Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]
Kai Korpi: Tervetuloa kirjaston Pelivieras-podcastin pariin. Mä olen Korven Kaitsu ja toimin kulttuurisen nuorisotyön koordinaattorina Porin kaupunginkirjastossa. Tällä kertaa jatketaan itse asiassa lautapeliteemalla, ja mulla vieraana tänään on Pöllökarhuista tuttu Jarkko Niinisalo. Tervetuloa.
Jarmo Niinisalo: Kiitos, kiitos.
Kai: Kerro nyt heti alkuun vähän, että kuka olet, mistä tulet ja niin edelleen.
Jarmo: Joo. Tosiaan mä olen Jarmo ja syntyperäinen porilainen ja pelannut varmaan aika pitkälti koko ikäni. 80-luvulta lähdettiin silloin niistä kotimikroista, mitä silloin oli tarjolla ja siirryttiin PC-maailmaan 90-luvulla ja jatkettiin siitä aika pitkälle. Sitten kuitenkin tässä 2010-luvun aikana heräsi kiinnostus myös taas näihin lautapeleihin. Tokihan niitä nuorempana oli myös tullut pelattua, mutta lähdettiin tällain vakavammin katsomaan, että miltä se kenttä näyttää siellä, ja sitä myös johkauduttiin sitten mukaan erilaisiin harrastajatoimintoihin ja muihin. Koulutukseltani mä olen ohjelmoija ja tehnyt sitä hommaa jo pitkälti yli parikymmentä vuotta. Tämmöisiä sivuhommina hoitelen näitä lautapeliasioita.
Kai: Nousiko muuten tuo sun uravalinta nimenomaan tuon pelaamisen pohjalta?
Jarmo: No kyllä se oikeastaan nousi sen kautta. Kotimikro tosiaan hommattiin kotiin silloin joskus, kun olin ala-asteella. Siinä oli kaikenlaisia syitä. Sitähän siihen aikaan perusteltiin muun muassa sillä, että sillä sai ruokareseptejä ja kaikennäköisiä muita perheen asioita hoidettuja ja tällaisia, mutta kyllä se sieltä lähti. Sieltä saa kiittää muun muassa hyvää englannin kielen taitoa ja mitä muuta sieltä on tullut. Kyllä se pitkälti on lähtenyt muovautumaan sieltä, mutta kyllä se pitkälti toki pelikoneeksi hommattiin silloin se lankku, että eipä se ohjelmointi siinä vaiheessa vielä kauhean ihmeellistä ollut.
Kai: Mä rakastan tätä sanaa kotimikro. Tulee aina semmoinen hyvä ja lämmin olo jotenkin itselle. Meilläkin on kotona ollut kotimikro tai ehkä se enemmänkin taisi olla jo PC sitten, nelikasikutonen.
Jarmo: Joo. Mä en itse asiassa muista, millä 80-luvulla sitä myytiin. Kuusnelonen oli se Tasavallan tietokone.
Kai: Aivan.
Jarmo: Se oli se mainoslause, millä sitä myytiin koteihin. Se oli kova sana siinä vaiheessa.
Kai: Mistä sulla on kimmoke lähtenyt ylipäätänsä tämmöiseen peliharrastukseen?
Jarmo: Mä en oikeastaan osaa sitä kyllä kauhean tarkkaan määritellä. Mä muistan, että mulla jo ala-asteella jo ennen kuin oli mitään kotimikroa oli muun muassa nämä vanhat Nintendon Game & Watch -pelit, eli tällaiset paristokäyttöiset kannettavat, missä oli yksi peli, missä oli LCD-näyttö. Mulla oli niitä jo joskus ennen kuin mä menin kouluun. Mä olin jotenkin vanhemmilta niitä kinunnut. Mä en nyt syytä tosiaan muista siihen, että minkä takia. Sen mä muistan, että mulla oli myös semmoinen rannekello, millä sai pelattua semmoista Space Invaders -kopioita.
Kai: Ui, ui.
Jarmo: Siinä oli sellainen oikea vasen ja sai ammuttua. Se oli koulussa kova hitti aikoinaan. Kyllä meillä lautapelejäkin oli tosiaan. Kaiken maailman vanhoja. Ehkä HeroQuestit ja muut tuli vasta sitten myöhemmin. Ne ei ehkä ihan ollut siinä ala-asteella. Kaikenlaisia pelejä on kyllä pelattu, mutta mä en ehkä osaa ihan tarkkaan määrittää sitä, että mistä se kimmoke varsinaisesti on lähtenyt. Varmaan ensimmäisiä tietokonepelejä, mitä mä näin siteen aikoinaan, oli serkkujen Kuusnelosella just joku Pole Position. Se on siinä jossain 80-luvun alussa kanssa varmaan tullut. Se oli semmoinen juttu, kun sen näki siinä mustavalkoisella tv-ruudulla, niin se oli sillain, että vau, tämä on nyt aika hieno juttu, olisikin kiva saada kotiinkin tämmöinen laite, että pääsisi pelaamaan. En mä tiedä. Tosi vaikea määritellä, että mistä se alkuperäinen kimmoke olisi nyt oikeastaan tullut.
Kai: Mutta se kuulostaa hyvin selkeästi siltä, että se pelaaminen on sunkin elämässä ollut hyvin, hyvin pitkältä ajalta, ihan sieltä muksusta asti.
Jarmo: Joo.
Kai: Ehkä senkin takia varmaan tässä tulee semmoinen fiilis, että no ei ole semmoista selkeätä hetkeä, että tästä se lähti.
Jarmo: Joo. Ei se ole niin, että mä olisin jossain vaiheessa päättänyt alkaa varsinaisesti pelaamaan. Se vaan tuli jostain, ja se on nyt jatkunut tässä, puhutaan nyt varmaan jo 40 vuodesta. Aika aktiivisesti on tullut edelleen harrastettua pelitoimintaa. Se on ehkä vaan moninaistunut vuosien myötä, että millaisia eri muotoja tämä homma on ottanut.
Kai: Mikä niissä peleissä sua kiinnostaa? Mikä niissä se kiehtoo? Onko sulla joku peligenre, joka iskee sinuun paljon paremmin kuin toiset?
Jarmo: Joo. Mä tunnistan ehkä vähän omia näitä insinööriaivojani siinä, että mä tykkään systeemeistä peleissä. Mä en ehkä henkilökohtaisesti itse ole kauhean monimutkaisten systeemien ystävä. Mä tykkään yksikertaisista ja selkeistä systeemeistä ja sellaisista, mitkä on jotenkin hiottu. Insinööreillähän on tällainen sanonta, että tuote on valmis, kun siitä ei voi enää ottaa mitään pois. Turhan sälän lisääminen näihin peleihin mun mielestä ei ole koskaan ollut oikeastaan se juttu. Lempigenret varmaan jo sieltä Kuusnelosen ajoilta on ollut erilaiset seikkailupelit. LucasArtsin vanhoja seikkailupelejä pelattiin jo Kuusnelosella aikoinaan. Maniac Mansion ja mitä näitä nyt oli näitä ihan tämmöisiä ensimmäisiä. Silloin tietysti se englannin kielen taito oli vielä melko rajallinen, että niistä ei aina niistä pahimmista pulmista selvitty, mutta kuitenkin... Mitenkäs mä sen sanoisin. Varmaan seikkailu- ja tarinavetoset pelit on aina vedonnut meikäläiseen. Kyllä mä tykkään ihan sorminäppäryyttäkin vaativasta pelistä, mutta esimerkiksi just tämmöiset beat ’em upit ja tällaiset ei ole meikäläisen ominta alaa. Just tämmöiset, missä pitää kauheasti opetella ulkoa jotain tai sitten tämmöiset todella pitkät pelit, missä vaaditaan sitä keskittymistä useampien kymmenien tuntien ajan. Se alkaa olla ehkä vähän liiallista meikäläisille.
Kai: Onko tämä sellainen peligenre, joka on niin lauta- kuin sitten digipeleissäkin?
