Subscribe
Share
Share
Embed
Koulu Podcast tuo monipuolisuutta, syvyyttä ja laajempaa näkymää suomalaiseen koulukeskusteluun.
Tervetuloa seuraamaan koulupodastia Tänään puhutaan puheterapeutin työstä ja ollaan saatu tänne vieraaksi. Puheterapeutti Noora Galab, tervetuloa Koulupodcastiin!
Noora Galab:Kiitos kutsusta!
Jouni Koponen:Hei, mä en laittanutkaan sulle tähän kysymyslistalle sellaista kysymystä, jonka kysytään aina aluksi jokaiselta vieraalta. Ja joudutte sukeltamaan sinne omiin koulumuistoihin. Millaisia koulumuistoja sulla herää spontaanisti tänä aamuna sieltä omasta perusajasta?
Noora Galab:No, kävin peruskouluni Kemissä Meri-Lapissa ja olin isoveljeni lisäksi pitkään koulun ainoita maahanmuuttajataustaisia lapsia ja tietysti kylä oli pieni, riittävän pieni, että siinä sitten tuli sillä tavalla kohdatuksi ehkä vähän erilaisena ja sen itse muisti jo silloin, tai tunnisti silloin jo lapsena ja semmoisia muistikuvia on jäänyt, mutta itse koulusta tosi paljon myös lämpimiä muistoja. Muistan, että peruskoulu oli aika kivaa aikaa kaiken kaikkiaan, toisaalta tykkäsin oppia ja sain myös tukea niihin asioihin tai niissä tilanteissa, joissa sitä tukea tarvitsin. Mulla on kyllä jäänyt semmoinen muistikuva, että kouluvuodet on ollut hyvää aikaa ja toivon, että ne on sitä aika monelle muullekin lapselle myös nykyaikana.
Jouni Koponen:Muisuu koittaa kivoja opettajia sieltä.
Noora Galab:Saako sanoa nimeltä?
Jouni Koponen:Saa sanoa, voit lähettää terveisiä.
Noora Galab:Sitten lähtee ehdottomasti terveiset Pauliina Siiralle, Anna-Maija Leinoselle ja Janne Pennaselle. Ehdottomasti ihmisiä, ketkä on myös muokaneet paljon sitä ihmistä, kuka olen tänään.
Jouni Koponen:Hyvät opettajat jättää siis jäljen koko loppuelämäksi ikään kuin.
Noora Galab:Kyllä joo. Ja sitä kautta myös huomaa nyt aikuisena itse sen, että on itsellä puheterapeuttina ja tietysti lasten elämässä tosi iso rooli siinä, millaiseksi he kasvaa ja miten he oppii näkemään itsensä osana ehkä koulua mutta myös laajemmin yhteiskuntaa.
Jouni Koponen:Kyllä. Hei, mennään sun työhön. Voit myös kertoa mikä on saanut loppupeleissä hakemaan puheterapeutiksi mutta mitä sä kuvailisit ylipäätään puheterapeutin työtä ihmisellä joka ei välttämättä tiedä siitä hirveästi mitään?
Noora Galab:Ajattelen, että ehkä vallitsee sellainen yleinen harhaluulo, että puheterapeutit pääosin tekee töitä niin sanottujen äänenvirheiden tai artikulaatiopalmien parissa.
Jouni Koponen:Aika niinku R-vika niin sanotusti.
Noora Galab:Nimenomaan joo, mutta se on aika pieni osa tätä työtä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Yleisesti ottaen toteaisin, että puheterapeutin työ on puheen ja kielen ja kommunikaation kuntouttamista tai arvioinnista, mutta tietysti tehdään myös töitä muun muassa syömis ja nielemistaitojen arvioinnin ja kuntoutumisen parissa ja tietysti sitten aikuispuolella vielä laajemmin erilaisten tilanteiden ja tapausten parissa. Mutta sanoisin, että aika laaja ala ja löytyy varmasti hyvin paljon erilaisia asioita joihin suuntautua ja tunnenkin paljon puheterapeutteja ketkä tekee tosi erilaista työtä keskenään.
Jouni Koponen:Millaisia on ne yleiset syyt, minkä takia kouluikäinen lapsi hakeutuu puheterapeutille tai ohjautuu puheterapeutille?
Noora Galab:Omalla kohdallani, kun työskentelen pääkaupunkiseudulla, sanoisin, että suurin osa lapsista käytännössä lapset, joilla on puheen ymmärtämisen tai tuottamisen haastetta tai molempia, käytännössä lapset, joilla on puheen ymmärtämisen tai tuottamisen haastetta tai molempia. Ja sitten on tietysti myös näitä artikulaatiota pulmia joiden takia ohjaudutaan harvemmin niin, että lapsi on ehtinyt jo kouluikään ja vasta siinä kohtaa ohjautuu puheterapiaan. Mutta jos näin on, niin se voi olla sujumattomuutta, vaikka änkytystä tai sitten yksittäisiä äännepulmia, mihin ei ole saanut riittävästi tukea tai välttämättä ollenkaan aikaisemmassa vaiheessa tukea.
Jouni Koponen:Kyllä tavallisia tämmöiset pulmat on. Osaatko yhtään sanoa, että tarviiko tietyllä tavalla huolissaan vanhemman ja saman lapsella on haasteita puhumisen kanssa?
