Subscribe
Share
Share
Embed
Elämänmakuisia podcasteja Jätkäsaaresta, Hyvän toivon kappelin yhteisöstä.
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
Tänään kynttilänpäivänä on perinteisesti siunattu kaikki tulevan kirkkovuoden aikana käytettävät kynttilät. Mekin siunasimme kynttilämme rukousjakson aikana, toivottavasti tämä kynttilämäärä riittää tälle vuodelle. Kynttilät tuovat valoa ja lämpöä talven pimeyteen ja kylmyyteen, vaikka olemmekin kovalla vauhdilla menossa kohti kevättä ja kesää. Kuitenkin syksy ja talvi koittavat jälleen, niin kuin aina ennenkin, ja on hyvä varautua jo tulevaan talveen vielä näin talven keskelläkin. Varautuminen tulevaan on syy, miksi täällä pohjolassa asuu kansa, joka on selvinnyt lukemattomista talvista. Esi-isämme aloittivat varautumisen talveen jo aikaisin syksyllä, meidän ei enää tarvitse kerätä sen kummempaa talvivarastoa, sen kuin hakee kaupasta mitä ikinä puuttuukin. Kotivara on myös ollut tapetilla Venäjän hyökkäyksen jälkeen ja on pakko tunnustaa, että itselläni ei ole kotivara kunnossa, kuivamuonalla selviytyisin vain muutaman päivän. Syy tähän on laiskuus, mutta myös optimismi: en halua uskoa, että joutuisimme joskus tilanteeseen, jossa kotivara pitäisi ottaa käyttöön. Haluan uskoa siihen, että tulevaisuus on kaikesta nykyajan synkkyydestä huolimatta valoisa. Onhan meidän kanssamme maailman valo, me, jotka seuraamme Jeesusta, emme kulje pimeässä, vaan meillä on elämän valo.
Päivän evankeliumissa Jeesus tuodaan aivan pienenä vauvana Herran temppeliin, Herran eteen. Simeon odotti temppelissä luvattua lohdutusta ja hän tiesi saavansa elää, kunnes olisi nähnyt Herran Voidellun. Jeesuksen nähdessään Simeon tiesi heti, että hänen edessään oli hänen odottamansa Herran Voideltu. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut, valon, joka koittaa pakanakansoille. Todellakin, mekin olemme saaneet nähdä valon ja olemme päässeet osalliseksi kirkkaudesta. Kasteessa meille on sytytetty kynttilä, joka symboloi tätä. Kynttilä voi olla siis paljon enemmänkin, kuin konkreettinen valon lähde, kynttilä voi olla lupaus valosta. Onkin lohduttavaa ajatella, että epävarmuuden ja synkkyyden maailmassa, kaiken pimeydenkin keskellä, lopulta pimeydessä loistaa valo. Maailman valo, elämän valo.
Valo onkin yksi elämän perusedellytyksistä meille. Näemme sen luonnossa, syksyllä ja talvella valon määrä laskee ja luomakunta vaipuu lepoon. Keväällä valon lisääntyessä luomakunta herää jälleen eloon ja kukoistukseen. Päivän jälleen pidentyessä ainakin itselläni kohoaa myös mieliala, vaikka en mitenkään muutenkaan ole kovin synkkyyteen taipuvainen. Valo tuo aivan uutta energiaa, asioita jaksaa tehdä paremmin ja olo on kaikin puolin virkeämpi. Valon tärkeyttä ei voi mitenkään olla huomaamatta. Ilman valoa, meillä ei olisi kasveja, ei eläimiä, ei elämää siinä muodossa, jonka me tunnemme. Eläähän toki valtamerien syvänteissä kaloja ja eliöitä, jotka eivät ole koskaan nähneet valoa. Samoin osa ihmisistä elää pimeydessä, joissa he eivät ole koskaan nähneet valoa. Tuo pimeys voi olla niin kovin musertavaa, että pois pääsystä ei tunnu olevan varmuutta. Jumala voi kuitenkin tuoda jokaisen valoon, ei ole niin synkkää pimeyttä, jota Hänen valonsa ei valaisisi. Saamme elää Hänen valossaan, joka on kirkkaampi kuin mikään muu valo maailmassa.
Päivän virressä lauloimme Liekkisi loistaa kun yö hämärtää sekä Oi kirkkain aurinko, ihmeellinen!
Valaista täällä jo voit sydämen. Virren sanat tuovat lohtua, Herran liekki loistaa yön pimeydessäkin, Hän on kirkkain aurinko, niin kovin ihmeellinen. Hän voi valaista meidän sydämemme jo täällä, maanpäällisessä maailmassa, meidän ei tarvitse odottaa iankaikkisen kirkkautta voidaksemme loistaa muillekin Hänen valoaan. Harmillisen usein sydämemme eivät kuitenkaan ole Hänen valaisemiaan, vaan meitä ohjaavat meidän inhimilliset, itsekkäät halumme. Muita lähimmäisiämme on helppo muistaa, kun meillä itsellämme on yltäkylläisyyttä, paljosta on helpompi antaa kuin vähästä. Lesken ropo on meille esimerkki, kuinka meidän tulisi toimia. Luukkaan evankeliumissa tuo kohta kuuluu näin: Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: »Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.» Antamalla vähästämme annamme paljon. Antamalla vähästämme Jumalan valo valaisee meidän sydämemme.
Vietimme tällä viikolla myös kansallisrunoilijamme Runebergin päivää ja tuoreilla abeilla oli penkkarit. Olin matkalla Tuomiokirkolle, kun ratikkaliikenne pysähtyi penkkarirekkojen takia. Monet pyysivät päästä pois kyydistä, heillä oli ilmeisesti kiire, itse ehdin muistella omaa penkkaripäivääni. Torstai oli kaunis ja aurinkoinen päivä, samanlainen kuin omana penkkaripäivänäni vuonna 2010. Tuolloin ajattelin, että nyt olen aikuinen, olen ylioppilas ja maailma on avoinna minulle. En edes miettinyt teologiseen opiskelemaan lähtemistä, minusta tulisi lakimies vähintään. Onneksi ihminen aikuistuu ylioppilaslakkinsa saamisen jälkeenkin. Onneksi en koskaan päässyt oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Olen nyt juuri siinä ammatissa, jossa minun kuuluukin olla. Kansallisrunoilijamme Runeberg sai myös pappisvihkimyksen ja hänet kuvataan maalauksissa useimmiten papin virka-asussa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan seurakuntapastori. Runeberg sai aikaan maallemme todennäköisesti paljon enemmän lehtorina ja runoilijana kuin pastorina. Jokaiselle meistä löytyy maailmassa se paikka, jossa meidän kuuluu olla, jossa voimme parhaiten olla lähimmäistemme tukena. Jokaiselle meistä löytyy paikka, jossa sisäinen valomme, Herran valo, loistaa muille kaikkein kirkkaimmin.