Subscribe
Share
Share
Embed
Porin kirjaston podcast sisältää monenlaista sisältöä paikallisesta näkökulmasta ja välillä myös sen ulkopuolelta. Podcast tarjoaa viihdyttävää sisältöä kirjaston arjesta, keskustelua ja haastatteluja kulttuurisista ja yhteiskunnallisista aiheista sekä puhetta kirjallisuudesta ja peleistä.
[pelimusiikkia]
Kai: Moi vaan kaikille, ja tervetuloa Pelivieras-podcastin pariin. Tämä on Porin kaupungin kirjaston oma podcast muiden joukossa. Mä olen Korven Kaitsu ja toimin kulttuurisen nuorisotyön koordinaattorina Porin pääkirjastossa. Tänään on vähän retrompi fiilis. Meillä on vieraana Tuomo Ahlfors Mesikämmen mediasta. Terve.
Tuomo: Morjesta vaan.
Kai: Hei, lähdetään heti liikkeelle siitä, että kuka on Tuomo Ahlfors?
Tuomo: Minä olen porilainen retroparta. Erittäin kiinnostunut kaikesta tekniikasta ja vempeleistä ja pelikulttuurista, populaarikulttuurista, tietokonekulttuurista. Työskentelen itse asiassa opettajana, ja tällä hetkellä Eurojoen kunnalla pienessä kyläkoulussa ja ensi vuonna sitten Luvian yhtenäiskoulussa. Opetan sitten viidettä luokkaa siellä. Oikeastaan semmoinen perinteinen porilaistyyppi.
Kai: Tyypillinen porilainen pelaaja, voisiko näin heittää. Miten nyt kysyn tässä, kun mainitsit, että olet opettaja, niin näkyykö jollain tavalla pelaaminen osana sun opetusta?
Tuomo: Periaatteessa se opetuksen pelillistäminen, se on ollut erittäin mielenkiintoista. Halunnut tuoda vähän sitä semmoista lähestymiskohtaa, mitä pystyy jotenkin ehkä virittämään pelaamisenkin kautta. Esimerkiksi kuviksessa yhden pisteen perspektiiviä, kun piirtää, niin mä heitän aika usein Minecraftin siihen ruudulle ja sanon, että katsokaa, tämä on itse asiassa Minecraftikin tehty yhden pisteen perspektiivillä. Eli siellä on se yksi pakopiste, mihin katse lukkiutuu ja katsokaa, nämä palikat pienenevät, mitä kauemmas sinä menet.
Kai: Aika hyvä, aika hyvä.
Tuomo: Ja sitten se on myös vähän niin kuin luokkahengen nostatusta aina välillä, että mä pidän semmoisia pelihaasteita välillä. Esimerkiksi vappuna oli viime vuonna Flappy Bird -haaste. Ja siinä koko luokka vähän innossaan pelaili sitä ja ei tietenkin oppitunnilla pelattu vaan…
Kai: Ei tietenkään.
Tuomo: …vapaa-ajalla. Mutta se teki sitä luokkahenkeä sillä lailla, että kun huomasi, että ehkä se yksi tyttö, mikä ei ollut niin kovassa suosioissa, niin sehän oli kaikkein paras. Ja sitten mä heitin vielä, kun hän teki ihan älyttömän piste-ennätyksen, että jos sä vielä tämä piste-ennätyksen voitat, niin kaikki saa tikkarit. Ei pelkästään voittanut. Voi, että se likka sai semmoisen suosion sitten, kun se ylitti omaa pisteet ja tienasi koko luokalle sitten pienet herkut.
Kai: Voi vitsi. Kylläpä kuulostaa hyvältä. Tuli semmoinen kauhean lämmin ja mukava olo. Tälleen pelikasvattajanakin tuli oikein hyvä fiilis tästä. Mutta tuli äkkiä mieleen, että tämäkin voisi olla yksi teema [nauraen] mistä voisi vain pitää oman podcast-sarjankin. Mutta ei lähdetä ihan vielä ainakaan sinnepäin, vaan palataan tähän takaisin. Palataan ruotuun niin sanotusti, ja puhutaan nyt sitten Mesikämmen mediasta. Mikä on Mesikämmen media?
Tuomo: Mesikämmen mediassa, siinä keskiössä on oikeastaan kaksi porilaista retropartaa. Mä, Tuomo ja sitten mun isoveli Teemu. Tuomo ja Teemu. Me ollaan jo 80-luvulta asti oltu tekemisissä kaiken populaarikulttuurin mukana oikeastaan. Ollaan lähdetty kuusnepasta ja pikkuhiljaa on siitä menty Nintendon kautta Amikaan, ja nähty tämä pelikulttuurin kehittyminen tähän pisteeseen. Ja molemmat oltu tosi kiinnostuneita siitä. Että ollaan viritelty koneita, korjattu, tehty kaikennäköisiä virityksiä. Ja muutama vuosi sitten, itse asiassa onko siitä jopa kuusi vuotta aikaa, niin Porissa pidettiin Pokemon Go PvP -kisa. Sanottiin, että se on Suomen suurin Pokemon-kilpailu tai semmoinen turnaus. Ja siihen sitten Teemu oli mukana järjestää sitä ja hän otti muhun yhteyttä, että hei, kokeillaan saada vähän enemmän näkyvyyttä, että saataisko striimattua täällä. Ja mä sanoin, no kokeillaan, että onnistuuko. Mä oon itse harrastanut striimaamista useamman vuoden, melkein kymmenen vuotta. Ja siinä sitten laitettiin laitteet kasaan ja kuntoon ja viritettiin sitten, mikä se koulu siellä pormestariluolassa oli. En nyt muista. Mutta sinne liikuntasaliin. Siellä oli ihan älyttömästi porukkaa. Tyypit pelas Pokemonia, sitä PvP-matsaamista. Ja striimaattiin koko tilaisuus maailmalle. Siitä lähti vähän semmoinen, että hetkinen, että tää on ihan hauskaa hommaa, tämmöinen järjestäminen. Ja melkein heti perään vuoden päästä [nauraa] pidettiin sitten sillä lailla, että Teemu hoksasi Facebookissa, että on Tetris Suomi järjestänyt Tetriksen Suomen mestaruuskisoja. Ja sitten ne halusi, että onko jossain mahdollista jossain paikkakunnalla pitää paikalliskarsinta Tetrikseen. Teemu otti sitten sieltä kiinni, että juu, että on mahdollista, kyllä me pidetään. Ja sitten hän otti muhun yhteyttä, että onnistuuko se. Mä sanoin, että eiköhän me saada jotain aikaiseksi. Sitten me pidettiin Tetriksen paikalliskarsinnat täällä kirjastossa kellarissa. Ja siellä se kisa-Tetris, se oli Nintendo 8-bittinen, se matolaatikko. Aika monet ehkä tietää sen. Silloin se kisapeli, mutta huomattiin, että meillä on niin paljon härvelejä, että me saadaan koko se kellarihuone täyteen. Siellä oli Amikasta, kuusnebasta, Super Nintendo, Wii, kaikissa oli Tetriksiä. Porukat pääsi pelaamaan muiden koneiden Tetriksiä samaan aikaan, kun oli kisapelit siinä. Ja kun meidän lähtökohta oli siinä, että hienoa, että päästään kirjastoon pelaamaan. Pelaillaan siellä kahdestaan, että ei tänne varmaan ketään tuu. Ja että haetaan pizzat ja nautiskellaan päivästä. Mutta yllätti ihan, että sinne tuli ihan älyttömästi porukkaa. Siellä oli siis ympäri Suomea pelaajia. Meillä tuli jopa Euroopan mestarikin tänne. Saatiin houkuteltua. Se oli ihan älyttömän hienoa. Sit siinä vähän alettiin kaivelee, että hetkinen, että tässä on nyt jotain. Kyllähän porukkaa kiinnostaa nää retrokoneet ihan oikeasti. Ja pikkuhiljaa alettiin kehittää, että tehdään joku semmonen oma group. Ja sit lähti, että Mesikämmen media. Se tuli vaan jostain takaraivosta, että kokeillaan tämmöistä nimeä. Ja seuraavana vuonna siitä olikin sitten kirjaston retropelipäivä täällä. Ja me lähdettiin siihen taas mukaan ihan innoissaan. Saatiin härvelit näin kasaan, ja mun muistaakseni siinä oli aika kova yleisömääräkin. Siitä alkoi oikeastaan semmonen, että ollaan oltu aika monessa eri tapahtumassa mukana. Insomnia on pyytänyt meitä mukaan, ja itse asiassa viime vuosi oli aika semmonen hieno. Alkuvuodesta oli se kirjaston retropelipäivä, ja sitten me oltiin tuolla Finnish Retroconissa Tampereella. Pidettiin siellä. Kilpailutettiin pelaajia Bust a move -pelissä. Ja sitten oltiin vielä Porin pelipäivässä nuokkarilla. Et siinä oli aikamoinen semmonen tapahtumarupeama.