Noora Galab:Hyvä kysymys. No jos mietitään tilastollisesta näkökulmasta, niin puhutaan siitä, että kehityksellistä kielihäiriötä on seitsemän prosenttia :lla suurin piirtein väestössä, mikä on aika merkittävä osuus väestöstä. Ajattelen, että siitä ei tarvitse olla liian huolissaan, mutta tietysti jos vanhemmalla herää epäily siitä, että lapsi ei ikätasoisesti ymmärrä asioita tai kykene kouluiässä vaikka kertomaan asioita tai ymmärtämään riittävästi arjen käsitteellistä kieltä tai muuta, niin on ehkä hyvä ottaa asia siinä kohtaa esiin mahdollisesti koulussa tai sitten tietysti terveydenhuollon
Jouni Koponen:puolella.
Noora Galab:Ja tietysti myös lukemisen ja kirjoittamisen pulmat, ne ehkä enemmän kouluikäisellä on jo asioita, mitkä ei ole puheterapeutin heiniä, vaan mahdollisesti neuropsykologisen kuntoutuksen puolelta kuntoutetaan tai koulun puolella pystytään tukemaan. Mutta niitä on hyvä seurata.
Jouni Koponen:Onko siinä tavallaan eroa? Tuossa kun sanoit, että lapset yleensä pk-seudulle ohjautuu puheterapeutille ehkä jo siellä päiväkoti tai esiopetusiässä. Iässä. Mä mietin, että esimerkiksi lapset ohjautuisi vasta yläkouluikäisenä tai ikään kuin myöhemmin. Siinä on varmaan mahdollisesti jotakin eroa, että millas ne pulmat sitten on.
Jouni Koponen:Kuinka aika se tulemalla on, että R vika on tai äänneongelmat on ehkä siellä alkupäässä yleisiä. Tavallaan riippuuks se vähän niin kuin lapsen iästä tai näin, että millaisia ne haasteet sit monesti on millä tullaan puheterapeutille?
Noora Galab:Riippuu. Hyvin paljon todellakin nuoremmilla koulua aloittavilla tai alle kouluikäisillä ne haasteet on joko kielellisiä tai sitten artikulaation puolella. Jos puhutaan yläasteikäisestä nuoresta tai jopa nuoresta aikuisesta, niin aika usein ne nykyään on omalla kohdalla ainakin asiakaskunta joko änkyttäviä nuoria tai mahdollisesti sitten esim. Nepsy-puolen nuoria keillä on sosiaalisen kielenkäytön pulmia. On tietysti pienempi asiakasmäärä näitä nuoria ja nuoria aikuisia, mutta on niitä.
Noora Galab:Näkyy ehkä enemmissä määrin kuitenkin nyt, että on ehkä yhteiskunnassa viime vuosina herätty tunnistamaan, miten esimerkiksi autismikirjon häiriö voi vaikuttaa kommunikaatioon. Sitä kautta myös ehkä nuoret itse sitä tunnistaa tai ainakin kokee haastavaksi sosiaalisen vuorovaikutuksen ja saa tietyn verran puheterapiaa siihen tueksi, että harjoitellaan ihan konkreettisesti miten sosiaalisesti kommunikoidaan.
Jouni Koponen:Onko se käytännössä siis, että kaveriporukassa tai sosiaalisessa ylipäätään jossakin ihmisryhmässä on vaan vaikea tuottaa puhetta, ettei saa sitä tulemaan. Kuulostaa psyykkiseltä haasteelta ikään kuin tai tietyllä tavalla valittaisiin johonkin jännitykseen ja tämän tyylisiin
Noora Galab:asioihin? Mahdollisesti, mutta yleensä se ei ole ehkä pelkästään tai primääristi sitä. Ajattelen, että siinä on monen nuoren itsensä kertoman perusteella paljon jännitystä ja ehkä ahdistusta, mutta pääsääntöisesti se on kuitenkin sitä, että he ei hahmota sosiaalisia tilanteita. Miten kuuluu kommunikoida tai mitä asioita sanoa tai olla sanomatta? Ja sitten tietysti ehkä siinä kohtaa, kun puhutaan nuoresta joka vaikka hakee kesätöitä, niin tullaankin jo sitten siihen tilanteeseen, että täytyy miettiä laajemmin, että miten vaikka asiakaspalvelutilanteissa kohdataan vieraita ihmisiä tai miten toimitaan tilanteissa, joita ei voi ennalta harjoitella tai välttämättä kovinkaan itse ennakoida.
Noora Galab:Aika paljon erilaisia tilanteita ja tietysti sitten tunnepuolen asiat nousee usein esiin. On vaikea sanoittaa tai hahmottaa omia tunteita ja myös syy-seuraussuhteita. Ja tämän tyyppisiä asioita sitten tilanteen mukaan jäsennellään, mutta ne vaihtelee kyllä todella paljon.
Jouni Koponen:Joo, mä ehkä kans mietin tossa kun kysyin tota niin semmosta, että kun tää nykyinen sosiaalisen median aika jotenkin tuo semmosen kuvan, että kaikkien pitäisi olla hirveen tämmösiä ekstrovertteja, niin sanotusti suulaita ja tuottaa puhetta missä tahansa tilanteessa, mutta me kuitenkin kaikki vähän jännitetään erilaisia uusia sosiaalisia tilanteita. Niin mä mietin, että tavallaan vanhempien huolta tai ehkä myöskin meidän koulun aikuisten huolta, Ehkä se ajankuva on sellainen, että kaikkien pitäisi tuottaa nopeasti paljon puhetta, niin kuinka paljon voi nousta myös turhaakin huolta siitä, että onko tässä jotain ongelmaa vaikka välttämättä tällaista ehkä olisikaan.