Jarmo: No se on itse asiassa vähän hassua, että tietokonepelien osalta mä tosiaan tykkään just tarinavetoisista peleistä sun muista, mutta sitten taas lautapelien osalta se on oikeastaan vähän päinvastoin. Lautapeleissä mä taas en hae varsinaista tarinaa siitä. Puhutaan temaattisista lautapeleistä, missä on vahva teema. Se ei oikeastaan meikäläisellä lautapeleissä ole se, mikä kiehtoo. Mua enemmän kiehtoo lautapeleissä tosiaan nämä äärimmäisyyksiin hiotut systeemit. Ne mekanismit niissä peleissä voi olla tosi hienoja ja semmoisia yksikertaisia, että todella pienellä panostuksella ja sääntökuormalla saadaan todella paljon tavaraa kerrottua ja saadaan paljon näennäistä kompleksisuutta siihen peliin, vaikka se pelimekaniikka itsessään voi olla tosi yksikertainen. Mä en oikein itse näistä tarinavetoista... Mä en ole suuri roolipelaaja. Silloin aikoinaan ala-asteella 80-luvulla sitä kokeiltiin, mutta musta ei oikein roolipelaajaa koskaan saatu. Ehkä se on siirtynyt siitä näihin lautapeleihin myös, että mä arvostan enemmän niitä pelimekaanisia systeemejä ja tällaisia. Mä olen tämmöinen niin sanottu europelaaja. Mä pelaan näitä europelejä. Se on se on se, mikä mua näissä lautapeleissä kiehtoo.
Kai: Mitä sulla tällä hetkellä pelilautasella on? Mitä tulee pelattua?
Jarmo: Jos puhutaan nyt lautapeleistä, niin varmaan tässä on nyt viime aikoina pelattu muun muassa tällaisia pelejä kuin SETI, eli Search for Extraterrestrial Intelligence. Tällainen europeli, mikä ilmestyi muutama vuosi takaisin, missä etsitään ja löydetäänkin maapallon ulkopuolista älyä. Sitten on näitä muita vähän raskaampia europelejä, kuten Ark Nova esimerkiksi, missä pyöritetään omaa eläintarhaa ja näin päin pois. PC-puolella mä pelailen vähän kaikennäköistä ja konsolipuolella. Tällä hetkellä muun muassa just uunista tullut Pragmata on PS5:lla menossa. Se on vähän enemmän sitten taas tämmöistä toimintapainotteista menoa. Life is Strange: Reunion, se on taas enemmän tarinavetoista toimintaa tai ei toimintaa, vaan tarinankerrontaa, mikä vetoaa taas siinä mielessä. En mä nyt sanoisi laidasta laitaa, mutta kuitenkin seikkailua ja raskasta europelailua on ollut pöydällä tässä viime aikoina.
Kai: Kuulostaa aika monipuoliselta kuitenkin, että vaihtelet erilaisten...
Jarmo: No joo. Mä pyrin pitämään itseni aika hyvin sivistyneenä siitä, että missä tässä pelimaailmassa mennään. Mä seuraan kuitenkin aika hyvin sitä, mitä tapahtuu ja mitä uusia pelejä on tulossa ja onko multa jäänyt jotain väliin. Sehän on tässä viime vuosina tosiaan vaikeutunut tai oikeastaan viimeisen 10–15 vuoden aikana. Joskus 90-luvulla, 2000-luvulla oli vielä helppoa. Jos sä olit jonkun genren fani, niin sun oli helppoa käydä läpi ne kaikki pelit, mitä siinä genressä julkaistiin, mutta nykyään tämä kirjo on niin valtava ja tämä koko pelikenttä etenkin tietokonepelien osalta on tosi fragmentoitunut. Eli nykyään nämä indie-pelit on hyvin vahvassa nousussa, mihin mä olen itsekin siirtynyt aika paljon. Tämmöisiä AAA-tyyppisiä PC-pelejä ei nyt niin kauheasti enää tule pelattua. Se sapluuna niissä on kuitenkin se sama, mikä se on ollut viimeiset 30 vuotta. Mä en ihan uusimpia Call of Dutyja nyt enää sen jälkeen, kun mä olen edelliset ja ensimmäiset viisi jo pelannut aikoinaan. Ei se ole enää se juttu, mikä mua niissä varsinaisesti kiinnostaa. Mutta kyllä, monipuolisena yritän pitää tämän paletin.
Kai: Onko se tavallaan tässä vähän se sun ajatus se, että nämä isot pelit alkaa tosiaan liikaa toistamaan jo itseään ja jopa toisiaan, että sen takia nytten indie-pelit on tekemässä nousua vai liittyykö siihen jotain muuta syytä?
Jarmo: No mä näen ehkä suurimpana syynä tähän tietokonepelien tasapäistymiseen nämä kasvaneet budjetit, elikkä tietokonepelien budjetit noissa AAA-peleissä on jo niin valtavia nykyään, että siinä se riskinottokyky on todella pieni. Eli niiden tuotteiden, mitä sieltä julkaistaan, pitää olla niin varmoja paketteja, että ne oikeasti myy. Sitten joskus harvoin tulee vähän kentän ulkopuolelta riskinottajia, että niissä on sitten todella iso ne riskit. Joskus ne floppaa, joskus ei. Esimerkiksi mulla nyt on kiikarissa... Housemarqueltahan ilmestyy tämän kuun lopussa toi uusi Saros-peli, mikä on käytännössä jatkoa tähän Returnal-peliin, mikä on nyt vähän sellainen, mihin on kuitenkin rahaa kaadettu aika paljon, mutta mikä vaikuttaa kuitenkin, että siinä on hyvin paljon indie-pelimäisyyttä. Siinä on vähän otettu tämmöistä roguelike-meininkiä ja tällaista, mikä on etenkin indie-peleissä tosi kova juttu ollut nyt jo monen vuoden ajan. Mä kuitenkin haluan kokea peleissä uusia asioita ja kokeilla uusia juttuja. Ehkä siinäkin on se, miksi mä kokeilen niin paljon pelejä, että mä koitan löytää sieltä aina niitä kiinnostavia pelejä, mitkä puhuttelisi just mua. Se pätee sekä lautapeleissä että tietokonepeleissä. Lautapeleissä sitten joistakin peleissä tulee semmoisia hittejä, mitä pelataan kerta toisensa jälkeen, ja tietokonepeleissä sitten taas... No oikeastaan siinä sen hitin määrittelee se, että mä jaksan pelata sen loppuun. Se on multa jo aika iso plussa, jos mä jaksan pelata sen pelin loppuun. Paljon on semmoisia pelejä, mitkä jää kesken, mutta kyllä sieltä löytyy niitä helmiäkin aina välillä. Se taas piristää sitten mieltä, että olipas hyvä taas, että löysi tämänkin peli täältä. Onhan se kiva, että pääsee pelaamaan jotain semmoisia pelejä, mitä ihan kaikki ei ole pelannut.
Kai: Niin, siinä voi kokea itsensä vähän tärkeämmäksi. Voi paukutella sitten henkisiä henkseleitä.
Jarmo: Niin. Se on vaan huono, kun ei ole ketään, kenelle sitä pääsisi kehumaan. Täytyy vaan oman päänsä sisällä kehua itseään ja taputtaa itseään selkään.
Kai: [naureskelee] Aivan. Hei, onko sulla jotain lempipelejä, joiden pariin tosiaan palaa aina kerta toisensa jälkeen? Sä puhuit, että osa peleistä jää kesken, mutta että osa on semmoisia tosi hyviä, että pelaat ihan loppuun asti. Palaatko sä muuten siis ylipäätänsä uudestaan samoihin peleihin?