Kai: No se kyllä kuulostaa sellaiselta. Eli retropelit on se teidän juttu, ja te kierrätte koneiden kanssa erilaisissa tapahtumissa.
Tuomo: Joo. Ja se on se yksi taso, millä mennään. Sit toinen taso on semmonen, että me haluttiin, ettei pelkästään tapahtumia, vaan me ruvettiin vähän peluuttamaan porukkaa ympäri Suomea. Me tehtiin vähän ennen sitä ensimmäistä kirjaston retropelipäivää kotisivut, sitten kaikki somealustat otettiin haltuun, ja keksittiin konsepti nettipistehaasteille. Siinä periaatteessa porukat pelaa ympäri Suomea jotain tiettyä peliä, mikä me päätetään. Sitten otetaan ruutukappauksia pisteistä, lähetään sit meille someen Facebookiin tai Instagramiin, ja sit kotisivulle kerätään pistelistaa top-pelaajista. Ja se on ihan hauskaa. Siinäkin on retromeininki vähän. Se haaste aina käynnistetään sillä, että mä piirrän kuvan ihan paperilla ja kynällä. Sit mä maalaan sen vesiväreillä, eli sillä jutulla, mitä tosi monet vihasi peruskoulussa, vesivärimaalausta. [naurua] Sit se aina skannataan ja laitetaan sit haastetekstin kanssa someen. Ainakin erotetaan. Meidät tunnistaa siitä, että meillä on aina ne vähän rupusen näköset mainoskuvat. Mutta mä olen ajatellut, että se herättää sen huomio. Ei ole mitään tekoäly, valmista juttua. Ja sit ympäri Suomea eri näissä somekanavissa mainostetaan tätä meidän kisaa, ja yritetään haastaa pelaajia. Ja yritetään saada just sitä huomiota paljon. Sanotaan silleen, että kaikki huomio on aina hyväksi.
Kai: Se on hyvä lähtökohta [nauraen].
Tuomo: Joo ja sit samalla, että kun populaarikulttuuri ja tietokonekulttuuri on ihan tosi lähes sydäntä, niin ollaan myös tuotu esimerkiksi viime vuonna semmonen ohjelmointikisa. Ohjelmoidaan ihan yksikertainen peli. Oliko se yhden ruudun kisa -nimellä. Piti ohjelmoida joku peli, missä peli tapahtuu yhdellä ruutua. Ja sitten ollaan otettu valokuvauskisoja nyt pari kappaletta. Yritetään sillä lailla houkutella ihmiset ymmärtämään sen, että peli on kans kulttuuria. Se ei ole pelkästään sitä, että pikkulapsi istuskelee ja pelailee, vaan se on iso kulttuurin ala.
Kai: Se juurikin on nimenomaan näin. Kun teille toi retro on se the juttu, niin mitä se retro on?
Tuomo: Niin. Mä sitä itse asiassa olen miettinyt tässä nyt pari viikkoa, kun olen odottanut tätä podcastia, että mitä retro on. Kaikkihan tietää, mitä retro on.
Kai: Tietääkö?
Tuomo: Mutta osaatko sä sanoa, mitä se on? Ja sitten toisaalta retro, se voi olla loppujen lopuksi kuitenkin henkilökohtainen juttu siinä mielessä, että jollekin tyypille pleikkari kolmonen on retroa, mutta toisella tyypillä Atari 2600, missä pallo on neliö, ja se on retroa. Ja sitten mä kysyin vielä tekoälyltä, mitä on retro, niin tekoäly vastasi mun mielestä erittäin tyhmästi. Se on jotain uutta, mikä näyttää vanhalta. [naurua] Mun mielestä on erittäin, en mä tiedä, hölmö vastaus.
Kai: No siinä ei ehkä, ei oikein osuttu edes lähellekään…
Tuomo: Ei.
Kai: …varmaan sitä maalia sitten.
Tuomo: Mutta mulle retro enemmänkin se on nostalgiaa ja nostalgian kaipuuta. Se on sitä, kun mä kaivoin sen vanhan Sega Master Systemin kaapin kätköistä ja kytken siihen peliin. Sitten tulee oikeastaan se retrofiilis, ne grafiikat, se ohjaintuntuma, mutta sama se nostalgia. Se lämmittää, se luo sen retrofiiliksen, retro-olemisen.
Kai: Joo, se tuo on aika hyvä kyllä, mitä sä tuohon alkuun sanoit, että se retro on vähän tämmönen yksilökohtainen kokemus. Siinä myös huomaa sen, että kuinka alkaa itse ikääntyä. Kun mulle se retro on nimenomaan se 8-bittinen Nintendo. Se on mun retro. Mutta sitten kun olen tehnyt nuorten kanssa pitkään työtä ja sitten kun justiin tulee tämä, että no, se PS3 on kyllä jo aika retro. Mä sanoin, että ei, ei. Heti tulee semmonen vastareaktio, että sä et voi sanoa noin. Ei, se ei ole retro. Ja sitten tulee heti semmonen ajatus, että no mitä se 8-bittinen Nintendo sitten on, jos PS3 on retro. Onko tämä muinainen jo sitten se Atari tai sitten justiinsa Nintendot tai tämmöset.