Noora Galab:Tosi hyvä asia nostaa esiin. Että reagoidaanko me todelliseen ongelmaan tai asiaan vai siihen mitä me oletetaan tai halutaan lapsen tai nuoren osaavan ja tekevän. Haluan myös ajatella, että vanhemmat tuntee lapsensa ja lapsen persoonan ja pystyy erottamaan milloin lapsi on ujo tai arka ja milloin hänellä on joku muu vaikka kielellinen rajoite, joka sitten haastaa sosiaalisesti toimimista tai ylipäätään toimintakykyä koulun tai arjessa tai kodin arjessa tai missä tahansa muuallakin. Mutta näkisin, että siinä on hyvä ottaa todellakin huomioon lapsen persoona ja tietysti, että minkälaisia toiveita lapsella itsellään on. Että jos lapsi itse ilmoittaa, että häntä ei nyt oikein erityisemmin innosta lähteä harrastuksiin tai kodin ulkopuolelle tai se ei tunnu hänelle tässä kohtaa mukavalta, niin se, että kaikkia ei tarvi puskea kodin ulkopuolelle harrastuksiin ja tietyllä tapaa se, että ei ole yhtään tiettyä muottia mihin pitää lapsena istua ja tapaa millä täytyy lasta myöskään
Jouni Koponen:oppimisen näkökulmasta, millaiset hyvät kielelliset taidot auttaa lasta oppimaan?
Noora Galab:Jos nyt puhtaasti mietitään oppimista nimenomaan niin ajattelisin, että yksi iso asia on tietysti kielen rakenteiden hahmottaminen ja tietysti myös semmoinen kielen sisältö, sisällönhallinta. Tarkoitan tällä sitä, että lapsi oppii ymmärtämään vaikka erilaisia lauserakenteita, eli pystyy sisäistämään toki kuultua mutta myös luettua, Ja enemmissä määrin ehkä omassa työssä korostuu ja miksi sen nyt ääneen sanon, niin luetun ymmärtämisen taito. Ja ehkä nyt sitten tietysti nykymaailmassa myös semmoinen medialukutaito, koska luetun ymmärtäminen heijastuu myös koulun ulkopuolelle. Mutta oppimisen näkökulmasta äärimmäisen tärkeää, että sanavarasto on riittävän laaja ja on myös kyky hahmottaa erilaisia rakenteita, jotta pystyy sisäistämään asian tarkoitetulla tavalla, koska muussa tapauksessa se tieto voi jäädä hyvin irralliseksi tai jopa olemattomaksi, koska se voi olla esitetty tavalla tai muodossa, mitä lapsi ei pysty yksinkertaisesti vielä sisäistämään tai jäsentämään.
Jouni Koponen:Mitä me oikeastaan tarkoitetaan niin kuin, voiko purkaa sitä luetun ymmärtämistä vielä jotenkin vähän konkretiaksi? Mitä ajattelet, että se tarkoittaa?
Noora Galab:Ajattelen luetun ymmärtämisen sellaisena, että pystyy sisäistämään vähintään ydinasiat siitä, mitä lukee. Huomaan, että monilla lapsilla kehittyy hyvin mekaaninen lukutaito, näennäisesti lukee sujuvasti ja silloin ehkä aikuiselle herää semmoinen ajatus, että nythän lapsi sitten osaa lukea. Mutta todellisuudessa lapsi ei välttämättä ymmärrä lukemaansa tai ehkä ymmärtääkin sieltä muutaman sanan ja olettaa mitä siinä lukee tai sitten ei muodosta välttämättä käsitystä tai oletusta ollenkaan. Ajattelen, että luetun ymmärtäminen on paitsi sitä, että kielellisesti ymmärtää sanat joita on käytössä ja ymmärtää käytetyn rakenteen, niin pidemmällä aikavälillä myös oppii tietysti olemaan kriittinen sitä esitettyä tietoa suhteen ja tunnistamaan kielen nyansseja. Onko se esimerkiksi vaikka sarkastisesti kirjoitettu lause tai onko siellä mahdollisesti niin sanotusti rivien välissä jotakin, mutta ne on tietysti taitoja, jotka kehittyy vasta myöhemmässä vaiheessa.
Noora Galab:Mutta niiden kehittyminen edellyttää sitä, että kielelliset taidot muuten on vahvoja.
Jouni Koponen:Kyllä. Jos ajatellaan, että luetun ymmärtäminen on semmoista, että sä luet kärjistää tekstin ja sen jälkeen pystyt siitä kertomaan pääkohdat ja sen tarinan. Muistan lukeneeni tutkimusdataa, että annettiin tai tais olla aikuisille tekstipätkä sekä paperilla ikäänkuin perinteisessä muodossa että digitaalisena luettavaksi joltakin ruudulta. Ja ne, jotka oli lukenut sen paperilla tai kirjana pystyi muodostamaan huomattavasti paremmin keskimäärin sen ihan juonenkulun ja ne pääkohdat kun ne he jotka luki sen digitaaliselta laitteelta. Miltä tämä susta kuulostaa?
Jouni Koponen:Aika paljonhan me siirrytään lukemisessa myös digitaaliselle laitteille. Tämä tuli vähän sivupolkuna juuri muistin lukeneeni tällaista joskus.
Noora Galab:Olen itse asiassa lukenut mahdollisesti saman tai vastaavan tutkimuksen. En täysin tiedä mikä siellä on taustalla, mutta tunnistan ilmi myös omakohtaisesti. Ajattelen, että on tietysti erityisen tärkeää, kun mietitään digilukemista ja kirjoittamista verrattuna sitten ihan perinteisiin menetelmiin, niin ajattelen, että erityisesti kirjoittamisen kohdalla se korostuu, koska siitähän meillä on paljon tutkimusta, että tietoa jäsennetään paremmin kun se kirjoitetaan käsin ja prosessoidaan käsin kirjoitetussa muodossa eikä digilaitteella. Ajattelisin, että tiedon jäsentymisen kannalta, jotta saadaan vahva tietoperusta oppimiselle, niin se on tietysti ensisijaisen tärkeä taito. Mutta myös sitten se lukeminen, niin kyllä ajattelisin, että siinä voi olla nyt mutuillen ihan täysin, mutta mietin, että onko siinä taustalla myös se, miten digilaitteita on opittu käyttämään.