Jarmo: Mä en oikeastaan palaa. Tietokonepeleistä jos puhutaan, niin mä en palaa sellaisiin peleihin, mitkä mä olen kertaalleen pelannut läpi. Mulla on vähän semmoinen filosofia esimerkiksi roolipeleissä ja muissa, että kun mä olen sen pelin pelannut läpi, niin mun hahmoni on pelannut se tarinan läpi, ja jos multa jäi jotain näkemättä siitä tarinasta ja mä en nähnyt ihan kaikkea, ei se haittaa mua. Mä en ole tämmöinen saavutushenkinen pelaaja. Mulle ei ole väliä, jääkö multa jotain näkemättä siitä pelistä, kunhan mä saan pelata sitä peliä niin kuin mä haluan. Etenkin just tämmöisistä peleistä, mitkä on meikäläisiä suosikkeja... Suurin osa niistä on lapsuudesta tietysti, mutta kyllä mun ehdottomaan huippuun meni nyt muutama vuosi sitten ilmestynyt Disco Elysium, mikä oli aivan mieletön pläjäys, joka vielä vanhemmallakin iällä säväytti, että nyt on jotain todella spesiaalia saatu aikaiseksi. Kyllä se pomppasi meikäläisen videopelilistauksessa melkein heti kärkeen. Ne muut pelit, mitä siellä on, on sellaisia vanhempia sieltä 90-luvulta, 2000-luvulta eli Thief: The Dark Project, tällainen hiippailupeli, missä ollaan varas keskiaikaisessa fantasiamaailmassa. Baldur's Gate 2 on myös sellainen, mikä puhutteli mua. Planescape: Torment tietysti siinä kanssa, mutta mun mielestä Baldur's Gate 2 on hivenen jopa parempi kuin Planescape: Torment. Mitäköhän muita. Siinä on nyt jo aika paljon sellaisia. Kyllä ne tämmöisiä tarinavetoisia ja roolipelivetoisia pelejä on, mutta en mä kyllä tosiaan pelaa niitä enempää läpi kuin kerran. Mä olen nähnyt sen tarinan, ja se on siinä. Lautapeli osalta taas sitten siinä on oikeastaan se, että lautapeleissä on se, että se peli kannattaa ja sen haluaakin pelata useamman kerran. Eli siinä on taas sitten enemmän se optimointi ja sen oman pelin hiominen äärimmilleen, koska ne on kuitenkin kohtalaisen lyhkäisiä rykäyksiä. Semmoinen normi lautapeli raskaimmillaankin kestää sellaisen 3–4 neljä tuntia. Se on ihan hyvä semmoinen aikamäärä, minkä mä pystyn panostamaan peliin uudelleenkin, mutta jos miettii just esimerkiksi jotain raskasta roolipeliseikkailua tai jotain, mitkä nykyään saattaa pisimmillään olla joku 80 tuntia, niin ei mulla oikeastaan ole kiinnostusta lähteä niitä useampaa kertaa yrittämään. Kyllä mä mieluummin otan jonkun uuden pelin hyllystä ja kokeilen, että olisiko tämä nyt se juttu meikäläiselle.
Kai: Joo. Itse asiassa hyvä, kun lähdit PC-peleistä ja päätit sitten lautapeleihin. Keskitytäänpä sitten niihin enemmän. Ensimmäinen, mitä mä ajattelin kysyä niihin liittyen on se, miksi lautapelejä kannattaa pelata?
Jarmo: Jaa. Lautapelejä mä itse ainakin aloin pelaamaan sen takia, että se ruudun äärellä jatkuvasti istuminen ehkä alkoi pikkuhiljaa vähän kyllästyttää. Siinä on se ihmiskontakti, mikä niissä lautapeleissä on ja semmoinen oman kaveripiirin laajentaminen. Se on myös ollut tosi hyvä ja positiivinen juttu, mikä näistä lautapeleistä on tullut. Siinä on kuitenkin semmoinen sosiaalinen tapahtuma. Puhutaan paljon tästä magic circlesta, mikä muodostuu tähän pöydän ympärille, pöydän ympärille, kun ihmiset siihen kokoontuu. Hyvässä lautapelissä on jotain maagista. Nykyään jos PC-pelaajana sä menet pelaamaan jotain monipeliä nettiin, niin ei se fiilis ole se sama. No paljon on nykyään myös co-op-pelejä PC-puolella. Paljon on tullut neljän hengen co-op-systeemejä. Mutta kyllä mä näkisin, että siinä lautapelien äärellä siinä pöydässä, kun sä näet ne kaverit ja sä näet se vaikean ilmeen, kun tulee se joku tilanne siinä pelissä, että nyt toi kaveri on pulassa. Tai joku tekee jonkun tosi hieno siirron, että olipas hienosti pelattu. On se nyt ihan erilaista, että sä istut yksin siellä koneen ääressä kotona. Kyllä mä näen sen sosiaalisen kokemuksen tosi tärkeänä noissa lautapeleissä. Se on ehkä se suurin syy, miksi niitä kannattaa pelata. Ja tietysti yksi syy on se, että lautapelit on nykyään paljon parempia kuin ne oli esimerkiksi 20 vuotta sitten.
Kai: Joo, tuo on kyllä tosi hyvä pointti, että sä näet ne reaktiot siinä. Ne pelaajien kasvot on siinä saman pöydän äärellä, ja tavallaan pystyy havainnoimaan sitä. Joskus siinä saattaa olla suurta riemuakin. On tavallaan silleen, että nyt mä teen näin ja tuolla ei ole enää mitään mahdollisuutta. Toisaalta taas sitten se, että voi kannustaa toista tai olla silleen heti sitä riemua, kun toinen tekee sen jonkun maagisen siirron ja vie vaikka koko pelin tai jotain muuta. Miten sä muuten näkisit tosiaan, että millä tavalla lautapelit on nytten tässä vuosikymmenten aikana muuttunut? Onko sulle muodostunut jotain ajatusta siitä? Kun tässä jo vähän mainitsit, että on vähän parempaan suuntaan mennyt, että pelejäkin on paljon enemmän ja erilaisia, niin millä tavalla sun mielestä erityisellä tavalla lautapelit on kehittynyt?
Jarmo: No, mulla tosiaan nyt kun mä aloitin vakavammin tämän lautapeliharrastuksen niin sanotusti uudelleen kai tosiaan sieltä lapsuudesta, kuten jo mainittiin, niin siellä on pelattu aikoinaan ne Riskit ja Monopolit ja HeroQuestit ja muut tällaiset. Mutta sen jälkeen oli hiljaisempaa monta vuotta, kunnes mä pikkuhiljaa havahduin siihen todellisuuteen, että hetkinen, näissä lautapelissäkin alkaa olla sitä jotain. Kyllä mä näen sen ehkä tämmöisenä vuorovaikutuksena. Se on tosi mielenkiintoista, että aikoinaan 70-luvulla sotapelit ja muut oli pitkälti lautapelejä. Sitten kun tietokoneet saatiin pöytään, niistä saatiin tehtyä tämmöisiä tietokoneversiota, missä se kompleksisuus saatiin piilotettua sinne tietokoneen jauhettavaksi. Siinä on ehkä tapahtunut optimointia sitten samaa suuntaan, että kun nämä tietokonepelit on kehittynyt, niin lautapelit on ottanut sitten taas vuorostaan vaikutteita sieltä, ja ne systeemit on muuttunut hiotuimmiksi. Tässä on tapahtunut tämmöistä hyvänlaatuista vuorovaikutusta molempiin suuntiin, missä nyt lautapelit on ehkä vähän jälkijunassa tässä sillain, että hitaammin tulee ne jutut, mitä tietokonepeleissä tulee, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska lautapelillä on nyt kohtalaisen paljon pienempi harrastajamäärä. Mutta kuitenkin niitä systeemejä on virtaviivaistettu, sieltä on poistettu semmoisia älyttömiä systeemeitä, tämmöisiä lyö kaveria tyyppisiä juttuja, mitä monissa vanhoissa lautapelissä on tämmöisiä täysin sattumanvaraisia juttuja, mitkä toimii ehkä semmoisessa, jos nyt illalla pelataan ja pidetään hauskaa kavereiden kanssa tyyppisissä peleissä. Mutta jos haluaa vakavammin syventyä johonkin peliin, niin se liiallinen satunnaisuus ja muu semmoinen häiritsee. Ja ehkä myös se, että näiden lautapelien peliajat on myös pudonnut aika paljon. Silloin 80-luvun alussahan ne oli vielä tosi pitkiä osa niistä peleistä. Tämä lautapelien peliaika on lyhentynyt ja lyhentynyt. Ne on pienempiä ja helpommin sisäistettäviä pakkauksia, mutta niissä kuitenkin on enemmän sitä lihaa luiden ympärillä, mihin pureutua. Kyllä mä näen, että lautapelit on kehittynyt valtavasti tässä just viimeisen parikymmenen vuoden aikana. Jos nyt vertaa jotain vanhaa Afrikan tähteä, mitä edelleen pelataan jossain... Enkä mä nyt sillekään ehkä sano ei, jos sitä joku tarjoaa, mutta kyllä mä pystyn tarjoamaan siihen valtavan määrän parempia pelejä tilalle, mitä voidaan kokeilla. Ehkä se suurin este, mikä siinä on, että ehkä lautapelit on edelleen vähän monimutkaisia. Nykyään ihmisillä se keskittymiskyky on ehkä se hankala homma siinä. Lautapelit on hyvin etupainotteisiin sääntöjen suhteen. Tietokonepeleissä on hyvät tutoriaalit. Sä voit alkaa sitä pelaamaan pikkuhiljaa ja pari tunnin päästä sä ehkä ymmärrät täydellisesti, miten sitä peliä pelataan, kun se koko tutoriaaliprosessi on saatettu loppuun, mutta lautapeleissä sulle pitää selittää ne säännöt etukäteen. Joissakin peleissä ne säännöt voi olla raskaammat, joissakin peleissä vähän kevyemmät. Se rajoittaa jonkun verran ehkä sitä välitöntä hauskuutta. Se ensimmäisen oman oikean lautapelin löytäminen on tosi vaikeaa. Se prosessi kesti mullakin kauan siinä 2010-luvun puolivälissä, kun mä rupesin näitä hakemaan. Mä kävin lautapelikaupoissa. Mulle tarjottiin sieltä Munchkinia. Mä kokeilin sitä. Mä en tykännyt siitä yhtään. Mä kävin uudestaan siellä kaupassa. Sieltä tarjottiin Fluxia. Mä kokeilin sitä. Mä en tykännyt siitäkään yhtään. Mutta sitten mä kävin siellä kaupassa, ja sieltä annettiin Splendor mun käteeni. Se oli ensimmäinen sellainen peli, mikä mulla loksahti niin, että ahaa, näissä lautapelissä ihan oikeasti on nykyisin jotain juttua. Jos nyt ei Splendoria ole pelannut, niin Splendorhan on tällainen moottorin rakennuspeli, missä korteista rakennetaan tämmöisistä timanteista koneisto, mikä jauhaa uusia timantteja. Koitetaan periaatteessa mahdollisimman nopeasti kerätä tietty pistemäärä ja saavuttaa voitto kotiin. Se oli ehkä ensimmäinen sellainen, missä mä koin sen, että tässä oikeasti nyt on jotain järkeä tässä hommassa taas vaihteeksi.