Tuomo: Joo. Ja se häkellyttää, kun opetustyössäkin on huomannut monta kertaa se, että mä sanon, että joo, että mulla on sitten semmonen tosi vanha tietokone, Commodore 64. Ja sitten oppilas sanoi siihen, että joo, meillä on kans tosi vanha, että meillä on semmonen pleikkari kakkonen [naurua]. Juu, juu. Sitten mä rupean hetken miettimään, että tosiaan, siis pleikkari kakkonen on ilmestynyt ennen kuin sä oot syntynyt. Ja kyllä se tälleen vanhalla iällä niin häkellyttää.
Kai: Joo, siihen ei oikeastaan tunnu koskaan tottuvan siihen tunteeseen ja ajatukseen ja siihen, että yhtäkkiä saa huomata taas kerran, että sitä onkin elänyt jo vähän pidempään kuin toiset ihmiset tällä pallolla. Millainen sitten sun oma pelihistoria on? Mistä se kaikki on lähtenyt liikkeelle? Se Commodore 64 taisi nyt tuossa tulla, mutta miten se siitä on kehittynyt?
Tuomo: Joo, voisi sanoa, että oma pelihistoria, kun joskus ihan leikkisästi on miettinytkin sitä, että mikä on ensimmäinen peli, mitä sä oot ikinä pelannut, että mistä se kaikki on lähtenyt. Ja mä oon aika varma, se on tosi semmosia hapuilevia, sumuisia muistikuvia jostain kaukaisuudesta, että mä olisin kummisedän luona. Hänellä oli Commodore 64, eli tämä tasavallan tietokone. Semmoinen erittäin hieno. En tiedä, kuin monta bittiä siinä olikaan. Hänellä oli semmoinen kone. Sitten hän oli tekun opiskelija siihen aikaan mun mielestä, ja hänellä oli kaikki hienot vermeet. Kasettiasema, levyasema, tulostin. Mun mielestä Commodore 64:nkin, niin sitä (-) [0:15:42] pelattu telkkarista, vaan oli ihan monitori siihen. Siinä totta kai sitten mä ja Teemu oltiin ihan innoissaan siitä, että (-) että pääseekö pelaamaan jotain. Saadaanko me kokeilla jotain. Ja mä muistan, että ensimmäinen peli oli semmoinen Up and down -peli. Se on Segan varmaan 70-luvun arcade-peli, mikä oltiin käännetty Commodore 64:selle. Siinä on semmoinen auto, mikä ajaa tietä pitkin, yllättäen, ja hyppii toista autoa yli ja kerää lippuja. Erittäin värikäs semmoinen eeppinen peli mun mielestä.
Kai: Hyppivät autot on aina in.
Tuomo: On. Ja se on mun mielestä ensimmäinen peli, mitä on ikinä jonka muistaisin. Ja on erittäin lämpimiä muistoja. Edelleenkin tulee välillä kokeiltua sitten, että oliko se yhtä hieno kuin silloin aikoinansa. Sitten ensimmäinen tietokonepeli, minkä mä muistan ikinä, niin se oli jonkun sukulaisen luona. Heillä oli Apple-tietokone. Olisiko ollut Apple kakkonen, ja sillä oli Castle Wolfenstein. Eli se on Wolfenstein 3D:n se eka peli. Se on ylhäältäpäin kuvattu hiippailupeli, missä yritettiin päästä pois sieltä linnasta. Sen mä muistan ihan eka semmoinen tietokonepeli, mitä pelattiin tietokonetyyppisiltä koneilta eikä kotimikroilta. Ja sitten oikeastaan alkukaudet oli kuusnepa meillä tosiaan. Sitten tuli Nintendo. Sitten mä siirryin pitkäksi aikaa PC-puolelle. Sitten meillä oli 286:n semmoinen tosi vanha laatikkomainen tietokone. Sillä tuli pelattua pelejä, jossa oli jopa neljä väriä grafiikkaa, [naurua] eli CGA-grafiikat. Ja samoihin aikoihin mä sain myös Sega Master Systemin. Se oli mun ensimmäinen pelikonsoli. Se oli kahdeksanbittinen, ja se kilpaili Nintendo Entertainment Systemin kanssa, eli NES:in kanssa. Ja siinä olikin sitten, kun oli peruskouluikäinen ala-asteella, niin älyttömän kuvat konsolisodat. Nintendo vastaa Sega. Se oli mulla aina hankala tilanne, koska Nintendo oli erittäin suosittu. Kaikilla kaverilla melkein oli semmoinen. Sitten mä olin ainoa, kenellä oli Sega. Mä olin aina ihan alakynnessä, mutta mä tiesin takaraivossa, että mulla on parempi kone [nauraa]. Sitten pikkuhiljaa kaikki laitteet kehittyi ja muita alkoi ilmestymään, ja PC kehittyi ihan älyttömästi. Tuli eka Pentiumit sitten. Tai välissä oli 486:t. Silloin tuli kokeiltua kaikkia niitä, mitä nykyään sanotaan pikseligrafiikkapeleiksi. Sitten tuli Pentiumit ja 3D-kiihdytys, nämä kortit. Sehän teki grafiikan semmoiseksi, että ei voinut kuvitellakaan, että voiko grafiikka olla tämän näköistä, mikä nykyään näyttäisi ihan karmealta. Ja sitten lukioaikana, mä muistan, että mä kävin joskus äitin kanssa kirppiksellä. Ja sitten mä huomasin, että sieltä alkoi löytyy näitä vanhoja tietokoneita. Hetkinen, että Commodore 64:kin sai 20 markkaa.
Kai: No se oli aika halpa jo.
Tuomo: Joo. Mä en silti ostanut sitä [nauraa]. Ja mua edelleen harmittaa se. Mutta sitten mä hoksasin siinä, että hetkinen, että näitä vanhoja koneita, näitähän saa ihan älyttömän halvalla. Että miksei ostaisi. Jos kuusnepan saa kahteenkymppiin. Ja sitten mä löysin Segan Megadrive kahdeksaan markkaan. Ja se oli semmoista aikaa, että tuntui, että silloin tyypit heitti noita ihan (-) [0:19:53] pois. Ajateltiin, että ne on lasten leluja. Antaa mennä vaan. Ja sitten alkoi pikkuhiljaa kerääntyy nurkat täyteen eri laitteita. Ja siinä samalla sitten pysyi mukana tässä kehityksessä, ja näki, että millain laitteet kehittyy. Se oli hienoa pitää kotona semmoisia omia pelihetkiä kavereitten kanssa, missä sitten kokeiltiin eka vaikka Nintendolla jotain ja sen jälkeen Segalla ja siitä eteenpäin.
Kai: Mutta nyt tietenkin ainahan varmasti jälkiviisaana voi ajatella, tai itselle tulee heti tommonen, että jos olisi 20 markalla ollut, niin olisi vaan lipastanut menemään. Ymmärrän kyllä, että harmittaa.