Noora Galab:Onko meillä ajatuksena se, että digilaitteista luettava sisältö on lopulta niin kuin ei niin tärkeää tai semmoista vapaa-ajan sisältöä? Ja onko meillä sitä kautta tapana kiinnittää vähemmän meidän tarkkaavuutta tai keskittyä vähemmän siihen sisältöön, suhtautua alitajuisesti eri tavalla siihen sisältöön. Onko se myös osittain opittu malli vai onko se sitten puhtaasti jonkinlainen, neutraalinen asia? En tiedä.
Jouni Koponen:Toi on kyllä hyvä hypoteesi. Kun miettii omalta kannalta, että mitä lukee digikirjaa tai paperikirjaa niin kyllähän tavallaan se aika mitä käyttää siihen paperilla olevan tekstin lukemiseen on pidempi. Joten vois ajatella, että se prosessointiaika on tavallaan pidempi kuin sellaiselle laitteelta tehtävän lukemiseen, joka tosi paljon tuntuu, että etenee huomattavasti nopeammin. Ikään kuin digikirjat tulee luettua nopeammin kuin se paperinen versio. Ehkä siinä voi olla sitten jotain tällaistakin prosessointiaika-asiaa.
Noora Galab:Joo ja itse kun luen myös paljon perinteisiä kirjoja, niin tunnistan tässä sen, että joskus käy se ilmiö kun muka lukee, mutta jossain kohtaa tajuaa, ettei tiedä mitä on mukalleen lukenut. Kyllä. Ja sitten tietysti ihan perinteisen kirjan kohdalla siihen havahtuu viimeistään siinä kohtaa, kun on olevinaan tekstin alalaidassa ja pitää kääntää sivua. Mutta digikirjan kohdalla, jos sitä vaan skrollaa eteenpäin tai sitä on paljon tekstiä näytöllä, niin siihen ei välttämättä havahdu suhteessa niin nopeasti ja sitten lopulta on ehkä lukenut tai ehkä ei, mutta ei ainakaan niin tiedostavalla tavalla, että sitä jäisi mitään käteen, muistaa mitä on lukenut.
Jouni Koponen:Kyllä. Tullaan takaisin tänne koulun arkeen. Mä kysyn tän tälleen päin, että mitkä on sellaisia tyypillisiä haasteita lapselle, jotka voisi näkyä oppimisen arjessa? Mitenkieliset pulmat näkyy täällä koulun arjessa? Millaisiin merkkeihin voisi olla hyvä kiinnittää huomiota?
Jouni Koponen:Mitkä olisi sellaisia ensimmäisiä, että hei nyt saattais olla jotain ehkä tässä puolessa jotain haastetta, että voisi olla lisäselvittelyt tarpeen?
Noora Galab:Ajattelen, että siinä on tietysti tärkeää, että opettaja hahmottaa tai oppii tunnistamaan sen, että milloin on kyse mahdollisesti jostain sosioemotionaalisesta asiasta tai muusta kuormittumisesta tai hetkellisestä muutoksesta lapsessa. Mutta tietysti jos puhutaan lapsesta vaikka, jonka on toistuvasti vaikea ottaa vastaan toimintaohjeita tai on vaikea muistaa mitä pitää tehdä, niin näkisin että ne on aika selkeitä indikaattoreita, että joku on mahdollisesti pielessä ellei puhuta nyt vaikka lapsesta joka on siirtynyt hiljattain esimerkiksi yleisopetukseen ja on vaikka maahanmuuttajataustainen ja ollut verrattain lyhyen aikaa Suomessa, että selittyy ihan kielitaidon puutteella. Mutta ajattelisin, että semmoinen puheen ymmärtämisen selkeä pulma, myös käsitteellisen kielenhallinnan vaikeus, eli lapsi ei hahmota tai opi vaikka viikonpäiviä tai kellonaikoja tai pysty jäsentämään abstrakteja konsepteja, niin ne on aika selkeitä. Ja tietysti sitten koulun arjessa uskoisin, että näkyy vahvasti myös tunnepuolen haasteina. Väärinkäsityksiä tulee vertaissuhteissa, lapset keskenään kokee olevansa kavereita, mutta toistuvasti tulee kuitenkin kinaa ja jälkikäteen molemmat on hyvin eri mieltä siitä, mitä tilanteessa on tapahtunut ja selkeästi ymmärtäneet toisiaan vaikka aivan väärin.
Noora Galab:Ja niissä tilanteissa se sitten korostuu, kun se on luultavasti toistuvaa. Ajattelisin, että niissä se näkyy ensin, mutta luultavasti myös niin, että kertovan puheentuotto on työlästä, lapsen on vaikea muodosta jäsentynyttä kertomusta siitä, mitä on vaikka tehnyt viikonloppuna tai ylipäätään kertoa arjestaan tai sitten se on tosi niukkaa. Siitä puuttuu käsitteet, puuttuu johdonmukaisuus, se on ehkä enemmän sellaista sähkösanomatyylistä ja töksähtelevää. Mutta
Jouni Koponen:tuo on mielenkiintoinen ja itsellekin avaava ajatus tavallaan, kun itse monesti maallikkona asian suhteen tai ehkä ihan maallikkona koulussa töissä, mutta ajattelee helposti, että kielelliset pulmat, että ne on lukihäiriötyylisiä juttuja. Mutta toi, että sanotkin, että siihen liittyy tavallaan työmuisti, mutta myös tosi vahvasti sosiaalinen konteksti ja miten lapsi on siinä, niin se on mun mielestä tosi mielenkiintoinen, koska sitä ei ehkä välttämättä heti lähtisi miettimään sitä kautta vaan lähtisi heti miettimään, että mikä se lukusujuvuus ikään kuin on.
