttää yhtä hyvältä nykyään kuin silloin.

Mari: Joo. Siis se, että kun on semmoinen, ei tavoittele mitään realistista, vaan nimenomaan ehkä vähän semmoista piirrostyyliä, niin se kestää aikaa paremmin. Mutta mä voin kuvitella, että jotkut niin sanotut tosi miehet, kun saivat Wind Waker:ista kuvan silmiensä eteen, niin saattoi se olla aika šokki, että mikä tämä lastenpeli on.

Tuomas: Niin. Etenkin kun Nintendolla on vähän semmoista mainetta. Etenkin siihen aikaan, siis 2000-luvun alku oli tosi hassua aikaa peleille ylipäätään. Se oli just sitä aikaa, kun valitettiin, että pelit on kauhean väkivaltaisia ja ne on kuitenkin suunniteltu lapsille, että miksi lapsille tulee väkivaltaviihdettä. Niin pelaajat oli tosi herkkänahkaisia, että nämä on aikuisten juttuja. Ja sitten kun ne näyttää just tuommoiselta iloisen pirteältä ja piirrosmaiselta, niin siitä ei vaan tykätty. Mutta aika on mennyt eteenpäin. Nintendo sitten koitti seuraavissa peleissä hieman korjata sitä kurssia, että Zelda Twilight Princess, mikä tuli 2006, niin se oli sitten semmoinen synkkä ja väritön. Hyvä peli kyllä.

Mari: Joo. Mutta se näyttää myös toisaalta just sillein vähän aikansa tuotteelta, kun se on, niin kuin sanoit, niin väritön.

Tuomas: Joo.

Mari: Ja just teemoiltaankin. Siinä on kaikkea vähän semmoista kulmikasta ja tuiman näköistä, jos niin voi sanoa.

Tuomas: Niin on [naurahduksia]. Todellakin. Mutta joo. Sitten tosiaan, no joo, ei nyt käydä tosiaan kaikkia näitä pelejä läpi. Mutta voi sanoa vaan, että siis tämä Zelda-kaava pysyi silti kuitenkin samanlaisena. Ulkoasu vaihteli paljon.

Mari: Kunnes.

Tuomas: Joo ja näissä oli kyllä, jokaisessa pelissä on se oma persoonansa ja ne on yksittäisiä tekeleitä ja niin edespäin. Mutta sitten ihmiset alkoi kyllä hieman kyllästyä siihen. Tai sanotaan, että muut pelit otti Nintendon kiinni tässä. Että joskus mä muistan, 2011 kun olin armeijassa ja tuli tämä uusi Zelda Skyward Sword, mitä oli odotettu viisi vuotta, niin sitten se ei vaan ollut niin ihmeellinen, kun samaan aikaan tuli justiin joku The Elder Scrolls V: Skyrim, mikä tarjos kymmeniä neliökilometrejä tutkittavia alueita, mitä sai tutkia ihan vapaasti ja eksyä ja kokeilla. Niin sitten se tuntui, että Nintendo vieläkin katselee sinne 90-luvulle Ocarina of Time:n perään.

Mari: Joo. Niin että jos niissä yksi pääelementeistä kuitenkin on se tutkiminen, ja sitten jos toiset menee siinä ohi, niin voihan se olla vähän semmoinen äh, voi ei Zelda.

Tuomas: Niin, joo. Kun Zelda alkoi aina vaan enemmän –, se on muuten hyvä pointti, joo. Siis niissä alkoi olla vähemmän sitä tutkimista myös, Zelda-peleissä. Että ne alkoi keskittyä ehkä enemmän just siihen tarinaan ja tunnelmaan ja sitten tämmöisiin yksittäisiin kikkoihin. Mutta sitten piti myös hyvin tarkasti huolen, että pelaaja meni aina oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan. Ja justiin luolastot oli edelleen hyviä ja niissä oli tämä Zelda-kaava kyllä tosi hyvä, mutta jotain uutta kaivattiin sitten ehkä. Kunnes nyt eletään tätä uutta aikaa ja Zelda keksi itsensä taas uudestaan. The Legend of Zelda: Breath of the Wild ilmestyi keväällä 2017 ja se räjäytti kaikki mahdolliset pankit. Siis se oli niin hyvä.

Mari: Joo. Nyt mun pitää ihan tarkistaa, kun mulla siis se on, vaikka se tuli jollekin muulle konsolille kuin Switchille, tai samaan aikaan-

Tuomas: Joo, se tuli myös Nintendo Wii U:lle...

Mari: Joo.

Tuomas: ...jota kukaan ei ostanut paitsi minä.

Mari: Mutta se on siis Switchin neljänneksi myydyin peli.

Tuomas: Joo. Ja päälle 30 miljoonaa kappaletta taitaa olla se lukema, mikä on aivan-

Mari: Joo, 33.

Tuomas: 33 miljoona kappaletta, mikä on aivan pöyristyttävää. Koska esimerkiksi justiin tämä Ocarina of Time, muistuttaisin jälleen, kaikkien aikojen parhaiten arvosteltu peli, jolla on uskomaton maine, niin se on myynyt jotain 8 miljoona ehkä. Se oli eniten myynyt tätä ennen.

Mari: Se on aika huikea ero.

Tuomas: On, on. Siis se on jotain ihan tolkutonta, että yhtäkkiä –, kun Zelda oli aina ollut tämmöinen, justiin tämmöisten Nintendo-fanien, jostain syystä etenkin naisten, suosikki. Tämä on semmoinen pelisarja, joka vetoaa jostain syystä paljon naisiin. Että mä muistan, yläkoulussa mä olin ihan ällistynyt, kun luokan tytöt pelasi Zeldaa. Sillein että.

Mari: Oh my god, tytöt pelaa.

Tuomas: Joo, tytöt pelaa jotain muuta kuin jotain Barbie pony adventuria [naurahduksia].

Mari: No niin, Breath of the Wild.

Tuomas: No joo. Mutta kuitenkin. Niin siis tästä tuli mainstreamia, että kaikki pelasi yhtäkkiä Zeldaa. Ja kaikki puhui Zeldasta. Ja tämä palasi takaisin siihen, että nyt on avoin maailma, nyt saa tutkia. Nyt saa mennä, kokeilla ja hakata päätä seinään, jos menee liian vaikeaan paikkaan. Ja siinä ei pidetty ollenkaan kädestä kiinni sillä lailla.

Mari: Joo. Muistan kun avasin, ja sitten kun olin tottunut hieman lineaarisempiin peleihin ylipäätään, ja sitten avasin Breath of the Wild:n ja mä olin vaan sillein, että mihin mun pitää mennä, mitä mä teen.

Tuomas: Ja se on myös yksi parhaista jutuista tässä pelissä.

Mari: On.

Tuomas: Just että kaikki pelaa sitä eri tavalla. Ei pysty samassa järjestyksessä meneen paikkoja vaan yksinkertaisesti. Että se on jotenkin niin hyvin suunniteltu peli, että siinä kun Link herää siitä alku-, tämmöisestä mistä lie kammiosta onkaan, ottanut semmoiset sadan vuoden tirsat, niin siinä on sitten semmoinen alkututoriaali. Ehkä ekat 1–4 tuntia menee semmoisella vähän rajatulla alueella, jossa saa kuitenkin pööpöillä ja opetella pelaamaan sitä peliä. Ja sen jälkeen vaan kaikki portit on auki ja voit lähteä mihin suuntaan tahansa. Tarkoituksena on pelastaa prinsessa Zelda, mutta kukaan ei ensimmäisellä pelikerralla pysty tekemään sitä heti alkuun. Että siinä kyllä jotain sata tuntia menee heittämällä [pieni naurahdus] sitten vaan seikkaillessa.

Mari: Joo, ihan vaan siihen, niin, just siihen, että uu mikä tuolla on, määpä meen kattoon mikä tuo on. Ja oho, mikä hirviö tuo on. Että ai, täällä on tämmöinen kylä. Ja se on niin siistiä. Se on niin mahtavaa, että pystyy vaan pelissä pööpöileen ympäriinsä ja miettiin, et miten mä pääsen ton vuoren huipulle ja mitähän tuolla kanjonin pohjalla on. Ja se on aivan mahtavaa.