Kai: Joo, Splendor on kyllä hyvä peli. Täytyy kyllä se myöntää. Mä jäin tuossa miettimään sitä myöskin, että sä puhuit tuossa, että sä olet käynyt pelikaupoissa. Nythän tuntuu vähän, että pelejä pystyy periaatteessa ostamaan kahdesta paikasta. On markettien hyllyt, ja sitten on nämä varsinaiset niin sanotut oikeat pelikaupat, jos niitä haluaa nyt ihan sellaisiksi sanoa. Onko koskaan tullut sellainen fiilis, että joku peli selkeästi olisi sellainen, että ei vitsi, tämä on niin hyvä, tämä sopisi niin monelle ihmiselle, mutta se jää vähän pimentoon sen takia, että se ei ole siellä automarkettien hyllyillä? Onko automarkettien pelihyllyt muutenkin sun mielestä laadukkaita? Löytyykö sieltä hyviä pelejä vai tuleeko sellainen fiilis, että voi että kun ihmiset tietäisivät tämän ja tämän ja tämän ja menisivät näihin muihin kauppoihin ihmettelemään ja kyselemään?
Jarmo: Joo, kyllä se kauppojen tarjonta etenkin noissa marketeissa ja muissa alkaa nykyisin olemaan melko heikko. Tilanne kymmenen vuotta sitten oli vielä suhteellisen hyvä. Aika monet julkaisut tuli myös ihan tällaisten perus markettien hyllylle, mutta tämä digitalisaatiohan on tässä edistynyt. Nykyään löytyy Steamit ja muut tällaiset paikat. Kaikki konsolivalmistajat myyvät niitä pelejään sieltä netistä. Ne saa downloadattua suoraan sieltä kotiin. Kyllä munkin oma Steam-kirjastoni on suhteellisen iso. Kyllä mä kaikki PC-pelini hommaan nykyään netistä. Ehkä näiden Nintendo ja muiden pelien suhteen mä olen sen verran old school jäärä, että mä yritän niistä saada ne fyysiset versiot itselleni. Kyllä mä sanoisin, että kyllä nykyään menettää aika paljon, jos ei seuraa netissä näitä. Ehkä tämän indie-aallon myötä menettää jopa vielä enemmän, koska indie-peleissä on vielä se huono puoli, että niissä usein se markkinointi on todella minimaalista. Markkinointibudjettia ei oikeastaan ole, siellä on joku pari hengen ryhmä taustalla. Ainoastaan tämmöiset tosi suositut indie-pelit, niin kuin jotkut Hollow Knightit ja tällaiset muut, mistä se ensimmäinen peli on lyönyt läpi niin lujaa, että siellä on se vankka fanipohja, niin ne menestyy. Mutta en mä nyt esimerkiksi näe, että joku Silksong tulisi johonkin marketin hyllylle. Se on nyt esimerkiksi hyvä esimerkki siitä, että sen valtaosa tämmöisistä markettikauppakävijöistä varmasti missaa, jos ei tiedä, mistä puhutaan.
Kai: Miten lautapelien osalta?
Jarmo: Lautapelejä osalta se tilanne on ehkä vielä hankalampi, koska lautapelejähän... Mä en oikein tiedä, mainostetaanko niitä oikeastaan missään. Sä voit mennä täällä johonkin leluliikkeeseen, ja siellä on hyllyssä niitä, mutta sitten sä vaan teet kanneperusteella jonkun valinnan, että mitä siellä on ja voisiko tämä olla mulle sopiva. Mulla ehkä se suuri juttu tässä lautapeliharrastuksessa oli tämä, kun mä löysin netissä tämän boardgamegeek.com, eli bgg.com-pelisivusto, mikä kerää yhteen nämä alan harrastajat. Siellä voi katsoa arvosteluja, videoita ja kaikenlaisia analyysejä niistä peleistä. Se on ollut tosi hyvä sellainen, mikä on toiminut sen harrastuksen vauhdittajana. Sieltä löytyy niin paljon informaatiota siitä, mitä on tarjolla, mikä on hyvää ja mitä on tulossa. Tuntuu, että se olisi tosi vaikea kaivaa muuten. Bgg on niin isossa asemassa näissä lautapeleissä, että vaikea kuvitella, mihin tämä kenttä menisi, jos yhtäkkiä poistettaisi tämä sivusto tuolta internetistä, että mitä sitten tapahtuisi. Olisiko lautapelit ihan pinteessä sen jälkeen. Lautapelit vaatii sitä omaa paneutumista. Se vaatii sen, että sä menet internetiin, otat selvää niistä, sä tilaat se pelin, sä avaat sen laatikon, luet ohjekirjaa, hypistelet niitä komponentteja. Se ei ole mikään sellainen nopea prosessi, että sulle tulee mieleen vaan, että ahaa, ostanpa netistä tällaisen pelin ja kokeilen. Ehkä se on tavallaan hienoakin siitä, että ne on vähän vielä siellä piilossa ne lautapelit. En mä tiedä, tuleeko ne koskaan sieltä nousemaankaan, että mikä olisi sellainen katalysaattori, mikä nostaisi lautapelit tosi ison yleisön tietoisuuteen. Tietokonepelaajia löytyy maailmasta joku... On arvioitu, että 40 prosenttia maailman ihmisistä pelaa tietokonepelejä, mutta moniko niistä pelaa sitten lautapelejä. Se on ehkä kymmenesosa siitä kokonaismäärästä. Se on nyt vielä niin vähäistä toimintaa tai pienen piirin toimintaa... Pienen ja pienen, onhan siinä kuitenkin sadoista tuhansista ja miljoonista ihmisistä kyse, mutta se on kuitenkin sellaista, että markkinointibudjetit niissä lautapeleissä ei vaan voi olla mitään ihmeellisiä.
Kai: Joo. Koin jonkinlaisen herätyksen näissä lautapeleissä nimenomaan Pöllökarhujen toimintojen kautta. Mä yhtäkkiä huomasin vaan, että hetkinen, maailmassa on muitakin lautapelejä kuin Alias, Monopoly ja Kimble. Mä muistan, että olin Pöllökarhujen tilaisuudessa tai jossakin (ne oli) peluuttamassa pelejä, ja sieltä mä löysin tämän Exploding Kittensin ja sitten olin vähän silleen, että onko oikeasti olemassa muitakin pelejä kuin nämä ja vielä näin hyviä. Siitä tavallaan itse olen vasta havahtunut siihen, minkälaisia muita lautapelejä on olemassa ja mistä näitä pystyy hankkimaan. Olen juurikin löytänyt sitten tieni BoardGameGeekin sivuille ja sitten sitä kautta näiden erilaisten pelikauppojen lautapelivalikoimien äärelle. Se on kyllä ollut semmoinen havahtuminen. Tosiaan ehkä justiinsa vähän tässä toitkin esille, että se jää vähän silleen pimentoon. Digipelien suhteen on huomattavasti helpompi löytää jotain uutta, ja kyllä juurikin se, että niitä tuodaan ehkä paremmin esille isompien markkinointibudjettien kautta. Se on ollut hyvä huomata. Olen varmaan aiemminkin puhunut näissä podcasteissa siitä, että on tämmöinen tietynlainen herääminen tullut siihen, että on olemassa ihan toisenlainen lautapelimaailma. Tuossa kun oli vähän sitä, että mistä niitä löytää ja mäkin mainitsin tämän pöllökarhujen toiminnan, niin mikä on Pöllökarhut ja mistä se on saanut alkunsa?