Tuomo: Joo. Mutta silloin itsekin varmaan mietti, että kun ne on niin vanhoja. Ei niillä mitään enää tee.
Kai: Jep. Mutta näinhän se tuntuu käyvän, että se mikä on uutta ja sitten kun se vanhenee, niin sitten se tuntuu vähän jopa roskalta. Mutta jos jaksaisi hetken aikaa sinnitellä, niin se on taas kultaa.
Tuomo: Kyllä. Joo. Ja nyt sen alkaa huomaamaan, että nyt nämä kaikki retrokoneet, hinnat nousee ihan hirveitä nopeuksia hirveisiin summiin. Se rupeaa olla taas trendikästä.
Kai: Niin, ja nythän jossain kohtaahan tässä oli semmoinen vaihe, että näitä julkaistiin tämmöisenä miniversioina, joita kirjastollakin muuten on tuolla pelihuoneessa. Niitä voi lainata ja niitä voi kokeilla sitten siellä, jos haluaa. Kirjastokortilla hinta on nolla euroa. Niin tämmöinen boomi tuntuu olevan vähän. Tuli Nintendoa, pleikkaria, Ataria ja justiinsa tuo Commodore 64 ja näin edelleen. Sitten siinä tuli tämmöinen hetken sykäys, että se oli todella trendikästä nyt nuo retropelit.
Tuomo: Joo. Ja muutenkin tässä retroharrastuksessa, kun nopeasti miettii, että tämä on vaan sitä, että haetaan kirppikseltä se vanha matolaatikko ja laitetaan telkkari alle, ja that's it. Nautiskellaan vähän aikaa ja laitetaan takasin kaappiin. Mutta loppuen lopuksi tämä on monimutkaista nykyään. Sä et sä haet sen matolaatikon, eli NES:in, matolaatikko on sen vanha lempinimi, niin eihän sitä saa mihinkään nykyaikaisen telkkariin kiinni. Ei millään. Ei auta, vaikka siihen poraisi itse reiän ja laittaisi johdon telkkarin sisään. Vaan se on semmoista kikkailua. Siinä on erilaisia säätimiä ja konverttereita, millä sä ehkä saat signaalin näkyviin. Ja lisäksi sitten, jos sä saat sen virran päälle, niin voi olla, että tulee valkoinen liekki, mikä pamauttaa jonkun konkan rikki. Se on omanlainen harrastus.
Kai: Niin, ei riitä, että sulla on se laite, vaan melkein pitää olla jo kuvaputkitelevisiokin jo kotona, että ilman sen kummempaa säätämistä pääsee pelaamaan.
Tuomo: Joo. Ja mulle tämä on intohimo just nämä konsolilaitteet, ja se, että mä saan ne toimimaan, että mä saan näkyviin, se on se, mistä mä nautin. Että se on just hauskaa, että mulla on kotona semmoiset vanhat VHS-videotkin. Ja periaatteessa, totta kai mä katson kasettejani joskus, ne on ihan retrofiilistä kanssa. Mutta että mä saisin jotain vanhoja pelikoneita striimattua. Kun niissä aika monessa on pelkästään antenniliitäntä, eli RF-liitäntä, niin niitä ei saa mitenkään mihinkään tietokonekaappariin kiinni. Niin mun pitää suodattaa ne videoiden kautta. Tämäkin on omaa tutkimustyötä, että mä löysin sen, että mitä keinoa, mikä mulla pitää olla siinä. Kun eihän mikään nykylaite oikeastaan edes ymmärrä enää antennisignaalin päälle. Tämä on semmoista seikkailututkimusta.
Kai: Ei niinkään se, että pelaa niitä vanhoja pelejä, ja haaste ei olekaan välttämättä aina tosiaan ne pelit, vaan sitten vaan jo tämmöiset tekniset ratkaisut, että miten ylipäätään sen pelin saa sitten käyntiin. Mikä on semmoinen retropeli, joka innostaa vähintään tai siis melkein yhtä paljon kuin silloin joskus kauan, kauan sitten? Onko joku semmoinen ehdoton suosikki, joka aina pistää kylmät väreet liikkeelle ja aina tulee silleen, että ei vitsi, tämä on maailman paras peli?
Tuomo: Erityisesti voisi sanoa Sega Master Systemin Mickey Mouse Castle of Illusion. Se on oikeastaan semmoinen peli, että se täytyy pelata melkein joka synttärit. Kun on oma syntymäpäivä, niin mä pääsen läpi. Se on jäänyt sieltä jostain hyvin kaukaa. Varmaan se nostalginen fiilis, että silloin oli kaikki hienosti. Olisi ollut just kaverisynttärit ja muut ja sitten on saanut sitä pelata. Nyt se on sillä tavalla, että siitä hakee sen oman fiiliksen taas, että ei jummi, mä pääsen tämän edelleenkin läpi.
Kai: Kuinka pitkä siinä on läpipeluuaika?
Tuomo: Vajaa kaksi tuntia. Se on noissa vanhassa peleissä vähän se, että ne on loppujen lopuksi aika lyhyitä enimmäkseen. Kun eihän niissä ollut mitään tallennuksia. Sulla oli se laite päällä aina. Jos oli liian vaikea peli ja liian pitkä, niin sun piti jättää se laite päälle, kun sä menit vaikka nukkumaan ja aamulla jatkaa. Sitä äiti tietenkin sammutti yöllä sen, että säästetään sähköä. Sitten täytyi aloittaa aamulla uudestaan. (Enemmänkin) [0:25:44] nämä vanhat pelit, ne on älyttömän vaikeita. Sitä mä en yhtään kaipaa enää. Kun muistelee jotain Commodore 64:n pelejä. Just viime tapahtumassa siellä Porin pelipäivässä, siellä oli myös joku vanhan liiton pelimies, niin sen kanssa juteltiin, että muistatko sä yhtään, että oletko sä päässyt yhtään Commodore 64:n peliä läpi ilman huijauksia. Se sano, että ei kyllä muista. Ei. [naurua]
Kai: Oikeastaan tuosta voisikin kysyä, että jos se on suosikkipeli, niin mikä on sitten ollut se inhokkipeli? Mikä on ollut silleen, että se aina tulee melkein semmoinen rage quit-fiilis? Tai onko jopa jättänyt traumoja?
Tuomo: Varmaan Commodore 64:n Decathlon. Se on semmoinen yleisurheilupeli. Onko siinä kymmenotteluja. Ja jos siinä juoksee maratonin, niin se ei ole vaan sitä, että sä painoit jotenkin nappia, vaan sun pitää vatkata sitä ohjainta raivokkaasti useamman minuutin ajan. [naurua] Joko siinä menee ranne rikki tai sitten ohjaimen sauva. Mutta toisaalta nykyäänkin, kun eikö aika kultaa muistot, niin nyt sekin on älyttömän hieno juttu. [naurua]
Kai: Voi palata kuitenkin ja ikään kuin pyyhkiä ne ikävät muistot. Ja tavallaan se aika kultaa -fiilis on nyt siinä läsnä vahvasti. Miten muuten top-pelit, mitkä on semmoisia, mihin tulee palattua sitten Mikki Hiiren lisäksi?