Tuomas: On, ehdottomasti. Että se nimenomaan antoi pelaajalle silleen hyvin ei-nintendomaisesti vaan kaikki avaimet heti, että mee vaan etsimään.

Mari: Ja tosiaan jännästi sitten taas erilainen niihin, tyyliin vaikka siihen edelliseen. Että tässähän ei voi sanoa, että se olisi juonellisesti erityisen hyvä [pieni naurahdus].

Tuomas: Niin, joo.

Mari: Kun se ei ole se juttu siinä mun mielestä.

Tuomas: Joo. Breath of the Wild on jännä muuten, justiin sitten siinä on se dilemma justiin, että kun voit mennä mihin vaan, niin miten siinä kertoo tarinan. Ja vastaus on, että ei ihan yhtä hyvin kuin välttämättä tuommoisessa lineaarisemmassa pelissä. Mutta sehän on justiin sillein hassua, että Link herää jostain sadan vuoden päiväunilta ja sitten siellä ympäri maailmaa on siroteltu tämmöisiä, onko ne muistoja.

Mari: Niin muistoja, joo.

Tuomas: Joo. Että niihin kun menee, niin sitten siinä paljastuu joku muisto, että mitä tapahtui silloin sata vuotta sitten. Eli suurin osa pelin tarinasta on tapahtunut jo ennen kuin Link herää. Ja ne voi sitten löytää nämä muistot missä järjestyksessä tahansa, mikä tekee kyllä juonen seuraamisesta vähäsen vaikeampaa.

Mari: Mutta se taas omalta osaltaan on ehkä siistiä sillein, että löytää jonkun muiston ja toisten ja sitten rupeaa yhdisteleen niitä palapelin palasia, että uu, näinkö tässä on käynyt.

Tuomas: Niin joo, se on toisaalta aivopähkinä vähän niin kuin itsessään.

Mari: Mm.

Tuomas: Joo. Mutta Breath of the Wild, mä olen pelannut sen kahdesti läpi. Just kahdella laitteella.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja siinä jotain parisataa tuntia.

Mari: Ja vieläkin olisi varmaan semmoinen olo, että voisi pelata lisää.

Tuomas: Joo, ei se viimeinen läpipeluu ollut se toinen ihan varmasti. Ja sitten tässä vuonna -23 ilmestyi sitten suora jatko-osa tälle myös, tämä Tears of the Kingdom, mikä aikaisemmin namedropattiin. Mä otin mun kesälomat, aloitin toukokuussa [pieni naurahdus] sillä lailla, että mä ehtisin pelata Tears of the Kingdom:ia rauhassa julkkaripäivästä eteenpäin. Ja siis se oli aivan mieletöntä. Siis mä elin Zeldaa kaksi viikkoa ainakin, enemmänkin, melkein kolme viikkoa sillein ihan hirveitä pelituntimääriä.

Mari: Joo.

Tuomas: Oliko mulla jotain 120 tuntia ennen kuin se meni edes läpi. Nyt mulla on 190 tuntia siinä.

Mari: Joo. Ja tuliko vielä vihkollinen tarinaa siihen sivuun, että mitä siinä nyt tuli [naurahduksia] tehtyä? Että pystyi käydä keskusteluja, että mitä sitä nyt tuli nähtyä ja tehtyä.

Tuomas: Niin, kehtaanko mä edes myöntää, että mä tosiaan, mä pidin päiväkirjaa mun Zeldan pelaamisesta.

Mari: Kyllä sä kehtaat. Se on niin siistiä [naurahduksia].

Tuomas: Joo. Mä tosiaan ihan semmosta paperista päiväkirjaa pidin, että no niin, kävinpä täällä Lanayru-vuorella nytten ja löysin sieltä jonkun hienon miekan. Ja sitten otin turpaan ja blaa blaa blaa. Tällein kirjoitin siis vaan sitä mukaa kun pelasin. Ja se ei ole mikään hieno kaunokirjallinen teos, mutta se on ollut ihan hupaisa joskus jälkikäteen katsoa, että miten kujalla sitä pelasi silloin ja miten innoissaan sitä pelasi silloin kun se tuli. Se on mun lempipeli [pieni naurahdus].

Mari: Mutta tavallaan, että miten se ei voisi olla? Koska Breath of the Wild vähän niin kuin mullisti kaiken, mutta Tears of the Kingdom on vielä next level. Siinä on vielä isompi maailma. Ja mä väittäisin, että se juoni siinä on rakennettu vähän paremmin. Että sieltä löytyy samaan tyyliin, ei muistoja, mutta muuta. Niin että se menee vielä eteenpäin siitä, mitä Breath of the Wild oli.

Tuomas: Joo, mun mielestä siinä on kans hieman parempi juoni sillein kokonaisuutena. Tai siinä on semmoisia ikimuistoisia hetkiä, että ne selvästi otti opikseen. Kuusi vuottahan ne sitäkin väsäsi. Pitäisikö sekin muuten melkein laskea Zelda-pelien tämmöiseksi tavaramerkiksi, että ne myöhästyy aina [pieni naurahdus].

Mari: Aivan. Voi ei [pieni naurahdus].

Tuomas: Joo. Mutta kato taidetta ei voi kiirehtiä. Tai no voi.

Mari: Voi, mutta mieluummin niin, että semmoinen valmis peli kuin että tässä teille tämmöinen keskeneräinen ajallaan ja me päivitellään sitä sitten sen mukaan. Koska näitäkin varmaan on.

Tuomas: Niin. Tears of the Kingdom saa tosiaan Breath of the Wild:n tuntumaan semmoiselta demoversiolta tai ensimmäiseltä yritykseltä joidenkin juttujen suhteen. Mutta sitten, musta tuntuu, että kun se tuli, niin kaikki oli sitä mieltä, että tämä on parempi kuin Breath of the Wild. Mä olin ehdottomasti ainakin sitä mieltä.

Mari: Kyllä, joo. Sama.

Tuomas: Ja nyt reilussa vuodessa kaikki onkin päättänyt, että Breath of the Wild on itse asiassa parempi ja Tears of the Kingdom on yliarvostettu ja blää blää blää.

Mari: Nythän se joku muumipappa ”eikä ole”.

Tuomas: Niin siis, se on, joo. Kun mä katson niitä jotain videoanalyyseja YouTubesta, missä joku nenä-ääninen kertoo, että [tekee nenä-äänen] ”njyy, itse asiassa, yy”. Niin sitten mä voin, että joo mä tavallaan ymmärrän tuon näkökulman, mutta sitten jos mä pelaan Tears of the Kingdom:ia [pieni naurahdus], niin sitten mä muistan, että ei ei, kun tämä on vaan niin hyvä, että mä en mitään muuta mieluummin pelaisi tällä hetkellä kuin tätä.

Mari: Joo. Koska kun siinä on se maanpinta, mitä sä voit tutkia, joka on ihan törkeen iso maailma. Jo pelkästään se. Mutta kun sulla on siihen päälle vielä semmoinen maanalinen synkkä maailma, mikä on samankokoinen. Mitä ihmettä.

Tuomas: Joo.

Mari: Eikä siinäkään vielä kaikki. Hei taivaalla on saaria ja sä voit tutkia sielläkin. Se on aivan valtava se peli.

Tuomas: Joo. Siis se tekee yhdestä maailman valmiiksi isoimmista peleistä, niin tuommoisen kerrosvoileivän vielä. Että siellä on tosiaan maanalainen maailma ja sitten se ylhäällä oleva maailma. Ja kaikkien näiden välillä voi sitten aika saumattomasti sukkuloida ympäriinsä. Että tietenkin siinä on se keskusmaailma, se isoin osa, niin se on aika pitkälti sama kuin Breath of the Wild:issa. Että siitä ihmiset valittaa, että kun he on jo tutkinut sen läpikotaisin. Ja siinä oli kuusi vuotta aikaa välissä. Niin sitten just, että ne kierrättää saman ympäristön.

Mari: Saman ympäristön, mutta muutoksilla.

Tuomas: Niin.

Mari: Muistaakseni siellä oli kaikkea, jotain, että jotain kylää ei ole, koska siinä kuitenkin –, tai kylä oli kasvanut tai.

Tuomas: Niin.

Mari: Että siinä oli muuto-, okei sama maailma, mutta silti. On siellä löydettävää.