Noora Galab:Joo ja useimmitenhan kielelliset haasteet enemmän tai vähemmän tavalla tai toisella heijastuu lukemiseen, mutta se ei kuitenkaan ole niin sanottua tai yks yhteen. Ne kielelliset haasteet aiheuttaa merkittävää haittaa arjessa jo huomattavasti ennen kuin sitä lukutaitoa tarvii miettiä. Ehkä semmoinen lapsiryhmä, mihin haluan vähän niin kuin valokeilaa osoittaa on tietysti ne lapset, jotka puhuu paljon, mutta ei sano mitään. Koska nämä jää usein huomaamatta, huomaan, että opettajat usein kertoo, että lapsihan puhuu niin paljon täällä koulussa, mutta sitten kun pysähtyykin sen lapsen puheen äärelle, niin hän ei todellisuudessa sano mitään. Hän ei pysty välittämään minkäänlaista informaatiota vaikka hän on kovasti äänessä.
Noora Galab:Ja sekin voi olla yksi kehityksllisen kielihäiriöön muoto.
Jouni Koponen:Kyllä, mielenkiintoista. Ajatellaan, että tilanne lapsi on ohjautunut puheterapiaan ja alat työskentelemään lapsen kanssa, niin miten lähdet selvittelemään sitä haastetta?
Noora Galab:No mun ei onneksi tarvi selville sitä haastetta ainakaan ihan alusta alkaen, koska teen pääosin Kelan vaativaa lääkinnällistä koulutusta. Eli lapset on useimmiten saaneet jonkin verran yleensä aika vähän perusterveydenhuollossa puheterapiaa ja aika usein myös arvioitu erikoissairaanhoidossa ja sitä kautta on jo tiedossa karkeasti, mitkä ne pulmat on ja mitkä on tietysti suuntaa antavat tavoitteet työskentelylle.
Jouni Koponen:Kyllä.
Noora Galab:Eli ihan alusta alkaen ei tarvitse onneksi lähteä liikkeelle. Mutta toki sitten kun perheeseen ja lapseen tutustuu, niin yleensä sieltä nousee esiin niitä arjen konkreettisia tilanteita, mitkä on haastavia, mitkä ei sitten välttämättä missään muualla ole nousseet esiin. Ja usein ne on tosi tarkkarajaisia. Lapset saattaa kuvata, että he ei pysty vaikka jalkapallotreeneissä ymmärtämään valmentajaa. Tai he ei tiedä mitä pitää tehdä ja he tekee kaiken mitä muut tekee koska he ei itse ymmärrä mitä pitää tehdä.
Jouni Koponen:Kyllä. Mitä jos ajattelet koulukontekstissa, niin miten sun työtä auttaisi mahdollisimman paljon tai mitä koulu voisi tehdä tai mikä on sun mielestä hyvää yhteistyötä koulun ja opettajan kanssa puheterapeutin näkökulmasta?
Noora Galab:Ehdottomasti se, että puheterapeuttiin suhtaudutaan lapsen kehitystä tukevana elementtinä tai puheterapiaan suhtaudutaan eikä niin, että nähdään se täysin koulusta irrallisena asiana. Sikäli onnekas, että oman urani aikana täällä pääkaupunkiseudulla en ole koskaan kohdannut tilannetta, missä en olisi tervetullut kouluun, mutta tiedän muilta paikkakunnilta jopa tilanteita, joissa terapeuteilta on alettu veloittamaan ylimääräisiä maksuja siitä, jos he haluaa toteuttaa puheterapiaa kouluaikana. Siitä, jos he haluaa toteuttaa puheterapiaa kouluaikana. Ja tietysti myös olen kuullut niitä tarinoita, joissa ei haluta terapeuttia kouluun, jolloinka sitten on väistämättä pakko siirtää työskentely vaikkapa kotiin, kodin puolelle, mikä tietysti ei aina ole mitenkään ongelmallista, mutta jos me puhutaan pienestä lapsesta ja esim. Työskentelystä, joka tapahtuu iltapäivällä, niin voi olla kuitenkin niin, että lapsella ei enää riitä siinä kohtaa keskittymiskyky ja puheterapiaa ei ole niin vaikuttavaa siinä osallistua kuntoutukseen.
Jouni Koponen:Oletko hahmottanut, mitä nämä syyt voi olla, että minkä takia puheterapeutti ei ole haluttu sinne koulupäivään? Onko enemmän, että se sotkee päivän rytmiä vai miten sä ite hahmotat sen?