Tuomo: Niitä on ainakin semmoinen peli kuin System Shock. Se oli PC:llä. Se on hyvin aliarvostettu semmoinen kyberpunkseikkailu. Siinä ollaan semmoisessa avaruusasemalla, jonka on tekoäly sekoittanut täysin. Siellä on robotit alkanut taistelemaan ihmisiä vastaan, ja siellä sitten yritetään selvittää, että mitenkä sen tekoäly pystyisi voittamaan, ja tehdään erilaisia vastaiskuja, kun tekoäly yrittää tuhota ihmiskunnan. Se on erittäin hieno 3D-seikkailu. Se on ehkä top kolmosessa helposti. Sitten on semmoinen pelisarja kuin The Monkey Island. Se on seikkailupeli, missä ohjataan hyvin omalaatuista merirosvoa. Yritetään etsiä ainakin ensimmäisessä osassa kadonnutta aarretta Apinasaarelta. Se on erittäin humoristinen kertomus, mikä on erittäin hienosti kirjoitettu, ja edelleen naurattaa monet asiat. Semmoista kielileikkiä. Ja lisäksi top kolmoseen voisi laittaa semmoisen pelin kuin UFO X-COM. Ihan eka UFO-peli, varmaan 1994 tai 1995, jossa komennetaan UFO:jen vastaista järjestöä maapallolla. Ja se on erittäin taktinen strategiapeli, missä täytyy hallita miehistöt ja varusteet ja taistella UFO:jen uhkaa, mitkä tekee terroriskuja eri kaupunkeihin tai maatiloille ja samalla tutkia UFO:ja, ja lopuksi sitten hyökätä niiden tukikohtaan Marsissa.
Kai: Kuulostaa hyvältä. Tässä oli kyllä sellaisia nimikkeitä, jotka on tainnutkin saada tässä vuosien aikana vähän kasvojen kohotusta. Eikö System Shock julkaistu myös uudelleen?
Tuomo: Joo. Pari vuotta sitten System Shockista tuli remasterointi. Ja Monkey Islandiinkin tuli pitkästä aikaa se neljäs osa.
Kai: Joo. Niin. Tämä oli se toinen, varmistelemaan, että mä muistelisin, että siihen on tullut ihan uutta materiaalia myös.
Tuomo: Ja X-COM:kin tuli nyt se, tai nyt siis on siitäkin varmaan kymmenen vuotta [nauraen], tuli se uudelleen remasteroitu versio.
Kai: Miten mieltä muuten oot siitä, että vanhoista peleistä tehdään näitä remasteroituja versioita, tai sitten jopa niin, että ne tehdään tämmöisenä remakeina, eli periaatteessa ne rakennetaan ne pelit kokonaan uudestaan? Minkälaisia ajatuksia se sussa herättää?
Tuomo: Periaatteessa se herättää ihan hyviä. Siinä mielessä se, että se helpottaa nykysukupolvea tavoittaa sen pelin, ja ehkä joku niistä nykyisistäkin pelaisi sen alkuperäisen läpi. Näkisi sen oikein maailma. Mutta sitten esimerkiksi, kun mä pelasin siitä uutta System Shockia, niin siinä mua vaan häiritsi se, että kenttien sisustat oli erit kun siinä vanhassa osittain. Mä oon tottunut siihen, että se joku kyborgi on aina piilossa siinä tietyssä kohtaa, mutta sitten kun pääsee remasteroituun, ei se ollutkaan enää siinä. Sanotaan, että vanha on parempi. [naurua]
Kai: Eli tässä on vähän niin kuin ne kolikon kaksi puolta. Toisaalta justiin sä näät sen, että on hyvää vanhojen pelien markkinointia, ja hyvä, että niitä pidetään pinnalla, jotta on mahdollisuus ehkä löytää. Joku voi kiinnostua siitä. Mutta sitten taas se ikävä puoli sulla henkilökohtaisesti, että se ei ole sen saman kokemuksen toisintamista hienomman näköisissä ympäristöissä, vaan se on sitten vähän niin kuin jo eri pelikin.
Tuomo: Joo. Paikoitellen eri peli. Kyllähän joku remasteroinnit, niin ne on kokonaan vedetty ihan kaikki uusiksi. Ja sitten toisaalta remasteroinnissa on se kans hieno puoli, koska pelit on osa kulttuuria. Ne on teoksia siinä, missä kirjatkin. Sama, että jos sä menet nyt kirjastoon, otat sen Mika Waltarin kirja. Sä muistat sen tarinat kaikki. Se on kulttuuriteos. Niin periaatteessa remasteroinnilla ylläpidetään sitä kulttuuria. Pidetään mielessä ne tarinat. Pidetään mielessä ne keksinnöt ja ne (--) [0:32:20] juonenkäänteet ja kaikki. Saadaan ylläpidettyä sillain, että ei unohdeta niitä hienoja teoksia.
Kai: Mutta sä et kuitenkaan koe niin, että tässä vaan toisinnetaan ja koko ajan samoja asioita siirretään eteenpäin. Koetko sä kuitenkin, että vastavuoroisesti tulee myöskin uusia tarinoita tarpeeksi?
Tuomo: Joo.
Kai: Ehkä jossain kohtaa itse vähän mietin sitä, kun tämä Resident Evil -sarjaa alettiin remeikata, ja sitten tuli vähän semmoinen olo, että alkaako nyt olla jo vähän laiskaa tekemistä, että tehdään vaan vanhoista peleistä uusia versioita, eikä tuoda ollenkaan uutta. No kyllähän kuitenkin Resident Evil -sarja tietenkin on, että sieltä on tulossa nytkin uutta materiaalia. Mutta että miten sä itse koet, että näetkö sä, että onko tässä semmoinen tietynlainen tasapaino edelleen?
Tuomo: Kyllä tässä on tasapaino. No mun mielestä Sonylla on ollut vähän typerää tapaa nyt, kun sieltä on tullut nämä, mikä se oli se, The Last of Usista, kun siitä tuli eka pleikkari versio, sitten tuli nelosversio, vitosversio, tuliko sitten vielä vitosestakin varmaan joku remasteroitu versio. Siinä pyöritetään sitä ihan täsmälleen samaa tarinaa. Toisaalta se ylläpitää sen, että tyypit ei unohda sitä. Mutta jotenkin se on hassu, että se myydään monta kertaa, että joku kohta on paranneltu. Mutta sitten taas System Shockissa tai UFO:ssa tai näissä, niin mä oon usein miettinyt sitä, että voi vitsi, kun voisit näyttää tämänkin pelin jollekin nuorelle junnulle. Mutta ei ne koskisi siihen, kun se on pikseligrafiikkaa. Mutta nyt kun siitä tuli se remasteroitu, niin mä voin näyttää, että hei katsokaa, että tämä on älyttömän hieno. Tässä on älyttömän hieno juoni. Sitten ne jaksaa pelatakin sen.