Jarmo: Joo, eli Pöllökarhut on tosiaan porilainen pöytäpeleihin keskittynyt seura, yhdistys, joka perustettiin itse asiassa tasan kymmenen vuotta sitten 2016 tällaiseen tarpeeseen just nimenomaan edistää tätä pöytäpelitoimintaa täällä Porin alueella. Eli Pöllökarhujen toimintaahan kuuluu käytännössä kaikki pöydällä pelattavat pelit, elikkä nyt puhutaan lautapeleistä, roolipeleistä, miniatyyripeleistä ja sitten korttipeleistä, tyyliin Magic the Gathering ja tällaiset. Kaikki teoriassa kuuluu meidän aihepiiriin. Tosin se on vähän nyt vuosien varrella vaihdellut se, että missä meidän pääpaino menee. Se vähän riippuu siitä, että miten yhdistyksessä on aina aktiiveja vetämään erilaisia asioita. Meillä ehkä miniatyyri ja korttipelitoiminta ei tällä hetkellä ole kauhean isossa asemassa. Me ollaan enemmän keskitytty nimenomaan lautapeleihin ja roolipeleihin. Tosiaan näistä järjestetään peluutuksia ja ollaan parhaan kykymme mukaan erilaisissa tapahtumissa, mitä täällä Porin seudulla järjestetään peluuttamassa ihmisiä ja tosiaan tutustuttamassa ihmisiin näiden pelien maailmaa ja näyttämässä sitä, että tällaisiakin löytyy, että tervetuloa kokeilemaan.
Kai: Joo. Tämä seuran toiminta on juurikin myös siinä mielessä tosi hyvää, että tässä jo mainittiin jossain kohtaa tämä, että lautapeleissä etenkin säännöt pitää aina käydä etukäteen läpi, ja tietenkin mitä isompi peli on kyseessä, sitä enemmän niitä sääntöjä tuntuu olevan. Niin ainakin oma kokemus on ollut se, että on helppoa tulla Pöllökarhujen ja tietenkin vastaavien tahojen pelitapahtumiin tai -iltoihin tai muuhun, koska siellä on aina ihminen, joka on pelannut sitä kyseistä peliä. Ja aina kun joku toinen selittää sen, että miten se peli toimii, niin sitä on huomattavasti helpompi lähteä pelaamaan, ja kun otetaan se ensimmäinen pelikerta, niin siinä on jotenkin paljon luottavaisempi ja siihen on helpompi lähteä, kun tietää, että okei, tämä ihminen tietää, miten tämä toimii, ja voi kysyä sitten. Ei tartte käyttää sitä 20 minuuttia siihen, että plarataan sitä sääntökirjaa ja etsitään nyt tämä tietty kohta sieltä, mikä tässä nyt askarruttaa. Se on kyllä ollut hyvä asia.
Jarmo: Joo. Kyllä me pyritään tässä omassa toiminnassa viimeiseen asti välttämään sellaista tilannetta, että täytyisi sitä sääntökirjaa alkaa kaivaa esiin siinä vaiheessa, kun lähdetään pelaamaan ja opettelemaan sitä peliä. Sehän on huonoin mahdollinen tilanne etenkin lautapelien kohdalta alkaa vetää sitä peliä. Kyllä siinä aina on oltava se joku ihminen, joka siinä on mukana. Jos meille nyt tulee jotain uusia naamoja noihin meidän peli-iltoihin, me yleensä kysellään siellä, että millainen pelihistoria löytyy ja millaisia pelejä on pelannut aikaisemmin. Yritetään saada niin, että ei ehkä lyödä sitä kaikkein raskainta peliä siihen pöytään, jos tulee sellaisia ihmisiä, jotka ei ole paljon pelannut. Kuitenkin pelaajatyyppejä on monia, jotka meidänkin peli-illoissa käy. Osa tykkää semmoisista nopeista korttipeleistä ja muista, ja sitten taas osa haluaa pelata semmoisia raskaampia. Pyritään tarjoamaan sitä pelaamista vähän kaikille sen oman halun mukaan ja mitenkä nyt pystytään järjestämään. Pöllökarhujen omasta kirjastosta löytyy jonkun verran pelejä, ja tosiaan meidän aktiivit minä mukaan lukien yleensä raijaa isoissa repuissa sinne paikalle omia pelejä. Mulla ainakin löytyy henkilökohtaisesta kirjastosta sen verran pelejä, että kyllä varmaan laidasta laitaa pystytään tyydyttämään eri pelaajien tarpeet.
Kai: Siis käsitinkö oikein, että teillä on omalle yhdistykselle hankittu oma pelikirjasto, josta te sitten nappaatte mukaan niitä?
Jarmo: Joo, yhdistyksellä on olemassa pienehkö pelikirjasto. Pääosassa tällaisia niin sanottuja sisäänheittopelejä, just nimenomaan tällaisia, mihin voidaan ottaa kuka tahansa mukaan. Valtaosa ryhmäpeluuttajista osaa ne säännöt niihin peleihin ja pystyy ne ottamaan pöytään siitä ja laittamaan ihmiset sitä pelaamaan. Just sellaisia, että peliaika ei ylitä missään tapauksessa tuntia missään niistä. Tällaisia, mitkä voidaan kaivaa tilanteeseen kuin tilanteeseen mukaan. Seuraan on pyritty keräämään tällaisia pelejä. Seuran ei ehkä kannata hankkia mitään ihmeen spesifisiä pelejä tai mitään raskaita pelejä tai mitään sellaisia. Ne on enemmän sitten taas näiden harrastajien kontolla, että he tuovat niitä sinne paikalla ja niitä sitten pelataan näissä peli-illoissa.
Kai: Joo. Me ollaan kirjastona siinä mielessä oikein iloisessa ja siunatussa asemassa, että te järjestätte myöskin kirjaston tiloissa pelitoimintaa. Haluatko sä kertoa vähän tarkemmin siitä?
Jarmo: Joo. Pöllökarhut tosiaan järjestää täällä Porin kaupunginkirjastolla pelejä joka tiistai viidestä kahdeksaan. Meillä tämä homma toimii tämmöisellä vuoroviikkoperiaatteella, eli joka toinen viikko meillä on lautapelejä ja joka toinen viikko meillä on mahjongia. Eli meillä on erityinen mahjongosasto, joka on erikoistunut pelkästään riichi mahjong -varianttiin mahjongista. Joka toinen viikko keräännytään pelaamaan tällaista. Jos ei mahjongia ole pelannut, se on tämmöinen rommivariantti, missä tiilistä koetetaan päästä eroon. Pelillä on niin pitkä historia, että sitä on vaikea yhteen tai kahteen lauseeseen tiivistää, että mistä on kyse, ja se vaatii ehkä sen verran paneutumistakin, että se on ihan hyvä, että meillä on semmoinen erityinen ilta, jossa pelataan pelkästään mahjongia. Siellä tosiaan pelataan joka toinen viikko sitä, ja joka toinen viikko meillä on sitten tällainen modernit lautapelit -ilta, missä pelataan ihan laidasta laitaan lautapelejä. Mitä tahansa ihmiset sattuu tuomaan paikalle, niin niitä koetetaan saada pöytää ja pelattua. Se on tämä systeemi, millain tämä homma täällä kirjastolla tällä hetkellä toimii.
Kai: Olen mahjongia pelannut puhelimella, mutta se on vähän semmoinen pasianssiversio tyylinen juttu, jossa pitää saada...
Jarmo: Joo, se missä pitää hakea niitä pareja siitä.
Kai: Joo.
Jarmo: Se ei ole nyt se, mistä on kyse.
Kai: Näin mä olen ymmärtänyt.
Jarmo: Siinä on hieman vaikeimmat säännöt siinä tavallisessa riichi mahjongissa, mutta ei sekään ylitse pääsemätön ole. Meiltä löytyy kaiken maailman apulappuja ja muita sen pelaamiseen. Ei se mahdotonta sen opetteleminen ole, mutta mahjong on ehkä vähän tällainen lifestyle-pelihenkinen. Se menee vähän samaan kategoriaan kuin bridge ja ehkä jopa shakki. Mä ehkä rinnastaisin mahjongin eniten ehkä bridgeen. Tosin se nyt ei ole tiimipohjainen peli, mutta niissä on mun mieleeni hyvin paljon samaa.