Noora Galab:Ajattelen, että syitä on luultavasti monia. Voin kuvitella, että joskus se syy on ymmärrettävästi se, että ei haluta, että lapsi on tunnilta tai tunneilta poissa. Ja tietysti puheterapeutteena aina pyritään, että puheterapiaa-aika on esimerkiksi iltapäiväkerhon aikana tai mahdollisesti semmoisen oppiaineen kanssa päällekkäin, että lapsi ehtii osittain tunnille tai lapsi on jo valmiiksi siinä aika vahva tai muuta. Mutta en osaa sanoa tarkalleen mitä muuta siellä on taustalla. Tietysti joskus voi olla tilankäyttöön liittyviä syitä tai tällaista, mutta ehkä kuitenkin ikävä kyllä joudun sanomaan, että epäilen, että siellä on taustalla se, että ei ymmärretä kuinka tärkeä puheterapia on myös lapsen toimintakyvyn kannalta siellä koulun sisällä Ja kuinka paljon se voi tukea sitä lapsen omaa kokemusta itsestään osana sitä koulua, kun se puheterapia myös tapahtuu siellä koulussa?
Jouni Koponen:Kyllä, ehdottomasti. Jos puhutaan lapsista, joilla on kielellisiä haasteita, niin miten sä näet, millaiset tilanteet koulussa on erityisen haastavia? Tämmöisille lapsille puhuttiinkin tossa vaikka niistä sosiaalisista tilanteista.
Noora Galab:Varmasti ainakin ne, hyvin tyypillisesti kaverisuhteissa on pulmaa tai sitten niitä ei ole, niitä on hyvin vaikea ylipäätään muodostaa. Tietysti useimmiten lapset kuormittuu myös oppitunneilla, koska heidän on vaikea ymmärtää toimintaohjeita ja jossain määrin he ehkä pystyvät kompensoimaan sillä, että he jäljittelee mitä muut tekee, mutta se ei tietysti kovin pitkälle kuitenkaan kanna. Ja sitten tietysti pohdin sitä, että se kokemus itsestä oppijana ja kommunikoijana kärsii. Usein erityisesti, jos lapsi syystä tai toisesta on alkanut saamaan puheterapiaa vasta kouluikäisenä tai puheterapeutin näkökulmasta liian myöhään, niin se heijastuu lapsen itsetuntoon. Lapsi jo tehtäviä tehdessään puheterapiassa toi toistuvasti esiin, että en osaa tai en halua, en jaksa, en pysty.
Noora Galab:Ja on jo valmiiksi negatiivinen käsitys siitä omasta oppimisesta ja kyvystä oppia. Sen takia ajattelen, että se varhainen kuntoutus on niin tärkeää, jotta siitä huolimatta jos haasteita on, lapsen kokemus itsestään on kuitenkin positiivinen ja pysyy optimistisena sen suhteen, että voi kuntoa ja oppia.
Jouni Koponen:Kyllä. Voiko kielelliset vaikeudet näkyä jollain tavalla käytöksessä esimerkiksi, tietynlaisena vaikka häiriökäyttäytymisenä tai vetäytymisenä tai esimerkiksi voi näyttäytyä vaikka motivaatio-ongelmana? Varmasti kaikkia.
Noora Galab:Ja kyllä tunnistan omassakin asiakaskunnassani sitä, että niitä kielellisiä heikkouksia tai kielellisten taitojen heikkoutta kompensoidaan fyysisyydellä eli ollaan sitten väkivaltaisia. Ja ymmärrettävää, että lapsi ilmaisee itseään ainoa keinolla mihin pystyy siinä tilanteessa. Ja useimmiten se ikävä kyllä on sitten väkivalta tai muu aggressiivinen tai haitallinen toimintamalli tai käytösmalli kun kieli ei riitä.
Jouni Koponen:Jos mietitään keinoja, miten voitais auttaa siellä koulun arjessa luokassa ja mieti opettajalle keinoja ja työvälineitä ja struktuureja ja näin pois päin. Mitä sä ajattelet, mitä on tärkeimpiä juttuja mitä toivoisit, et kaikki opettajat tekis luokisan tästä päivästä lähtien ikään kuin?
Noora Galab:No tietysti haluan pohjustaa sillä, että kaikki tukitoimet on sellaisia mistä kaikki hyötyy, tai ainakaan ei ole kenellekään haitaksi. Kyllä. Eli siinä mielessä on tietysti ihan perusteltua kaiken kaikkiaan strukturoida sitä arkea. Ajattelen, että ennakointi on itsessään aika tärkeä asia. Kyllä, ennakointi on itsessään tärkeä asia Ja tietysti sitten kuvatuen käyttö, mikäli mahdollista strukturoida arkea kuvin, vaikka lapsi ymmärtää mistä on kyse ja oppii sen rutiinin sillä tavalla, että tietää oppiaineiden nimet ja mitä päivän aikana tapahtuu, Kuvat tuo myös ennakoitavuutta siihen, että hän pystyy itse sitä tarkistamaan, koska se työmuistikin ja ylipäätään muisti voi olla heikko.
Noora Galab:Tietysti myös se, että lapsella on riittävän rauhallinen tilanne kertoa omia asioitaan. Jos lapsi tuo ilmi sen, että hän kokee olevansa vaikka kiusattu tai kertoo välitunnilla tapahtuneesta tilanteesta, välikohtauksesta, niin se, että se tilanne on riittävän rauhallinen, että hänellä on mahdollisuus rauhassa jäsentää sitä asiaa. Ja sitten tietysti pikapiirtäminen on siihen aika hyvä keino sanoisin, että silloin kun on vaikea kielellisesti vielä kertoa jäsentynyttä kertomusta tapahtuneesta, niin sitten voidaan piirtää yhdessä se tapahtuma, jolloin on mahdollista piirtää kokemuksia ja tunnetiloja ja laajemmin saada kertomuksen elementtejä, mitkä muuten jäisi aikalailla pimentoon. Kyllä. Eli aika arkisia asioita, mutta sanoisin, että lapsen kuunteleminen ja kohtaaminen ajan kanssa, mikäli on mahdollista.