Kai: Eli se on hyvä ponnahduslauta kohti sitten sitä. Paljon nyt tässä puhuttu, olet maininnut, että pelit on osa kulttuuria ja tarinankerrontaa on tässä tullut, ja tietenkin toi graafinen ilmaisu on aina semmoinen ja peleissä sitäkin löytyy laidasta laitaan, mikä mun mielestä on ihan mielettömän hienoa. Mutta yksi asia, mitä nyt tässä ei ole käyty läpi, on musiikki. Mun mielestä retropeleissä on ihan älyttömän bängereitä biisejä.
Tuomo: On, on.
Kai: Mutta nouseeko sulla tässä nyt tällä hetkellä mieleen joku semmoinen, että missä pelissä on ihan erityisen hyvät musiikit?
Tuomo: Mikä tulee ekana mieleen on nää Nintendo Entertainment Systemin eli NES:in nämä monet niin kuin Batman tai Super Mario. Jotenkin se NES:in musiikkipiiri, se on ihan älyttömän hyvä. Siis se pystyy luomaan semmoisia melodioita, että itse ihmettele miten se on mahdollista. Mutta sitten taas se on paha puoli, kun itse on ollut aika paljon PC-pelaaja aika pitkälti, niin siinä on nähnyt, että se äänikorttirakenne muuttuu koko ajan tai tulee paremmaksi, tulee enemmän muistia ja muuta vastaavaa siinä yhdessä vaiheessa. Se oli erittäin ilmiselvää, että tulee joku Gravis Ultrasound, mihin saa erikseen ostettua lisää muistiakin. Niin jotenkin tämä musiikki, en mä näe sitä laitekohtaisena enää silleen. Mä oon nähnyt, että PC pystyy suoltamaan minkänäköistä musiikkia vaan. Kyllä nämä parhaimmat pelimusiikkimuistot, ne tulee näistä konsoleista.
Kai: Joo, mä muistan itsekin, että nimenomaan tuolla 8-bittisellä Nintendolla joskus tuli veivattua Double Dragon -pelisarjaa, ja mä muistelen, että siinä oli kyllä aika tiukat toimintamusiikit kyllä. Ja jossain vaiheessa, kun sitten tämmöinen, no tietenkin tämmöiset retroelementit on myöskin osa musiikkia, ja ei ehkä välttämättä aina niin valtavirtaa, mutta välistä on mahtavaa, kun tulee eteen sellaisia kappaleita, joissa on käytetty vähän tämmöistä 8-bittis-meininkiä. Ja yhtään nyt en muista, mikä oli bändin nimi, mutta taisi olla vissiin oma heavy-versiointi, Giana Sistersin, oliko tunnuskappale, ja se oli yhdistetty metallimusiikkia ja sitten tätä 8-bittistä vähän niin kuin pikselimeininkiä. Ja mä olin aivan niin kuin mun tajunta räjähti saman tien, kun mä kuulin sen.
Tuomo: Joo, mä oon kuullut tuon saman kappaleen. Olikohan se tämä Press Play on Tape -niminen bändi.
Kai: Joo, oiskohan ollut.
Tuomo: Se ainakin tekee näistä kuusnepa-peleistä covereita. Joo, nyt kun toit tuon mieleen, niin onhan kuusnepalla, siellä on uskomattomia sovituksia. Commodore 64:ssa oli se SID-piiri, mikä huolehti pelkästään musiikista ja äänestä, niin sehän menee ihan uskomattomiin sfääreihin, mitä sillä pystyy tekemään. Mitä nyt joku Commodore 64:n Commando. Jos tätä podcastia kuuntelee, niin laittaa paussin tässä vaiheessa ja hakee YouTubesta Commandon Commodore 64:n sovituksen, niin ihan uskomaton. Tai Monty on the run. Kyllä niitä legendaarisia on.
Kai: Joo. No mun mielestä musiikki ylipäätään on semmoinen, se ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, mutta se on kuitenkin niin olennainen osa pelejä. Ja siihenkin käytetään todella paljon resursseja, energiaa ja aikaa, että se saadaan toimimaan. Tuli muuten nopsaan mieleen, että kun puhuttiin nytten PC-peleistä ja tuli tuosta Monkey Islandista mieleen, onko sulla muuten itsellä olemassa tämmöisiä vanhojen PC-pelejen niin sanottuja big boxeja?
Tuomo: On. Juu, niitä on aika paljon.
Kai: Joo, eli mun mielestä tämäkin on semmoinen oma juttunsa. Mä muistan myös, että kaupoista niitä PC-pelejä, kun niitä ostettiin, niin oli semmoisia lautapeli…
Tuomo: Joo, ne oli isoja pahvilaatikoita. Ja itseasiassa niitä on vähän ikävä monta kertaa. Nykyään, jos edes löytää enää fyysistä peliä Prisman tai Cittarin hyllyltä, niin ne on vaan se DVD-kotelo. Kun siihen aikaan ne oli tosiaan pahvilaatikkoja, ja siellä oli sisällä vaikka mitä. Siellä on ohjekirjaa, siellä on jotain sarjakuvaa helposti, julisteita, koodikiekkoja, vaikka mitä. Meillä oli semmoinen peli kuin Wing Commander oli PC:lle Amikalla. Semmoinen avaruussaippuaooppera, voisi sanoa. Niin siinä big boxin sisällä tuli tietenkin se peli, mikä oli varmaan seitsemällä eri levykkeillä. Eli kun sen asensi, niin siellä piti seitsemän kertaa vaihtaa se levyke koneeseen. Ja sen lisäksi siellä oli juliste, missä oli kaikkia aluksia, jotkut pohjapiirustukset, blueprintit, ja sitten oli semmoinen uutislehtinen, mitä jaetaan siellä pelimaailmassa olevassa lentotukialuksesta tai avaruusaluksen sisällä sille miehistölle ja sä sait itse lukea sitä.
Kai: Voi vitsi.
Tuomo: Ja sitten tietenkin ohjekirjat ja mainosjutut ja kaikki. Kyllä ne big boxit, niissä oli niin paljon kaikkea hienoa.
Kai: Ehkä tuo big box on tavallaan muuntautunut tähän nykypäivään, ouhutaan näistä collector’s editioneista, jotka tosin sitten maksaa jo aika paljon enemmän sitä rahaa. Pitää olla aika jo fanaattinen fani melkein kyseiselle pelille, että sellaisen sitten hankkii. Mutta aikoinaan nämä big boxithan oli silleen, että kaikki tuli siinä yhdessä ja samassa. En kyllä muista, että olisi hirveän paljon eri versioita ollut.
Tuomo: Ei, se oli aina sama versio. Ne vaan sisälsi ne kaikki.
Kai: Niin, että se vähän kuului siihen peruspelin pakettiin.
Tuomo: Se oli se kokemus.