Tuomas: Niin. On, on. Kyllä todellakin. Että joo, makuja on monia. Mutta mun mielestä tämä Tears of the Kingdom on tosiaan yksi parhaiten tehdyistä videopeleistä ikinä. Se tosin, justiin Breath of the Wild ja Tears of the Kingdom, niin ne ehkä sitten, koska ne rikkoi tätä Zelda-kaavaa, niin nyt me ollaan päästy siihen vaiheeseen, että sarjan pitkäaikaiset fanit haluaa sitä samaa vanhaa sitten. Ne toivoisi, että se kaava tulisi takaisin. Että niissä olisi semmoisia perinteisiä luolastoja ja että Link saisi sen mukana aina jonkun uuden esineen. Että näissä uusissa peleissähän, niin jaetaan nämä kaikki Linkin tärkeimmät kyvyt heti ensimmäisen tunnin aikana tyyliin.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja sitten niiden kanssa vaan mennään loppupeli. Että kaikkea ei voi saada.

Mari: Mutta toiveisiinne on vastattu uusimmassa pelissä, joka palasi tähän vanhaan kaavaan.

Tuomas: Niin tämä...

Mari: Echoes of Wisdom.

Tuomas: Kyllä.

Mari: Vaikka et saakaan pelätä Linkillä, niin silti siinä on ne luolastot ja se tutkiminen ja aivopähkinät ja tasoloikat. Ja se on kyllä tosi, en mä tiedä, haluaisin väittää, että uskollinen niille vanhoille sitten taas. Että se nyökkää sinnepäin.

Tuomas: Niinpä. Joo, tämä Echoes of Wisdom, niin sehän palaa tämmöisen vähän niin kuin yläviistosta seuraavaan kamerakulmaan. Että se on tämmöinen yksinkertainen, helpompi pelata kyllä kuin vaikka nämä pari edellä mainittua Zeldaa.

Mari: On.

Tuomas: Tai suurin osa Zelda-peleistä. Että se on sillein siisti. Mutta sitten se lainaa näistä uusista peleistä sitten hyviä ominaisuuksia, että se maailma on huomattavan iso ja tällein. Mutta sitten se lainaa myös jotain vanhaa. Että siellä on nämä perinteiset luolastot, tai no melkein perinteiset luolastot. Mutta tällä kertaa pelataan sitten itse prinsessa Zeldalla.

Mari: Onko ensimmäinen Zelda, missä pelataan Zeldalla?

Tuomas: On joo.

Mari: Joo.

Tuomas: Sillein joissakin se on ollut Linkin apurina. Jossain DS-pelissä, mitä pelattiin kosketuskynällä.

Mari: Joo.

Tuomas: [pieni naurahdus] Mutta ei tässä määrin tosiaan. Että viimeinkin Zelda-pelissä pelataan Zeldalla.

Mari: Joo. Ja se oli kyllä tehty hyvin. Että just vaikka mä en ole pelannut niitä vanhoja pelejä, niin musta tuntui siltä, että tämä on niin kuin klassinen Zelda. Musiikkeja ja ulkonäköä ja samoja hirviöitä kuin aikasemmissa peleissä.

Tuomas: Siitä tuli semmoinen ihanan kotoisa tunnelma justiin jotenkin. Että se tuntui sillein tavallaan paluulta siihen klassiseen Hyruleen. Että se tuntui samaan aikaan tosi uudelta ja tosi vanhalta, hyvällä tavalla. Että se on ehkä tämän vuoden -24 omia lempparipelejä. Saattaa olla lempipelikin. Tällein vähän paha, kun se on niin tuoreena mielessä, niin totta kai se tuntuu parhaalta.

Mari: Niin. Ja siinä oli kanssa se, että se ei ollut ihan suunnattoman pitkä. Että kun miettii just nämä Breath of the Wild ja Tears of the Kingdom, että kun niihin saa helposti ekallakin pelikerralla käytettyä sen sata tuntia.

Tuomas: Juu.

Mari: Niin tässähän reilu parikymmentä.

Tuomas: Joo, reilu parikymmentä mulla meni ainakin.

Mari: Joo.

Tuomas: Että se on sillein, se on sen mittanen, että sen pystyy pelaamaan täydellisesti. Joku Breath of the Wild ja Tears of the Kingdom, nehän on painajaisia semmoiselle ihmiselle, jonka pitää tehdä kaikki ennen kuin se siirtyy seuraavaan peliin. Siinä ei ole mitään järkeä. Etenkin Tears of the Kingdom, se ei vaan pelaamalla lopu.

Mari: Ei, joo [naurahduksia].

Tuomas: Ja se ei ole se pointtikaan minun mielestä. Että nehän on just semmoisia loputtomia seikkailubokseja, missä vaan tutkitaan ja ei ole tarkotuskaan, että voisi opetella kaiken ulkoa.

Mari: Niin.

Tuomas: Mutta nämä perinteisemmät Zelda-pelit, nämä vanhemmat Zeldat erityisesti, niin ne on kyllä semmoisia, sanotaan sopivan mittaisia nykynäkökulmasta. Että ne ei ole ihan semmoisia suunnattoman suuria hiekkalaatikoita.

Mari: Joo. Mutta siellä on kuitenkin siis, vaikka tää just Echoes of Wisdom, että se oli se reilu parikymmentä tuntia. Mutta siinä oli sitä etsimisen ja löytämisen riemua, mitä mä ainakin tykkään just Zeldoissa. Että se on mun mielestä paras osuus, kun kiertelee vähän siellä maailmassa. Niin siinä oli kuitenkin sitäkin mukana.

Tuomas: On.

Mari: Ja myös mun mielestä ihan semmoinen hyvä juoni. Se oli hauska, kun se alkoi vähän niin kuin mihin toinen Zelda olisi loppunut.

Tuomas: Niin joo, tässä uusimassa Zeldassa tosiaan sankari Link, ei se nyt kaapata, mutta se tippuu tämmöiseen ulottuvuuksien väliseen railoon justiin.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja Zeldan pitää lähteä pelastamaan tätä. Että aika klassinen tietenkin tuommoinen kääntötemppu tuossa. Mutta se on koko ajan pikkuisen nokkelampi se peli juonellisesti...

Mari: Joo.

Tuomas: ...kuin mitä sen tarvis olla. Se oli hauska. Ja siinä tuli nimenomaan tämä, koska pelataan Zeldalla, niin siinä tosi vähän huiskitaan miekalla. Että Zelda käyttää näitä sen magiavoimia. Siellä huiskuttelee taikasauvallaan ja taikoo esineitä ja vihollisia avukseen taistelemaan puolestaan.

Mari: Joo. Huiskuttelee taikasauvaa ja sitten juo jotain smoothieita.

Tuomas: Niin [naurahtaa]. Hei, mutta tästä on muuten hyvä mennä siihen pointtiin kanssa, että jos verrataan Zeldaa tämmöisiin perinteisiin fantasiakirjasarjoihin vaikka, palataan kirjallisuuteen kirjastopodcastissa.

Mari: Jes.

Tuomas: Niin Zeldathan on loppupeleissä aika höpsöjä. Niissä on semmoinen höpsöyselementti, semmoinen japanilainen elementti...

Mari: Joo.

Tuomas: ...mikä voi olla monille vähän vieras. Että justiin, että joo pelastetaan maailma ja siellä on ikiaikaista uudelleensyntyvää pahuutta. Mutta sitten siellä on justiin tämmöistä smoothien-juomis-minipelejä ja...

Mari: Joku postimies, joka pysäyttää sut sillein ”heei”.

Tuomas: Niin [pieni naurahdus]. ”Ii-aa ii-aa”. Totta. Ja sitten yksi tämmöinen, niin kuin mä mainitsin nämä tietenkin sankari Linkin ja Zeldan, mutta yksi tämmöinen toistuva hahmo on myös 35-vuotias keskivartalolihava mies nimeltä Tingle, joka luulee olevansa keiju.

Mari: Ai niin.

Tuomas: [pieni naurahdus] Tässä on myös tämmöisiä toistuvia hahmoja sitten, jotka voisi olla jossain toisessa fantasiamaailmassa aika, sanotaan silmiinpistäviä. Ja ehkä ne on myös tässä. Mutta se ei haittaa sitä. Että kun mä tykkään Zeldassa, että niissä on tämmöinen hyvin outo puoli. Mikä sitten helposti unohtuu.