Jouni Koponen:Ja tavallaan kun miettii meidän perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessakin oppimisen tuen uudistusta ryhmäkohtaista tukea, niin koko ajatushan on siinä ryhmäkohtaista tuessa se, että tukimuodot on jo olemassa siellä, ettei tavallaan odoteta niiden haasteiden nousemista vaan vaikka kuvatuki ja strukturointi voi olla kokoluokan käytössä, koska se varmasti hyödyttää myös lapsia, jolla ei erityisesti kielellisiä haasteita olisikaan. Nimenomaan.
Noora Galab:Ja siis se, että kun ne on yhteisiä, niin ei myöskään henkilöidy kenenkään. Joillakin lapsilla erityisesti sitten jos on lapselle yksilöllisesti suunniteltuja kuvatukia tai muita, niin ikävä kyllä olen myös nähnyt niitä tilanteita, missä se lapsi sitten joutuu kiusatuksi tai jos ei nyt käytetä sanaa kiusaaminen, että ei ihan niin kuin graavia, niin kuitenkin se, että joutuu ikään kuin tikunnokkaan siitä, että häntä kohdellaan eri tavalla. Ja se on tietysti täysin tarpeetonta, koska eihän ne kuvat ja muut ketään haittaa.
Jouni Koponen:Niinpä.
Noora Galab:Eli siinä mielessä se, että kun ne tukitoimet on suunnattu yhdessä kaikille, niin tietysti tuetaan sitä lapsen kokemusta myös itsestä osana ryhmää.
Jouni Koponen:Kyllä. Miten huoltajien yhteistyöpuheterapiassa, miten saadaan ja kuinka tärkeänä näet, että huoltajat ovat mukana siinä työssä?
Noora Galab:Ehdottomasti todella tärkeää. Useimmiten kun tehdään Kela-kuntoutusta, joka tietysti on aika tiivistä kertaviikkoisesti toteutuvaa ja useimmiten jalkautuvaa työtä, niin ei ole realistista että vanhemmat on siinä mukana fyysisesti joka käynnillä. Mutta tietysti pyritään aina siihen, että yhteydenpito on hyvin tiivistä ja avointa, ja tasaisin väliajoin vähintään on niitä kotikäyntejä tai käyntejä, joissa tavataan myös vanhempia. Tietysti myös Kela-kuntoutuksessa se hieno puoli, että on mahdollista saada erillisiä ohjauskäyntejä, joita Kela myöntää, mikä tarkoittaa tietysti käyntiä, jossa puheterapeutti pystyy ohjaamaan vanhempia ja siellä kotirintamallakin sitä kautta.
Jouni Koponen:Kyllä. Puhuttiin vähän tuosta digitaalisuudesta. Mä haluaisin kuitenkin ehkä kysyä vielä, että mitä sä ajattelet yleisesti tämä digimaailma, digiarki ja näkyykö se jollain tavalla lastenkielllisissä taidoissa?
Noora Galab:Näkyy monellakin tapaa. Tietysti en Oliko huolissasi? Olen huolissani, ehdottomasti olen huolissani. Olen aika varovainen, että lähden kuitenkaan sanomaan suoraa syy-seuraussuhdetta tähän, mutta oma empiirinen kokemus on kyllä se, että lapset keillä on paljon ruutuaikaa tai ollut sitä jo varhaisessa vaiheessa, kehittyy kielellisesti hitaammin ja tästähän tietysti nyt onkin tutkimuksia. Mutta se, että vaikka se ruutuaika olisi kouluikäisellä runsasta ja ei olisi ollut sitä aiemmin, niin ajattelen, että siinä jää niin monta spontaania ja orgaanista kielenkäyttötilannetta tapahtumatta.
Noora Galab:Eli väistämättä se heijastuu kielellisiin taitoihin ja sitä kautta myös varmaan pitkällä tähtäimellä ehkä sosiaalisiin taitoihin. Kun kaikki vuorovaikutus tapahtuu somessa, niin ei opi kohtaamaan toista ihmistä eikä tiedetä, miten toinen ihminen kohdataan. Pahoin pelkään, että se näkyy sitten myöhemmässä vaiheessa työelämässä tai jatko-opinnoissa tai muissa ihmissuhteissa. Eli kyllä uskon, että ne ongelmat tulee valitettavasti näkymään ja ehkä ne on sitten yhteiskunnallisella tasolla nähtävissä myöhemmässä vaiheessa laajemmin.
Jouni Koponen:Jos on kääntänytkin toisin päin, kun me puhuttiin tuossa, että kielelliset vaikeudet voi näkyä vaikka sosiaalisissa tilanteissa ja monesti just erityisesti vaikka koulun vapaissa tilanteissa välitunneilla ja näin eteenpäin. Siinä mielessä mä oon ite tosi tyytyväinen ollut, toki meillä alakoulussa on ollut kännykät kielletty jo pitkä ennen lainsäädäntöuudistustakin, mutta jos miettii vaikka yläkoulua niin sehän on aina, että mistä se aika on pois ja se on nimenomaan vapaissatilanteessa käytävästä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja tavallaan sen harjoittelusta. Voisi ajatella, että jos lapset on vaan puhelimella välitunnilla, niin myöskin voi olla vaikea havaita niitä haasteita lasten ja nuorten välisissä vuorovaikutustilanteissa.
Noora Galab:Kyllä, todella tärkeä näkökulma, että ei ole tilanteita, joita havainnoida.
Jouni Koponen:Niin, kyllä.