Kai: Joo. Tulee sellainen hyvin immersiivinen olo. Kun just sä otit tuossa tuon Wing Commanderin ja sen sanomalehden, että ne lukee siellä, ja nyt mäkin luen sitä täällä, ja tulee, että mä olen osa sitä maailmaa. Mitä sulla on pelilautasella nyt tällä hetkellä? Mikä innostaa, kiinnostaa?
Tuomo: Se on hauska. Mä itse en tykkää yhtään urheilupeleistä enkä rallipeleistä, mutta mä ostin tämän vuoden ensimmäinen päivä semmoisen pelin kuin Forza Motorsport uudelle Xboxille. Se on ollut sillain, että sitä oikeastaan pari kuukauden aikana joka päivä joutunut pelaamaan ainakin yhden rallin.
Kai: Forza on kyllä hyvä peli.
Tuomo: On. Ja sitten semmoinen peli kuin Elite Dangerous. Se on semmoinen, että siihen tulee palattua vähän väliä. Eli se on avaruussimulaattori, missä on mallinnettu meidän linnunrata yhden suhde yhteen. Eli jos sä haluat lentää galaksin keskustaan, niin sun täytyy oikeasti kuluttaa aikaa siihen. Se on ihan valtava. Mä oon yhden kerran onnistunut lentämään siinä galaksikeskustaan, ja se oli kuukauden sillain, että joka päivä piti aina muutama hyppy tehdä, että pääsi sinne jotenkin. Niitä on nyt tässä enimmäkseen pyörinyt. Ja nyt kun on nämä olympialaiset, niin niiden varjolla on sitten pelannut vanhoja olympialaispelejä. Pleikkari kolmoselle mä pistin tuon, mikäs tämä oli, oliko se Torino 2016. Siinä sitten mäkihyppyä suomalaisen tahdissa tuli hypittyä. Vähän niin kuin fiilistelee siinä olympialajeja.
Kai: Onko muuten enää näistä isoista urheilukisoista, no olympialaista varmaan on, mutta että julkaistaanko muuten niistä enää tollaisia pelejä?
Tuomo: Ei. Ei mun mielestä. Viimeinen oli se Tokion kesäolympialaiset, mutta sekin meni jotenkin. Se on jotenkin hassu semmoinen sarjakuvaversio olympialaisista. Ei se oikein myynyt.
Kai: Okei, joo. Mä itse aloin miettimään sitä, että muistan kyllä, että aina tuli peli, kun tuli nämä tämmöiset isot urheilujuhlat, niin niihin tuli aina se oma peli. Ja ne pelit, no ne oli vähän, mitä ne sitten oli. Tuntui, että ehkä suuremmaksi osaksi siinä haistettiin semmoinen helppo raha.
Tuomo: Joo, rahastusta.
Kai: Niin, että heitettiin vaan jotain, että loppujen lopuksi itse pelin kehittämiseen ei ehkä käytetty niin paljon aikaa silleen, että no tuo suurin piirtein näyttää tuolta ja nyt kun sä veivaat sitä tattia vaikka siinä ohjaimessa, niin se hiihtää tai juoksee tai muuta vastaavaa. Mutta ehkä sitten kuitenkin aika on ajanut näistä ohi, että ei nähdä enää järkevänä, että edes markkinointikikkana alettaisi edes vääntämään mitään tuollaisia pelejä. Vai onko niin, että pelaajakunta on kehittynyt jo sen verran, että ne ymmärtää jo hyvän päälle ja että ei heitä voida enää noin vaan huijata?
Tuomo: Sekin voi olla, että ei enää kiinnosta silleen. Ei tule. Kaikki nämä liiketunnistinpelitkin, nekin vähän jotenkin katosivat. Siihen aikaan ne yrittivät tosi paljon jollakin Xboxin Kinectille tai Wiin ohjaimelle, että voisi heiluttaa urheilijan mukana, mutta nekin jotenkin katosi ihan tyystin.
Kai: Sekin tuntuu, että vaikka se edelleen on olemassa se teknologia ja sitä käytetäänkin edelleen, uusia pelejä julkaistaan, mutta siinäkin taisi jonkinlainen buumi ehkä sitten mennä. Miten muuten pelien osalta, onko jotain sellaista, mitä sä odotat, joka on tulossa jossain kohtaa? Onko mitään semmoista mielessä tällä hetkellä?
Tuomo: Mä en ole itseasiassa kattonut oikeastaan mitään nyt tulevia. Mulla on oikeastaan ollut aina se vähän ongelma, että mä en ole koskaan ollut minkään hypen mukana. Mä en ole jaksanut lähteä seuraamaan mitään hypetystä tai sitä, että odotetaan hirveästi tiettyä peliä. Ainoastaan oikeastaan viime kesänä oli System Shock 2. Siitä piti tulla remasteroitu ja siitä tulikin, mutta se oli erittäin heikko versio mun mielestä. Siinä oltiin vaan parannettu grafiikat 4K-tarkkuuteen, ei mitään muuta. Mutta se on ollut ehkä ainoa semmoinen, mitä mä odotin.
Kai: Eli olet ihan tyytyväinen siihen, mitä tällä hetkellä on pelilautasella. Ei ole tarvetta edes hakeakkaan uusia uria nyt.
Tuomo: Ei ole. Tällä hetkellä on aika hyvä saldo, mitä on pelilautasella.
Kai: Miten, aletaan pikkuhiljaa vetämään nyörit kiinni ja lopettelemaan jaksoa, mutta onko Mesikämmen median osalla jotain sellaista, onko tulossa jotain tapahtumaa, häppeninkiä tai muuta, josta haluaisit mainita? Vai onko teillä enemmänkin, että te menette aina vähän tilanteen mukaan, että mitä missäkin sattuu olemaan ja tarttumaan siihen? Vai onko jotain suunnitelmia, mistä voit vähän paljastaa jotain?
Tuomo: Tällä hetkellä mennään vähän tilanteen mukaan. Tämä on vähän sellainen ruuhkavuodet päällä tällä hetkellä. Kyllä me siis tosi paljon puhutaan, että haluttaisiin pitää joku retrotapahtuma taas. Tosi paljon haluttaisiin tulla kirjastoon tuohon kellariin ihan peluuttaa porukkaa jonkun teeman mukaan. Mutta ehkä eniten meillä on nyt mielessä sillain, että tulee näitä nettihaasteita jonkun verran lisää. Valokuvahaaste, mikä nyt loppui viime loppiaisena tässä alkuvuodesta, niin siihen loppujen lopuksi tuli yllättäen paljon kuvia ja kiinnostusta. Jotain sen tyyppistä vielä (-) [0:46:40] tehdään nyt. Pelinhaasteita on tarkoitus. Ne on niitä mukavia aina vetää. Mietitään joku peli jonkun teeman mukaan ja haastetaan porukkaa palaamaan ympäri Suomea.
Kai: Se kuulostaa oikein hyvältä. Ja ihan ymmärrettävästikin, että tuossa kohtaa elämää varmaan tosiaan se aika on hyvin rajallista. Se kannattaa myöskin suunnata sellaisiin asioihin ja toimintoihin, jotka nimenomaan itseä kiinnostavat. Mutta sä otit tuon pelinhaasteiden tekemisen. Mennään tähän Satakirjastojen pelinhaasteeseen, jota olet myös ollut kasaamassa.