Mari: Joo. Ja se on ehkä, ehkä siinä näkyy se japanilaisuus. Että mä ymmärrän, että se ei ole kaikkien mieleen, että ei miksi tässä on tämmöinen juttu. Mutta se on semmoinen, mikä taas muhun puree.

Tuomas: Niinpä.

Mari: Mä tykkään siitä, että tunnelma vaihtelee. Siitä, että nyt joku tärkeä hahmo katoaa johonkin just sumun keskelle pimeyteen ja sitten yhtäkkiä siinä onkin joku chibinaama sillein ”veey”.

Tuomas: [naurahtaa] Niinpä. Mutta justiin jos miettii, että Zeldahan on lähimpänä ehkä tämmöistä, niin kuin kuvitellaan, fantasiakirjallisuudessa on näitä loputtomia sarjoja, niin kuin joku Ajan pyörä, missä on jotain kolkyt osaa ja satakolkyt esiosaa.

Mari: Joo.

Tuomas: Niin Zelda pääsee aika lähelle näitä määriä. Mutta nämä ei ole ikinä ollu semmoinen yhden ihmisen projekti. Että näissä ei ole se luomisprosessi semmoinen, että ensin tehdään kaksi vuotta muistiinpanoja ja mietitään miten kaikki sopii yhteen. Vaan näissä huomaa, että eri vuosina eri tiimit, eri ihmiset on vaan halunnut tehdä Zelda-pelin. Niillä on ne tietyt raaka-aineet, mistä ne sitten aina väsää jotakin. Ja joskus on mietitty, että tämä varmaan tulee Ocarina of Time:n jälkeen ja sitten joku toinen, että tämäkin on Ocarina of Time:n jälkeen. Ja sitten mietitään, että miten ne voi tulla toistensa jälkeen, kun toisessa ollaan valtamerellä ja toisessa ollaan jossain ihan normaalin näköisessä Hyrulessa. Ja siitä päästäänkin tähän Zelda-aikajanaan [pieni naurahdus].

Mari: No niin. Haluatko tiivistää? [pieni naurahdus] Tai osaatko?

Tuomas: En osaa tiivistää. Siinä ei olisi mitään järkeä varmaan luetella vaan näitä kaikkia [pieniä naurahduksia]. Mutta siis tosiaan ensin oli Zelda yksi ja sitten Zelda kaksi. Se on vielä selkeä.

Mari: Joo.

Tuomas: Sitten tuli Link to the Past, joka sijoittui aikaan ennen näitä.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja se kävi järkeen. Mutta sitten tuli Ocarina of Time ja sitten, no tämä sijoittuu vielä ennen tuotakin. Että okei, aika outoa, tämä menee nyt väärään suuntaan. Ja siis tämä Zelda tuntuu koko ajan menevän vaan taaksepäin tai sivuille tai johonkin. Että siis Zelda kolmosta ei ikinä tullut. Ocarina of Time:ssa on nimenmukaisesti aikamatkustusta, joten sitten Nintendo keksi tällein nerokkaasti, että tässähän tulee kaksi aikajanaa. Että jotkut Zelda-pelit tulee semmoisen lopun jälkeen, missä sankari voittaa Ganonin...

Mari: Joo.

Tuomas: ...ja jää aikuisena sinne hengaamaan.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja sitten toinen aikajana lähtee siitä, kun sankari sitten lopussa palaa takaisin menneisyyteen ja varottaa pelin tulevista tapahtumista kuninkaallista perhettä. Jolloin Ocarina of Time:n loppu jää tapahtumatta ja syntyy toinen aikajana.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja se oli ihan hyvä systeemi. Ihmiset sitten kinasteli-

Mari: Kunnes [naurahduksia].

Tuomas: Kunnes tulikansa hyökkäsi. Mutta sitten Nintendo lopulta sarjan 25-vuotisjuhlan kunniaksi paljasti virallisen aikajanan, jossa oli kolmas haara, missä ei ole mitään järkeä.

Mari: Ah.

Tuomas: Se kolmas aikajana tapahtuu vain jos Ocarina of Time jää kesken ja sankari kuolee kesken kaiken.

Mari: Okei.

Tuomas: Eli se ei ole oikeastaan edes aikajana, vaan se on tämmöinen vaihtoehtouniversumi.

Mari: Niin justiin.

Tuomas: Että mitä jos Link häviäisi, niin sitten tapahtuu nämä pelit.

Mari: Joo.

Tuomas: Ja se on köykäistä. Mutta siis ihmiset ottaa sen kauhian tosissaan. Ja mä otin sen kauhian tosissaan joskus...

Mari: Ai.

Tuomas: ...kun mä olin nuorempi, koska mä halusin tietää, miten nämä pelit liittyy toisiinsa. Että pakkohan tässä, vitsi kun heitettäispä jotain vuosilukuja tai tämmöistä. Mutta ei niille ole tarvetta, ei tämä ole semmoinen sarja [pieni naurahdus].

Mari: Niin. Joo. Että ehkä nuo Breath of the Wold, Tears of the Kingdom, kun ne on niin samannäköisiä, että se on kiva, että ne on aika selkeästi linkittynyt vain keskenään, että ne ei sitten liity taas mihinkään muuhun.

Tuomas: Niin.

Mari: Mutta just se, että... Niin, en mä tiedä. Mä vaan jotakin itse aina ajattelen, että ne on niin erilaisia keskenään, että kunhan siellä on Link ja Zelda ja jotain tämmöistä [pieni naurahdus].

Tuomas: Niinpä, sepä justiin. Että se on legenda. Ei legendoissakaan ole, että ”vuonna 700 ennen ajanlaskun alkua” [naurahduksia]. Ne on, että ”olipa kerran”, ja se on se tunnelma, mitä Zeldassa varmaan haetaan. Ja sitä ne tekijät yrittää aina sanoa, että me aina tehdään peli ensin ja sitten keksitään siihen sopiva juoni ja sopivat hahmot, että mitä milläkin kertaa. Ja sitten jotkut ihmiset vaan ei ole virittynyt sillein. Että se on faneillekin todella hauskaa varmaan sitten koittaa keksiä, että näissä peleissä, nämä on ainoat pelit, joissa esiintyy pahis nimeltä Vaati, joten näiden täytyy olla keskenään samaa aikajanaa sitten...

Mari: Aivan.

Tuomas: ...ja muuta. Mutta siis olisi vaikea kuvitella, että tämmöinen toimisi vaikka kirjallisuudessa. Kirjallisuudessa se olisi varmaan häiritsevämpää, uskoisin.

Mari: Miksi musta –, mä en tietenkään tähän hätään, kun en ole tällein nopeasti improvisoivaa tyyppiä, niin en osaa heittää mitään esimerkkiä, mutta miksi musta tuntuu, että tuommoisiakin voisi olla tiekkö, missä on sama päähenkilö, mutta ei lineaarinen sarja välttämättä.

Tuomas: Niin. Mustanaamio [naurahtaa].

Mari: Nonni [naurahduksia].

Tuomas: Sehän on aina joka ajassa eri. No niin. Se oli klassikko [naurahtaa] fantasiakirjasarja Mustanaamio [naurahduksia].

Mari: Kyllä me ollaan ammattilaisia [naurahduksia].

Tuomas: Terkkuja vaan kirjastolaisille.

Mari: Toiset kuuntelee tätä sillein, että kuka nuo päästi puhumaan. No niin, joo.

Tuomas: Hei, mitä mieltä sä olet, mistä sun mielestä kannattaisi aloittaa Zeldojen pelaaminen, jos ei ole ikinä pelannut vielä? Tämän kaiken avautumisen jälkeen.

Mari: No mä toki olen pelannut vaan niitä uudempia. Mutta mä ensin varottaisin, että nämä ei ole aloittelijalle, koska nämä on kuitenkin aika monipuolisia ja aika haastavia vaikka nämä näyttää lastenpeleiltä. On väriä ja on kaikkea kivaa muutenkin. Että mä väittäisin, että jos et ole mitään pelannut, niin jos et halua syvään päätyyn, niin ehkä ei kannata aloittaa Zeldasta. Mutta... [pieniä naurahduksia]

Tuomas: Niin kun siis peliuraansa ylipäätään. Niin, joo.