Noora Galab:Joo, käytännössä. Ja sitten tietysti se, että ylipäätään lapset vajoaa maailmaan, joka ei ole todellinen. Se tietysti muokkaa käsitystä itsestä, suhteessa maailmaa, suhteessa sellaista maailmaa, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan ja tietysti sitä kautta heijastuu myös sekä kielelliseen itsetuntoon että laajemminkin siihen, että miten pystyy ja oppii toimimaan osana isompaa ryhmää, mikä se ryhmä sitten ikinä onkaan. Kyllä mä ajattelen, että siinä on kypsymässä todella suuri ongelma.
Jouni Koponen:Kyllä, ehdottomasti. Mä haluaisin ehkä viedä tän vielä jotenkin sellaiselle yhteiskunnalliselle tasolle ja kuulla sun näkemykset että mitä sä toivoisit vaikka resurssien näkökulmasta tai ehkä rakenteiden näkökulmasta että koulut ja kunnat kehittäis kielellistä tukea täällä koulumaailmassa? Toivoisitko jotain mä mietin aina että me monesti vaikka puheterapeutti niin kuin tossa sanoit niin tulee mukaan sitten kun on havaittu ongelma ja sit sitä lähetään kuntouttamaan mut mä aina mietin sitä ennakoinnin mahdollisuutta ja kuinka paljon sunkin työ voisi hyödyttää ikään kuin ketä tahansa astekielen kehittämisessä?
Noora Galab:No ennaltaehkäisevä näkökulma on ehdottomasti todella tärkeä, ja ehkä sitä kautta mietin asiaa että saadaan nykyajan vanhemmille tietoa siitä, mikä on ensinnäkin tyypillistä ja mikä ei kielenkehityksen puolelta tai vuorovaikutuksen kehityksen puolelta. Ja sitä kautta valjastetaan vanhemmat tunnistamaan, jos lapsi ei kehity tyypillisesti, ettei se diagnoosin asettaminen, kun se on oikeasti kyseessä, viivästy niin paljon, että tukitoimet viivästyy. Ja tietysti se, että ihan yksinkertaisesti annetaan työkaluja tukea lapsen kielellistä kehitystä. Ehkä itse monikielisenä haluan myös korostaa sitä, että meillä ymmärretään yhteiskunnassa monikielisyys hyvin väärin ja käytän ikävä kyllä sanaa, että leimataan monikielisiä lapsia heikosti kehittyväksi, kielellisesti heikosti kehittyviksi, vaikka näin ei ole. Ja se, että sen sijaan olisi todella tärkeää erityisesti monikielisten lasten vanhemmille suunnata sitä tukea ja tietoa siitä, miten lapsen kieli kehittyy ja että se oikeasti tarvii aikaa.
Noora Galab:Se ei
Jouni Koponen:ole
Noora Galab:ihan hetkessä tapahtuva asia eikä voida verrata yksikieliseen lapseen.
Jouni Koponen:Kyllä. Miten vinkkinä vanhemmille, miten polku tyypillisesti menee, mihin suuntaan vanhempien pitäisi ottaa yhteyttä, jos he on huolestuneita oman lapsen kielellisestä kehityksestä?
Noora Galab:Riippuu tietysti lapsen iästä, mutta jos puhutaan alle kouluikäisestä, niin ehdottomasti neuvolaan ja neuvolamaailmassa sitä kyllä seurataankin. Ja tietysti sitten kouluikäisen lapsen kohdalla kouluterveydenhuoltoon tai perusterveydenhuoltoon vähän haasteista ja tietysti alueestakin riippuen. Ja jos puhutaan lukemisen ja kirjoittamisen haasteista, niin ymmärtääkseni ainakin pääkaupunkiseudulla ne asiat pääosin kulkee koulun kautta. Useimmiten ne aina palautuu kouluun, luultavasti koulun kautta, mutta nämä on aina asioita, mihin minäkään en osaa antaa vastausta, että näissä on niin isoa alueellista
Jouni Koponen:eroa. Kyllä. Mä haluaisin tähän loppuun kysyä tämmösen kysymyksen, että mikä tekee sun työstä merkityksellistä?
Noora Galab:Tähän mun on kerrankin helppoa vastata. Se, että mä en omassa lapsuudessani tullut nähdyksi kielellisesti enkä kohdatuksi tai ymmärretyksi monikielisenä lapsena ja ihmisenä. Erityisesti kun työskentelen pääkaupunkiseudulla ja koska mun asiakaskunta on niin vahvasti monikielistä, niin mä haluan muuttaa sen kokemuksen muiden lasten kohdalla. Mä haluan antaa heille mahdollisuuden tulla nähdyksi kokonaisina ja myös haluan olla se ihminen, joka suhtautuu heidän kielitaitoon ja voimavaroihin realistisesti ja kannustavasti.
Jouni Koponen:Tähän kohtaan mulla oli itse asiassa monikielisyydestä monta kysymystä täällä ja mä päätin tossa jossain kohtaa että se on niin iso kokonaisuus että me tehdään sun jakso kaksi, jossa me otetaan monikielisyysaiheeksi ja oli monta muutaki ehkä semmosta kysymystä tuolla, mistä ajattelin, että niissä saisi kokonaan oman jakson. Tässä kohtaa mä kiitän Noora sua, että sä tulit tähän ensimmäiseen osaan. Teemme monikielisyydessä toisen osan tässä vaikka tämän kevään aikana. Tässä kohtaa kiitos tosi paljon, että olit koulupolcastin vieraana.
Noora Galab:Kiitos, kun sain olla vieraana ja kiitos kohtaamisesta ja toivottavasti jatketaan pian.
Jouni Koponen:Kyllä. Kiitos.
Noora Galab:Kiitos.