Tuomo: Juu. Se oli hienoa, että saatiin tämmöinen pelinhaaste kehitettyä. Me oltiin Mesikämmen mediassa aika hyvin tässä mukana. Ja ehkä tämä prototyyppi, se ihan ensimmäinen versio tuli meiltä, jota sitten Teemu lähti markkinoimaan kirjastoon. Mä olen niin tyytyväinen, että saatiin kirjasto osallistumaan tähän ja saatiin tämmöinen kokonaisuus sitten tehtyä.
Kai: Joo, ja tämä on kyllä tosi hyvä. Ja on kyllä aika lailla näin, että tämä tulee kiinteäksi osaksi kirjastojen haastepakettia.
Tuomo: Mahtavaa.
Kai: Koska pelaaminen, niin kuin tässä on monta kertaa jo mainittu, on osa kulttuuria. Mitenkäs tämän vuoden haasteessa, mikäs siellä on semmoinen, jos yksittäinen kohta pitäisi sieltä valita, niin mikä on semmoinen, joka iskee nyt sinuun erityisesti?
Tuomo: Itse asiassa mä otin tästä kaksi kohtaa.
Kai: Saa olla kaksi.
Tuomo: Toinen on se, mikä iskee muuhun erittäin kovaa positiivisesti ja iskee erittäin kovaa sillain yäk-asteikolla [naurua]. Joo, eli se, mikä on erittäin kova juttu, on tuo kohta yhdeksän, pelissä leikitellään valolla ja varjolla. Se on, kun on nähnyt tämä peligrafiikan kehityksen. Mä oon aina nauttinut siihen, kun peleissä on värejä ja valoja. Ja sitten, kun joskus tuli nämä 3D-kiihdyttimet tietokoneisiin, niin keksittiin ehkä tämä varjo ehkä paremmin niihin aikoihin. Niin mä oon tykännyt niistä peleistä, missä sitten vähän hiippailla varjoissa, käytetään varjoa hyväksi, käytetään valoa hyväksi. Esimerkiksi voitetaan jotain vihulaisia pelkästään taskulampun avulla. Se on mulle semmoinen top-juttu tässä. Ja siinä mulla tulee mieleen Alan Wake ihan ekana. Alan Wakessa ollaan kirjailija, mikä seikkailee amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Vähän Twin Peaksin tyyliin mennään. Ja sieltä tulee sitten varjoista semmoisia varjohenkilöitä, joita vastaan sitten Alan Wake joutuu taistelemaan taskulampulla ja pistoolilla. Ja sitten sama idea on vähän ehkä PlayStation kakkosella oli semmoinen kuin Iko. Siinä pelastettiin mystisestä linnasta prinsessa, joka oli oikeastaan vähän niin kuin valon lähde tai valon prinsessa. Ja sitten sieltä tuli jotain varjovariksia, varjo-olentoja, mitkä yritti kaapata sen valon ja raahata mukanansa varjoon. Ja että nuo on kaksi semmoista, mitkä mulla tuli ekana mieleen tästä kohdasta.
Kai: Mullakin ensimmäisenä tuli tuosta mieleen nimenomaan Alan Wake, joka on kyllä huikea peli.
Tuomo: Ja sitten yök-asteikoilla on pelissä pelataan aikaa vastaan. Mä en tiedä, mä en voi sietää pelejä, missä on aina kiire jonnekin. Mutta siinä tuli Dead Rising 1 esimerkiksi. Sulla on 72 tuntia aikaa olla ostoskeskuksessa ja selvittää, että minkä takia siellä on zombeja. Mä haluaisin tutkii ne kaupat ihan rauhassa. Koko ajan kauhea kiire jonnekin.
Kai: Mä muistan, että aina joissakin vanhemmissa peleissä, jotka menee tasoista toiseen, niin joissakin oli sitten sitä, että se oli ihan kivaa, kun sai omaan tahtiin mennä, mutta mäkin vihasin aina, kun tulee vastaan kenttä, jossa on aika. Ja se on kaikista rasittavinta kyllä. Ja sitten tietenkin ainahan se on, että mitä korkeammalla vaikeustasolla pelasi, sitä vähemmän sitä aikaa oli käytettävissä. Mutta joo. Mä voin niin samaistua tähän, että se on kyllä se ehdottomasti munkin inhokki. Hei, ennen kuin sanotaan heipat, niin mistä teidät löytää? Jos teistä haluaa nyt enemmän lisää tietoa, niin mistä päin somea, internetin ihmeellistä maailmaa teidät löytää?
Tuomo: Joo. Facebookissa ja Instagramissa meillä on Mesikämmen median nimellä ryhmät. Sinne mukaan. Sinne tulee näkyviin meidän haasteet ja tulostaulukkoa ja voittajagalleriaa ja muuta vastaavat. Sitten siellä on linkit meidän kotisivulle, missä on sitten enemmän tietoa meidän toiminnasta ja meidän historiasta, mitä kaikkea ollaan tähän mennessä tehty.
Kai: No niin. Ottakaa siis haltuun Mesikämmen media. Oliko myös niin, oliko teillä muuten YouTube-kanavaa?
Tuomo: Joo, YouTube-kanava on. Siellä meidän striimejä, tallennuksia ja mainosvideoita meidän kisoista.
Kai: No niin. Eli sinne kanssa kannattaa suunnata hakemaan vähän semmoista hyvää fiilistä ja tsekkaamaan noita teidän tapahtumakuvioita.
Tuomo: Ja ihan muutenkin ollaan mietitty sillain, että meihin voi ottaa yhteyttä ihan muutenkin. Jos vaikka kohtaa ongelmia laitteiden kanssa tai haluaa vinkkiä, että miten saadaan näkyviin joku laite tietyssä telkkarissa, niin me tykätään ratkaista tämmöisiä pikkuprobleemia. Että ihan yhteyttä asiasta kuin asiasta.
Kai: Mä laitan ainakin tämän henkilökohtaisesti itselle ylös. [nauraa]
Tuomo: Joo, kyllä se ottaa yhteyttä.
Kai: Kun mä kaivan mun kasibittisen Nintendon, niin mä oon taas ihan peukalo keskellä kättä, että miten tämä homma oikein meni. Mutta ottakaa siis Mesikämnen media seurantaan. Muistakaa myös kirjaston muut hienot podcastit. Ne löytyy tämän saman Porin kaupunginkirjasto esittää -nimikkeen alta. Tuomo, älyttömän iso kiitos vierailusta Pelivieras-podcastissa.
Tuomo: Kiitos, että pääsi paikalle ja kiitos, että sai tulla. Tosi upeata.
Kai: Mahtavaa. Hei, kiitos myös sulle, joka olet kuunnellut tänne loppuun asti. Me palataan asiaan seuraavassa jaksossa. Silloin uutta pelivierasta lauteilla. Siihen asti moi moi.
[pelimusiikkia]