Mari: Niin, joo.

Tuomas: Kyllä, kyllä.

Mari: Mutta... Ja, no niin, vaikka Tears of the Kingdom on ihan todella iso peli, niin mä sanoisin ehkä, että aloita siitä. Se on vaikea, mutta kun siinä on tosiaan niin paljon, mitä siinä voi tehdä. Että jos tuntuu, niin kuin minusta, että on huono combatissa, huono taisteleen, niin no ota tavoitteeksi mennä sinne vuorenhuipulle. Ja se on siistiä. Ja sitten taas se, että kun Breath of the Wild:issa on, mua aina hermostutti se, että milloin mun ase menee rikki, että mulla loppuu aseet kesken. Että kun Tears of the Kingdom:issa pystyy yhdistään oksan ja kiven. Että kun siinä pystyy melkein loputtomasti, tai oikeastaan pystyy tekemään loputtomasti aseita...

Tuomas: Niin joo.

Mari: ...niin siinä ei ole sitä samaa stressiä siitä, että mulla ei ole kohta mitään tuota goblinia vastaan.

Tuomas: Niin.

Mari: Ja sitten taas se, että kun siinä on eritasoisia pahiksia ja sä voit mennä minne vaan. Että jos sä nyt löydät ekana sen jonkun ison pelottavan kentaurin, niin no kierrä se jostain ja mene haastaan niitä pikku punaisia goblineita, jotka ei ole niin pahoja. Että niin.

Tuomas: Tuo on muuten tosi hyvä pointti, että siinä pelissä pystyy nimenomaan aina kiertämään suurimman osan haasteesta. Tai siis se peli on niin vaikea kuin siitä itselleen tekee. Mulle se oli vaikea, koska mulla on aina vaan, että ”hyökkään pää edellä, olen ammattipelaaja”. Prryts. Ja sitten lennän jonnekin seinään.

Mari: Joo [pieni naurahdus].

Tuomas: Mutta sitten justiin, sitten voi vaan yhdistää tosiaan jonkun räjähdetynnyrin puunoksaan ja heittää sen vaan jonnekin vihollisleirin keskelle.

Mari: Niin, joo. Koittaa sillein stealthina, no niin, eli siis huomaamatta voittaa kaikki vihut, että ne ei edes kerkeä hoksaan mikä niihin iski.

Tuomas: Niin tai rakennat jonkun kuumailmapallon ja tiputat vaan jotain pommia niskaan sieltä. Että siis siinä voi tehdä vaikka mitä...

Mari: Joo.

Tuomas: ...tässä Tears of the Kingdomissa. Sillein, että se on kyllä siinä mielessä monipuolinen.

Mari: Okei, eli tämä ei ole ehkä kovin valistunut, että ehkä kannattaa nyt kuunnella Tuomaksen vinkki, että mistä aloittaa.

Tuomas: Ei, toi oli tosi hyvä pointti mun mielestä. Ja Tears of the Kingdom on myös hyvä paikka aloittaa siinä mielessä, että siitä maksaa sen kerran 60 euroa ja pelattavaa saa loppuelämäkseen. Mä haluaisin melkein sanoa kuitenkin just tämän Breath of the Wildin, tämän Zeldan toisen uudelleensyntymisen. Että se voisi olla semmoinen luonnollinen aloituspiste siinä mielessä, että siihen ei tarvitse todellakaan tietää mitään Zeldasta. Että sen voi aloittaa, että sankari herää ja sitten seikkaillaan ympäri maita ja mantuja. Se on kyllä vaikeampi kuin Tears of the Kingdom minun mielestä.

Mari: Joo. Ja nämä on siis kumpikin mun mielestä, näin kun en ole kovin kokenut pelaaja, niin nämä on vaikeita.

Tuomas: Mutta nämä on siinä mielessä hyviä kanssa, että kun nämä on saatavilla näille nykyajan laitteille ilman mitään kikkailua. Mutta tosiaan, kun mehän vähän puhuttiin siitä, että näistä uudemmista Zelda-peleistä puuttuu ehkä se Zelda-kaava, niin jos haluaa todella sivistää itseään ja perehtyä, että mikä on se Zeldojen syvin olemus, niin yksi hyvä voisi olla The Legend of Zelda: A Link Between Worlds...

Mari: Okei.

Tuomas: ...joka on julkaistu 3DS:lle joskus 2013. Se on tämmöinen yläviistosta kuvattu myös, että se on siinä mielessä helpompi. Ei tarvitse miettiä kameran kääntelemistä eikä mitään. Siinä on aika mieto vaikeustaso, siinä on paljon näitä Zelda-luolastoja, jotka on tosi hyvin suunniteltuja.

Mari: Onko tämä nyt se missä on tauluja?

Tuomas: Tämä on se missä on tauluja.

Mari: No niin. Ja nyt kuulijat sitten: minulla tämä on kesken, koska se oli vaikea [naurahduksia].

Tuomas: Eikä ole [naurahduksia]. Tai no on se. Okei, no joo, siinä on haastavia kohtia. Ja erityisesti aivopähkinät on tosi nurinkurisia. Niin kuin jälleen puhuttiin, että jokainen Zelda on omanlaisensa, niin tässä A Link Between Worlds:issa sankari Link pystyy muuttumaan hieroglyfiksi tai tauluksi tavallaan, että hän pystyy litistymään seiniä vasten ja kulkemaan seiniä pitkin sitten tämmöisistä hyvin pienistäkin, esimerkiksi pääsemään tyrmän kaltereiden läpi sillein, että hän vaan livahtaa seinää vasten. Ja tästä sitten otetaan kaikki ilo irti. Mutta se on minun mielestä hyvä ja kohtuu helppo. Mutta tietenkin se voi olla helpompi ihmiselle, joka on pelannut just vaikka 20 Zelda-peliä...

Mari: Joo.

Tuomas: ...kuin jolle se on joku kolmas. Että tässä on se pointti ehkä. Nintendo Switchin omistajat pystyy sitten tosiaan, jos ne maksaa sitä korkeampaa kuukausimaksua, niin kokeilemaan vaikka tätä The Legend of Zelda: Ocarina of Time:a. Että se on hyvä tapa myös aloittaa. Että sehän oli tämmöisiä, millä monet aloittikin pelaamaan ylipäätään 3D-pelejä ja Zeldoja.

Mari: Joo.

Tuomas: Jos kestää sen, että se on vanha ja ankian näköinen, niin siellä kuitenkin löytyy tämä Zelda-kaava puhtaimmillaan.

Mari: Joo.

Tuomas: Ongelmahan näissä sarjoissa on just se, että pelejä on paljon ja hyvin rajallinen määrä niistä on pelattavissa nykylaitteilla.

Mari: Se on kyllä tosi sääli.

Tuomas: Joo. Että tuo A Link Between Worlds:kin, minkä sanoin, niin tosiaan 3DS alkaa olla retrolaite. Se on yli 10 vuotta vanha peli tuokin.

Mari: Ja ehkä pitää vielä, jos joku nyt, että okei aloitan Breath of the Wild:ista, niin en mä tiedä, ei se varsinainen trigger warning ole, mutta siellä on sitten semmoiset ahdistus gone real -musiikit. Että kun siellä joku vihu hyökkää, niin sitten sä olet vaan sillein, että ”aargh miksi mä kuulen taistelumusiikkia, mistä mulla kohta tulee laseria niskaan” [naurahduksia]. Että teitä on varoitettu.

Tuomas: On. Niissä peleissäkään kuoleminen ei ole niin kauhean vakavaa.

Mari: Ei onneksi. Joo.

Tuomas: Ja joo, Zeldoissa on ylipäätään jännä muuten vaikeuskäyrä, että ne on alussa monesti vaikeampia.

Mari: Niin on.

Tuomas: Joo. Esimerkiksi justiin Breath of the Wild, kun heräät sieltä ja ei ole vielä mitään kunnon kamoja, ei ole paljon yhtään energiaa sun muuta, niin siinä kuolee ihan väistämättä.

Mari: Joo. Ja sama siis tossa, niin, onko se semmoinen elementti, mikä toistuu Zeldoissa, kun mä mietin nyt sitä uusinta Echoes of Wisdom. Koska itsekin sitä tässä testailin, niin kun alussa on vaan kolme sydäntä. Niin sitten sä otat yhden iskun ja olet sillein ”eei mä kuolen kohta”. Mutta sitten kun on loppupeli, missä sulla on reilu kymmenen sydäntä, niin sitten sä voit ottaa lämää huolettomammin.