Kai: Onko teidän mahjongillat sellaisia, että jos ei ole minkäänlaista kosketusta tai sitten on vaan niin kuin mulla tämä pasianssiversiotyylinen, niin uskaltaako tulla sinne ihan täysin keltanokkana?
Jarmo: Joo, ehdottomasti. Siis varmaan valtaosa, jotka siellä käy pelaamassa, on lähtenyt ihan tällaiselta nollalinjalta liikkeelle. Kyllä siellä kaikki opetetaan juurta jaksaen. Mahjong on ehkä enemmän sellainen peli, jota pystyy pelaamaan jo, vaikkei ehkä osaisikaan kaikki sääntöjä. Se pelin perusrakenne on kuitenkin hyvin yksikertainen, että otetaan tiiliä, laitetaan pois joka vuorolla. Se on kuitenkin hyvin simppeli systeemi, mutta sitten ne syvyydet, mitä siinä on, niin ne tulee sitten niiden toistojen ja sen uudelleen pelaamisen myötä. Ehdottomasti sanoisin, että jos kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti käydä kokeilemassa.
Kai: Ja ilmeisesti sieltä löytyy myöskin pelitarpeet, että itsellä ei tarvitse olla mitään.
Jarmo: Joo, itsellä ei tarvitse olla mitään. Löytyy tosiaan kaikki tiilet sun muut pöydät, missä päästään pelaamaan. Mitään varsinaisesti näihin meidän peli-iltoihin ei tarvitse itse ottaa mukaan. Ei lautapeli-iltoihin eikä näihin mahjongiltoihin, jos ei halua. Toki jos tuntee halua, esimerkiksi löytyy kaapista joku lautapeli, jota haluaisi pelata. Esimerkiksi meilläkin muutama viikko takaisin kävi just yksi pelaaja, joka oli saanut lahjaksi jostain Agricola-pelin ja oli ymmällään, että miten tätä pelataan ja pyysi, että pystytäänkö me opettamaan, että miten tätä pelataan. No mehän opetettiin sitten, että näin tätä pelataan. Kolme tuntia siinä ensimmäisessä sessiossa meni, mutta kyllä se peli saatiin päätökseen. Löytyy itse asiassa useampiakin esimerkkejä tällaisista peleistä, missä meitä on pyydetty erikseen, että mulla on tällainen peli, että voitteko te opettaa tämän mulle.
Kai: Onko nämä pelit ollut yleensä jollekin teistä tuttuja vai onko tullut sellainen, että jaha, lähdetäänpä tätä sääntökirjaa selailemaan ja katsomaan, miten tämä homma oikein toimii?
Jarmo: Kyllä ne yleensä on ollut aika tuttuja. Yksi tapaus meillä oli, haluttiin päästä pelaamaan Vasco da Gama -nimistä peliä tuolta jostain kymmenen vuoden takaa. Hyvin euromainen tämmöinen optimointi, missä Vasco da Gama matkustaa ympäri maailmaa laivoilla. Sitä ei itse asiassa kukaan ollut pelannut, joten siinä tehtiin niin, että mä lukaisin sääntökirjan ennen kuin se peli tuotiin sinne ja sitten opetin sen pelin siitä. Se onnistuu ihan näinkin. Yleensä mä tykkään itse opetella pelit niin, että mä pääsen hypistelemään niitä komponentteja ja peluuttamaan sitä vähän niin kuin siinä pöydällä itse itseäni vastaan tavallaan, kun mä opettelen säännöt. Mutta ehkä tätä on riittävän kauan tullut harrastettua jo, niin myös pelkästään sääntökirjan lukemalla nykyisin saa jo aika hyvän kuvan siitä, miten ne pelit toimii. Joskus silloin alkuaikoina tosiaan, kun luki jonkun lautapelin säännöt, niin se saattoi olla niin, että siinä oli ihan pihalla vielä sen sääntökirjan lukemisen jälkeen, että miten tätä peliä nyt ylipäänsä pelataan. Siinä mielessä just tällainen joku henkilö, joka on oikeasti pelannut sitä peliä ja pystyy näyttämään, miten se toimii, se on erittäin tärkeää mun mielestäni.
Kai: Noihin peli-iltoihin liittyen oletteko kohdannut jotain ennakkoluuloja, mitä pelaajilla on? Etenkin jos on vaikka joku, joka on pohtinut sinne tuloa, ei ole aikaisemmin käynyt tai saatikka lautapeleihin silleen vihkiytynyt, niin onko noussut jotain tämmöisiä ennakkoluuloja esiin?
Jarmo: Ei nyt oikeastaan tule mieleen mitään sellaista, että olisi erityisesti ollut mitään varsinaisesti ennakkoluuloja. Se vaatii ehkä vähän semmoista ennakkoluulotonta asennetta jo lähteä sinne lautapeli-iltaan. Mä tiedän, että se ei ole ihan helppoa. Mä muistan, kun mä itse ensimmäisestä kertaa lähdin mukaan tämmöisiin lautapelitapahtumiin. Ensimmäinen kerta oli just sellainen, että vähän ennen kuin meni sinne paikalle, niin mietti, että menenkö mä nyt kuitenkaan tuonne, että onko tämä nyt hyvä idea. Kun se kynnyksen pääsee ylittämään, että pääsee sinne paikalle, niin kyllä se yleensä lähtee siitä menemään. Ei meillä kyllä oikeastaan ole ollut mitään semmoisia ennakkoluuloja. Enemmän se on ehkä niin, että ne peluuttajat, kun sinne tulee niitä uusia ihmisiä... Ehkä ei voi puhua ennakkoluuloista, mutta se ei ole aina helppoa arvioida sitä, kun ihminen astuu sisään ovesta, että minkä tyyppinen lautapelaaja toi on. Ihmisiä on niin monenlaisia. Sitä ei päältä päin näe sitä lautapelikokemusta. Kenelläkään ei ole sellaista lautapelien ajokorttia, minkä voisi esittää ja sanoa, että osaa pelata näitä ja näitä pelejä. Mä en itse ole kyllä huomannut, että olisi ollut mitään tämmöisiä varsinaisia ennakkoluuloja. Ehdottomasti kannattaa lähteä kokeilemaan ja näin päin pois.
Kai: Eli paikalle voi tulla. Varmaan se ensimmäinen haaste on justiinsa tämä, että pääsee sinne paikalle. Miten teillä yleensä on, jos te huomaatte, että nyt tuli uusi kasvo? Se astuu kynnyksen yli lautapelien maailmaan, niin onko teillä silleen heti tervetuloa ja mitä haluat pelata? Vai onko teillä ajatus, että henkilö saa ottaa ensin vähän kosketusta paikkaan ja katsella pelejä, ja sen jälkeen ehkä vähän lähteä kyselemään ja tarjoamaan, että mitä haluaisit pelata?
Jarmo: Meillä on yleensä semmoinen systeemi, että siinä kun ihmiset kokoontuu pikkuhiljaa paikalle ennen kello viittä, niin siinä sitten keskustellaan jo vähän etukäteen ehkä, mitä tapahtuu. Siinä on semmoinen vaihe aina siinä lautapeli-illan alussa, kun koetetaan saada niitä pöytiä kasaan, että kuka menee mihinkin pöytään ja yritetään saada sopimaan, että millaiset pelit tässä saataisiin aikaiseksi ja ihmisiä valuu pikkuhiljaa ovesta sisään. Siinä on aina semmoinen logistinen ongelma, että kun sä saat jonkinnäköisen järjestyksen siihen aikaiseksi, niin sitten sieltä ovesta tulee vielä se yksi tyyppi, joka sotkee sen homman. Kun lautapeleissähän on yleensä se, että niissä on se tietty pelaajamäärä, mikä on se maksimi. Se on neljästä viiteen yleensä, mikä maksimi on tällaisissa normi lautapeleissä. Se on vähän semmoinen herkkä systeemi. Kyllä me ollaan monta kertaa jouduttu tekemään niin, että me ollaan jo aloitettu joku peli ja me ollaan selostamassa sääntöjä, niin joku uusi kaveri tulee ovesta sisään. Sitten me vaan laitetaan se peli sivuun, mikä meillä siinä oli ja katsotaan uudelleen nämä systeemit ja katsotaan, että tehdäänkö me kaksi uutta peliä vai saadaanko me tämä henkilö mahtumaan tähän peliin. Kyllä se koetetaan mahdollisuuksien mukaan sovittaa siihen. Mun mielestä huonoin tilanne on sellainen, että ihminen joutuisi katsomaan vierestä siinä, kun toiset pelaavat. Saavut lautapeli-iltaan ja et pääsekään pelaamaan. Ne on tietysti vähän hankalia tilanteita, jos sattuu tulemaan sellainen, että jos sä olet esimerkiksi tunnin myöhässä. Se on vähän sellainen hankala tilanne. Hyvin todennäköisesti siinä vaiheessa kaikki pelit, mitä siellä on, on jo käynnissä, ja niitä on siinä vaiheessa vähän hankala lopettaa ja näin päin pois. Ja yleensä myöskin se arviointi, että koska joku peli loppuu, että koska tähän nyt sitten pääsisi pelaamaan, kun seuraava peli alkaa, niin sekin on vähän hankalaa. Mutta jos paikalle saapuu ajoissa ja on mukana siinä, niin kyllä varmasti pääsee pelaamaan. Ei tarvitse sivusta jäädä katselemaan, ellei erikseen itse halua.