Tuomas: Niinpä. Ja taskut on täynnä jotain parannusjuomia ja keijuja ja niin edespäin. Että se on tosiaan Zeldoissa semmoinen erikoinen vaikeuskäyrä.

Mari: Joo. Pitänee ehkä tähän väliin, että kun taskut on täynnä keijuja, eli siis keiju palauttaa elämän, kun kuolet [naurahduksia].

Tuomas: Taskut täynnä keijuja. Tämä kuulostaa joltakin, en mä tiedä, slangilta, nuorison.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Joo, ”tosi keijuu” [naurahduksia].

Mari: Tästä kuuli, että emme ole nuoria.

Tuomas: Emme ole.

Mari: No mutta mitäs sitten, kun nyt käytiin tämä, että mistä aloittaa, niin mitä sä sitten sanot, että jos kuvitellaan, että joku nyt on kaikki Zeldat pelannut ja on sillein, että mitä sen jälkeen?

Tuomas: Niin. Onko sulla ehdotuksia sillä välin kun mä mietin...

Mari: On.

Tuomas: ...tätä kysymystä, kröhöm, johon olin tosi hyvin valmistautunut?

Mari: Kyllä. No mä ensin annan elokuvavinkkejä.

Tuomas: Okei.

Mari: Koska Ghibli-elokuvat Prinsessa Mononoke...

Tuomas: Joo.

Mari: ...ja totta, se on Ghibliä kanssa, Maameren tarinat.

Tuomas: On Studio Ghiblin, kyllä. Joo.

Mari: Että nämä. Näissä on sitä, varsinkin tuossa Prinsessa Mononokessa on samaa henkeä mun mielestä. Samaa tyyliä. Vaikkei nyt ole mitään luolastoja tai mitään, mutta että samaa henkeä.

Tuomas: On ihan tosi paljon, joo. Että sitä kun katsoo, niin siinä jos vaihtaisi pari nimeä, niin se voisi olla Zelda-anime melkein. Että siinä on myös näitä samoja teemoja. Tosin ehkä vähän kypsemmin kuin näissä Zelda-peleissä. Että just on tätä luonto vastaan teknologia ja muuta.

Mari: Joo. No sitten siirrymme peleihin. Saa olla eri mieltä. Tunic, tämä kettupeli.

Tuomas: Ei voi olla eri mieltä.

Mari: Joo.

Tuomas: Se on niin, kanavoi vanhoja Zeldoja erityisesti.

Mari: Eli googlatkaa Tunic c:llä. Aivan hervottoman söpö semmoinen kettupeli, jossa ei ole isoa tekijätiimiä takana. Tämähän oli...

Tuomas: Oliko se jopa yhden ihmisen.

Mari: Oliko se jopa yhden ihmisen.

Tuomas: Joo.

Mari: Mutta myös vaikea. Että tämä on taas tämmöinen, että ei ehkä ekaksi peliksi.

Tuomas: Ei. Se on tosi vaikea. Tosin siinä saa asetuksista jonkun kuolemattomuuden laittaa päälle tai loputtoman staminan, mikä on minun silmissä huijaamista. Mutta minulta ei kysytä. Kukaan ei tarvitse minun lupia mihinkään [naurahduksia]. Että jos haluaa vaan päästä sen läpi, niin onnistuu. Mutta se Tunic on tosi hieno. Kannattaa muuten tosiaan googlettaa miltä se näyttää, jos ei tiedä.

Mari: Joo. Ja meiltä kirjastosta löytyy Switchille.

Tuomas: Joo ja PlayStation neljälle löytyy Satakirjastoista ainakin.

Mari: Okei, no niin, sä muistit paremmin. No niin. Sitten seuraava: Ōkami.

Tuomas: [kimeällä äänellä] Ōkami.

Mari: Missä pääset pelaamaan sude-, okei sudella [pieni naurahdus]. Mun mielestä tässäkin on samaa, semmoista puzzlehenkeä, japanilaistyylinen seikkailupeli.

Tuomas: Joo. Justiin vähän semmoista Wind Waker -henkeä kanssa, että tämä näyttää liikkuvalta maalaukselta koko peli.

Mari: Totta.

Tuomas: Mikä oli harvinaista siihen aikaan, kun tämä tuli. Tämä on tämmöinen PlayStation kaksi -aikakauden peli alun alkaen. Ja muistaakseni se ei myynyt kauhian hyvin.

Mari: Okei.

Tuomas: Että se menestyi siis arvosteluissa ja kaikki oli, että onpa hyvä ja tämä on ihan niin kuin Zeldaa, mutta pleikkarille. Ja sitten se oli vaan, heitettiin helmiä sioille, että ihmiset ei ostanut sitä.

Mari: Aijaa.

Tuomas: Mut se on julkaistu sen jälkeen sata kertaa uudestaan, joten nyt se on varmaan tässä vaiheessa jo päässyt omilleen, uskoisin. Että se löytyy tosiaan PlayStation neljälle, Xboxille, Switchille. Ja varmaan siis PlayStation vitosella toimii totta kai.

Mari: Joo. Ja no niin, eteenpäin. Jos ympäristöpuzzlet on semmoinen mistä tykkää, niin Portal 2.

Tuomas: Aa, oho. Aika inspiroitunut valinta.

Mari: Joo.

Tuomas: Se ei näytä nimittäin Zeldalta ollenkaan.

Mari: Ei. Niissä ei ole siis sillein henkeä. Mutta jos tosiaan on semmoinen, niin kuin just nimenomaan nämä puzzlejutut, koska niitä kuitenkin on tuossa Zeldassakin, että työntele kiviä, mitä siinä nyt olisi tämmöisiä.

Tuomas: Niin, todellakin. Justiin tätä portaalikikkailua, mikä siinä portaalissa on se justiin, että liikuta laatikkoa kytkimen päälle. Mutta miten sen saat sinne, niin voi veljet miten monimutkaiseksi se menee.

Mari: Joo.

Tuomas: Joo, se on hyvä.

Mari: Okei, tämä nyt ei ollut ehkä ihan niin suora kuin joku Tunic, mutta joo.

Tuomas: Joo.

Mari: Mutta sitten hypätään sinne toiseen. Eli jos Zeldassa tykkää avoimesta maailmasta, niin mä tyrkkäisin käteen Witcher 3:n tai Xenoblade Chronicles.

Tuomas: Joo. Ehdottomasti.

Mari: Koska... Okei, no mä en ole pelannut Witcher:iä vielä. Mutta Xenoblade Chronicles, niin siinä on kanssa aivan todella mukava kierrellä siellä maailmassa ja ihailla miten nättiä se on ja mitä kaikkea löytyy nurkan takaa ja minkälaisia monstereita siinä on. Että erityylinen. Mutta jos se avoimen maailman tutkiminen on se juttu, niin sitten.

Tuomas: Joo, siinä on kanssa samanlainen yhdistelmä jotenkin tämmöistä vakavuutta ja suurta mittakaavaa ja suuria tunteita. Mutta sitten-

Mari: Ja höpsöilyä.

Tuomas: Ja höpsöilyä. Japanilaista höpsöilyä, joo [pieniä naurahduksia]. Aivopähkinät siitä puuttuu oikeastaan kokonaan, että se on sillein pelattavuudeltaan erilainen. Mutta nimenomaan, joo, ne isot avoimet alueet, mitä haluaa vaan tutkia siihen pitkälti nukkumaanmenoajan [pieni naurahdus] jälkeen, niitä löytyy. Tosi hyviä.

Mari: Joo. Sitten vielä pari. Nämä on mulla sulkeissa. Ole eri mieltä, jos olet. Mutta no niin, nyt kuulet taas hienoa lausumista Death’s Doo-

Tuomas: Vastustan! Sori [pieniä naurahduksia]. No niin, ei, anteeksi. Oli pakko, no niin [naurahduksia].

Mari: Death’s Door, jossa pelataan semmoisella variksella. Ja siinä on vissiin kanssa vähän semmoisia niin kuin luolastotyylisiä.

Tuomas: Joo, se näyttää tosi paljon just Tunic:ilta. Ja sitä myöten myös paljon Zeldalta.

Mari: Joo. Ja sitten viimeinen eli Eastward.

Tuomas: Sitä mä en ole vielä pelannut.

Mari: Joo.

Tuomas: Joo, se-

Mari: Tämän bongasin jostain netin listoilta. Siis tämä, en ole itsekään pelannut, mutta.

Tuomas: Joo. Eastward on tosiaan jännä, sekin, jälleen googlatkaa miltä se näyttää. Mutta siis se on semmoinen, näyttää vähän niin kuin 90-luvulla tehdyltä peliltä, just sillein yläviistosta kuvattu samanlailla kuin ne vanhat Zeldat. Siinä pelataan jollain ukolla. Ukolla [naurahtaa]. Parrakkaalla miehellä.

Mari: Joo, nyt täytyy myöntää, että en sen vertaa muista, että onko se pelkästään sillä miehellä vai myös sillä lapsella.

Tuomas: Niin, siinä pyörii joku pikkutyttö mukana vissiin. Joo.

Mari: Joo.

Tuomas: Mutta siis se on, mä olen ostanut sen ja säästellyt vaan justiin jollekin sopivalle lomalle.

Mari: No niin, nyt sun pitää pelata se ja kertoa sitten, että oliko se samanlainen kuin Zelda.

Tuomas: Niin. Noi oli kyllä tosi hyviä valintoja, joo. Mä oikeastaan, mikä mulla tuli tuossa nuiden lisäksi vaan mieleen, niin mitä mä aina kaikkialla mainostan, et Beyond Good & Evil.

Mari: Aa, joo.

Tuomas: Eli vuoden 2003 tämmöinen ranskalainen klassikkotoimintaseikkailu, joka otti Zeldan pelikirjasta jutun jos toisenkin. Ja siitä piti tulla iso pelisarja. Eipä tullut. Se myi huonosti. Beyond Good & Evil kakkonen on tällä hetkellä ollut tekeillä kait 20 vuotta mahdollisesti.

Mari: Aa. Ja se sen traileri ei kyllä näyttänyt...

Tuomas: Yhtään...

Mari: ...yhtään samalta kuin se eka.

Tuomas: Ei näyttänytkään, joo. Että mä en oikeastaan edes odota, että Beyond Good & Evil 2 tulisi ikinä ulos. Ja jos se tulee, niin se on varmaan jotain sitten ihan muuta. Mutta tämä ensimmäinen Beyond Good & Evil, niin se on kiva Zelda-peli, tai siis tämmöinen Zelda-like, jonka pystyy pelaamaan läpi myös, sanotaan kymmenessä tunnissa, kymmenessä, viidessätoista tunnissa ihan kokonaan. Että se on huomattavan tiivis. Ja se julkaistiin justiin, tämmöinen 20-vuotisjuhlaversio tuli siitä nykyajan laitteille. Että suosittelen kokeilemaan.

Mari: Joo. Mä en tiedä onko –, sulla ei ollut muita ehdotuksia?

Tuomas: No ei oikein semmoisia, mitä, mä ehkä ajattelisin nykypelaajan näkökulmasta, mitä voisi nykyajan laitteilla pelata, niin ei tule tähän hätään mieleen.

Mari: Joo. Kun mä, että onko ihan hyvä tähän loppuun kuitenkin tunnustaa, jos joku on tänne asti kuunnellut, että, niin mä en muista kävikö se missään aikaisemmin ilmi, että mähän en ole siis päässyt yhtään Zeldaa itse läpi [naurahtaa].

Tuomas: No...

Mari: Että toivottavasti se ei hirveesti välittynyt [naurahduksia].

Tuomas: No hei. Mutta Zelda-pelithän on klassikoita muuten siinä, että ne jää ihmisillä kesken.

Mari: Aa, no niin.

Tuomas: Joo, mä muistan tämmöisen vitsin joskus, tai siis justiin jotkut heitti, että Zeldat ovat parhaimpia pelejä, joita kukaan ei pelaa läpi [naurahduksia]. Mutta se johtuu myös siitä varmaan, että kun ne on pitkiä ja niissä on haastavia aivopähkinöitä. Että kyllä monessa kohtaa oli läpipeluuoppaasta hyötyä silloin lapsena kun pelasi erityisesti.

Mari: Joo.

Tuomas: Nykyään harvemmin tarvii. Paitsi kun on niin kärsimätön, niin sitten ehkä pitää pikkuisen oikaista ja katsoa.

Mari: Joo. Mutta niitä on kyllä silti, niitä on niin helppo fanittaa, koska ne näyttää aivan superkauniilta. Ja niissä on musiikit, joita ei hirveästi ole vielä tässä mainittu, niin on aika ikonisia. Joita voi kuunnella esimerkiksi lenkillä tai töitä tehdessä, että laittakaa Spotifysta kuunteluun. Mutta siis ne on ihan oikeasti, ne on taidetta.

Tuomas: On joo. Zeldoissa, erityisesti niissä vanhemmissa, niin nehän on tehty just niin yksinkertaisen teknologian varaan, että niistä kappaleista on täytynyt tehdä hyvin tunnistettavia ja tämmöisiä tarttuvia. Ettei ole voinut vaan hankkia jotain kahtasataa ihmistä kuoroon matkimaan Hans Zimmeriä. Semmoista geneeristä elokuvamusiikkia. Vaan justiin näissä on nämä Nintendon klassikkosäveltäjät, Kōji Kondōt ja muut, tehnyt sitten simppeliä, mutta tarttuvaa. Että mä katsoin, YouTube tarjosi mulle semmoista videota, missä joku, mikä se on kirkossa tämmöinen, onko se kanttori, joka, ei kun mikä se on se urkujen soittaja siellä, voi apua?

Mari: Eikö se ole?

Tuomas: No niin, joo.

Mari: No niin [pieni naurahdus].

Tuomas: On, joo. Kröhöm, joo, en ole käynyt hetkeen kirkossa. No joo. Mutta tosiaan se siellä ennen jotain jumalanpalvelusta, niin soitti Ocarina of Time:n alkutunnaria.

Mari: Oho.

Tuomas: Siellä just vaan tämmöistä soitti. Ja se kuulosti ihan älyttömän hyvältä semmoisessa salissa...

Mari: No kai nyt.

Tuomas: ...mikä oli siellä. Ja se kuulosti kummallisen sopivalta siihen sitten kanssa siihen tilanteeseen. Että Zeldassa on kaikenlaista musiikkia. Että siellä on semmoista tosi hempeää ja tunnelmallista ja sitten joku Gerudo Valley, mikä on ihan siis...

Mari: Uu, kova.

Tuomas: ...semmoista, tekee mieli tanssia vaan, hyppiä ilmaan tässä, lähteä vetään.

Mari: Joo. Mutta mua rupesi siis kesken kaiken naurattaan, kun mä, että pitääkö tämäkin nyt tunnustaa, kun mä jotain näitä, mä en nyt muista oliko se Breath of the Wild vai mitä mä pelasin, kun ne äänimaailmat on mitä on.

Tuomas: Ni?

Mari: Ja se mikä pitäisi kuulostaa hyvältä sillein, et jes saan, tyyliin oliko se arkun auki tai jotain tämmöistä...

Tuomas: Niin joo [pieni naurahdus].

Mari: ...niin mun mielestä se oli se oli semmoinen, että ”aa, mitä nyt tapahtuu” [pieni naurahdus]. Kun mulla ei ollut mitään semmoista ehdollistumista tullut siihen, että tämä on hyvä juttu. Niin se oli jotenkin semmoinen jännän kuuloinen kuitenkin.

Tuomas: Niin, tämä Zeldojen tää klassikko, joka taas itselle on semmoinen, että heti jotkut palkitsija-...

Mari: Joo.

Tuomas: ...välittäjäaineet alkaa mennä aivoissa, kun kuulee sen ”ti-dy-dy-duu-duu-du-di”. Ja näitä, että...

Mari: Joo.

Tuomas: ...ratkaisit puzzlen.

Mari: Joo.

Tuomas: Niin sulla se aiheutti semmoisen, että ”oh no”.

Mari: ”Apua, mitä nyt”.

Tuomas: ”Mikä tääl kilisee” [naurahduksia].