Kai: Eli ehkä sellainen erityinen vinkki, että jos on yksin tulossa paikalle, niin silloin kannattaa olla siinä viideltä heti alussa paikalla, niin pääsee johonkin peliin sitten mukaan.
Jarmo: Kyllä se on ehdottomasti hyvä ohjenuora.
Kai: Joo. Ilmeisesti tämä on avointen ovien tyylinen, että voi tulla ja lähteä niin kuin itse haluaa.
Jarmo: Juu, ehdottomasti.
Kai: Sitten jos tulee porukalla, niin sittenhän se on huomattavasti helpompaa. Sitten voi sen porukan kesken vaan katsoa sieltä jonkun pelin ja alkaa pelailemaan ja kokeilemaan ja niin edelleen.
Jarmo: Kyllä.
Kai: Onko silleen, että jos teillä on tavallaan kaikki yhdistyksen jäsenet kiinni jossakin peleissä, niin ehtiikö siinä hetkessä enää sitten auttamaan vaikka myöhemmin paikalle saapuvaa porukkaa vaikka jonkun pelin säännöissä, jos tarttee apua?
Jarmo: Joo. Kyllä meillä on ollut tällaisia tapauksia, missä pelejä on keskeytetty hetkeksi aikaa, että hei, mä menen nyt selostaa nuo säännöt tuohon toiseen peliin ja palaan sitten tähän. Tämäkin on ihan mahdollista. Jos on jotain sääntökysymyksiä, niin ehdottomasti pyritään auttamaan kaikissa tapauksissa.
Kai: Onko noista peli-illoista jäänyt jotain vaikka yksittäistä semmoista mukavaa hetkeä mieleen tai jotain onnistumista tai muuta vastaavaa?
Jarmo: Jaa. Ei varmaan mitään yksittäisiä täydellisiä highlighteja nyt tule mieleen siinä mielessä. Onnistunut peli-ilta on mun mielestäni sellainen, missä ihmiset viihtyy ja pitää hauskaa siellä pöytien ääressä. Kyllä sieltä semmoista naurun remakkaa välillä jostain pöydistä kuuluu siinä, kun vieressä pelailee. Itse mä nyt pelailen vähän niitä semmoisia kuivempia pelejä, niin niissä ei ehkä ihan hirnuta täyteen ääneen yleensä niissä peleissä, mitä meikäläinen pelailee, mutta kyllä tällaisiakin tapauksia löytyy. Ehkä paras merkki mun mielestä siitä, että ihmiset on viihtynyt peli-illassa, on se, että ne tulee uudestaan käymään. Sehän on meillä myös tärkeä juttu, että ihmiset käy siellä ja nämä peli-illat toimii tällaisena katalyyttina ihmisten omien ryhmien perustamiseen. Meidänkin näistä peli-illoista on sitten irtautunut tämmöisiä ryhmiä, jotka pelaa jotain omia pitempiä pelejä tai jotain tämmöisiä, mitä peli-iltojen aikana ei ehdi pelaamaan. Sellaisia ryhmiä on haarautunut näistä meidän systeemeistä, ja ihmiset pelaa siellä. Osa niistä ihmisistä ei sitten enää välttämättä käy meidän peli-illoissa, ja se on tietysti ihan ok. Me nähdään ehkä itsemme enemmän tällaisena kasvattavana, että voi tulla näihin meidän peli-iltoihin katsomaan, että mitä se pelaaminen on. Ja jos se kiinnostus siitä kasvaa, sitä saa sitten oman halu mukaan rönsyillä siitä ihan mihin suuntaan haluaa. On meillä ihmisiä, jotka on käynyt meidän peli-illoissa ihan alusta asti ja käy edelleen joka kerta, kun niitä on. Se riippuu ihan siitä ihmisestä, että mitenkä se toimii.
Kai: Onko teidän toiminnan kautta ihmiset löytänyt uusia ystäviä? Onko sun tiedossa tällaista?
Jarmo: Kyllä mä nyt ainakin itse koen löytäneeni hyvinkin runsaasti uusia ystäviä tämän harrastuksen pohjalta, ja varmasti on muitakin. Kyllä tämmöisiä ystävyyssuhteita syntyy näissä peli-illoissa automaattisesti. Pelit on mun mielestäni tosi hyvä ihmisen persoonallisuuden mitta. Tästähän on myös tämä vanha sanalasku, että ihmisestä oppii tosi paljon, kun näkee, miten hän häviää jonkun pelin. Se on mun mielestä tosi hyvä sellainen psykologinen mittari, että miten sen häviön pystyy ottamaan etenkin lautapeleissä. Lautapeleissä kuitenkin niitä pelejä pelataan niin paljon ja tämmöisiä tilanteita tulee kuitenkin etten, että ei kukaan voita kaikkia pelejä. Se on myös tällaista, että siinä pystyy... En mä nyt tiedä, voisiko sanoa, että voi kasvaa ihmisenä, mutta ehkä jotain siihen suuntaan kuitenkin.
Kai: [naurahtelee] Niin, se on varmaan vähän toisenlainen tilanne, kun taas jos miettii sitä tietokonepelimaailmaa. Kun ei näe toista ihmistä, voi vaan tehdä rage quitit ja pistää pelin pois päältä ja lähteä purkamaan sitä turhautumista, miten haluaa. Mutta tuossa se tilanne onkin vähän toinen. Pitää jotenkin opetella ottamaan vastaan se pettymyksen tunne ja jotenkin näin. Tietenkinhän varmaan siinä pöydässä muiden pelaajien reaktiot myös on silleen, että jos aletaan sitten kauheasti nokittelemaan, niin se ei varmasti kauhean kivaa ole.
Kai: Joo, se on tietysti semmoinen, että tämmöinen ylimääräinen naljailu ja häviäjän lyöminen lisää, niin se ei mun mielestäni kuulu hyvään lautapelitapaan missään mielessä. Otetaan ne voitot voittoina ja häviöt häviöinä. Sen jälkeen kun se tilanne on ohi, ei niihin tarvitse palata enää uudelleen. Ei me lasketa näitä voittoja näissä peleissä.
Kai: [nauraa] Teillä ei ole mitään scoreboardia missään näkyvillä.
Jarmo: Ei ole.
Kai: Onko jotain erityistä vielä, mitä haluaisit sellaiselle ihmiselle sanoa, joka haluaisi tulla, mutta ehkä vähän jännittää sillä tavalla, että saattaa muodostua se kuva... Ehkä puhun nyt kuitenkin itsestäni. Myönnetään nyt, että kun on joku tämmöinen seura, joka järjestää toimintaa, niin ainakin itselle saattaa tulla sellainen kuva, että sun pitäisi ikään kuin tuntea siellä ne ihmiset, että sä voit tulla sinne tai että sä löydät peliseuraa tai, että sulla on siellä hyvä olla. Jos pelkää tällaista, että siellä on jo valmiit kuppikunnat, niin mitä sä sellaiselle ihmiselle tai minulle haluaisit sanoa? [naurahtelee]
Jarmo: Niin. Kyllä se fakta on vaan se, että kannattaa lähteä kokeilemaan. Se oman kynnyksen ylittäminen, se on kaikille eri kokoinen se kynnys, että mitenkä sinne pääsee, mutta kyllä mä näkisin, että se suurin este on ylitetty siinä vaiheessa, kun sä pääset sinne paikalle. Kaikki helpottaa sen jälkeen. Kyllä mä näkisin, että suurin kynnys siinä on se oman itsensä ylittäminen, mikä täytyy ensin saada tehtyä ennen kuin pääsee sinne paikalle. Ei mulla mieleen oikeastaan lainkaan sellaisia, että olisi ollut jotain huonoja fiiliksiä tai jotain, kun joku on sinne paikalle saapunut. Kyllä me mielestäni aika hyvin pystytään hanskaamaan kaiken tasoiset pelaajat. Se ei ole siitä kokemuksesta kiinni. Vaikka ei olisi pelannut mitään, niin kyllä mun mielestä noihin meidän peli-iltoihin voi lähteä mukaan.