Mari: ”Mikä hirviö sieltä tulee” [naurahduksia].

Tuomas: Ai että. Joo. Meillä on Zelda-pelit varmaan aika pitkälle taputeltu. Oliko meillä jotain mistä me haluttiin vielä puhua ehkä tähän? Siis musta tuntuu, että me ollaan puhuttu niin paljon niin hyvistä peleistä, että se on mahdotonta tiivistää ehkä näin pitkää sarjaa.

Mari: On, on. Ja sitten tämä on just tämmöinen, että tekis mieli vaan höpöttää ja jatkaa. Mutta myös semmoinen, että kauankohan me on jo höpötetty. Kuunteleeko kukaan tätä näin pitkälle enää [naurahduksia].

Tuomas: Niin [naurahduksia]. Joo. Toivottavasti. Hei tsemppiä. Muistakaa juoda vettä tekin välillä siellä.

Mari: Kyllä.

Tuomas: Niin kuin mä nytten hörppään tästä. Aahh. ASMR:ää. No niin sori. Se oli ainoa kerta, kun teen tuon ikinä [pieniä naurahduksia].

Mari: Ikinä tässä jaksossa.

Tuomas: Mähän olen tosiaan, niin kuin tästä on saattanut tulla ilmi, niin fanitan tätä sarjaa suuresti. Että omistan pelejä parikymmentä ja saatan omistaa kaikki Zelda Amiibo -figuurit.

Mari: Saatat omistaa jotkut pelit monena kappaleena.

Tuomas: Kröhöm, no kun se on Nintendon vika, kun ne julkaisee ne [naurahtaa] moneen kertaan. Totta kai mun pitää ostaa ne. Mulla on jotain taidekirjoja ja Zelda-mangaa ja muuta vastaavaa. Mutta kohta tulee taas uusi aluevaltaus, nyt kun Zeldan suosio on noussut viime vuosina, viimeisen 10 vuoden aikana ihan hirveän paljon, niin on tulossa Zelda-elokuva.

Mari: Ai me mennään tähän.

Tuomas: Me mennään tähän [pieniä naurahduksia]. Tätä podcastia äänittäessä, niin sitä Zelda-elokuvaa ei ole vielä tullut. Mitkä on sun odotukset Zelda-elokuvalle?

Mari: Mulla on oikeasti todella, todella matalat odo-, tai että mä en, miksi se tapahtuu. Koska mä en haluaisi nähdä mitään, mä tykkään Tom Hollandista näyttelijänä...

Tuomas: Juu.

Mari: ...Spider-Manina aivan paras. Mä en halua nähdä sitä Linkinä. Mä en halua nähdä puhuvaa Linkiä. Mä haluan nähdä semmoisen Ghibli-tyylin animen ehkä Zeldana.

Tuomas: Niin.

Mari: Mutta live actionia, ei. Älkää tehkö sitä [naurahtaa].

Tuomas: Niin, sepä justiin. Että joo, joku Wind Waker-

Mari: Tai siis jos se tulee, niin kyllä mä meen sen katsoon, mutta... [naurahtaa]

Tuomas: Niin, pitäähän se nyt uteliaisuudesta katsoa tietenkin. Mutta joku Wind Waker, niin kuin puhuttiin siitä, että se näyttää piirroselokuvalta, niin siis oikeasti joku käsin piirretty animaatioelokuvahan voisi olla kiinnostava.

Mari: Voisi.

Tuomas: Ja se olisi erikoista jos ne pitäisi Linkin tosiaan täysin puhumattomana, mykkänä sankarina. Niin siinä joutuisi sitten sivuhahmot tekemään paljon töitä. Että mä en tiedä mitä siitä tulisi. Ei sekään ehkä tavottaisi sitä pelin henkeä ollenkaan.

Mari: Ei.

Tuomas: Mutta sen voisi kuvitella. Mutta tämä ilmeisesti tulee olemaan oikeilla näyttelijöillä.

Mari: Joo. Siis se, kun näissä on kuitenkin hyviä tarinoita. Että niitä on kiva pelaa ja on kiva kattoa vierestä, kun joku muu pelaa. Mutta kun mä en tiedä, miten nuo, miten tää toimii leffana.

Tuomas: Niin. Katotko että joku tonttu menee luolastoon toisensa perään keräämään sen [pieni naurahdus] jonkun esineen. Ja sitten se kerää taikakalut ja sitten lopussa tapellaan jotain possua vastaan.

Mari: Niin ja sitten jos siinä on jotain tiäkkö ihme draamaa sillein Linkin ja Zeldan ja jonkun Miphan välillä tai jotain. Sillein että ei, tämä ei kuulu minun Zeldaani.

Tuomas: Zelda on siinä mielessä erikoinen, että vaikka se onkin todella, siitä on tehty sarjakuvia ja muuta, niin se on ennen kaikkea peli. Ja se on aina tehty peli edellä, tarina on tullut siihen jälkikäteen. Niin sitten, että mitä ne tuo, tietenkin ne voi sen visuaalisen tyylin, että kai siellä sitten jotain tuttuja vihollisia, jotain octorokeja ja mobliineita pyörii siellä taustalla fanien iloksi. Mutta joo.

Mari: Ja sitten taas toisaalta, että mikä sen mukavampaa kuin yllättyä iloisesti, että jos se onkin hyvä.

Tuomas: Niin.

Mari: Mutta mä en odota siltä paljon [pieni naurahdus].

Tuomas: Joo. Pakkoa sanoa, en mäkään. Se on ihmeellistä, että se tehdään. Ja kaikki tähän mennessä tiedetty kuulostaa huonolta. Paitsi sen ohjaaja on ilmeisesti tämä, joka nyt teki tämän uusimman Apinoiden planeetan.

Mari: Okei.

Tuomas: Että hän ainakin on siinä mielessä ansioitunut, että osaa ohjata elokuvia, missä suurin osa asioista tapahtuu vaan tietokonetehosteilla justiin.

Mari: Joo.

Tuomas: Että jos tässä on sitten ajatuksena, että siinä on esimerkiksi näitä hahmoja tai ympäristöjä, niin kuin varmaan ympäristöt on ainakin tehty tietokoneella ja tällä lailla...

Mari: Juu.

Tuomas: ...niin en tiedä sitten.

Mari: Niin, että se ei kuulosta heti niin huolestuttavalta, kun joku Taika Waititi ohjaamassa Akira:a. Miksi? [naurahduksia] No niin, ei mennä siihen [naurahduksia].

Tuomas: Aah. Huh huh. Mutta hei, onneksi Zelda-pelit ei katoa mihinkään, vaikka se elokuva olisi huono.

Mari: Niin kyllä. Aina voi palata hyvään vanhaan.

Tuomas: Käykäähän pelaamassa. Jos pelit on ennestään tuttuja, niin pistäkääpä oikein joku nostalginen vanha lempi-Zelda-peli sieltä tulille ja pelatkaa se nyt tässä talven pimeydessä. Niin mikäs sen parempi tapa rentoutua. Tai jos ette ole tosiaan näihin ikinä tutustunut, niin käykää vaikka lainaamassa kirjastosta. Näitä löytyy.

Mari: Joo.

Tuomas: No niin. Hei siinä kaikki tällä kertaa varmaankin.

Mari: Kyllä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Tuomas: Joo. Käykää varmaan seuraavassa Porin kaupungin kirjaston jotain Instagramia ja Facebookia [naurahduksia]. Nää menee joka kerta huonommin nää loppujutut.

Mari: Meidän pitää ruveta suunnitteleen nää. Koska tämä muuten menee niin suunnitelman mukaan. No niin, joo.

[vauhdikasta elektronista musiikkia alkaa soimaan taustalla]

Tuomas: Joo, todella suunnitelman mukaisesti. Mutta hei, Pelinurkka palaa sitten joskus taas kuvioihin.

Mari: Jes.

Tuomas: Ja sitä odotellessa tulee varmasti hienoja kulttuurijaksoja ja...

Mari: Kyllä. Kirjallisuutta.

Tuomas: Sitäkin kirjastossa vaalimme.

Mari: Kyllä. Jee.

Tuomas: Hei hei.

Mari: [musiikin tahtiin] Ynts-ynts-ynts.

[vauhdikasta elektronista musiikkia, naurahduksia, susimaista ulvontaa]