Kai: Kyllä. Eli järjestön tyypit ei pelaa vaan keskenään siellä, vaan ottavat ihan lämpimästi vastaan kaikki, niin kokeneet kuin vasta-alkajatkin.
Jarmo: Ehdottomasti.
Kai: Ja jälleen kerran muistutetaan vielä, että kannattaa olla sitten alussa paikalla, niin silloin ainakin löytyy se paikka jostakin pelistä.
Jarmo: Kyllä.
Kai: Aletaan lopettelemaan hiljalleen, mutta onko jotain nyt sellaista asiaa, minkä haluaisit vielä nostaa tässä esille? Tuleeko nyt mieleen?
Jarmo: Ei varsinaisesti. Jos nyt Pöllökarhujen toiminnasta jotain lisätietoa haluaa, niin meidän webbisivut löytyy osoitteesta www.pollokarhut.fi, josta löytyy linkki meidän muihin sosiaalisiin medioihin. Meidän aktiivisen sosiaalinen media on tuo Discord. Se on ehkä sellainen, mitä kautta varsinkin nuoremmat ihmiset löytää meidät aika hyvin. Meillä on tiedotus keskitetty aika hyvin sinne. Sieltä meidän webbisivuilta löytyy Discord invite sinne meidän palvelimelle, ja sieltä löytyy sekä roolipeli-, lautapeli- ja mahjongosastot ja chatit ja muut, aikataulut ja tällaiset. Se on ehkä paras, mitä kautta kannattaa lähteä miettimään, että mitä tässä tehtäisiin. Ja tosiaan jos on jotain kysymyksiä, niin siellä Discordissa on myös helppo kysyä. Siellä voi suoraan tsätätä ja siellä pääsee suoraan seuran jäseniin ja muihin harrastajiin kiinni.
Kai: Tämä oli oikein hyvä nosto tähän loppuun, että mistä teidät saa parhaiten kiinni ja mistä saa infoa. Hei, me aina tässä Pelivieras-podcastissa nostetaan vielä lopuksi meidän Satakirjastojen pelihaastetta framille ja pyydetään kaikkia vierailijoita sieltä valitsemaan se oma lempikohta. Kun olet selannut tuota pelihaastetta, niin mikä kohta siellä erityisesti jotenkin loksauttaa palasia paikalleen?
Jarmo: Joo. Kun mä sitä selasin, siellä oli mielenkiintoinen tämä, että peli, josta on tehty sarja tai elokuva. Mä lähdin miettimään tätä erityisesti lautapelien puolelta, että tämä ei ole ihan niin helppo juttu, miltä tämä kuulostaa. Tällaisia lautapelejä, joista on oikeasti tehty sarja tai elokuva, on aika vähän. Jos miettii esimerkiksi Cluedosta eli Clue-pelistä, on tehty elokuva joskus 80-luvulla. Mutta ehkä mulla tuli mieleen tämä, minkä mä olen itsekin käynyt elokuvateatterissa katsomassa joskus 2010-luvun alussa, Battleship-elokuva. Se on aika unohdettu elokuva nykyisin. Se on sellainen ulkoavaruuden oliot hyökkäävät Amerikan laivaston kimppuun tyyppinen. Siinä on hyvin vähän tekemistä tämän alkuperäisen laivanupotuspelin kanssa, mutta siinä kuitenkin on se virallinen lisenssi ja siinä elokuvassa on sellainen pieni kohtaus, missä pommitetaan sellaisia laivoja semmoisella ruudukolla siellä elokuvassa. Nämä tämmöiset lautapeliversioinnit ja elokuvat on vielä aika pienellä, mutta esimerkiksi nythän Netflix tänä vuonna vai viime vuonna ilmoitti, että muun muassa Catanista ja Ticket to Ridesta eli Menolipusta on molemmissa tekeillä joko tv-sarjoja tai elokuvia, jotka tulee myöhemmin Netflixiin. Esimerkiksi tämä on mun mielestä todella mielenkiintoinen, että miten esimerkiksi Menolipusta eli peli, missä rakennetaan rautatieratoja Amerikkaan korteilla, että miten siitä tehdään elokuva. Mä näen sen itse ehkä enemmän jonain tämmöisenä Maailman ympäri 80 päivässä tyyppisenä Phileas Fogg seikkailee --sarjana tai jonain tämmöisen. Mutta se on mun mielestä tosi mielenkiintoista, että näistä lautapelistäkin pikkuhiljaa ruvetaan tekemään sarjoja ja elokuvia. Tietokonepelien puolellahan tämä on ollut jo pitkää tämmöinen, että sieltä löytyy paljon esimerkkejä. No ne ensimmäiset esimerkkejä nyt ei ole ollut mitään kauhean hyviä, [Kai nauraa] mutta nyt ollaan pikkuhiljaa päästy sellaiselle tasolle, että siellä on jo ihan hyvääkin materiaalia. Ehkä lautapelien osalta me odotetaan vielä sitä hetkeä, että koska se tulee. Mun mielestä tämä oli tosi jännä huomata, että lautapeleistä ei oikeastaan ole tehty kauheasti näitä, mutta muutama esimerkki kuitenkin löytyy.
Kai: Tuo on muuten hyvä pointti. Catanin mä olen itsekin bongannut uutisvirrasta, mutta tuo Menolippu on kyllä täysin uusi juttu mulle. Jäädään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sieltä tulee. Onko muuten jotain semmoista lautapeliä nyt, joka on julkistettu tai sanottu, että tämmöinen on tulossa, joka taas sitten hivelee, että voi, että kun pääsisi komponentteja taas hypistelemään ja sääntökirjoja lukemaan?
Jarmo: No joo. Tämmöinen kevyiden sotastrategiapelien sarja kuin Quartermaster General, mikä on nyt varmaan jo kymmenen vuotta, missä on tämmöisiä erilaisia konflikteja. Mallineiltaan toista maailmansotaa, ensimmäistä maailmansotaa ja näin päin pois. Ne on tämmöisiä tiimi vastaa tiimi pelejä. Esimerkiksi se ensimmäinen Quartermaster on tällainen, missä on kolme vastaa kolme. Eri pelaajat pelaa eri valtioita ja pitää tiiminä koittaa voittaa toinen puoli. Tästä on nyt tullut kahden pelaajan Quartermaster-sarja, mikä mallintaa toista maailmansota. Siitä on nyt julkaistu viimeisen parin vuoden aikana sekä itärintama että etelärintamapeli. Nyt on tulossa tämän vuoden aikana vielä länsirintama, joka yhdistää tämän koko homman. Sitten voi pelata yhden ison superpelin, missä on nämä kaikki rintamat. Me ollaan tosi paljon kaverien kanssa pelattu kaksinpelin sitä. Se on ollut semmoinen simppeli parissa tunnissa pelattava sotastrategiapeli, missä on kuitenkin tosi paljon syvyyttä. Vähän ehkä Axis & Allies tyylinen, mutta kuitenkin enemmän kutkuttavampi ja mun mieleen strategisempi. Ehkä just tämä Quartermaster General: West Front, mikä tulee tänä vuonna, on sellainen, mitä mä henkilökohtaisesti odotan tällä hetkellä, että mitä sieltä mahtaa tulla.
Kai: Hyvä vinkki tähän jakson loppuun. Kiitos Jarmo tosi paljon, että pääsit mukaan höpöttelemään.
Jarmo: Joo, ei mitään. Kiitoksia, että sain kutsun.
Kai: Ottakaa kaikki tosiaan Pöllökarhujen kanavat talteen. Etenkin tämä Discord oli nyt se, mistä saa sen ajankohtaisimman tiedon tulevista tapahtumista ja näistä myöskin peli-illan kuluista ynnä muista. Ja hei, kiitos sulle, joka olet kuunnellut ihan tänne loppuun asti. Vielä muistutan, että kirjastolla on muitakin podcasteja, jotka kannattaa ottaa haltuun. Kiitellään tässä ja palataan asiaan seuraavassa jaksossa. Silloin uusi vieras jälleen paikalla. Moi moi.
[vauhdikasta elektronista musiikkia]